Suomen irtautuminen jatkosodasta

Jo ennen Saksan Stalingradissa tammi- helmikuun vaihteessa 1943 kärsimää tappiota oli Neuvostohallitus tarjonnut Suomelle rauhaa vuoden 1941 ja –42 taitteessa ja lokakuussa –42. Joulukuussa 1942 Presidentti Risto Ryti sai päähänsä, että Suomi ja Englanti voisivat sopia rauhan, jonka jälkeen Saksa ja Englanti voisivat tehdä saman Suomen maaperällä. Tässä artikkelissaan Ville Rahikainen selvittelee vaiheita, joiden kautta Suomi lopulta irroittautui sodasta Neuvostoliittoa vastaan syksyllä 1944.

Stalingradin saksalaistappion jälkeen alkoi yhdellä jos toisellakin Saksan liittolaisella viritä epäilys Saksan aseiden ehdottomaan voittoon itärintamalla. Helmikuun 3. 1943 pidettiin Presidentille ja hallituksen edustajille Paasosen tilanneselostus, jonka lopuksi Paasonen totesi, ettei Saksalla ollut enää mahdollisuuksia voittaa sotaa.

Seuraava yritys tuli Yhdysvaltain puolelta maaliskuun 20. muistion muodossa, jossa Yhdysvallat tarjoutui auttamaan Suomen hallitusta yhteyden rakentamisessa Neuvostohallitukseen. Suomen hallitus halusi kuitenkin varmistaa selustansa lähettämällä uuden ulkoministerinsä Ramsayn neuvottelemaan saksalaisten kanssa Suomen mahdollisuudesta irtautua sodasta. Tuloksena oli Suomen puolelta kaksinkertainen kardinaalimunaus, sillä USA:n hallitus 10. 4. –43 ilmoitti, että se oli valmis vain järjestämään neuvotteluyhteyden ja että Suomen hallituksen piti itse pyytää Neuvostohallitukselta ehdot rauhaan. Saksan ulkoministeri Ribbentropp luonnollisesti taas raivostui saadessaan tietää suomalaisten yrityksestä luikkia sodasta kuin koira veräjästä.

Marraskuun lopulla 1943 Neuvostohallitus ilmoitti sen, minkä muut olivat yrittäneet hienotunteisesti vihjailla: Suomen hallituksen on itse otettava yhteys Neuvostohallitukseen eikä yritettävä takertua länsiliittoutuneiden vetoapuun. Suomen hallituksessa edelleen elätettiin toivoa Karjalan kannaksen pitämisestä ja sellainen vastaus annettiin 29. 11. Ruotsiin eteenpäin toimitettavaksi. Neuvostoliiton vastauksena tuli 20.12 –43, että neuvottelut käydään vain Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan rajoista.

Rauha ei kelvannut Suomelle

Tammikuun lopulla 1944 neuvostojoukot onnistuivat murtamaan Leningradin piirityksen, jolloin Suomen asema muuttui olennaisesti siten, että Karjalan kannas jäi viimeiseksi Leningradin turvallisuutta uhkaavaksi tekijäksi. Helmikuun 12. –44 Paasikivi lähti hakemaan Neuvostoliiton esittämät vaatimukset Neuvostoliiton suurlähettiläältä rouva Kollontailta Tukholmasta. Suomen hallituksen venkoiltua aikansa Neuvostohallitus ilmoitti, että Suomen edustajat voivat itse tulla Moskovaan hakemaan rauhanehdot. Nyt lähti Paasikivi Enckellin kanssa matkalle Moskovaan 26. maaliskuuta. Neuvostoliitto ilmoitti vaatimuksinaan edelleenkin Moskovan rauhan rajojen palauttamisen, saksalaisten internoimisen (aseistariisuminen ja vangitseminen), neuvostokansalaisten palauttamisen, Suomen armeijan palauttamisen rauhanaikaiseen kokoonpanoon ja sotakorvauksina 600 miljoonan US dollarin arvosta välineitä ja tarvikkeita.

Saatuaan Eduskunnalta kielteisen kannan rauhanehtoihin, hallitus lähetti 15. huhtikuuta kieltävän vastauksensa Moskovaan ja 22. huhtikuuta Neuvostoliitto ilmoitti Suomen katkaisseen rauhanneuvottelut. Tämän jälkeen Stalin tuli luonnollisesti siihen ainoaan mahdolliseen johtopäätökseen, että Suomen hallitus ei halunnut ratkaista asiaa rauhanomaisesti.

Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Karjalan kannaksella kesäkuun 10. 1944. Gusevin johtama Neuvostoliiton 21. armeija mursi ensin Etu-aseman, seuraavaksi 14. päivänä VT-aseman (Vammelsuo-Taipale), josta 21. Armeija eteni ja valloitti Viipurin 20. päivänä kesäkuuta sekä lopuksi 25. päivänä mursi VKT-aseman (Viipuri-Kuparsaari-Taipale) Talissa.

Neuvostoliitolla kiire Valko-Venäjälle

Kesäkuun 22. päivänä Suomen hallitus ilmoitti Neuvostohallitukselle olevansa valmis rauhaan. Samana päivänä Ribbentropp saapui Suomeen. Seuraavana päivänä Neuvostohallitus antoi hyvin jyrkkäsanaisen uhkauksen, joka tulkittiin vaatimukseksi ehdottomasta antautumisesta. Tällöin ylipäällikkö Mannerheim ehdotti presidentti Rytille Ribbentropp-sopimuksen allekirjoittamista sellaisessa muodossa, että se sitoi vain presidentin henkilökohtaisesti eikä eduskuntaa, hallitusta ja kansaa. Sopimus allekirjoitettiin 26. päivänä kesäkuuta.

Talin ja Ihantalan välillä suomalaisjoukot onnistuivat pysäyttämään Neuvostoliiton 21. armeijan, mutta viiden päivän aikana kenraalimajuri Laguksen johtaman suomalaisen panssaridivisioonan toistuvista yrityksistä huolimatta, Laguksen joukot eivät onnistuneet tuhoamaan Gusevin armeijaa, päinvastoin, Lagus itse uhkasi tulla saarretuksi. Heinäkuun 9. Vuokselle edennyt Cherepanovin johtama Neuvostoarmeijan 23. armeija ylitti Vuoksen ja muodosti sillanpääaseman Vuoksen toiselle rannalle. Heinäkuun 12. päivään mennessä olivat 23. armeijan joukot onnistuneet laajentamaan sillanpääasemaansa.

Leningradin rintaman komentaja Govorov käski tuolloin keskeyttää operaatiot 14. heinäkuuta 1944 mennessä. Painavana syynä keskeyttämiseen oli Neuvostoliiton ylimmän sodanjohdon kesälle 1944 laatimat suunnitelmat, joissa ensimmäiseksi tuli purkaa Leningradiin vielä Suomen puolelta kohdistuva turvallisuusuhka ja siirtää sen jälkeen välittömästi kaikki mahdolliset voimat Valko-Venäjälle Saksan armeijan lyömiseksi siellä. Neuvostoarmeijalla aikataulu oli jo pettänyt, kun vielä heinäkuun puolivälissä jouduttiin olemaan kiinni Suomea vastaan käytävässä sodassa, kun taas Valko-Venäjän operaatiot oli aloitettu jo kesäkuun 23. päivänä.

Siinä missä yksittäiset kansalaiset ja poliitikot olivat epäonnistuneet, onnistui Puna-armeijan puolestaan vääntää rautalangasta (vai oliko se rautakangesta?) asian ytimen Suomen johtaville politiikoille. Elokuun 1. päivänä Ryti erosi presidentin virastaan vapauttaen siten seuraajansa saksalaisille allekirjoittamastaan sopimuksesta.

Joidenkin hallitusten jäsenten ja presidentin vaihdon jälkeen 25. elokuuta Suomen hallitus otti yhteyden Neuvostohallitukseen pyytäen rauhaa. Vastauksessaan Neuvostohallitus vaati rauhanneuvottelujen aloittamisen ehdoksi saksalaisjoukot joko häädettäviksi tai internoitaviksi 15. syyskuuta mennessä. Presidentiksi julistettu Mannerheim ehdotti Stalinille Neuvostoliiton ja Suomen välisten vihollisuuksien lopettamista voidakseen siirtää suomalaisvoimia saksalaisten häätämiseen. Syyskuun 2. eduskunnan istunnon jälkeen ilmoitti pääministeri Hackzell kansalle yhteydenotosta Neuvostoliittoon, mutta unohti mainita välien rikkomisesta Saksan kanssa. Samalla Enckell ilmoitti välien rikkomisesta saksalaisille, mutta jätti ilmoittamatta siitä Neuvostohallitukselle.

