Paavi – myytti ihmiskunnan puolestapuhujasta

Marx ja Engels kirjoittivat jo Kommunistisessa manifestissaan: ”Aave kummittelee Euroopassa — kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit.” Vastikään taivaallisiin sotajoukkoihin siirtynyt paavi Johannes Paavali II jatkoi koko maallisen vaelluksensa ajan – apostolisessa suksessiossa Jeesuksen Kristuksen sijaisena – tällä samalla perinteisellä tiellä.

Paavi-instituutio

Paavi (lat. papa) on Rooman piispa ja katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja. Arvonimi paavi on lyhyempi muoto täydellisestä arvonimestä: Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostolien ruhtinaan seuraaja, yleismaailmallisen kirkon ylin paimen, lännen patriarkka, Italian priimas, Rooman provinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija. Paavi tunnustettiin 400-luvun lopulla länsimaiden kirkon päämieheksi.
Rooman keisari Konstantinuksen aikana v. 325 Nikeassa kokoontui ensimmäinen yleinen kirkolliskokous. Paikalla oli läsnä lähes 300 piispaa imperiumin kaikista osista. Tuossa kokouksessa vahvistettiin kolminaisuusoppi, jonka mukaan ”Kristus on Jumalasta syntynyt ja samaa olemusta kuin Jumala.” Julistus hyväksyttiin yleiseksi eli katolilaiseksi opiksi. Tästä opinkappaleesta voidaan johtaa paavillinen johtopäätös: Koska Jeesus oli jumalaista alkuperää, paavi on myös kaikkivaltiaan jumalan sijainen maan päällä.

Roomalaiskatolinen kirkkokunta
Roomalaiskatolinen kirkko on maailman suurin kristillinen kirkkokunta. Vatikaani on sen vallankeskittymä, jonka vaikutusalue ulottuu Euroopasta, USA:han, Latinalaiseen Amerikkaan, osaan Afrikkaa ja Oseaniaan sekä aina Filippiineille asti. Katolisella kirkolla on ollut merkittävää yhteiskunnallista, taloudellista ja poliittista valtaa Euroopassa ja myöhemmin erityisesti latinalaisessa Amerikassa enemmän kuin yhdelläkään muulla instituutiolla. Sillä on lähes 2000 vuoden kokemus ajatellen vallankäyttöä ja ihmisjoukkoihin vaikuttamista. Vastaavaa ei voi osoittaa yksikään muu vastaava instituutio ja se on edelleen yksi keskeinen maailmanpoliittinen toimija. Siksi myös katolisen kirkon ja paavin asiat jossain määrin ovat suomalaisen globaalipolitiikan asioita.

Karol Jozef Wojtyla
Edesmennyt paavi, puolalainen Karol Józef Wojtyla syntyi 18.3.1920 aliupseeriperheeseen Wadowicessa, pikkukaupungissa lähellä Krakovaa. Vuonna 1942, pappiskutsumuksestaan tietoisena, Karol Wojtyla meni opiskelemaan Krakovaan maanalaiseen seminaariin, jota piti Krakovan arkkipiispa, kardinaali Adam Stefan Sapieha. Samaan aikaan hän oli yksi niin ikään maanalaisen Rapsodiateatterin jäsenistä.

Toisen maailmansodan jälkeen hän jatkoi opintojaan Krakovan seminaarissa sekä Jagiellonica-yliopiston teologisessa tiedekunnassa aina Krakovassa saamaansa pappisvihkimykseen saakka. Vuonna 1946 hänet kutsuttiin Roomaan, jossa hän työskenteli ranskalaisen dominikaanin Garrigou-Lagrangen ohjauksessa. Näin ollen hän tutustui jo nuorena miehenä Vatikaanin valtakiemuroihin. Hän valmistui teologian tohtoriksi vuonna 1948.

Vuonna 1948 hän palasi Puolaan ja toimi useiden Krakovan seurakuntien kirkkoherrana sekä yliopisto-opiskelijoiden kappalaisena aina vuoteen 1951, jolloin hän tarttui uudelleen filosofian ja teologian opintoihinsa. Vuonna 1953 hän puolusti väitöstään “Arviointia mahdollisuuksista perustaa katolinen etiikka Max Schelerin eettiseen järjestelmään” Lublinin katolisessa yliopistossa.

