Suomen irtautuminen jatkosodasta
Jo ennen Saksan Stalingradissa tammi- helmikuun vaihteessa 1943 kärsimää tappiota oli Neuvostohallitus tarjonnut Suomelle rauhaa vuoden 1941 ja 42 taitteessa ja lokakuussa 42. Joulukuussa 1942 Presidentti Risto Ryti sai päähänsä, että Suomi ja Englanti voisivat sopia rauhan, jonka jälkeen Saksa ja Englanti voisivat tehdä saman Suomen maaperällä. Tässä artikkelissaan Ville Rahikainen selvittelee vaiheita, joiden kautta Suomi lopulta irroittautui sodasta Neuvostoliittoa vastaan syksyllä 1944.
Stalingradin saksalaistappion jälkeen alkoi yhdellä jos toisellakin Saksan liittolaisella viritä epäilys Saksan aseiden ehdottomaan voittoon itärintamalla. Helmikuun 3. 1943 pidettiin Presidentille ja hallituksen edustajille Paasosen tilanneselostus, jonka lopuksi Paasonen totesi, ettei Saksalla ollut enää mahdollisuuksia voittaa sotaa.
Seuraava yritys tuli Yhdysvaltain puolelta maaliskuun 20. muistion muodossa, jossa Yhdysvallat tarjoutui auttamaan Suomen hallitusta yhteyden rakentamisessa Neuvostohallitukseen. Suomen hallitus halusi kuitenkin varmistaa selustansa lähettämällä uuden ulkoministerinsä Ramsayn neuvottelemaan saksalaisten kanssa Suomen mahdollisuudesta irtautua sodasta. Tuloksena oli Suomen puolelta kaksinkertainen kardinaalimunaus, sillä USA:n hallitus 10. 4. 43 ilmoitti, että se oli valmis vain järjestämään neuvotteluyhteyden ja että Suomen hallituksen piti itse pyytää Neuvostohallitukselta ehdot rauhaan. Saksan ulkoministeri Ribbentropp luonnollisesti taas raivostui saadessaan tietää suomalaisten yrityksestä luikkia sodasta kuin koira veräjästä.
Marraskuun lopulla 1943 Neuvostohallitus ilmoitti sen, minkä muut olivat yrittäneet hienotunteisesti vihjailla: Suomen hallituksen on itse otettava yhteys Neuvostohallitukseen eikä yritettävä takertua länsiliittoutuneiden vetoapuun. Suomen hallituksessa edelleen elätettiin toivoa Karjalan kannaksen pitämisestä ja sellainen vastaus annettiin 29. 11. Ruotsiin eteenpäin toimitettavaksi. Neuvostoliiton vastauksena tuli 20.12 43, että neuvottelut käydään vain Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan rajoista.
Rauha ei kelvannut Suomelle
Tammikuun lopulla 1944 neuvostojoukot onnistuivat murtamaan Leningradin piirityksen, jolloin Suomen asema muuttui olennaisesti siten, että Karjalan kannas jäi viimeiseksi Leningradin turvallisuutta uhkaavaksi tekijäksi. Helmikuun 12. 44 Paasikivi lähti hakemaan Neuvostoliiton esittämät vaatimukset Neuvostoliiton suurlähettiläältä rouva Kollontailta Tukholmasta. Suomen hallituksen venkoiltua aikansa Neuvostohallitus ilmoitti, että Suomen edustajat voivat itse tulla Moskovaan hakemaan rauhanehdot. Nyt lähti Paasikivi Enckellin kanssa matkalle Moskovaan 26. maaliskuuta. Neuvostoliitto ilmoitti vaatimuksinaan edelleenkin Moskovan rauhan rajojen palauttamisen, saksalaisten internoimisen (aseistariisuminen ja vangitseminen), neuvostokansalaisten palauttamisen, Suomen armeijan palauttamisen rauhanaikaiseen kokoonpanoon ja sotakorvauksina 600 miljoonan US dollarin arvosta välineitä ja tarvikkeita.
Saatuaan Eduskunnalta kielteisen kannan rauhanehtoihin, hallitus lähetti 15. huhtikuuta kieltävän vastauksensa Moskovaan ja 22. huhtikuuta Neuvostoliitto ilmoitti Suomen katkaisseen rauhanneuvottelut. Tämän jälkeen Stalin tuli luonnollisesti siihen ainoaan mahdolliseen johtopäätökseen, että Suomen hallitus ei halunnut ratkaista asiaa rauhanomaisesti.
Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Karjalan kannaksella kesäkuun 10. 1944. Gusevin johtama Neuvostoliiton 21. armeija mursi ensin Etu-aseman, seuraavaksi 14. päivänä VT-aseman (Vammelsuo-Taipale), josta 21. Armeija eteni ja valloitti Viipurin 20. päivänä kesäkuuta sekä lopuksi 25. päivänä mursi VKT-aseman (Viipuri-Kuparsaari-Taipale) Talissa.
