Luokitukset tulkintana:
demokratian ja toiseuden ulottuvuuksia kirjastoluokituksessa
 

Avainsanat: luokitukset, luokitusjärjestelmät, kirjastot, tulkinnat
 

Abstract:
My essay aims to reflect theoretically classification practices and classification systems as
mental tools and technologies made to assest our thinking processes, as well as the
interpretative character of the classifications. Classifications as interpretations have their
culturally specified presuppositions and consequences. As a case I present the
practices of public library classification systems in Finland. Libraries are taking part of the
cultural and political signifying processes by making visible and naturalizing the information
categories. The future challenge for the library information design is to make visible the dialog
between the texts, users and their cultural contexts.
 
 

1. Luokittelu on inhimillistä, ja eläimellistäkin

Ihmisten tavat jäsentää ja järjestää ympäristöönsä liittyvää tietoa ja konkreettisia
objekteja ovat kiinnostaneet erityisesti kulttuuriantropologeja. Esimerkiksi tästä kiinnostuksesta käy vaikkapa ranskalaisen strukturalistin ja antropologin Claude Lévi-Straussin strukturaaliantropologia. Lévi-Straussin mukaan kulttuurinen toiminta koostuu arvottamisen ja valinnan järjestelmistä. Kulttuuria tulkitaan merkityksellistämiskäytäntöjen ja niiden kategorioiden ja luokitusten kautta, joihin ne konstruoituvat. Kulttuuriselta kannalta on merkityksellistä sekä se, mitä
yhteisö ilmaisee ja vakuuttaa, että se, minkä se kieltää ja tukahduttaa. (McCarthy 1996.)

Lévi-Strauss olettaa (Leach 1970), että luokitteleminen ja luokittelemisen kyky ovat olemassa eläimilläkin. Jokaisella nisäkkäällä tai linnulla on kyky jonkinasteisten luokkakategorioiden tekoon, eläimet pystyvät hänen mukaansa tekemään eron ainakin lajitoverien ja petoeläinten, koiraiden ja naaraiden välillä. Eläimet pystyvät erotteluihin ja luokitteluihin, jotka ovat merkityksellisiä hengissäpysymisen kannalta. Tällaisia ovat Lévi-Straussin mukaan esim. eronteko syötävän ja ei-syötävän tai alistuvan ja hallitsevan käyttäytymisen välillä.

Ihmisen puhekyky lisää ja monimuotoistaa hänen luokittelukykyään, mutta luokittelun toiminnassa on silti Lévi-Straussin mielestä kyse perimmältään eläimenomaisesta käytöksestä. Ihmisen hengissäsäilyminen edellyttää lajitoverien yhteiskunnalliseen asemaan liittyvien erottelujen hallitsemista. Yksinkertainen tapa hallita näitä erotteluja on siirtää eläintason luokat ihmisten yhteiskunnalliseksi luokitukseksi. Näin syntyy totemismin järjestelmä, joka yhdistää eläin- tai kasvilajeja ihmisryhmiin klaaneiksi. Klaanissa esim. joku eläinlaji toimii tietyn sukulaisuusryhmän kantaisänä ja symbolina.
Totemismi on sosiaalisten sukulaisuussuhteiden luokittelujärjestelmä, jolla on poliittisia, oikeudellisia ja uskonnollisia tehtäviä, se mm määrittää avioliittoa, keskinäistä apua ja yhteiskunnallisen valvonnan toteutumista. Totemismin yhdeksi funktioksi voitaisiin Lévi-Straussin ajatusten perusteella siis tulkita myös toimiminen eräänlaisena hyvin varhaisena muistiteknologiana.
 
 

2. Ajattelun apuvälineet ja teknologiat

Ihmisen ajattelun ja muistin apuvälineiden historia ulottuu ihmiskunnan alkuhämäriin.
Kognitiotutkija Donald A. Norman puhuu kirjassaan "Things that make us smart"
(Norman 1994) sekä konkreettisista että psyykkisistä apuvälineistä, jotka lisäävät
ihmisen älyllistä selviytymiskykyä. Sellaisten konkreettisten apuvälineiden kuin kynien,
paperin, laskukoneiden, muistikirjojen, kalentereiden, päiväkirjojen jne. ja niiden
edeltäjien (savitaulut, papyrukset jne.) lisäksi on olemassa myös psyykkisiä apuvälineitä
(mental tools) ihmisen ajattelulle.

Psyykkisiä apuvälineitä ovat Normanin mukaan esimerkiksi kirjoittaminen, lukeminen,
aritmetiikka ja logiikka. Psyykkisten apuvälineiden mahti on niiden luomissa
informaatiota järjestävissä säännöissä ja rakenteissa; ne ovat käytäntöjä, joiden
käyttöönotto tekee ajattelemisen ja toimimisen mahdolliseksi jollakin uudella tavalla,
samaan tapaan kuin muistisääntöjen keksiminen mahdollistaa muistamisen uudella,
helpommalla tavalla.

Ilman kirjoitus- ja lukutaitoa ei abstraktisti järjestynyt, luokitteleva ja selittävä
maailman tutkiminen ei ole mahdollista. Kirjoitustaidon kehittymiseen liittyvät ajattelun
muodonmuutokset ovat aika samansuuntaisia kuin uuden median välineiden ja
ilmaisupintojen vuorostaan mahdollistamat muutokset kirjoittamisessa:
tekstigeneraattorit, kyborgisen ja yhteisöllisen kirjoittamisen ja ajattelun muodot
muuntavat kirjoittamista askelen tai useammankin verran kauemmas kirjoittavan
yksilön ja hänen ajatustyökalunsa persoonallisesta suhteesta. Siirryttäessä
uudentyyppiseen kirjoittamiseen myös kirjoitus- ja lukutaidon sisältö muuttuu: jotakin
katoaa ja jotakin uutta syntyy, aivan kuten siirryttäessä suullisesta kulttuurista
kirjalliseen (enemmän aiheesta ks. Ong 1982).

Luokituksen järjestelmät tulevat psyykkisenä apuvälineenä käytännön merkitykseltään lähelle kirjoittamisen taitoa. Kirjoitustaidon synty myös lisäsi luokitusten tarvetta, koska kirjoitetut dokumentit täytyi jollakin tavalla järjestää ja löytää.

