Forssan perintö tulee luoda uudelleen

Elokuussa vietämme Forssan puoluekokouksen 100-vuotisjuhlaa. Oikeisto-sosialidemokraatit yrittävät voimakkaasti omia Vanhan Työväenpuolueen ja Forssan kokouksen perinnettä. Historia kuitenkin todistaa, ettei nykyisellä SDP:llä ole Forssan perinnön kanssa mitään tekemistä. Siksi tässä yhteydessä on syytä käsitellä oikeistososialidemokratian osuutta Suomen luokkataistelun tapahtumiin. Ratkaisevissa tilanteissa oikeistososialidemokraattien johto on aina asettunut omistavan luokan puolelle. Sama linja näkyy myös tänään heidän suhtautumisessaan vaikkapa uusoikeistolaiseen EU-politiikkaan tai uuteen imperialistiseen maailmanjakopolitiikkaan.

Sosialidemokratian perusta oli marxilaisuudessa

Sosialidemokraattinen liike syntyi Saksassa, jossa Gothan kaupungissa perustettiin Saksan sosialidemokraattinen puolue v. 1875. Silloin yhdistettiin v. 1869 perustettu Marxilainen Saksan sosialidemokraattinen työväenpuolue ja Lasallen v. 1863 perustama Yleissaksalainen liitto. Gothan kokous otti toimintansa perustaksi marxilaisuuden ja Marxin pääoman. Tämän jälkeen sosialidemokraattisia puolueita perustettiin eri puolille Eurooppaa. Saksan sosialidemokraattisen puolueen ohjelma, joka tunnetaan Erfurtin ohjelmana on Karl Kautskyn kirjoittama vuodelta 1892 . Silloin Kautsky oli vielä tiukasti marxilaisella luokkataistelulinjalla. Bernstein sen sijaan loi oikeistososialidemokratian perustan julkaistuaan v. 1896 kirjansa “Sosialismin edellytykset” - vain vuosi Engelsin kuoleman jälkeen.

Forssan kokous omaksui luokkalinjan

Suomessa syntyi työväenyhdistyksiä ja ammatillista toimintaa mittavassa määrin 1890-luvulla. Ensimmäiset työväenyhdistykset, jotka perustettiin Helsingissä ja Vaasassa jo v. 1883, syntyivät kuitenkin pääasiassa työväestöön kuulumattomien porvarien, opettajien, virkamisesten yms. sellaisen väen toimesta. Vuonna 1892 maassamme oli 23 työväenyhdistystä, joissa oli n. 10.000 jäsentä. Helsingin työväenyhdistyksessä oli silloin 598 jäsentä, joista työväestöön kuului noin 200.

Työväenyhdistysten kolmannessa edustajakokouksessa Turussa 17-20.7.1899 perustettiin Suomen Työväenpuolue. Työväenliikkeen uranuurtajat Ursin, Salin, Kurikka yms. korostivat jo tätä ennen työväen itsenäisen luokkataistelun merkitystä saaden tämän johdosta ”rähisijän” leiman. Perustavassa kokouksessaan Suomen Työväenpuolue esitti selvän vaatimuksen yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. yksi- tai kaksikamarisesta eduskunnasta, joka tulee toteuttaa vaikkapa yleislakon avulla sekä vaatimuksen 8-tuntisesta työpäivästä.

Kuitenkin vasta Suomen Työväenpuolueen 2. edustajakokouksessa Forssassa 17.-20.8.1903, jossa puolue sai nimen ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa”, hyväksyttiin puolueelle selvästi sosialistinen ohjelma. Forssan kokous terävöitti entisestään ajankohtaisia vaatimuksia ja esitti ohjelmassaan mm. “..että tuotannon välikappalten siirtyminen yksityisomaisuudesta kansan omaisuudeksi tulee olle sen päämääränä, valtiollisen vaikutusvallan valloittaminen keinona sen taistelussa työväenluokan vapauttamiseksi”.

Forssan ohjelman esikuvana oli em. Erfurtin ohjelma ja siinä esitettiin tuotantovälineiden ottamista kansan haltuun. Forssan kokouksessa näkyi jo bernsteinilaisen sosialidemokratian vaikutus Edvard Valppaan pyrkimyksenä vastustaa uutta ohjelmaa. Kuusinen ja Sirola tulivat puolueeseen 1905 suurlakon aikana. He sivuuttivat nopeasti puolueen sovittelulinjaan taipuvan johdon, jota edusti mm. Valpas.

Oulun kokouksessa puolue torjui luokkasovintoon tähtäävän linjan, kun luokkasovintoa kannattanut J.K.Kari erotettiin puolueesta. Kansalaissotaan saakka Kuusisen ja Sirolan johdolla puolueen ns. siltasaarelaiset kävivät taistelua puolueen oikeistolaisia vastaan, joita edustivat mm. Tokoi, Turkia ja Tanner. Tässä taistelussa puolueen enemmistö antoi tukensa luokkataistelulinjalle.

