Leningradin saarron murtumisesta 60- vuotta

Eräs toisen maailmansodan traagisimpia, mutta samalla sankarillisimpia sivuja on Leningradin 900 päivää kestänyt piiritys. Kun Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941, hän piti Neuvostoliittoa ”savijalkaisena jättiläisenä” tai lahona rakennuksena, joka sortuu heti kun vain ovi potkaistaan sisälle. Hitler oletti valloittavansa Neuvostoliiton ja orjuuttavansa sen kansat muutaman kuukauden kuluessa. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kolmena suurena kiilana, joista tärkein oli Moskovan suunta, toinen oli Leningradin suunta ja kolmas Ukraina ja sen takana oleva Kaukasus. Hitlerillä oli jo suunniteltuna päivämääräkin, jolloin hänen piti juhlia paikan päällä Hotelli Astoriassa Leningradin valtaustaan.

Hitlerin Saksan alkumenestys sodassa olikin musertava. Neuvostoliitto ei ollut ollenkaan valmis ottamaan vastaan sellaista massiivista iskua, minkä Hitlerin fasistiarmeija maahan kohdisti. Vain kaksi ja puoli kuukautta hyökkäyksestä saksalaisten pohjoinen armeijaryhmä oli jo Leningradin porteilla. Leningrad saarrettiin 8. syyskuuta 1941 saksalaisten toimesta eteläpuolitse. Karjalan kannaksen suunnalla saartoa varmisti Suomen armeija, joka oli vallannut takaisin talvisodassa menettämänsä alueet.

Leningrad joutui ankaran pommituksen ja tykistötulen kohteeksi. Kaupungista oli jo ehditty evakuoida väestöä, mutta saarroksiin jäi kaupungin puolustajien lisäksi n. 2,9 miljoonaa asukasta, joista 400.000 oli lapsia. Ruokaa kaupunkiin jäi vain muutamaksi kuukaudeksi. Talven tullen jonkin verran ruokaa saatiin ilmateitse ja Laatokan jäätien avulla. Talvi 1941-42 oli poikkeuksellisen ankara ja se olikin saarron pahin vaihe. Leipää asukkaille riitti vain 125 g päiväksi, liikenne ei toiminut, ei talojen lämmitys, vettä ei saatu, sähköä saatiin vain ajoittain ja kaupunki paloi saksalaisten pommien ja tykistötulen vaikutuksesta. Yksinomaan tammi – helmikuussa 1942 Leningradissa kuoli 200.000 ihmistä joko pommituksiin, nälkään tai kylmyyteen.

Kirjailija Nikolai Tihonov, joka oli koko piirityksen ajan Leningradissa kuvasi piiritystä näin: ”Autot ja raitiovaunut jäätyivät paikoilleen ja seisoivat kaduilla kuin valkoisen kuoren peittämät kuvapatsaat. Kaupungin yllä loimusi tulipalojen liekki. Koittivat päivät joita ei olisi voinut kuvitella rohkeinkaan fantasiakirjailija. Danten helvetin kuvat himmenivät, sillä ne olivat vain kuvia, mutta täällä elämä otti tehtäväkseen näyttää hämmästyneille katseille ennen näkemätöntä todellisuutta. Se asetti ihmisen pohjattoman kuilun partaalle ikään kuin tarkkaillen, mihin hän kykenee, mihin hän pyrkii ja mistä ammentaa voimia…”

Kaupunkiin jäi myös säveltäjä Dmitri Shostakovits, joka sävelsi siellä 7. sinfoniansa, ”Leningrad sinfonian”, jossa hän musiikin keinoin kuvailee saksalaisten raakalaismaista hyökkäystä ja langettaa sille musertavan moraalisen tuomion.

Kaikesta huolimatta kaupunki kesti. Sen puolustajat eivät antautuneet. Sen tehtaat pystyivät toimittamaan aseita puolustajilleen. Piiritetty Leningrad pystyi pitämään yhteyttä emämaahan ”Elämän tien”, Laatokan kautta. Sen kautta voitiin viedä kesällä laivoilla ja talvella jääteitä pitkin siviiliväestöä pois kaupungista ja tuoda sotilaita, elintarvikkeita, sotatarvikkeita ym. tarvittavaa piiritettyyn kaupunkiin.