Kesällä 1958 paavi Pius XII nimitti hänet Krakovan apulaispiispaksi, johon virkaan hänet vihki arkkipiispa Baziak syyskuussa 1958 Wawelin linnan katedraalissa Krakovassa.

Paavi Paavali VI nimitti hänet Krakovan arkkipiispaksi v. 1964 ja kardinaaliksi v. 1967. Arkkipiispana hän osallistui aktiivisesti Vatikaanin II konsiiliin  Gaudium et spes –konstituution (Kirkko nykymaailmassa) kuvioihin. Tämän ohella hän otti osaa myös piispainsynodin istuntoihin.

Katolisen kirkon reformi-vaihe ja vapautuksen teologia

Katolisen kirkon reformivaihe alkoi 1960-luvun alussa. Paavi Johannes XXIII (paavina 1958-1963) avasi tietä katolisen kirkon liberalisointikehityksen ja dialogin Itä-Euroopan kanssa. Samalla se heikensi olennaisesti CIA-Vatikaani-yhteyttä. Myös militantti antikommunistinen linja hylättiin. Vatikaanin II kirkolliskokouksessa v. 1962-1965 paavi Johannes XXIII kehotti jäseniään toimimaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta. Monista tehdyistä merkittävistä uudistuksista se oli kehotus, joka vaikutti eniten kolmannen maailman kirkoissa. Gustavo Gutierrez lausui ensimmäisenä termin “ vapautuksen teologia” Latinalaisen Amerikan teologien kokouksessa Chimbotessa Perussa v. 1968.

Vapautuksen teologian keskeinen lähtökohta on köyhien asettaminen etusijalle kaikessa kirkon elämässä, sekä siten palauttaa kristinuskoon sen alkuperäinen sanoma: se on orjien, hyljeksittyjen, mitättömyyteen ja alhaisuuteen tuomittujen vapautuksen sanomaa. Vapautuksen teologia vaikuttaa edelleen vahvimmin Latinalaisessa Amerikassa, mutta sitä esiintyy myös mm. Etelä-Afrikassa ja Aasiassa.

Vuonna 1963 valittiin Milanon arkkipiispa Montini Paavali VI:ksi, jolla oli toisen maailmansodan ajalta yhteystyösuhteet CIA:n edeltäjään OSS:iin. Mutta tämä ei vaikuttanut hänen linjauksiinsa. Paavali VI ei mm. asettunut vastustamaan vapautuksen teologiaa. Hän jatkoi “Vatikaanin idänpolitiikkaa” ja antoi julistuksen “Populorum progressio” (1967), jota on pidetty jopa kapitalismikriittisenä.

Paavali VI kuoli vuonna 1978. “Kolmannen maailman” kardinaalien äänin valittiin Venetsian patriarkka, Luciani paaviksi (Johannes Paavali I). Hän tarttui kahteen katolisen kirkon syöpäkasvaimeen. Ensinnäkin vatikaanin pankin IOR:n toimintaan, jota epäiltiin mm. mafialle suoritettusta rahanpesusta ja laajasta 1,3 miljardin dollarin petosvyyhdistä Banco Ambriosianon kanssa. Toinen syöpäkasvain oli vatikaanin yhteys fasistisen vapaamuurarijärjestö P2:n kanssa, jota johti Lucio Gelli. Oikeastaan Vatikaanin pankki ja P2 yhteydet olivat niin tiiviit, että muodostivat yhden syöpäkasvaimen katolisen kirkon sisällä. Vain 33 päivää valintansa jälkeen Johannes Paavali I löydettiin kuolleena. Viimeisenä ennen kuolemaa oli paavin nähnyt kardinaalisihteeri Jean Villot, jonka mukaan paavi oli ollut täysin terve. Tosiasiallisesti ei paavin kuolemaa ja kuolinaikaa ole koskaan täysin selvitetty. Sen vuoksi on myös levinnyt väitteitä, että kysymyksessä ei olisi ollut luonnollinen kuolema