Tannerin johtamat oikeistolaiset pettivät työväen

Puolueen koko toiminnan ajan vähemmistönä ollut oikeisto ryhtyi jo kansalaissodan kuluessa yhteistyöhön porvariston kanssa. Huhtikuun 16. 1918 päivänä Väinö Tannerin johtama oikeistososialidemokraattien ryhmä antoi julistuksen, jossa sanouduttiin irti puolueen ennen kansalaissotaa edeltävästä linjasta ja kehotettiin työläisiä omaksumaan länsimaisten sosialidemokraattien linja. Tätä yhteistyössä valkoisten apuun saapuneiden saksalaisten kanssa tehtyä julistusta levitettiin mm. Helsinkiin saksalaisesta lentokoneesta.

Vanhan työväenpuolueen toiminta loppui luokkasodassa kärsittyyn tappioon. Venäjälle paenneet punaiset perustivat Moskovassa elokuussa 1918 Suomen Kommunistisen puolueen. Tannerin oikeistoryhmä perusti vasta neljä kuukautta sen jälkeen joulukuussa 1918 uuden sosialidemokraattisen puolueen, joka valkoisten voittajien avustuksella otti haltuunsa Vanhan työväenpuolueen omaisuuden. Uusi puolue otti tavoitteekseen bernsteinilaisen sovittelupolitiikan ja kommunisminvastaisen taistelun.

SDP:n oikeistojohto hajottaa ay-liikkeen yhdessä fasistien kanssa

Ammattiyhdistysten toiminta voimistui 1905 suurlakon aikana ja v. 1906 puolueeseen kuului jo 457 ammattiosastoa. Suomen ammattijärjestö (SAJ) perustettiin 1907. Helmikuun vallankumouksen jälkeen ay-liikkeen toiminta voimistui ja SAJ:n jäsenmäärä oli 160.000. Luokkasodan jälkeen SAJ onnistui palauttamaan toimintaoikeutensa 20-luvun alussa ja sen jäsenmäärä oli v. 1928 jo 90.000. Silloin käytiin ankaraa taistelua työnantajien lakonmurtajia vastaan.
Vuoden 1926 hallituskriisin aikana SDP otti hallitusvastuun. Sosialidemokraattien vähemmistöhallitus yritti kaikin tavoin hillitä työläisten etutaistelua lamauttaen mm. paperityöläisten palkkataistelun. V. 1927 pääministeri Tanner ja sotaministeri Heinonen ottivat vastaan suojeluskuntien ohimarssin. Samana vuonna sisäministeri Puron toimesta suoritettiin kommunistien vangitsemisia. Vuoden 1929 SAJ:n edustajakokouksessa SDP jäi vähemmistöön äänin 109-28. Tämän johdosta se organisoi rinnakkaisjärjestön ja muodosti 1930 Suomen Ammattiyhdistysten keskusliiton (SAK) samalla kun SAJ:n toiminta fasistien avustuksella lakkautettiin.

Kommunistien toimesta ay-liike elpyy

Porvaristo ei palkinnut SDP:n johdon petoksen luvatuilla paremmilla neuvotteluyhteyksillä. 30-luvun fasistihyökkäyksen oloissa ay-liikkeen hajotus johti reaalipalkkojen ja työehtojen huonontamiseen. SAK:toa työläiset eivät ottaneet omakseen. Vuonna 1933 SAK:ssa oli alle 20.000 jäsentä, kun SAJ:n jäsenmäärä ennen hajotusta ylsi lähelle 100.000. Vasemmistolainen työväenliike toipui kuitenkin nopeasti Lapuanliikkeen hyökkäyksestä ja toimintaa kehitettiin työttömien ja hätäaputyöläisten parissa.

Sitten kommunistit arvioivat tilanteen uudelleen ja kehottivat v. 1933 työläisiä liittymään SAK:n piiriin jolloin sen toiminta alkoi välittömästi elpyä. 30-luvun lopulla käytiin palkoista ja työehdoista satoja kamppailuja, joita SAK:n oikeistolainen johto vastusti ja hillitsi. Mutta kenttä toimi ja kommunistien vaikutuksesta SAK:n jäsenmäärä kasvoi v. 1936 lähelle 80.000.

Helmikuun kihlaus ja satiaiset

Siksi, että Tannerin johtamat oikeistolaiset hyväksyivät luokkasodan loppuaikana yhteistyön suojeluskuntien kanssa ja että Tanner 1927 vastaanotti suojeluskuntien paraatin ei tule ihmetellä, että SDP:n oikeistojohto ja suojeluskuntien johtajat helmikuussa 1940 sopivat SAK:n jäsenten liittymisestä suojeluskuntiin. Ne tunnettiin kuitenkin työläisten keskuudessa lakonmurtajina. Siksi tämä ”Helmikuun kihlaus” ei saanut kannatusta ja SAK:n jäsenmäärä tippui alle 50.000.
Syksyllä 1940 SAK:n edustajakokous hyväksyi suojeluskuntasopimuksen äänin 62-28. Vielä kolme vuotta sitten Demari (21.1.2000) mainosti ”Helmikuun kihlausta” sillä, että näin SAK ja STK tunnustivat toisensa tasavertaisiksi neuvottelukumppaneiksi. Todellisuudessa oikeiden neuvottelujen aika tuli vasta sitten, kun Neuvostoliitto löi fasismin ja kommunistit pääsivät mukaan julkiseen toimintaan.