Neuvostoliitolla kiire Valko-Venäjälle
Kesäkuun 22. päivänä Suomen hallitus ilmoitti Neuvostohallitukselle olevansa valmis rauhaan. Samana päivänä Ribbentropp saapui Suomeen. Seuraavana päivänä Neuvostohallitus antoi hyvin jyrkkäsanaisen uhkauksen, joka tulkittiin vaatimukseksi ehdottomasta antautumisesta. Tällöin ylipäällikkö Mannerheim ehdotti presidentti Rytille Ribbentropp-sopimuksen allekirjoittamista sellaisessa muodossa, että se sitoi vain presidentin henkilökohtaisesti eikä eduskuntaa, hallitusta ja kansaa. Sopimus allekirjoitettiin 26. päivänä kesäkuuta.
Talin ja Ihantalan välillä suomalaisjoukot onnistuivat pysäyttämään Neuvostoliiton 21. armeijan, mutta viiden päivän aikana kenraalimajuri Laguksen johtaman suomalaisen panssaridivisioonan toistuvista yrityksistä huolimatta, Laguksen joukot eivät onnistuneet tuhoamaan Gusevin armeijaa, päinvastoin, Lagus itse uhkasi tulla saarretuksi. Heinäkuun 9. Vuokselle edennyt Cherepanovin johtama Neuvostoarmeijan 23. armeija ylitti Vuoksen ja muodosti sillanpääaseman Vuoksen toiselle rannalle. Heinäkuun 12. päivään mennessä olivat 23. armeijan joukot onnistuneet laajentamaan sillanpääasemaansa.
Leningradin rintaman komentaja Govorov käski tuolloin keskeyttää
operaatiot 14. heinäkuuta 1944 mennessä. Painavana syynä
keskeyttämiseen oli Neuvostoliiton ylimmän sodanjohdon kesälle
1944 laatimat suunnitelmat, joissa ensimmäiseksi tuli purkaa Leningradiin
vielä Suomen puolelta kohdistuva turvallisuusuhka ja siirtää
sen jälkeen välittömästi kaikki mahdolliset voimat Valko-Venäjälle
Saksan armeijan lyömiseksi siellä. Neuvostoarmeijalla aikataulu
oli jo pettänyt, kun vielä heinäkuun puolivälissä
jouduttiin olemaan kiinni Suomea vastaan käytävässä
sodassa, kun taas Valko-Venäjän operaatiot oli aloitettu jo kesäkuun
23. päivänä.
Siinä missä yksittäiset kansalaiset ja poliitikot olivat
epäonnistuneet, onnistui Puna-armeijan puolestaan vääntää
rautalangasta (vai oliko se rautakangesta?) asian ytimen Suomen johtaville
politiikoille. Elokuun 1. päivänä Ryti erosi presidentin
virastaan vapauttaen siten seuraajansa saksalaisille allekirjoittamastaan
sopimuksesta.
Joidenkin hallitusten jäsenten ja presidentin vaihdon jälkeen 25. elokuuta Suomen hallitus otti yhteyden Neuvostohallitukseen pyytäen rauhaa. Vastauksessaan Neuvostohallitus vaati rauhanneuvottelujen aloittamisen ehdoksi saksalaisjoukot joko häädettäviksi tai internoitaviksi 15. syyskuuta mennessä. Presidentiksi julistettu Mannerheim ehdotti Stalinille Neuvostoliiton ja Suomen välisten vihollisuuksien lopettamista voidakseen siirtää suomalaisvoimia saksalaisten häätämiseen. Syyskuun 2. eduskunnan istunnon jälkeen ilmoitti pääministeri Hackzell kansalle yhteydenotosta Neuvostoliittoon, mutta unohti mainita välien rikkomisesta Saksan kanssa. Samalla Enckell ilmoitti välien rikkomisesta saksalaisille, mutta jätti ilmoittamatta siitä Neuvostohallitukselle.
Sodan lopettamisessakin ongelmia
Aamulla 4. 9. Neuvostohallituksella oli tieto siitä, että Suomen
eduskunta oli hyväksynyt välienrikkomisen saksalaisten kanssa,
mutta ei tietoa sitä, oliko välienrikkominen todella tapahtunut,
Neuvostojoukkojen puolelta tuli jatkui aina 5. 9. aamuun asti. Syyskuun
6. Juustilassa Suomen neuvottelukunta ylitti etulinjat ja lennätettiin
Moskovaan.