.Joka tapauksessa hänen kuolemansa tuli enemmän kuin “tuhannen taalan” paikkaan.
Hänet löydettiin kuolleena 29.9.1978 aamulla. Samana päivänä hänen oli ollut tarkoitus ilmoittaa tärkeistä ratkaisuista koskien katolisen kirkon syöpäkasvainta. Edellisenä iltana paavi oli antanut listan erotettavista tai eläkkeelle siirrettävistä kardinaalisihteeri Villotille. Listalla olivat mm. vatikaanipankin korruptoitunut johtaja Marcinkus ja hänen lähimmät työtoverinsa Luigi Mennini, P. de Strobel ja Bank Donato de Boniksen sihteeri, Rooman kardinaalivikaari Ugo Poletti, Chigagon korruptoinut arkkipiispa John Cody ja muita. Heillä oli myös yksi yhteinen piirre. Kaikilla erotetuiksi suunnitelluilla oli joko suorat tai epäsuorat yhteydet P2-salaseuraan. 29.9. olisi siis ollut odotettavissa Vatikaanin taloudellisesta ja poliittisesta vallasta vastaavien mahtimiesten erottaminen tai syrjään siirtäminen. Näin paavi Johannes Paavali I:n kuolema tuli enemmän kuin tilauksesta.

15.10.1978 kokoontuivat kardinaalit valitsemaan uutta paavia, joka oli sitten puolalainen Karol Wojtyla, Johannes Paavali II. Hänelle annettiin edellisen paavin aikana kerätty todistusaineisto korruptiosta ja rahanpesusta sekä muista illegaalisista toiminnoista. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut enää asian suhteen.

Paavi Johannes Paavali II
Hartaana antikommunistina tunnettu paavi Johannes Paavali II oli eläessään toiminnan mies. Hän piti lähes tuhannella suorittamallaan apostolisella matkallaan 2 409 puhetta. Hän vieraili 129 eri maassa. Hän julisti työrupeamansa aikana pyhäksi 401 ja autuaaksi 1031 marttyyria. Suomessa hän piipahti v. 1989. Hän kanonisoi erityisen mielellään ollessaan vielä voimissaan Neuvostoliiton itäeurooppalaisia pyhimyksiä. Korkeita valtiollisen tason poliittisia visiittejä ja tapaamisia hän ehti suorittaa 950. Hänen konservatiivisilla ajatuksillaan oli voimakas poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikutus maailman 1,1 miljardin katolisen keskuudessa. Paavin ohjaama katolinen kirkko tunki elämän kirjoa rajoittavan lonkeronsa useissa maissa lähes kaikille elämänalueille. Edesmennyt Johannes Paavali II ratkaisi AIDSin leviämisen laajalle kieltämällä kondomien käytön, väestöräjähdyksen kieltämällä abortin ja ehkäisyvälineiden käytön, yhteiskunnalliset ongelmat kiroamalla sosialismin ja hyveellisen elämän säilyttämällä pappien selibaatin.

Paavi Johannes Paavali II korosti mielellään kirkon tehtävää oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien puolustajana. Paavin ensimmäinen vierailu Puolaan v. 1979 toimi merkittävänä rohkaisuna vastavallankumouksellisen Solidaarisuus-liikkeen synnylle maassa. Paavin aloittama ristiretki sosialismia vastaan ei edistänyt ihmisoikeuksia ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta Puolassa. Katolisen kirkon valta kasvoi ja kirkkojen kultaukset lisääntyivät roimasti, mutta työläisen ja pientalonpojan asema kurjistui vain entisestään. Puolan EU:hun liittymisen myötä ne ainoat, jotka olivat ennen Puolassa tyytyväisiä elämäänsä – pellolla raatava katolinen pienviljelijä mies ja hänen katolinen työhevosensa – ovat menettäneet myös lopullisesti tulevaisuuden visionsa.

Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet paavista. Hän selvisi tuurilla v. 1981 turkkilaisen Mehmet Ali Agcan suorittamasta murhayrityksestä. Vatikaanin elämä ei ole sujunut tämänkään jälkeen taivaallisen rauhan merkeissä. Se on kohdannut myös vaikeuksia ryvettäessään mainettaan kirkonmiesten pedofilia- ja talousskandaaleissa.