Luokitukset ajattelun apuvälineinä näyttäisivät toimivan kolmella tasolla:
1. eläimille ja ihmisille yhteiset hengissäsäilymisen tarpeisiin kytkeytyvät luokittelut
(esim. uhkaava ja ei-uhkaava käytös)
2. psyykkisenä tekniikkana toimivat, ajattelua muuntavat luokitukset
(esim. runonlaulajien ja tarinankertojien muistitekniikat)
3. luokituksen teknologia: materialisoituneet ajattelun välineet

Ensimmäisellä tasolla kyse on pelkistetyimmillään vaistonvaraisesta ympäristön jäsentämisestä,
joka liittyy elossapysymiseen (vrt. esim. ihmisen ajattelun kategorioiden muutokset katastrofitilanteissa) tai arkisemmalla tasolla asioiden tai kohteiden järjestämisestä käytännön
tarpeita parhaiten palvelevalla tavalla. Psyykkisen tekniikan haltuunotto vaatii oppimista ja ponnistelua: kyse on jonkin senlaatuisen menetelmän omaksumisesta, mikä ei kuulu ihmisen "luontaiseen" ajattelutapaan, vaan opittuna mahdollistaa jonkin uuden toimintatavan.

Materialisoitunut luokitusjärjestelmä on jo teknologia, jolla on oma muodossa tai
toisessa julkikirjoitettu järjestelmäkuvauksensa: puhelinluettelo, arkistointijärjestelmä
jne. Erilaiset luokitusjärjestelmät ovat sinällään muistiteknologioita. Lisäksi ne toimivat
pohjana monissa teknisissä muistia täydentävissä teknologioissa.
 
 

3. Luokitusten näkymättömyys

"Matemaattiset tiedot ovat järkemme sillä tavoin rakentamia, että ne toimivat aina ikään kuin olisivat
tosia, johtuipa se sitten siitä että ne ovat myötäsyntyisiä tai siitä että matematiikka on keksitty ennen
muita tieteitä. Ja kirjaston ovat rakentaneet ihmiset, joilla oli inhimillinen järki ja jotka ajattelivat
matemaattisesti, sillä ilman matematiikkaa ei tehdä labyrinttejä. Siispä täytyy verrata omia
matemaattisia oivalluksiaan kirjaston rakentajien oivalluksiin, ja tästä vertailusta syntyy tiede, sillä
tämä on termien tiedettä termeistä."
(Umberto Eco: Ruusun nimi)

Luokittelu kaikilla eri tasoillaan on oleellinen osa jokapäiväisiä merkityksellistämis-,
tulkinta- ja muistamiskäytäntöjämme. Järjestämme kotimme ja toimintaympäristömme
esineet tukemaan suoriutumistamme toimissamme (päällysvaatteet eteiseen, kattilat
keittiöön jne.), järjestämme myös tarvitsemaamme tietoa kaiken aikaa tietokoneemme
tiedostoihin, työpöydälle, muistilehtiöön raapustettuihin merkintöihin jne. Tämän
lisäksi joku muu on järjestänyt ja standardoinut useimmat asiat ympäristössämme:
kuinka talomme on rakennettu ja käyttämämme esineet valmistettu, ja varsin pitkälle
senkin millä tavoin käytämme esineitä, millä tavoin olemme yhteydessä toisiimme,
työskentelemme tai millaisin käytännöin yhteiskunnassa hoidetaan meihin liittyviä
asioita.

Elämässämme vaikuttavista luokituksista ja standardeista kutoutuu tiheä verkko, jonka
osaset ovat kiinteästi toisiinsa yhteydessä, itse olemme niin kiinteästi tämän verkon
sisällä, että sen eri osasten ja oman luokittelutoimintamme havaitseminen on meille
lähes mahdotonta. Jokin luokitusjärjestelmien verkoston osa tulee näkyväksi vain
katoamisensa hetkellä, hetkellä jolloin sen syrjäyttää jokin toinen luokituksen tai
standardin muoto.

Luokituksen kaaviot kartoittavat todellisuuden alueita. Ne ovat avaimenreikiä tai
luuppeja todellisuuteen ja historiaan, uuden luomisen ja menneen muistamisen ja
hahmottamisen välineitä sekä yksittäisille henkilöille että yhteisöille, yhteiskunnille ja
kulttuureille. Ne voivat kuitenkin olla myös labyrintteja, joiden tahattomana tai
tahallisena vaikutuksena on tiedon kätkeminen ja tiedonsaannin ja toimintatapojen
mahdollistaminen vain niille jotka pystyvät ratkaisemaan labyrintin arvoituksen.
Arvoituksen ratkaistakseen tulee kuulua samaan kulttuuriin, jakaa samat ennakkotiedot
ja arvot kuin labyrintin tekijä.

Standardoitujen luokitusjärjestelmien luominen esimerkiksi arkistointia varten
merkitsee järjestelmää toteuttavalle organisaatiolle sitoutumista luokituksen
infrastruktuuriin ja tietyn muistamisen muodon asettamista etusijalle. Tässä
prosessissa joidenkin asioiden mukaan ottaminen tai ulkopuolelle jättäminen ovat
poliittisesti ja eettisesti tärkeitä ratkaisuja. (Bowker & Star 2000; jatkossa BS)

Luokittelu on siis joidenkin asioiden näkyväksi tekemistä, luonnollistamista, ja toisten
asioiden näkymättömäksi ja vieraaksi tekemistä. Itse luokitukset ovat onnistuessaan
lähes näkymättömiä. Mitä parempi ja käytettävämpi luokitusjärjestelmä, sitä vaikeampi
sitä on lainkaan havaita. Käytettävyys määrittyy tässä yhteydessä ihmisen havainto- ja ajatteluprosesseihin sekä luonnollistuneisiin käsiterakenteisiin ja arvoihin perustuvaksi ja
liukenevaksi järjestelmäksi.
 
 

4. Luokitusten infrastruktuuri ja välineitä sen näkyväksi tekemiseksi

Many classifications appear as nothing more than lists of numbers with labels attached, buried in
software menus, user's manuals, or other references. (...) (N)ew eyes are needed for reading
classification systems, for restoring the deleted and dessicated narratives to these peculiar cultural,
technical and scientific artifacts.
(BS 2000)

Geoffrey C.Bowker ja Susan Leigh Star (BS 2000) toteavat, että tapa, jolla
luokitusjärjestelmät läpäisevät elämäämme nostaa esiin uudentyyppisen tutkimuksen
tarpeen. Tässä tutkimuksessa tulisi voida yhdistää yhteiskunta- ja informaatiotieteitä ja
kartoittaa mm erilaisten luokitusjärjestelmien toisiinsa kytkeytymisen dynamiikkaa.
Välineiksi he ehdottavat empiiristä tutkimusta informaation käytöstä, työympäristöistä
ja yleistyneistä työvälineistä sekä olio-ohjelmoinnin ja informatiikan tutkimuksen
tarjoamia mahdollisuuksia. Tarvittavan uuden tutkimuksen tulisi muodostaa yhdistelmä
tutkimuksellisesta, runollisesta ja taiteellisesta lähestymistavasta, samaan tapaan kuin
hypertekstissä yhdistyvät nämä ominaisuudet. Järjestelmällisten luokitusten tulisi
yhdistyä ihmisten arkisiin luokituskäytäntöihin ja muodostaa heidän elämänsä kannalta
järkeviä kokonaisuuksia.

