Kommunistit ja liittolaispolitiikka

Erimielisyydet kommunistien taktisen tavoitteen, monopolienvastaisen yhteisrintaman kehittämisestä johtivat vuoden 2002 alkupuolella KTP:n maaliskuun keskusneuvoston kokouksessa puolueen lehden, Työkansan Sanomien, päätoimittajan Reijo Katajarannan ja puolueen pääsihteerin Heikki Männikön erottamiseen tehtävistään. Myöhemmin toukokuussa puolueen Helsingin piirijärjestö ja kaksi sen perusosastoa erotettiin samasta syystä puolueesta. Tämä kaikki johti siihen, että keskeisintä osaa aktiivista puolueväkeä estettiin osallistumasta kevään puoluekokoukseen ja samalla heitä estettiin puolustamasta edustajakokouksessa näkemyksiään suurpääoman vastaisen demokraattisen yhteisrintaman kehittämisestä. Samoin tämä johti siihen, että lähes puolet aikaisemmista keskusneuvoston jäsenistä jätettiin valitsematta uudelleen. Mutta varmasti monelta meistä jää huomaamatta asioiden tärkein puoli. Näiden tapahtumien kautta KTP menetti mahdollisuutensa ottaa haltuunsa se tehtävä, joka kommunisteille historiallisesti asettuu. Kielteinen päätös rintamapolitiikan kehittämisestä “kipsaa“ KTP:n tulevan kehityksen, sillä tuskin kukaan KTP:n piirissä tämän jälkeen uskaltaa ottaa aloitetta monopolienvastaisen liittolaispolitiikan avaamisesta.

KTP:n ohjelmallisissa asiakirjoissa on arvioitu, että sosialismin väliaikaisesta tappiosta huolimatta maailmassa eletään edelleenkin kapitalismista sosialismiin siirtymisen aikakautta, mutta kuitenkin niin, että tänään eletään työväenluokan uudelleen järjestäytymisen vaihetta. Asiakirjoissa esitetään myös, että kansainvälisen kommunistisen liikkeen tulee luoda uusi yhteinen kapitalisminvastainen luokkataistelutaktiikka ja Suomen kommunistien osalta tämän luokkataistelutaktiikan kehittäminen kansallisella tasolla merkitsee laajan yhteisrintaman organisoimista ylikansallista suurpääomaa vastaan. Tämän näimme KTP:n piirissä tärkeänä osana kansainvälisen kapitalisminvastaisen luokkataistelutaktiikan kehittämistä, sillä se muodostaa nykyisessä tilanteessa sillan uusoikeistolaisesta yhteiskuntapolitiikasta sosialismiin. Samalla se on silta, jonka kautta voimme johtaa isommat kansanjoukot hyväksymään sosialistisen ajattelun.

Erimielisyydet KTP: ssa näyttävätkin johtuvan siitä, miten tällainen yhteisrintama rakennetaan. Puolueen keskusneuvoston enemmistö katsoo, että yhteisrintamaan voi kuulua vain kommunisteja aatteellisesti lähellä olevia ”vasemmistolaisia voimia”. Kommunististen puolueiden päälinjaksi muodostui jo 30- luvulta saakka demokraattisen rintaman rakentamisen politiikka. Tämä taktiikka perustuu siihen, että suurten kapitalistipiirien hallitsemassa yhteiskunnassa käy välttämättömäksi laajojen kansalaispiirien ryhmittyminen yhteisten tavoitteiden taakse yhteistä vihollista, suurpääomaa vastaan. Näin tapahtui 30- luvulla, kun kommunistit omaksuivat kansanrintamapolitiikan nousevaa fasismia sekä sodanuhkaa vastaan, jonka tuloksena syntyi monessa maassa laajaa joukkoliikettä fasismin torjumiseksi. Tämän politiikan tuloksena syntyivät ne fasismin vastaiset joukkoliikkeet, jotka olivat avainasemissa, kun luotiin Euroopan kansandemokraattiset valtiot. Kolmannen maailman maiden kansalliset imperialismin vastaiset vapausliikkeet ovat hyvä esimerkki liittolaispolitiikasta, jossa kommunistit toimivat yhdessä erilaisten kansallisten voimien kanssa. Tämän tuloksena syntyi myös Suomeen SKDL, jonka perustamisjulistuksessa todettiin: ”Puolueväri ei saa olla esteenä demokraattisten voimien yhteenliittymiselle, eikä demokraattinen rintama puolestaan voi sitoa eri kansanluokkien käsiä etujensa puolustamisessa”.