Sodassa tapahtui ennen pitkää käänne Neuvostoliiton hyväksi. Saksalaiset kokivat ensimmäisen suuren tappionsa koko toisessa maailmansodassa Moskovan edustalla marras- joulukuussa 1941. Sitten saksalaiset murskattiin vuodenvaihteessa 1942-43 Stalingradissa ja heinä- elokuussa 1943 Kurskissa. Mm. näiden neuvostoarmeijan suurten voittojen aikaansaaman käänteen ansiosta Leningradin saartokin osittain murtui tammikuussa 1943 ja lopullisesti Leningrad vapautettiin saarrosta vuotta myöhemmin 27. tammikuuta 1944.

Leningradin saarron yhteydessä sai surmansa arvioiden mukaan n. 800.000 ihmistä, joista 500.000 on haudattu Piskarjevon hautausmaan 186 joukkohautaan. Tämä hautausmaa on tehty piirityksen vaikuttavaksi muistomerkiksi ja museoksi, jossa piirityksen uhreja käydään jatkuvasti muistamassa.

Helsingin pommituksilla oli yhteys Leningradin piiritykseen

Meillä Suomessa on muistettu viime päivinä ahkerasti Helsingin pommituksia, joista helmikuun alussa myös tuli kuluneeksi 60 vuotta. Suomalaisten tulkintojen mukaan Helsingin ilmatorjunta sai ”torjuntavoiton” ja kaupunki säästyi melko pienin vaurioin. Valitettavasti henkensä pommituksissa menetti 146 siviiliä. ”Torjuntavoittoa” on selitelty mm. sillä, että Neuvostoliiton ”tuhansien pommikoneiden”, tosiasiassa n. 200 lentokoneen, laivueet harhautettiin pommittamaan palavia puupinoja Vuosaaressa tai sitten neuvostokoneet, eivät uskaltaneet lentää Helsingin ilmatorjunnan tiheään tuleen.

Kuka uskoo näihin sankaritaruihin? Ei neuvostoarmeijalla ollut tapana harrastaa siviileihin kohdistuvia julmuuksia, pikemminkin se pyrki välttämään niitä viimeiseen asti. Saksalaisista ei voinut sanoa samaa. He vainosivat itärintamalla siviiliväestöä keskitysleirein, massiivisin joukkomurhin ja raakuuksin. Amerikkalaiset puolestaan tappoivat pelkästään Dresdenin ja Berliinin ilmapommituksissa satoja tuhansia saksalaisia siviilejä, enemmän kuin konsanaan atomipommeillaan Hiroshimassa ja Nagasagissa.

Miksi Neuvostoliitto sitten pommitti Helsinkiä?

Pommitukset tapahtuivat heti Leningradin saarron lauettua. Pommituksilla haluttiin antaa viesti Suomen johdolle, että Saksa on hävinnyt sodan ja Suomen olisi viisainta mitä pikimmin irrottautua sodasta. Suomen hallitukselle viestitettiin Ruotsin kautta tammikuun lopulla, että sen olisi syytä ottaa välittömästi yhteys Neuvostoliittoon. Rauhasta tulisi sitä epäedullisempi, mitä pitemmälle sota jatkui.

J.K. Paasikivi kävikin Saltsjöbadenissa tapaamassa Neuvostoliiton Tukholman suurlähettilästä Aleksandra Kollontaita 16.-22. helmikuuta. Neuvostoliitto esitti vaatimuksenaan, että Suomen olisi heti katkaistava suhteensa Saksaan, internoitava Saksan Suomessa olevat sotajoukot ja palautettava voimaan Moskovan v. 1940 rauhansopimus. Näitä ehtoja ei Suomen hallitus kuitenkaan hyväksynyt. Siksi Suomi kantoi moninkertaisesti raskaamman hinnan kesäkuussa, kun Neuvostoliitto ennen Valko-Venäjän operaatioitaan päätti ratkaista Suomen kysymyksen Karjalan kannaksella tavalla, joka turvaisi pysyvästi Leningradin turvallisuuden.
Suomi olisi välttynyt kesällä 1944 monilta uhreilta Kannaksen, Talin - Ihantalan ym. taisteluissa, jos Suomen johto olisi osannut lukea oikein ajan merkit helmikuussa ja olisi irrottautunut ajoissa Saksan sotakumppanuudesta.

Helsinkiin neuvostoarmeija ei koskaan marssinut, mutta jostakin kumman syystä se pääsi Berliiniin. Vain hourupäiset sotakiihkoilijat ja Karjalan takaisinvaltaajat voivat kuvitella, että se johtui Suomen armeijan paremmuudesta ja vahvemmuudesta Saksan armeijaan nähden.

RK/KÄ