Näin kuvattu uusi tutkimusalue soveltuu epäilemättä yhdeksi uudentyyppisen
informaatiodesignin haasteelliseksi tavoiteohjelmaksi. Mutta mistä aloittaa
tämäntapainen kaikkeusprojekti? Bowker ja Star tarjoavat lähtökohdaksi
menetelmää, jota kutsuvat nimellä infrastruktuurin nurinkääntäminen (infrastructure
inversion), jolla he tarkoittavat ponnistelua informaation infrastruktuurien näkyväksi
tekemiseksi.

Donald A. Norman viittaa infrastruktuurin havaitsemisen yhteydessä (Norman 1998)
hyönteisiin, jotka pitävät luurankoaan kehonsa päällä (niillä on siis tavallaan
nurinkäännetty luuranko), tai 1800-luvun lopun kaupunkeihin, joiden katujen ilmatilan
täyttivät sinne tänne risteilevät sähkö- ja puhelinjohdot, jotka näkyvästi ilmaisivat uusia
energia- ja kommunikaatioväyliä. Inhimillisestä näkökulmasta infrastruktuurin
näkyvyys on Normanin tulkinnan mukaan epäesteettistä, jollain tapaa luonnotonta.
Näkymättömyys kuuluu infrastruktuurin tarvike/väline-luonteeseen.

Infrastruktuurilla tarkoitetaan perusrakenteita, jotka mahdollistavat järjestelmän
toiminnan. Tyypillisiä infrastruktuureita ovat esim. kuljetusjärjestelmät,
tiedonsiirtojärjestelmät, tai vaikkapa joukkotiedotuksen tai julkaisutoiminnan
infrastruktuuri kaikkine toiminnan mahdollistavine osineen. Koska infrastruktuurin
rooli on tukea ja mahdollistaa asioita, sen kuuluu olla näkymätön. Infrastruktuurien
luominen on kallista, aikaavievää, poliittisiin ja kaupallisiin kilpailutilanteisiin sidottua,
ja kerran luotujen infrastruktuurien purkaminen vaikeaa, jopa mahdotonta.

Bowkerin ja Starin infrastruktuurin nurinkääntämisen menetelmän pyrkimyksenä on
opetella katsomaan informaation rakenteita niin etteivät ne sulaudu taustaansa.
Tällöin tarkastelun kohteeksi voidaan ottaa seuraavat asiat:
1. luokitusten läpäisevyys ympäristössämme (Ubiquity)
2. luokitusten materiaalisuus ja rakenne (Materiality and Texture)
3. menneisyyden luokitusten määrittelemättömyys (Indeterminacy of the Past)
4. luokituksen käytäntöjen politiikka (Practical Politics)

Luokitusten materiaalisuudella Bowker ja Star viittaavat siihen, että luokitukset eivät
ole yksinomaan käsitteellisiä tai symbolisia välineitä, vaan ne materialisoituvat mm
organisaatioiksi, laitteiksi, ohjelmiksi. Luokitusten suhde menneisyyteen ja muistiin on
mielenkiintoinen. Bowker ja Star väittävät, että menneisyyteen ei ole muuta pääsyä
kuin jonkinlaisen luokituksen kautta, eikä meillä voi olla kovin selvää käsitystä
menneiden aikojen omista luokituksista. Kaikki tapamme puhua menneisyydestä
perustuvat luokitukseen ja ovat nykyisyydestä lähtöisin, nykyisyyden luokkajärjestelmiä.

Läpäisevät, materialisoituneet luokitusjärjestelmät ja standardit kehystävät ja esittävät
meille menneisyyden sekä jaottelevat nykyhetken. Luokitusten soveltaminen
on käytännön politiikkaa, jonka kautta luokitukset saavat ilmenemismuotonsa ja
vaikuttavuutensa.
 
 

5. Luokituksen käytäntöjen politiikka

Luokittelu on tilallista, ajallista tai tilallis-ajallista maailman jaottelua Bowkerin ja
Starin määritelmän mukaan (BS 2000).

Abstraktissa ja ideaalisessa muodossaan luokitusjärjestelmän periaate edellyttää
Bowkerin ja Starin mielestä kolmea asiaa:
1. järjestelmässä sovelletaan vakiintuneita luokitusperiaatteita
2. järjestelmän luokat ovat toisensa poissulkevia
3. järjestelmä kuvaa kattavasti sen osan todellisuutta, jonka kuvaamiseen se on kehitetty.

Kaikki luokitusjärjestelmän ideaalimuodon ominaisuudet ovat käytännön
soveltamisessa problemaattisia, ja kyse onkin tavoitteista joihin luokituksilla pyritään.
Todellisuuden oleellisten osien kattava kuvaaminen on mahdotonta, eikä todellisuus
jäsenny helposti ja väkivallatta toisensa poissulkeviin yksiselitteisiin luokkiin.
Ympäröivän maailman muutokset myös haastavat kaiken aikaa vakiintuneet
luokitusperiaatteet muuttumaan, mutta mikäli periaatteita joudutaan oleellisesti
muuttamaan, asettuu koko järjestelmän toimivuus kyseenalaiseksi.

Käytännön ilmentyminä luokituksista ovat mm tautiluokitukset (terveydenhoito,
vakuutukset), palveluluokitukset (julkiset palvelut, mm sosiaalitoimi),
kulttuuriaineistojen luokitukset (museot) ja erilaiset arkistointikäytännöt. Kaikilla näillä
käytännöillä on tuntuvat poliittiset vaikutuksensa elämäämme: voimme saada vain
sellaista hoitoa, sellaisia palveluja ja sellaista tietoa, joka asettuu osaksi annettuja
luokituksia.

Luokitusten soveltavien käytäntöjen poliittinen luonne ei jää vallankäytön kohteeksi
joutuvalle epäselväksi sentyyppisissä tilanteissa kuin lapsen huostaanoton
toteuttamisessa, kuntoutustarpeen arvioimisessa ym viranomaisratkaisuissa, jotka
muuttavat koko yksilön elämän edellytyksiä. Sen sijaan vallankäytön luonne jää usein
hämäräksi, kun on kyse tiedon luokituksista. Kansalainen ei voi tietää eikä arvioida,
mitä tietoja hän jää paitsi.
 