Kommunistiset puolueet ovat laajasti hyväksyneet rintamapolitiikan rakentamisen myös/ja ennen kaikkea siksi, että kapitalistisessa yhteiskunnassa on aivan välttämätöntä säilyttää marxilais- leniniläinen, tieteelliseen yhteiskuntakäsitykseen nojaava kommunistinen puolue, joka kykenee tekemään tieteellisen arvion yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kun kuitenkin on niin, että ihmiset eivät kapitalistisen yhteiskunnan vallitessa vaikeissakaan tilanteissa kykene järjestäytymään suoraan luokkaperustaisen kommunistisen puolueen taakse, antaa rintamapolitiikka mahdollisuuden joukkojen kokoamiseen ja organisoimiseen edistyksellisten tavoitteiden taakse. Tämä taktiikka tekee mahdolliseksi kommunistien pääsyn lähelle ihmisiä. Tällaisen laajan liittolaisorganisaation tavoitteena ei ole sosialismi, mutta se omaksuu tavoitteekseen esim: ylikansallisen suurpääoman toiminnan kontrolloimisen, sen vallan eliminoimisen, sotapolitiikan vastustamisen ja demokratian laajentamisen. Liittolaispolitiikka on välivaihe taistelussa kapitalistien vallan lopulliseen eliminoimiseen. Tämän voi sanoa myös niin, että tällä hetkellä kommunistien ensimmäinen tavoite ei ole sosialistinen vallankumous vaan porvarillis- demokraattinen vallankumous, jonka eri vaiheissa kansa omaksuu sosialismin rakentamisen välttämättömyyden. Juuri tästä asiasta puhuivat marxismin klassikot lukuisissa teoksissaan

Tänään on monia muitakin syitä rakentaa liittolaispolitiikkaa: Kapitalismin kehitys on johtanut ylikansallisten blokkien muodostumiseen ja tilanne lähentelee Leninin kuvaamaa kapitalismin imperialistista vaihetta. Ylikansallinen monopolipääoma on ottanut poliittisiin valtapuolueisiin nähden määräysvallan. Kommunistit yksin eivät kykene muodostamaan tätä vastaan oppositiovoimaa vaan tähän tarvitaan kaikki suurpääoman vastaiset voimat. Tämä merkitsee, että myös vaaleissa on joukot kerättävä tällaisen demokraattisen vaihtoehdon taakse. Liittolaispolitiikka kommunistien luonnollisena toimintamuotona on myös ainoa keino päästä ulos nykyisestä vaikeasta järjestöllisestä tilanteesta. Liittolaispolitiikka on vastaus monopolien hallitsemassa yhteiskunnassa sille vaatimukselle, miten säilytetään tieteellisesti luja ja eheä puolue, mutta samalla tehdään laajaa joukkotyötä. KTP: n enemmistön näkemyksen mukaan puolue voi osallistua liittolaispolitiikkaan vain meitä poliittisesti hyvin lähellä olevien voimien kanssa. Tällainen ajatus ei ole leniniläinen, koska tärkein kriteeri kansanrintamapolitiikalle on pyrkimys monopolien vallan nujertamiseen ja tässä työssä voi olla mukana myös kansallista porvaristoa ja muita suurpääomaa vastustavia voimia. On myös muistettava, että liittolaispolitiikka onnistuessaan kehittää siihen osallistuvia tahoja demokraattiseen suuntaan. Päinvastaisessa tapauksessa kansalliset voimat jäisivät äärioikeiston armoille, kuten tapahtui Ranskassa ja Hollannissa. KTP: n enemmistön tarkoittamia kelvollisia liittolaisia ei yhteiskunnassa koskaan ole valmiina, vaan ne syntyvät yhteisen työn tuloksena.

Huolimatta siitä, että myös KTP:n kaikissa ohjelmallisissa asiakirjoissa on todettu puolueen tavoitteena olevan monopolien vastaisen yhteisrintaman kehittämisen EU- suuntauksen ja uusoikeistolaisen yhteiskunta- ja talouspolitiikan kaatamiseksi, osoittautui puolueen keskusneuvoston ”enemmistö” ratkaisevassa tilanteessa kykenemättömäksi ottamaan demokraattisen yhteisrintaman rakentamisen aloitetta käsiinsä. Puolueen ohjelmalliset päätökset he olivat nähneet vain hyviksi paperilla luettuina, mutta käytännössä heillä ei riittänyt rohkeutta lähteä niitä toteuttamaan. He osoittautuivat olevansa ratkaisevassa tilanteessa vain vasemmistolaisia, mutta eivät marxilais- leniniläisiä. Nykyisellä päätöksellä KTP:n johto sinetöi sen, että välttämätöntä päätöstä yhteisrintamapolitiikan muodostamiseksi KTP:n piirissä enää tuskin koskaan kyetään tekemään.

Heikki Männikkö