Vatikaani ei ole koskaan pitänyt siitä, että sen edustama taivaallinen oikeudenmukaisuus kyseenalaistetaan ja korvataan maanpäällisellä yhteiskunnallisella oikeudenmukaisuudella ja köyhiin kohdistuvalla hyvinvoinnilla.

Vatikaanissa 1984 pidetyssä pyhässä kongregaatiossa arvosteltiin jyrkästi vapautuksen teologien käyttämää marxilaista yhteiskunnallista analyysiä. Kongregaatiota johtanut kardinaali Ratzinger on myös todennut, että hän ja useat Latinalaisen Amerikan piispoista ovat paheksuneet sitä, että Maailman Kirkkojen Järjestö (World Council Of Churches) on tukenut voimakkaasti kumouksellisia liikkeitä. Hänen mukaansa teko on toki saatettu tehdä hyvässä uskossa, mutta se on ollut todella vahingollista evankeliumin mukaiselle elämälle.

Taantumuksellisena miehenä Paavi Johannes Paavali II ei hyväksynyt vapautuksen teologiaa. Hän sanoi v. 1996 Latinalaiseen Amerikkaan suuntautuneella matkallaan vapautuksen teologian olevan jokseenkin marxilainen ideologia. Hänen mukaansa kommunismin kuihtumisen myötä vapautuksen teologialle on käynyt samoin. Hän jopa totesi suoraan vapautuksen teologian olevan kuollut.

Paavi vieraili Kuubassa
Paavi vieraili 1998 Kuubassa. Täällä hän tapasi Fidel Castron, joka haastoi paavin oikeudenmukaisemman maailman aikaansaamiseksi: ”Teidän pyhyytenne! Ajattelen, että olemme antaneet maailmalle hyvän esimerkin. Te vieraillessanne siellä, jota jotkut nimittävät kommunismin viimeiseksi etuvartioksi. Me vastaanottamalla uskonnollisen johtajan, jonka syyksi on katsottu vastuu sosialismin romahtamisesta Euroopassa. On olemassa niitä, jotka enteilevät ilmestyskirjan tapahtumia ja niitä, jotka unelmoivat niistä.

Oli häikäilemättömän epärehellistä liittää Teidän pastoraalinen matkanne tavoitteeksi toivo meidän pienen maamme, johon on kohdistettu kauppasaarto ja taloudellinen sota ainakin 40 vuotta, jalojen päämäärien ja itsenäisyyden tuhoutumisesta…
Minä olen liikuttunut Teidän Pyhyytenne pyrkimyksistä saada enemmän oikeudenmukaisuutta maailmaan. Valtiot tulevat katoamaan ja kansat muodostavat vain yhden ihmisperheen. Jos teidän julistamanne maailmanlaajuinen solidaarisuus voisi levitä kaikkialle maapallolla ja jos kaikki yltäkylläiset tavarat, joita ihminen voi lahjoillaan ja työllään tuottaa, voitaisiin jakaa tasapuolisesti kaikille inhimillisille olennoille planeetallamme tänään, silloin maailma olisi todella luotu heitä varten.
Silloin ei olisi nälkää ja kurjuutta, ei sortoa ja riistoa, ei nöyryyttämistä ja halveksuntaa, ei vääryyttä ja tasa-arvottomuutta, vaan maailma, jossa ihmiset voisivat elää täydessä moraalisessa ja aineellisessa arvokkuudessa, todellisessa vapaudessa. Se olisi oikeudenmukaisuuden maailma! Teidän ajatuksenne evankeliumista ei olisi vastakkainen sille.” (Fidel Castro 28.1.1998 Havanna)

Matti Laitinen
Risto Koivula
Toimitus

Lähteet: www.srk-opisto.fi; KATT/VIS; Kominform; Ylioppilaslehti; HeSa; http://www.catholic.fi/; Anti-Dühring, F. Engels; Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu, F. Engels; Rakkaus ja arvot kasvattavat persoonan – Max Schelerin kasvatusfilosofiaa, Ulla Solasaari (väit.); Antiikin Rooma, Nathaniel Harris; Jokamiehen maailmanhistoria, WSOY1944; Cuba Sí 2/98.