 

6. Kirjastoluokituksen tavoitteet ja ongelmat

Kirjastotyön käytännöllisessä kontekstissa luokitusjärjestelmä nähdään kaavana, jonka
mukaan dokumentit voidaan asettaa loogiseen järjestykseen niiden asiasisällön tai
muodon mukaan (Sievänen-Allen 1978). Looginen järjestys palvelee sekä aineiston
tietosisältöjen että dokumenttien fyysisten muotojen järjestämistä. Sekä dokumenttien
säilytys että niiden löytyvyys ja käytettävyys ovat koko järjestelmän tavoitteena.
Dokumenttien käytettävyyteen kirjastojen luokitus- ja indeksointikäytännöt lisäävät
oman ulottuvuutensa kuvailemalla dokumenttien sisällön ja sijoittamalla sen eri
tiedonalojen muodostamaan kokonaisuuteen. Luokitusjärjestelmä tulee tässä mielessä
lähelle dokumenttiavaruuden käyttöliittymän ideaa.

Kirjaston luokitusjärjestelmä vakiintuneessa muodossaan käsittää:
1. Taulukot (luokittainen järjestelmän rakenne)
2. Hakemiston (aakkosellinen tai jossakin muussa kuin taulukko-osan ilmaisemassa
järjestyksessä esitetty aiheenmukainen luettelo).
3. Järjestelmän notaatiot, jotka esittävät symboleina luokitusjärjestelmän jaottelun;
symboleilla (yleisimmin luokkanumeroilla) on viittaussuhde dokumentin
sijaintipaikkaan (hyllyjärjestys ja hyllyopasteet).
4. Ylläpito-organisaation, joka tarvitaan järjestelmän ajan tasalla pitämiseksi

Kirjastoluokituksia on maailmassa olemassa tuhansittain. Merkittävän aseman
saavuttaneita järjestelmiä ovat esim. useimpien tieteellisten kirjastojen käyttämä UDK,
joka oikeastaan perustuu Melvil Deweyn kymmenluokitteluun, jonka sovelluksiin puolestaan
kuuluu myös mm suurimmassa osassa Suomen yleisiä kirjastoja käytössä oleva YKL,
yleinen kymmenluokitus. Mm Helsingin kaupunginkirjastolla vanhana ja perinteistään
kiinnipitävänä Suomen suurimpana yleisenä kirjastona on oma luokitusjärjestelmänsä
(HKLJ).

Kirjastojen luokitusjärjestelmät perustuvat kunkin tiedonalan omaan tutkimukseen,
mutta luokitusjärjestelmän sisäisen johdonmukaisuuden vaatimuksen vuoksi
kirjastoluokitus ei voi suoraan noudattaa eri tiedonalojen omia jaotteluja: eri
tiedonalojen välillä on huomattavia eroja jäsentelytavoissa. Kirjastoluokituksessa
joudutaan rakentamaan universaalia tietoluokitusta.

Kirjastoluokitukseen sen monituhatvuotisen historian aikana eniten vaikuttanut
tiedonfilosofinen luokittelu on Aristoteleen tieteiden systematiikka, jonka mukaan
antiikin kirjastot järjestettiin systemaattisiin luokkiin. Aristotelinen luokitus perustuu
binariteetteihen: asiat luokitellaan tiettyjen ominaisuuksien mukaan, joita luokiteltavilla
kohteilla joko on tai ei ole. Aristoteliseen ajatteluun perustuvat luokitusjärjestelmät
voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan käytetäänkö luokan kriteerinä yhtä ainoaa
ehtoa vai useampien ehtojen yhdistelmää. Aristoteleen ajatteluun perustuvat
tiedonluokituksen mallit ovat vaikuttaneet voimakkaasti monien tieteiden, mm fysiikan
ja biologian systematiikan luokituksiin. (Sievänen-Allen 1978; BS 2000.)

Suurin osa kirjastojen luokitusjärjestelmistä on hierarkkisia järjestelmiä, eli tieto
ilmaistaan niissä ylä- ja alakäsitteiksi hahmottuvina kategorioina.
Toinen kirjastoluokituksen tyyppi on ns. analyyttis-synteettinen luokitus, jonka
tunnetuin teoreetikko on intialainen matemaatikko ja kirjastoluokituksen filosofi S.R.
Ranganathan. Hänen 1930-luvulla kehittämänsä kaksoispisteluokituksena (CC, Colon
Classification) tunnettu luokitusjärjestelmänsä perustuu intialaiseen Veda-ajatteluun
tiedon ykseydestä. Tieto ei järjesty siinä hierarkioiksi vaan faseteiksi, eräänlaisiksi
näkökulmiksi tarkasteltaviin kohteisiin, tai objektien erilaisiksi olomuodoiksi.

Ranganathanin teorian avulla on mahdollista laatia hyvinkin monenlaisia ja toisistaan
poikkeavia luokitusjärjestelmiä, joilla on silti taustallaan yhtenäinen järjestelmäajattelu.
Järjestelmien laatimisen perustaksi Ranganathan kehitti normiston, joka käsittää
ajatteluprosessia ohjaavat peruslait, kirjastotieteen lait, luokitusjärjestelmän
suunnittelua koskevat säännöt, periaatteet taulukkojen järjestyksestä sekä periaatteet ja
ohjeet luokitustyötä varten. (Kuronen 1996.)

Merkittävä piirre luokitusjärjestelmissä on niiden suhde kirjastoon tilallisena
konstruktiona: luokitusjärjestelmä on kirjastotilan käyttöliittymä. Se järjestää ja
määrittää sekä olemassaolevaa materiaalia (jonka määrät ovat tärkeitä suhteissa
tilaan), tilasuunnittelua ja aineiston ryhmittelyn mahdollisuuksia että tiedon löytymistä
ja asiakkaiden liikkumista tilassa. Yksittäisen ennalta selvärajaisen tiedon löytymisen
lisäksi sen tulisi myös tarjota mahdollisuuksia satunnaisiin löytöihin.

