Sokea kana

Kansalliseen aarteistoon kuuluu sanonta ”Joskus se sokeakin kana jyvän löytää”. Sanonta istuu varsin hyvin tähän päivään. Harvoin sokeat tai edes yksisilmäiset kanat jyviä löytävät. Pari jyvää on löytänyt myös valtakunnaan politiikkaa ohjaava maan suuri sanomalehti. Se ei ole täysin sokea, mutta yksisilmäinen kuitenkin.
Ensimmäisessä jutussa (7.12) Hesari kertoi Venäjän öljytuotannosta. Sen tilastosta näkyy, jutussa sitä ei sanota, että öljytuotannon kehityksestä leikattiin Neuvostoliiton aikoihin verraten 60 prosenttia. Ennusteiden mukaan se saavutetaan vasta vuonna 2012!

Meidän itse kunkin kalloihin on yli kolmekymmentä vuotta isketty tarinaa, että Neuvostoliitto ajautui pysähtyneisyyden kauteen kuusikymmentäluvulla. NL:ssä pysähtyneisyys oli aivan eri asia kuin kapitalistisissa maissa. NL:n teollisuus kasvoi 30-luvulla keskimäärin 20 ja 50-luvulla 14 prosenttia vuodessa. 60-luvulla, jota sanotaan pysähtyneisyyden ajaksi, kasvu hidastui. Kuitenkin kaudella 1970–90 tuotannon kasvu oli edelleen
keskimäärin 6 prosenttia vuodessa. Moisesta lännessä ei ole nähty edes unta!

Toisessa jutussa kaksi päivää myöhemmin (9.12) Hesari kertoi ja taas vain tilastolla, että vuosina 90–96 Venäjän kokonaistuotannosta oli myös hävitetty 60 prosenttia. Jutun ”Tausta”-laatikon otsikossa annetaan kuva, että nyt kapitalistisella Venäjällä talous kasvaa EU:ta nopeammin – hienosti 4 prosenttia vuodessa. Siitä on kuitenkin hienous kaukana, sillä tuotannon kasvu on aiempaa verraten todella hidasta. Venäjä pääsee vuoden 1990 tasolle 4 prosentin vuosikasvulla aikaisintaan vuonna 2020.

90-luvun tasolle kansa ei taida päästä koskaan, sillä muutama koko kansallisomaisuuden puhaltanut kapitalisti puhaltaa myös kaikki tulot!

Maailman herrat pitävät nykyistä Venäjän talouskasvua länsimaihin verraten hyvänä. Se lienee osatekijänä sille, että nyt se on pantu syytettyjen penkille. Kaikki torvet toivottavat, että on Venäjän syy jos Kioton ilmastosopimus romuttuu. Jotkut läntisen maailman lakeijat on pantu laskemaan, että se tuottaa ilman saasteista 17 prosenttia ja on todellinen suursaastuttaja. Toki Venäjä tuottaa runsaasti ilmansaastetta, mutta sen määrä taitaa olla hatusta vedetty.

Venäjän osuus on nostettu poliittisesti tarkoituksenmukaisen korkeaksi, sillä sen turvin Kioton sopimuksen edellyttämän 55 prosenttia saadaan täyteen. Venäjää ahdistellaan kaikin tavoin sopimuksen allekirjoittajaksi. Allekirjoittamalla Venäjä samalla hidastaisi teollisuustuotantonsa kasvua. Pelkääkö USA, että Venäjän (perin hento) talouskasvu uhkaa sen supervalta-asemaa?

Kiina, Intia ja USA ovat ilmoittaneet kylmän rauhallisesti, että heitä mokoma sopimus ei kiinnosta eivätkä he sitä allekirjoita. Tässä asiassa USA:lle maailman ylivoimaisesti suurimpana saastuttajana olisi aivan erityisen suuri merkitys. Siitä huolimatta muut teollisuusmaat tyytyvät mukisematta sen tahtoon. USA:lle suodaan kaikki oikeudet saastuttamiseen. Siihen ei kukaan nokkaansa kopauta.

Maallikosta tällainen alistuminen USA:n tahtoon vaikuttaa pöyristyttävältä. Eikö muun maailman nöyristelyllä ole mitään rajaa?

Viimeviikkoina Venäjä on ollut muutenkin valokeilassa. Sen duuman vaaleja on seurattu suurella innostuksella. No – vaalit ovat nyt ohi. Putinin puolue sai suorastaan murskavoiton. Sitä maailman suurpääoma toivoi ja odotti. Mutta sekään ei ollut hyvä.

Nyt herrat valittavat, että Putinilla on valtaa ja voimaa enemmän kuin koskaan. Sitäkin itketään, että putinilaiset hallitsivat rahalla suvereenisti vaalivoiton takonutta mediaa. Siksi kurkkutorvet oikoisina huudetaan, että vaalit eivät olleet demokraattiset!

Asia on aivan oikein, mutta valittajat ovat vääriä. Valittajat ovat niitä samoja, jotka jakelevat hyvä-huutoja USA:n demokratialle. Kuitenkin USA:n ja Venäjän ero on siinä suhteessa olematon, vaikka USA:n presidentti Bushilla on (vielä) enemmän valtaa kuin Venäjän Putinilla. Todellinen ero lienee siinä, että Putin valittiin vaaleilla, mutta Bushia ei. Hänen kilpailijansa sai puolimiljoonaa ääntä enemmän, mutta jäi rannalle, sillä poika-Bushin valitsi korkein oikeus, jonka jäsenet isä-Bush aikoinaan nimitti.

Molemmille on yhteistä se, että he käyttivät rutkasti rahaa. Poika-Bushin vaalikampanja maksoi noin 245 miljoonaa dollaria (1,45 mrd.mk). Kilpailija Goren satsaus oli hieman pienempi 220 miljoonaa dollaria (1,30 mrd.mk). Vaikka tieto puuttuu, niin putinilaisten duuman vaalit taisivat maksaa saman verran. Tuskin pikkurahalla Venäjän TV, radio ja lehdistö mainostivat pelkkää putinilaisten joukkoa.

Bushilaiset ovat putinilaisille kateudesta sinisiä, kun heillä ei ole USA:n kongressissa ja senaatissa samaa mahtavaa enemmistöä kuin nyt putinilaisilla. Bushilaiset ovat turhan katkeria, sillä demokraateilla ja republikaaneilla on vain näennäinen ero. Molemmat ovat samaa roinaa eri paketissa.

Kapitalistisessa maailmassa demokratia on rahan valtaa. Raha ratkaisee sekä tosielämässä että politiikassa. Tyhjätaskut eivät suuria rypistele. Todellinen demokratia on pelkkä illuusio. Vaaleissa tilanne olisi kokonaan toinen, jos kaikki puolueet saisivat saman puoluetuen ja jos kaikkien puolueiden vaalikassassa olisi yhtä monta euroa. Vaan ei kun ei!

Mutta – vielä joskus se kapitalistisen demokratian illuusiolla sokaistu kansa, sinä ja minä, jyvän löytää. Silloin lähdetään liikkeelle ja valmista tulee!

Hyvää ja toiminnallista Uutta Vuotta!

Kai Kontturi