Vuonna 1940 joukko demarijohtajia osallistui myös Suomen Aseveliliiton ja työläisiä vastaan kohdistetun urkintajärjestön, Suomen Aseveljien työjärjestön (SAT; satiaiset) toimintaan. Siksi ei pidä ihmetellä sitä miksi SDP oli ainoa sosialidemokraattinen Puolue maailmassa, joka oli liitossa Hitlerin kanssa.

SDP hajottaa ay-liikkeen uudelleen

V. 1948 asetettu Fagerholmin hallitus noudatti palkkasulkupolitiikkaa, joka johti lopuksi nimellispalkkojen alentamisiin. Syksyllä 1949 oli työtaisteluissa 60.000 työläistä. Demarihallitus ohjasi lakkojen murtamista ja väkivaltaisuuksia työläisiä vastaan, jolloin mm. Kemissä kaksi työläistä surmattiin ministeri Simosen käskystä.

50-luvulla demarijohdon ns. linnarauhapolitiikka aiheutti työläisille 10 % palkanmenetyksen. Vuonna 1955 SAK ja STK sopivat palkkojen irrottamisesta indeksistä ja indeksi nousi nopeasti 6 %. Silloin SAK vaati 12 mk palkankorotusta tai hintojen palauttamista ennalleen eikä Fagerholmin muodostama hallituskaan onnistunut neuvottelemaan SAK:ta peruuttamaan yleislakkoa. SDP:n oikeistojohto vastusti lakkoa. Tässä tilanteessa johtoasema SAK:ssa siirtyi niille demareille, jotka muodostivat TPSL:n.

Yleislakon jälkeen SAK vaati jälleen kohonneiden hintojen vastineeksi uusia palkankorotuksia, jota SDP:n johto vastusti. Tämän seurauksena SDP alkoi irrottaa johtamiaan liittoja SAK:sta ja vuonna 1960 he perustivat uudelleen SAJ:n. Näin SDP vastustaessaan luokkataistelupolitiikkaa jo toisen kerran siirtyi avoimesti ay-liikkeen hajotukseen.

Luokkasopua ja tulopolitiikkaa

Ammattiyhdistysliike ”eheytettiin” ns. Saarisen-Leskisen sopimuksella, jolloin SAK:n edustajakokous ”hoidettiin” jo 1966 SDP:n ja SKP:n johdon sanelun mukaisesti. Tämä sopimus oli mahdollista vain siksi, että SKP:n johto ajautui selvästi oikeistorevisionistiseen suuntaan. Tässä SDP:n johto käytti kommunisteja TPSL:n hajottamiseen. Tämä merkitsi siirtymistä luokkasovinnon ja tulopolitiikan kauteen. Vuonna 1967 talousneuvoston tulopoliittinen mietintö edellytti ”yhtenäistä ay-liikettä”. Tähän saakka ay-liike harjoitti itsenäistä hallituksen politiikasta riippumatonta linjaa talous- ja palkkapolitiikassa. Saarisen- Leskisen sopimuksen jälkeen alettiin siirtyä ns. tulopolitiikkaan, jossa hallituksen ja työnantajien edustajat sekä ay-liikkeen johto sopivat tuloratkaisun, johon perusjärjestöt sitten pyritään alistamaan. Viime vuosien 0-tason sopimukset ovat oivia esimerkkejä tällaisesta luokkasopupolitiikasta.

Forssan perintö on luotava uudelleen

SDP:n oikeistolla on yhtenäinen luokkasopuilun linja Tannerista alkaen Leskiseen, Koivistoon, Ahtisaareen ja Lipposeen. Heidän aatteelliset juurensa tulevat Eduard Bernsteinista. Tänään oikeistolainen demarijohto sekä heidän kyljessään riippuva Vasemmistoliiton johto ovatkin uusoikeistolaisen EU-politiikan kulmakivi. Säilyttääkseen yhteiskunnallisen asemansa he toteuttavat oikeiston talouspolitiikkaa ja seuraavat näin Tannerin viitoittamaa linjaa. Mutta jokainen tietää, että tämän politiikan johdosta työväenluokalla menee tänään huonosti.

Suomen työväenluokan 100 vuoden taistelukokemus osoittaa, että ainoastaan sellainen työväenliike, joka on pitänyt tavoitteenaan sosialismia, on kyennyt todellisiin saavutuksiin myös kapitalismin oloissa. SDP:n ja Vasemmistoliiton johto on politiikassaan etääntynyt ääripäähän Forssan perinnöstä. Siksi ainoa vaihtoehto tänäänkin on luoda sellainen työkansan joukkoliike, joka kykenee irtaantumaan SDP:n - Vasemmistoliiton- ja ay- liikkeen nykyjohdon talutusnarusta ja uskaltaa käydä käsiksi kapitalistien etuihin.

Toimitti Heikki Männikkö
Heikki.Mannikko@pp.inet.fi