Aarne Saarisen kyseenalainen perintö

SKP:n entinen pitkäaikainen puheenjohtaja Aarne Saarinen kuoli 13. huhtikuuta. Saarinen oli kuollessaan 90-vuotias. Hän oli syntynyt työläisperheeseen 5. joulukuuta 1913 Siuntiossa. Saarisella oli ay-tausta. Hän oli kivimies kuten isänsäkin. Hän liittyi kivimiesten ay-osastoon v. 1934.

Saarinen soti sekä talvi- että jatkosodan ja liittyi sotien jälkeen Suomen Kommunistisen puolueen jäseneksi toimien samaan aikaan Rakennusliiton toimitsijana vuodesta 1945 lähtien. Rakennusliiton puheenjohtajaksi hän nousi v. 1954. Eduskuntaan hänet valittiin v. 1962 ja SKP:n puheenjohtajaksi v. 1966, jossa toimessa hän oli eläkkeelle siirtymiseensä sakka vuoteen 1982.

Saarinen on ristiriitainen henkilö. Hänessä kulminoituivat niin Suomen kuin kansainvälisen kommunistisen liikkeenkin ristiriidat 1960-luvulta lähtien. USA:n johdolla käyty kylmä sota sosialismia ja Neuvostoliittoa vastaan sekoitti myös kommunistisia puolueita. Espanjassa tämä tuli esiin Carillon esittämässä eurokommunismin ajatuksessa. Sen kritiikin päämaalina olivat sosialistiset maat ja niissä väitetyt erityisesti demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvät puutteet. Ei nähty, että tämä kritiikki oli osa kapitalististen maiden luokkataistelua sosialismia ja työväenluokkaa vastan. Vaikka sosialistisissa maissa olikin arvosteltavaa, tämän kritiikin olisi pitänyt antaa toteutua kommunistisen liikkeen itsekritiikin kautta.

Saarinen ei ollut Marxiin ja Leniniin kovinkaan syvällisesti perehtynyt ja hän lähti mukaan tähän syyttelyyn. Nyt hänen kuoltuaan porvaristo itkee krokotiilinkyyneleitään tämän ”hyvän kommunistin" kuoleman johdosta.

Saarinen yhdistetään erityisesti Tshekkoslovakian tapahtumiin 1968, jotka hän jyrkästi tuomitsi. Tshekkoslovakian tapahtumista voidaan olla montaa mieltä, olisiko ne voitu välttää ja miten, mutta joka tapauksessa Saarista voidaan syyttää siitä, ettei hän osannut ajatella tuolloin kapitalistien ja työväenluokan taistelua maailmanlaajuisena, ”globaalisti”.

Saarista ei tietenkään voida syytää yksin edustamansa suuntauksen vahvistumisesta Suomessa. Hänellä oli paljon yhteistyötovereita ja kannattajia: Arvo Aalto, Arvo Hautala, Aarno Aitamurto ja monet muut SAK:n ja erityisesti Rakennusliiton toimitsijat.

Heidän ”teoriansa” oli, että marxilaisuus on vanhentunut; työläiset olivat omalla työllään hankkineet itselleen oman asunnon, oman Ladan ja oman kesämökin. Mihin marxilaista luokkataisteluteoriaa vielä muka tarvittaisiin?

Tämä suuntaus johti, Saarisen tosin jo ollessa eläkkeellä, yhteen kohtalokkaimmista virheistä: SKDL ja samalla vanha SKP lakkautettiin Vasemmistoliiton perustamisen tieltä. Kulttuuritalolla leikattiin lipuista pois vanhoja työväenliikkeen tunnuksia. Kuopion torilla huutokaupattiin vanhoja vappubanderolleja.

Me tiedämme tämän pitkälti Aarne Saariseen henkilöityneen suuntauksen tulokset: Työväenliike menetti ensin omaisuutensa, Työväen Säästöpankin, Kulttuuritalon ja Koiton talon ja nyt viimeksi Elannon. Sitten alettiin maksaa poliittista hintaa. Palkat jäädytettiin, julkista sektoria leikattiin ja yksityistettiin, pääomat alkoivat virrata valtoimenaan pois maasta. Työpaikoilla vauhti kasvoi eläimelliseksi samaan aikaan kuin sadat tuhannet saivat lorvailla kotona työttöminä.

Tämä politiikka on uusliberalistista politiikka, joka on EU:n tarpeita varten luotu. Kuinka kauaksi marxilaisuudesta kommunisti on joutunutkaan, kun kannattaa tätä politiikkaa. Aarne Saarinen oli EU:n kannattaja.

Nyt työväenliikkeen ääni tuskin kuuluu ja kommunistinen liike on hajallaan. On aloitettava kaikki alusta. Eipä siis ihme, että porvarillinen media jaksaakin muistella hyvällä suosikkikommunistiaan, SKP:n entistä puheenjohtajaa Aarne Saarista.

Reijo Katajaranta