Luokitusjärjestelmän logiikka läpäisee koko kirjastotoiminnan logiikkaa hyvin laajasti.
Luokitusjärjestelmä ilmenee kirjastoteknologiana ainakin seuraavissa muodoissa:
1. luokitusjärjestelmän kirjallinen kuvaus
2. aiheenmukaiset luettelot, valikoima- ja suositusluettelot
3. kirjastojärjestelmän tiedonhakuohjelma
4. kirjaston tilanjako ja aineiston sijoittelu
5. yleisopastejärjestelmä
6. hyllyopasteet
7. signumit (sijaintipaikan osoittimet itse aineistossa)
8. aineiston hankintajärjestelmä
9. kokoelmanhoitotyö

Luokitusjärjestelmän runko, sen taulukot, on pakosta jäykkä ja hitaasti muuntuva, sillä
juuri se materialisoituu kirjastotilan rakenteiksi ja kirjastotyön käytännöiksi, joiden
muuttaminen vaatii runsaasti resursseja. Ajatusleikkinä voisi silti olla mielenkiintoista,
jos kirjaston aineisto olisi joka käyntikerta järjestetty eri tavoin. Kirjaston
virtuaalistuminen tuo tähän problematiikkaan tietenkin uusia näkökulmia, johon palaan
vielä tuonnempana.

Taulukko- ja hakemisto-osien suhde on oleellinen ulottuvuus luokitusjärjestelmän
toimimisen kannalta. Hakemisto-osa termien välisiin suhteisiin liittyvine viittauksineen
täydentää kiinteämpiluonteista taulukko-osaa ja muodostaa elävän, herkemmin
reagoivan osan luokitusjärjestelmää. Hakemistojen viittauskäytännöt muodostavat
eräänlaisen hypertekstin esiasteen, jossa kollektiivisen tason assosiaatiot (yleisesti
käytössä olevat rinnakkaistermit tai yleisesti toisiinsa yhdistyvät tiedonalat) yhdistetään
toisiinsa, vaikka ne käytännön syistä sijaitsevat eri kohdissa luokitusjärjestelmän
luokkajakoa.

Taulukon ja hakemiston toisiaan täydentämisen idea on havaittavissa myös
verkkoaineiston järjestämiseen ja hakuun liittyvissä palveluissa: aihehakemistot
perustuvat luokitusjärjestelmän taulukko-osan ideaan, tiedon järjestämiseen harkiten
valituksi kokoelmaksi. Hakukoneiden toimintaidea taas perustuu dokumenttien
kuvailuun joko dokumentistä itsestään poimituin termein tai nykyisin jo melko yleisesti
dokumenttia kuvaavien avain- tai asiasanojen sisällyttämiseen osaksi dokumentin
metakoodia. Kumpikaan tiedonkuvailun muoto, taulukko tai hakemisto, ei ole yksinään
riittävä, vaan onnistuneet tiedonhakukäytännöt vaativat molempien lähestymistapojen
olemassaoloa. Jonkinasteista luokitusjärjestelmän kaavaa tarvitaan kontrolloidun
asiasanaston luomisessa taustalla, jotta käytetyistä termeistä ja niiden keskinäisistä suhteista
tulisi loogisia. Relevantteihin tuloksiin johtava ammattimainen tiedonhaku laajasta aineistosta
vaatii kontrolloidun asiasanaston.

Kirjaston virtuaalisessa muodossa myös luokitusjärjestelmän rungon eläminen on
mahdollista; kirjastojen verkkopalveluista esim. Hämeenlinnan kaupunginkirjaston
Makupalat järjestää aineistonsa yksinkertaisemman ja arkipäivän ajattelua lähempänä
olevan jaottelun perusteella, kun taas yleisten kirjastojen yhteisen verkkopalvelun
Linkkikirjaston järjestys noudattaa kirjastojen virallista luokitusjärjestelmää.

Kirjastoluokituksen erityispiirre luokitusjärjestelmien joukossa on, että sen tulisi kyetä
kuvaamaan kaikki tiedonalat silloin kun puhutaan yleisestä kirjastosta tai laaja-alaisesta
tieteellisestä kirjastosta. Yleisen kirjaston luokitusjärjestelmän tulisi lisäksi noudattaa
logiikkaa, joka olisi mahdollisimman luontevaa mahdollisimman monille ihmisille.
Kaiken olemassaolevan tiedon kuvaaminen kaikille ymmärrettävällä tavalla
muodostaakin haasteen, josta suoriutuminen kaikella kunnialla on tietenkin
mahdotonta. Kirjastotoiminnan filosofiana on kuitenkin yrittää mahdottomasta
suoriutumista siinä määrin kuin se on mahdollista.
 
 

7. Esimerkki kirjastoluokituksen toiminnasta

Esimerkki asiakkaan ja yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmän YKL:n kohtaamisesta:

Asiakas (uuden median opiskelija) etsii tietoa lopputyötään varten. Hän saattaa aloittaa
esim. etsimällä kirjaston tietojärjestelmästä tai sen verkkosovelluksesta käsitettä uudet
mediat. Tällöin hän huomaa, ettei termiä lainkaan esiinny hakemistossa. Hän miettii,
mihin tarkempaan alueeseen uuden median alalla hänen kiinnostuksensa kohdistuu, ja
etsii seuraavaksi termiä hyperteksti.

Hypertekstiä yleensä käsittelevä kirjallisuus kuuluu Sovellettujen tieteiden (60) luokan
alaluokkaan 61: Atk. Automaatio. Säätö- ja systeemitekniikka. Hyperteksti sijoittuu
siis atk:n, eikä esimerkiksi median tai kirjallisuudentutkimuksen luokkaan. Tässä
luokitusjärjestelmän voidaan ajatella heijastelevan luonnontieteiden määräävää asemaa
tieteiden joukossa. Tekniikan alan humanistisia ja yhteiskuntatieteitä yksiselitteisempi
käsitteistö vaikuttaa myös osaltaan luokituksen käytäntöjä suosivasti ja helpottavasti.

Uusien käsitteiden sijoittumispaikkaan luokitusjärjestelmässä vaikuttaa käytännössä
myös se, minkätyyppistä kirjallisuutta uudesta aihepiiristä ensiksi julkaistaan.
Ensimmäiset Suomessa julkaistut hypertekstiä käsittelevät kirjat olivat luonteeltaan teknisiä, mm
VTT:n julkaisuja.

Hypertekstillä ei ole atk:n luokassa omaa alaluokkaansa, eikä se sijoitu minkään
muunkaan aihekokonaisuuden kanssa mihinkään alaluokista, vaan luokan 61 ylimpään,
yleiskategoriaan. Hypertekstin ja hypermedian yleisteosten kanssa samaan luokkaan
sijoittuvat: automaattisen tietojenkäsittelyn, tietojenkäsittelyopin, tietotekniikan,
tietotyön ja automaation yleisteokset; atk:n perusteita, tekoälytutkimusta,
hahmontunnistusta tai tietokoneavusteista suunnittelua ja tietokonegrafiikkaa yleensä
koskevat yleisteokset; kuvan, äänen ja puheen käsittelyä tietokoneella koskevat
yleisteokset sekä atk:n ja automaation vaikutukset yhteiskuntaan ja tietoturva ja
tietosuoja atk:n kannalta. Helsingin kaupunginkirjaston HKLJ:ssä luokan nimenä on
Atk (627.7) ja sen sisältö on sama kuin YKL:n luokan Atk, automaatio, säätö- ja
systeemitekniikka.