Sodan lopettamisessakin ongelmia

Aamulla 4. 9. Neuvostohallituksella oli tieto siitä, että Suomen eduskunta oli hyväksynyt välienrikkomisen saksalaisten kanssa, mutta ei tietoa sitä, oliko välienrikkominen todella tapahtunut, Neuvostojoukkojen puolelta tuli jatkui aina 5. 9. aamuun asti. Syyskuun 6. Juustilassa Suomen neuvottelukunta ylitti etulinjat ja lennätettiin Moskovaan.
Teheranin konferenssissa marras – joulukuun vaihteessa 1943 Stalin, Churchill ja Roosevelt olivat sopineet, ettei erillisrauhaa tehdä yksittäisten vihollismaiden kanssa. Niinpä Moskovassa neuvoteltiin Suomen ja Neuvostoliiton välirauhansopimuksesta, joka sitten vahvistettaisiin rauhansopimukseksi yhdessä muidenkin Saksan entisten liittolaisten kanssa tehtävien rauhansopimusten kanssa. Tämä lopullinen rauhansopimus tehtiin Pariisissa (heinäkuu1946 – helmikuu 1947) pidetyssä konferenssissa. Syyskuun 19. päivänä 1944 allekirjoitettiin välirauhansopimus, joka lopetti vähän yli neljä vuotta kestäneen suomalaisten sotaseikkailun Neuvostoliittoa vastaan.

Harhakuva Kannaksen säilyttämisestä

Suomen kiistaton virhelaskelma oli kuvitelma Karjalan kannaksen säilyttämisestä osana Suomea. Tämä perustui pääasiassa olettamukseen Saksan voitosta. Mikäli tämä ei toteutuisi, niin pyrittiin Kannas mahdollisissa rauhanneuvitteluissa pitämään vaihtamalla Itä-Karjala Kannakseen. Se, ettei neuvostohallitus antanut mahdollisuutta tällaiseen lehmänkaupaan vaatiessaan Moskovan rauhan rajoja, oli ollut syynä siihen, että helmikuun rauhanehdot hylättiin Suomessa. Helmikuussa esitetyt välirauhan ehdot olivat pitkälti samat kuin syyskuussa solmitun välirauhan ehdot (muutamalla Suomelle oleellisella heikennyksellä), mutta niiden pääasiallinen ero oli siinä, että helmikuussa suomalaisjoukot olivat vielä Kannaksella, mutta syyskuussa ne olivat vetäytyneet sieltä pois. Siten suomalaipoliitikkojen huhtikuinen nenännyrpistys tuli maksamaan yli neljänkymmenen tuhannen suomalaissotilaan hengen ja terveyden.

Mutta asian voi nähdä myös piipun toiseltakin puolelta, nimittäin Kannaksen merkityksenä Leningradin turvallisuudelle. Jo pelkästään se, että Neuvostohallitus vaati Moskovan rauhan rajojen palauttamista jokaisella kerralla, vihjailee siihen suuntaan.

Siten kykenemättömyys ymmärtää Kannaksen merkitystä Neuvostoliitolle ja kuvitelmat Itä-Karjalan vaihtokelpoisuudesta Kannaksen kanssa johti omalta osaltaan Suomen puolustusvoimien virheelliseen painottumiseen Itä-Karjalaan, sillä Kannaksella oli suurhyökkäyksen alkaessa vain kuusi divisioonaa ja kaksi prikaatia.

Oma kysymyksensä onkin sitten se, että taisteltiinko kesällä 1944 Suomen itsenäisyydestä vai Karjalan kannaksesta ( Leningradin pohjoispuoleinen turvallisuus ). Kannaksen suurhyökkäys oli vain yksi operaatio huomattavasti tärkeämpien Valko-Venäjän operaatioiden rinnalla (alkoivat 23. 6. ), joten Leningradin rintaman komentaja Govorov operoi hyvin rajatulla aikavälillä. Stavka antoi 21. kesäkuuta Goroville käskyt jatkaa hyökkäystään ensin Imatralle, Lappeenrantaan ja Virojoelle 26-28. päivään mennessä ja jatkaa sieltä Kouvola-Kotka linjalle, sekä kaivautua siellä puolustukseen.
Vaikka tämä olisi onnistunutkin, nousee kysymykseksi se, oliko Stavkalla ollut antaa lisää aikaa jatkaa operaatioita Sisä-Suomeen. Teoriassa kaksi viikkoa (heinäkuun puoliväliin) ja nekin luultavammin olisi jouduttu käyttämään edetessä Kotka-Kouvola linjalle, mutta nuo kaksi viikkoa eivät yksinkertaisesti olisi riittäneet Suomen kokoisen valtion valloittamiseen ja miehittämiseen. Siten on paljon uskottavampaa, että neuvostojoukot myös olisivat jääneet Kotka-Kouvola linjalla puolustukseen. Etenemisellä kyseiselle linjalle olisi kysymys ollut enemmänkin Karjalan kannaksen varmistamisesta mahdolliselta suomalais- tai saksalaishyökkäykseltä, eikä niinkään neuvostojoukkojen aikomuksesta Suomen valloittamiseksi.

Mitenkäs se Stalinin toteamus menikään poijaat: "Ei sotaa voiteta Helsingissä, vaan Berliinissä."

Ville Rahikainen