Teheranin konferenssissa marras joulukuun vaihteessa 1943 Stalin,
Churchill ja Roosevelt olivat sopineet, ettei erillisrauhaa tehdä yksittäisten
vihollismaiden kanssa. Niinpä Moskovassa neuvoteltiin Suomen ja Neuvostoliiton
välirauhansopimuksesta, joka sitten vahvistettaisiin rauhansopimukseksi
yhdessä muidenkin Saksan entisten liittolaisten kanssa tehtävien
rauhansopimusten kanssa. Tämä lopullinen rauhansopimus tehtiin
Pariisissa (heinäkuu1946 helmikuu 1947) pidetyssä konferenssissa.
Syyskuun 19. päivänä 1944 allekirjoitettiin välirauhansopimus,
joka lopetti vähän yli neljä vuotta kestäneen suomalaisten
sotaseikkailun Neuvostoliittoa vastaan.
Harhakuva Kannaksen säilyttämisestä
Suomen kiistaton virhelaskelma oli kuvitelma Karjalan kannaksen säilyttämisestä osana Suomea. Tämä perustui pääasiassa olettamukseen Saksan voitosta. Mikäli tämä ei toteutuisi, niin pyrittiin Kannas mahdollisissa rauhanneuvitteluissa pitämään vaihtamalla Itä-Karjala Kannakseen. Se, ettei neuvostohallitus antanut mahdollisuutta tällaiseen lehmänkaupaan vaatiessaan Moskovan rauhan rajoja, oli ollut syynä siihen, että helmikuun rauhanehdot hylättiin Suomessa. Helmikuussa esitetyt välirauhan ehdot olivat pitkälti samat kuin syyskuussa solmitun välirauhan ehdot (muutamalla Suomelle oleellisella heikennyksellä), mutta niiden pääasiallinen ero oli siinä, että helmikuussa suomalaisjoukot olivat vielä Kannaksella, mutta syyskuussa ne olivat vetäytyneet sieltä pois. Siten suomalaipoliitikkojen huhtikuinen nenännyrpistys tuli maksamaan yli neljänkymmenen tuhannen suomalaissotilaan hengen ja terveyden.
Mutta asian voi nähdä myös piipun toiseltakin puolelta, nimittäin Kannaksen merkityksenä Leningradin turvallisuudelle. Jo pelkästään se, että Neuvostohallitus vaati Moskovan rauhan rajojen palauttamista jokaisella kerralla, vihjailee siihen suuntaan.
Siten kykenemättömyys ymmärtää Kannaksen merkitystä Neuvostoliitolle ja kuvitelmat Itä-Karjalan vaihtokelpoisuudesta Kannaksen kanssa johti omalta osaltaan Suomen puolustusvoimien virheelliseen painottumiseen Itä-Karjalaan, sillä Kannaksella oli suurhyökkäyksen alkaessa vain kuusi divisioonaa ja kaksi prikaatia.
Oma kysymyksensä onkin sitten se, että taisteltiinko kesällä
1944 Suomen itsenäisyydestä vai Karjalan kannaksesta ( Leningradin
pohjoispuoleinen turvallisuus ). Kannaksen suurhyökkäys oli vain
yksi operaatio huomattavasti tärkeämpien Valko-Venäjän
operaatioiden rinnalla (alkoivat 23. 6. ), joten Leningradin rintaman komentaja
Govorov operoi hyvin rajatulla aikavälillä. Stavka antoi 21. kesäkuuta
Goroville käskyt jatkaa hyökkäystään ensin Imatralle,
Lappeenrantaan ja Virojoelle 26-28. päivään mennessä
ja jatkaa sieltä Kouvola-Kotka linjalle, sekä kaivautua siellä
puolustukseen.
Vaikka tämä olisi onnistunutkin, nousee kysymykseksi se, oliko
Stavkalla ollut antaa lisää aikaa jatkaa operaatioita Sisä-Suomeen.
Teoriassa kaksi viikkoa (heinäkuun puoliväliin) ja nekin luultavammin
olisi jouduttu käyttämään edetessä Kotka-Kouvola
linjalle, mutta nuo kaksi viikkoa eivät yksinkertaisesti olisi riittäneet
Suomen kokoisen valtion valloittamiseen ja miehittämiseen. Siten on
paljon uskottavampaa, että neuvostojoukot myös olisivat jääneet
Kotka-Kouvola linjalla puolustukseen. Etenemisellä kyseiselle linjalle
olisi kysymys ollut enemmänkin Karjalan kannaksen varmistamisesta mahdolliselta
suomalais- tai saksalaishyökkäykseltä, eikä niinkään
neuvostojoukkojen aikomuksesta Suomen valloittamiseksi.
Mitenkäs se Stalinin toteamus menikään poijaat: "Ei sotaa voiteta Helsingissä, vaan Berliinissä."
Ville Rahikainen