Mikäli luokitusta tarkastellaan tiedon rakenteiden ilmentymänä, on mielenkiintoista,
että oman alaluokkansa YKL:ssä ovat saaneet mm mikrotietokonemerkit ja -mallit
(61.42) tai HKLJ:ssä tietokoneet ja tietokoneohjelmat (627.73), kun sellaiset
suurehkot tiedonalueet kuin vaikkapa tekoälytutkimus tai tietojenkäsittelyoppi
määrittyvät yleisteoksiksi, eivät niinkään omiksi tiedonaloiksi. Kuten arvata saattaa,
selitys ilmiölle ei ole tiedonfilosofinen vaan käytännöllinen: luokitusjärjestelmä on
mukautunut dokumenttituotannon volyymiin ja tiedonalat, joilta kirjallisuutta
julkaistaan paljon vaativat oman luokkansa, koska luokitusjärjestelmä toimii myös
tilallisena opastejärjestelmänä.

Järjestelmän mukautuminen on esimerkki myös luokituksen käytäntöjen poliitikasta.
Luokitusjärjestelmä toimii käyttäjän oppaana tiedon osa-alueisiin: joillekin tiedon
alueille on tarjolla opastusta, toisilla retkeillään omin avuin, tai kutakin
tiedonhakutilannetta varten räätälöidyn opastuksin, eli tiedonhakuun erikoistuneen
henkilökunnan opastuksella. Tällä on tietenkin seurauksensa tiedonvälityksen
demokratian kannalta, sekä välitettävän tiedon alueen edustajien että tiedon
tarvitsijoiden näkökulmasta.

Bowker ja Star kuvaavat luokituksen kategorioiden ja käyttäjien suhdetta termillä filiation (haarautuminen, polveutuminen, vanhemmuus) (BS 2000). Järjestelmässä kuvaamattoman
tiedon tuottajan tai etsijän suhde järjestelmään hahmottuu perifeeriseksi sekä yksittäisten tiedonhakuyritysten että koko tiedonvälityksen infrastruktuurin kannalta. Erillisinä
olemassaolevien luokkien kirjallisuus karttuu ja pysyy ajan tasalla järjestelmään "piilotettujen"
tai sieltä kokonaan puuttuvien aihealueiden (esim. uusi media) valikoimaa paremmin, koska
erillisten luokkien tiedonalat hahmottuvat omiksi kokonaisuuksikseen, joiden valikoimia on
kirjastojen kokoelmatyössä tai asiakaspalautteessa mahdollista paremmin arvioida kuin
yleisluokkien tai hyvin moniin eri luokkiin hajoavien tiedonalojen valikoimia.
 
 

8. Luokitus tulkintajärjestelmänä

- Symbolilabyrintti, huomautti Albert. Ajan näkymätön labyrintti. Minun, englantilaisen barbaarin,
sallittiin selvittää tuo läpikuultava mysteeri. Toista sataa vuotta on kulunut, joukko yksityiskohtia
puuttuu ja aukkoa on mahdoton täyttää, mutta ei ole vaikea arvata mitä tapahtui. Ts'ui Pen lienee
sanonut kerran: Vetäydyn kirjoittamaan kirjaa. Joskus toiste hän sanoi: Vetäydyn tekemään
labyrinttia. Kaikki kuvittelivat että töitä oli kaksi; kenenkään mieleen ei juolahtanut että kirja ja
labyrintti olisivat sama asia.
(Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha)

Luokitusjärjestelmää voidaan tarkastella eräänlaisena keinotekoisena kielenä, jonka
päätehtävä on välittää tietoa dokumenttien ja niiden potentiaalisten käyttäjien välillä.
Luonnollisessa kielessä ei ole olemassa mitään yksiselitteistä vastaavuutta kielen
kirjoitusasun ja merkitysten välillä. Luokitus- ja indeksointikielet taas yksiselitteisyyttä
tavoitellessaan pyrkivät standardisoimaan ilmiasun ja sen tarkoitteen suhteen. (W.J.
Hutchins 1975; Hutchins käyttää strukturalistien termejä 'lekseemit' ja 'semeemit'.)

Informatiikan tutkimuksessa on kritisoitu (mm Koivunen 1995; Suominen 1988;
Hämäläinen 1985) tiedonhakupainotteista ajattelua kirjaston toimintalogiikan pohjana.
Mikäli kirjastopalvelun / tietopalvelun pohjana on tietokäsitys, jossa tieto näyttäytyy
yksittäisenä paikallistettavana tietona, on vaarana että tiedon monisubjektinen ja
kulttuurinen, tulkintaan ja merkityksellistämiseen perustuva, luonne ei pääse esiin
harjoitetuissa käytännöissä.

Todellisuuden tulkintana ymmärrettynä luokitusjärjestelmiin aina liittyykin toiseuden
aspekti, joka syntyy siitä tiedosta mitä järjestelmän rakenne ei kuvaa, vaan jättää
ulkopuolelle. Toiseus on tiedon monisubjektisuuden yksi ulottuvuus.

Emmanuel Levinasin tulkinta toiseudesta on kirjastojen luokitusjärjestelmien
merkityksellistämiskäytäntöjen yhteydessä kiinnostava. Levinasin mukaan kaikki
ymmärtämyksemme ja tulkintamme on toiseuden muuntamista samanlaiseksi (same).
Toiseus edustaa Levinasille outoutta ja vierautta, jota ei voida hallita. Samanlaisuuden
konseptilla Levinas kuvaa taipumusta egosentriseen omistamiseen, kaiken ulkopuolella
olevan sisällyttämistä minään. Kirjastojen universaaliin tiedon luokittamiseen tähtäävää
toimintaa laajamittaisempaa samanlaistamisen käytäntöä on vaikea kuvitella.

Etiikan ja tulkinnan tarve ajattelussamme ilmenee, kun tavanomainen ymmärtäminen on
mahdotonta. Tällöin toiseus ilmaantuu ja kyseenalaistaa tiedostamattomat ja
läpikäymättömät tulkinnalliset mallit ja pyrkimykset tulkita kaikki saman kategoriaan.
(Tuohimaa 1999.) Toiseuden edustamien kysymysten yhteydessä ne
luokituskäytäntöjen psykologiset ulottuvuudet, jotka liittyvät perustaviin
henkiinjäämisen tarpeisiimme, aktivoituvat: lajitoveruuden ja muukalaisuuden / saalis-
ja viholliseläimen tunnistamismekanismit, jotka käynnistävät pako- ja
hyökkäysreaktioita. Mm uudet ilmiöt ja "meistä" kulttuurisesti kaukana olevat asiat
jäävät luokituksessa vaille edustusta, syrjäytetyn toisen asemaan, josta käsin niiden täytyy
ikään kuin taistella olemassaolonsa oikeutuksesta: kohota ottamaan paikkansa
luokitusuniversumin kaanonissa.

Levinas kysyy kuinka on mahdollista elää Toisen (henkilön, joka edustaa toiseutta)
kanssa riisumatta hänen toiseuttaan. Hänen mielestään kieli mahdollistaa eettisen
suhteen Toiseen. Dialogi ja diskurssi ovat eettisiä tapoja kohdata toinen. Tässä
yhteydessä tarvitaan kriittistä suhtautumista omiin toiseuteen kohdistuviin
sulauttamistaipumuksiin. (Tuohimaa 1999.)

Kirjastoluokitusta voidaan pitää eräänlaisena luonnollistumisen mittarina, Latourin
esittämässä mielessä, sillä mikään ilmiö ei esiinny luokituksessa ennen yhteiskunnallista
luonnollistumistaan. Kirjastoluokituksen ja -organisaation "tunnustamaksi" tiedonalaksi
nouseminen ilmentää establismentia, aseman vakiinnuttamista. Esim. vastakulttuurin
näkökulmasta sulautuminen valtakulttuuriin, jota kirjastolaitos tällaisessa tulkinnassa edustaa, ei
kuitenkaan välttämättä ole pelkästään hyvä asia. Luokituksen ulkopuolelle jäävä toiseus hahmottuu siis sekä syrjäytyneeksi että myös - uhkaavaakin - muutospotentiaalia sisältäväksi alueeksi.

Luokituksen etiikkaan kuuluu kirjastonäkökulmasta mm sentyyppisiä kysymyksiä kuin:

- Kenellä on oikeus menneisyyteen?
- Oikeus muistaa, ja oikeus unohtaa; vrt. esim. Mika Pantzarin (2000) esittämä
kysymys, haluammeko todella muistaa kaiken sen minkä muistamisen teknologia meille
mahdollistaa?
- Sananvapaus ja demokratia: mahdollisuudet tulkintaan, joka huomioi toiseuden
yhtenä demokratian ulottuvuutena?
- Mielen ekologian tarve. Mielen ekologia on Normanin termi (Norman 1994). Mielen
ekologian tarpeella Norman viittaa ongelmiin jotka aiheutuvat käyttäjien ylirasittumisesta
heidän toimiessaan avustavassa roolissa teknologisille järjestelmille. Vrt. käyttäjän
(informaatioalan ammattilaisen tai ns. peruskäyttäjän) rooli järjestelmän ja myös eri
järjestelmien välisten aukkojen täydentäjänä.

Kirjaston välittäjän ja tulkitsijan roolia korostettaessa kirjaston nähdään tulkitsevan
kaikkien tietoa hakevien ja tietoa tuottavien yksilöiden merkityksenannon kulttuurin
metatekstille (luokitus- ja indeksointikieli, tekstejä kuvaava teksti), joka myös muuttuu
kaiken aikaa tämän merkityksenannon prosessin kautta. Kirjasto manifestoi
yhteiskunnassa tapahtuvat merkityksenannon prosessit: kirjaston kautta kulttuurin
metateksti tulee näkyväksi yksilölle. Kirjaston käytön ja siihen liittyvän palautteen
kautta yksilön merkityksenannolla on myös mahdollisuus vaikuttaa kulttuurin
metatekstiin. (Koivunen 1995.)
 
 

9. Kirjastojen informaatiodesignin kehittäminen

Kysymys siitä, kuinka luokitusjärjestelmän metakieli saadaan herkemmäksi muutoksille
ja käyttäjien palautteelle on mielestäni kirjastojen informaatiosuunnittelun
keskeisimpiä. Kuinka saada kollektiivisena muistiteknologiana toimiva
luokitusjärjestelmä paremmin kohtaamaan käyttäjien tarpeet ja omat luokitukset?

Välineeksi tämän jatkopohdinnalle sopivat Bowkerin ja Starin jo aiemmin mainitut
infrastruktuurien näkyviksi tekemisen menetelmät. He myös kiinnittävät huomiota
luokitusjärjestelmien sisältämien kertomusten näkyväksitekemisen tarpeeseen:
kertomuksiin siitä, millaisten prosessien tuloksena luokitusjärjestelmät ovat saaneet
tietyt käsitejärjestyksensä sekä siitä, millaisia seurauksia luokitusjärjestelmillä on
käyttäjiensä elämässä.

Brenda Dervinin Sense-Making -teoria on kiinnittänyt huomiota käyttäjän
kokemukseen ja tarjonnut yksilökeskeisen lähestymistavan kirjastonkäyttöön. Dervinin
70-luvulta lähtien kehittämä teoria lähenee kognitiivista psykologiaa ja toisaalta
viestintätutkimusta (Richard F. Carter). Perusajatuksena on epäjatkuvuuden idea:
ihmisen aistihavaintojen ja ihmisen psyykkisten prosessien, mielen ja kielen, kielen ja
viestin, viestin ja viestintäkanavan välillä on olemassa epäjatkuvuus. Teoria keskittyy
tutkimaan niitä hetkiä, jolloin ihmisen tiedontarve muotoutuu esitetyiksi kysymyksiksi,
joiden avulla epäjatkuvuuden aukkoja pyritään täyttämään. Informaatiojärjestelmiä ja
tiedon käyttöä tulee tutkia niiden vaiheiden kautta, joita yksilö tietyssä kontekstissa
käy läpi luodakseen mielekkyyttä maailmaansa. (Koivunen 1995.)

Dervinin teoriaa on kritisoitu liiallisesta subjektiiviseen merkityksenantoon
keskittymisestä. Hannele Koivunen yhdistää teorian amerikkalaiseen perussankarin
myyttiin: yksilö tiedontarpeineen näyttäytyy siinä yksinäisenä ratsastajana, jonka on
aivan yksin suoriuduttava kaikista ongelmista. Koivunen toteaa, että sekä perinteinen
järjestelmäkeskeinen lähestymistapa että yksilökeskeiset lähestymistavat ovat
yksiulotteisia, sillä informaatioprosessit tapahtuvat yksilöiden ja järjestelmien
merkitysjärjestelmien välillä. Merkitysjärjestelmien tutkiminen vertautuu Koivusen
ajattelussa laboratoriotutkimuksiin; todellisen kontekstin huomioonottavan
informaatiotutkimuksen tutkimuskohteena tulisi olla mielekkyys koko kulttuurin
kontekstissa. (Koivunen 1995.)

Kirjastojen informaatiodesignin kehittämisen ja Koivusen esittämien ajatusten pohjalta
Johan Fornäsin ajatukset tarpeesta luoda aidosti julkinen sfääri verkkoon (Fornäs
1998) ovat mielenkiintoisia. Fornäs määrittelee julkisen sfäärin
kommunikaatioverkostoksi, joka käyttää kommunikatiivista toimintaa luodakseen
sosiaalisen tilan, jossa yksilöt ja ryhmät voivat vaihtaa merkityksiä. Julkinen sfääri
toimii välittäjänä yksityisen intiimin sfäärin ja kahden systeemin, valtion ja
markkinoiden välillä.

Voidakseen olla aidosti julkisia, pitäisi julkisten sfäärien olla avoimia kahdella tavalla:
- kenen tahansa pitäisi voida ottaa niihin osaa
- uusien teemojen tulisi voida nousta milloin tahansa esiin niiden kommunikaatiossa

Julkiset sfäärit eivät tee yksilöitä tai ryhmiä toistensa kaltaisiksi tai edes välttämättä
yhdistä niitä, vaan ne voivat myös tematisoida eroja ja tehdä ne näkyviksi. Julkisen
sfäärit mahdollistavat julkisia tiloja: paikkoja, joissa ihmiset tapaavat toisiaan ja ovat
kanssakäymisissä keskenään, ja ne myös muodostuvat näiden julkisten tilojen varaan.
Kommunikaatio luo subjektien välisen sosiaalisen tilan, jonka ei välttämättä tarvitse
olla fyysinen tila. Fornäs toteaa, että kommunikaatioteknologiat mahdollistavat
medioituneen kanssakäymisen pikemminkin kuvitteellisissa kuin läsnäolevissa
yhteisöissä.

Kirjasto voisi toimia julkisen sfäärin rakentajana kehittämällä dialogisuuttaan
viittausten luomisen taitojensa pohjalta. Kirjaston idean virtuaalistuminen mahdollistaa
sen, ettei kirjaston luokitusjärjestelmän enää tarvitse näyttäytyä kaikille käyttäjille
samanlaisena.

Erityyppisille käyttäjille voisi olla tarjolla omia "layereita" luokitukseen: pohjia, joita
käyttäjät voisivat muokata vastaamaan omia ajatuskategorioitaan, ja myös käyttää
tiedonhaun välineinä. Todellista kulttuurin metateksteihin vaikuttamista olisi
nähdäkseni, jos käyttäjien olisi mahdollista tarjota omia luokitusrakenteitaan osaksi
yhteistä luokitusjärjestelmää. Tämä edellyttäisi, että layerointi ja feedback olisivat
ohjattuja: järjestelmä antaisi palautetta ja esittäisi kysymyksiä käyttäjän luokitusten
sopivuudesta järjestelmän yleiseen logiikkaan. Käyttäjien luomat ja yhteiseen käyttöön
tarjoamat kategoriat toimisivat erityyppisinä käyttöliittyminä luokitusjärjestelmään. Ne
antaisivat myös arvokasta tietoa kiinteän luokitusjärjestelmän kehittämiselle.

Mahdollisuus järjestää tietoa ei kuitenkaan vielä riitä dialogin luomiseen. Myös
käyttäjien omilla kommenteilla ja omalla tiedontuottamisella tulisi olla sijansa osana
julkisen sfääriä toimivassa virtuaalikirjastossa.
 

Lähteet:
Bowker, Ceoffrey C. and Star, Susan Leigh, "Sorting things out. Classification and its
consequences". The MIT Press 2000.
Fornäs, Johan, "Kulttuuriteoria. Myöhäismodernin ulottuvuuksia". Vastapaino 1998.
Hutchins, W.J., "Languages of Indexing and Classification - a linguistic study of structures and
functions". Stevenage P. Peregrinus 1975.
Hämäläinen,Veli-Pekka,"Merkityksen ongelma kirjastotyössä - epäortodoksisia ajatuksia". Signum 5 / 1985.
Koivunen, Hannele, "Kirjasto merkityksen tuottajana tietoyhteiskunnassa". Suomen kirjastoseura &
Kirjastopalvelu Oy 1995.
Kuronen, Timo, "Ranganathanin lait ja virtuaalikirjasto". Finnish Information Studies 4. Oulun
yliopisto 1996.
Leach, Edmund, "Lévi-Strauss". Tammi 1970.
McCarthy, E. Doyle, Knowledge as Culture. The new sociology of knowledge. Routledge 1996.
Norman, Donald A., "The Invisible Computer. Why good products can fail, the personal computer is
so complex, and information appliances are the solution. The MIT Press 1998.
Norman, Donald A., "Things that make us smart. Defending Human Attributes in the age of the
Machine". Addison-Wesley Publishing Company, 1994.
Ong, Walter J., "Orality & literacy. The technologizing the word". Routledge 1982.
Pantzar, Mika, "Tulevaisuuden koti. Arjen tarpeita keksimässä". Otava 2000.
Suominen, Vesa, Dokumentaation semiologiaa: käsitteellismetodologinen näkökulma luokitus- ja
dokumentaatiokielitutkimuksen kirjastoteoreettisen oppiaineen ja tutkimuksen ydinalueena.
Lisensiaattitutkimus. Tampere 1988.
Tuohimaa, Marika, "Exteriority and Interiority of Interpretation - An Analysis of the ethics of
interpretation in relation to Emmanuel Levinas' ethics". Teoksessa Interpretation and its Boundaries.
Toim. Arto Haapala ja Ossi Naukkarinen. Helsinki University Press 1999.

Käytetyt luokitusjärjestelmät ja hakemistot:
HKLJ. Helsingin kaupunginkirjaston luokitusjärjestelmä. Hakemisto. Helsingin kaupunginkirjaston
julkaisuja 13. 1998.
HKLJ. Helsingin kaupunginkirjaston luokitusjärjestelmä. Taulukot. 1995. Helsingin
kaupunginkirjaston julkaisuja 15.
YKL. Yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmä. Hakemisto. Kirjastopalvelu Oy 1991.
YKL. Yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmä. Taulukot. Kirjastopalvelu Oy 1991.
Vesa - Verkkosanasto / Webbtesaurus. Helsingin yliopiston kirjasto
http://vesa.lib.helsinki.fi/
Yleinen suomalainen asiasanasto. Helsingin yliopiston kirjasto
http://vesa.lib.helsinki.fi/ysa/index.html