Kirja-arvostelut (Petteri Järvinen; Kari Hintikka)

                         Kirja-arvostelut

Petteri Järvinen: Tietoverkot - opas tulevaisuuden 
  tietoyhteiskuntaan. WSOY 1994, 439 siv.

Kari A. Hintikka: Internet - kalastusta tietoverkoilla.
  Painatuskeskus 1994, 184 siv.


Siitä ei ole kauan kun "verkkojen verkosta" eli Internetistä 
löytyi tasan yksi kansanomainen kirja, josta aloitteleva 
verkon käyttäjä saattoi saada jotain käytännön apua, mutta tuo 
kirjanen ("Zen and the Art of the Internet", kirj. Brendan P. 
Kehoe) edellytti paitsi englannin kielen lukutaitoa myös 
ystävää, joka ties millä konstilla oli jo järjestänyt 
itselleen pääsyn nettiin ja joka oli myös ehtinyt hankkia 
riittävästi kokemusta netin käytöstä. Zen-teosta piti 
nimittäin ensin hakea tietokonetiedostona itse netistä ja 
sitten vasta tulostaa paperille tai lukea ruudulta. 

Nyt on tilanne sikäli muuttunut, että Paavo Ahosen aikaisemmin 
tänä vuonna ilmestyneen "Internet-oppaan" lisäksi ovat 
äskettäin ilmestyneet myös kaksi muuta hyvinkin 
varteenotettavaa kotimaista tietoverkkoja käsittelevää 
tietokirjaa. Tarkoitan Petteri Järvisen paksua 
"Tietoverkot"-kirjaa sekä Kari Hintikan teosta "Internet - 
kalastusta tietoverkoilla".

Mikrokirjailija Järvinen väittää kirjansa olevan ensimmäinen 
Suomessa julkaistava kokonaisesitys tietoverkoista ja näin kai 
on; en ainakaan tunne toista näin kattavaa teosta. Järvinen
ei keskity juuri Internetiin, mutta hän varaa kuitenkin 
Internetin palveluille (telnet, ftp, mail, news, gopher, World 
Wide Web ym.) oman lukunsa. Tietoverkot-kirjassa käsitellään 
monta asiaa: tietoliikenteen perusteita, modeemin käyttöä, 
"purkkeja" (yksityisiä sähköpostilaatikoita joilla ei 
välttämättä ole yhteyksiä muualle kuin puhelinverkkoon), 
tiedostojen siirtoa eri tietokoneiden välillä, useita tele- ja 
puhelinlaitosten ylläpitämiä tieto- ja sähköpostiverkkoja, 
sähköisiä pankkipalveluja ja telefaksia. Tulokseksi on saatu 
hyödyllinen hakuteos ja opikirja, joka luultavasti vielä -  
ennen väistämätöntä ja nopeaa vanhentumistaan - ehtii kulua 
monen tietoverkkokäyttäjän käsissä.

Teknisluontoisten perustietojen lisäksi Järvinen esittää 
omia mielipiteitään verkkojen kehityksestä, mikä 
on sinänsä johdonmukaista, sillä:

  "Ottaen huomioon miten tärkeä aihe on, siitä on on 
 keskusteltu julkisuudessa kovin vähän. Insinöörit ovat saaneet 
 rauhassa kehittää järjestelmiä, jotka vaikuttavat meidän 
 kaikkien tulevaisuuteen, kysymättä meiltä mitään" (Järvisen 
 esipuhe).
 
Järvisen mielestä "teledemokratia" merkitsisi 
parhaimmillaan että tietoverkon kautta "päätöksiä 
tehtäessä voitaisiin aina järjestää myös laajamittainen 
kansanäänestys"(s 332). Sopii kysyä: lisääntyykö
kansanvalta suorassa suhteessa kansanäänestysten määrään 
tai äänestämisen teknologian kehitykseen?

Tietoverkkojen mahdollisuudet uutena demokraattisen 
julkisuuden ja kansalaisyhteiskunnan muotona liittyvät 
keskeisesti kysymykseen ketkä ovat verkkojen kutojat. 
Tietoverkot kaunistaisivat nykyistä, television ja 
valtalehdistön liiaksi hallitsemaa mediamaisemaa. Tietoverkot 
vapauttaisivat uutta taiteellista, poliittista ja 
taloudellista luomisvoimaa - edellyttäen, että entistä 
laajemmat piirit osallistuisivat verkkojen kudontaan. Tässä 
mielessä ei ole mielestäni kohtuullista, että amerikkalainen 
Compuserve Information System on Järvisen kirjassa saanut 
osakseen kokonaisen luvun kun taas kansalaisjärjestöjen 
maailmanlaajuiset verkot (esim. APC eli "Association for 
Progressive Communications") ovat jääneet kokonaan vaille 
mainintaa. Lohdullista on kuitenkin se, että Järvinen
riittävän laajasti ja kaikella kunnioituksella 
käsittelee "purkkeja" (yksityishenkilöiden, yhdistysten tai 
esim. pienyritysten perustamia sähköpostilaatikoita ja 
sähköisiä ilmoitustaulujärjestelmiä) sekä itse Internetiä. 
Sillä Internetin suosio ja sen jatkuva laajentuminen 
perustuvat nimenomaan Internet-toiminnan omaehtoisuuteen, 
siihen, että sitä on rakennettu ja se rakennetaan yhdessä ja 
vapaa-ehtoisesti tutkimuksen, kansainvälisen yhteistyön, 
harrastusten ja sosiaalisen kanssakäynnin välineeksi.

Järvinen ei kumma kyllä lainkaan tuo esiin Linuxia, 
suomalaisen tietokoneohjelmoitsijan Linus Torvaldsin 
synnyttämää Unix-käyttöjärjestelmää, joka tekee tavallisesta 
mikrostietokoneesta oivallisen verkkoserverin - ilmaiseksi. 
Linuxin nykyisestä merkityksestä kertoo jotain jo pelkästään se 
tosiasia, että USA:ssa ilmestyvä erikoisaikakauslehti Linux 
Journal'illa on yli 30.000 tilaajaa. Linux on Internetin 
omaehtoisuuden symboli ja samalla kauneimpia esimerkkeja 
jaetun tiedon yhteisistä iloista. Linuxin kehittämiseen 
valmiiksi ja varmasti toimivaksi PC-käyttöjärjestelmäksi 
tarvittiin nimenomaan "maailmanlaajuista tiedon verkkoa" eli 
tuhansien enemmän tai vähemmän kokeneiden ohjelmoitisjoiden 
yhteistoimintaa. Nyt se on siinä, verkossa, jokaisen vapaasti 
kopioitavissa, ja mikä tahansa yhdistys tai esim. kunnan 
kirjasto voi sen avulla luoda itselleen oman "solmunsa" 
kiinteine yhteyksineen "verkkojen verkkoon". 
(Internet-yhteyksiin tarvittavat julkisohjelmat sisältyvät 
Linuxin vakiopakkaukseen).

Linuxista (ja myös APC-verkoista) vaikeneminen kuuluvat myös 
Kari A. Hintikan tekemän Internet-kirjan puutteisiin. Haluan 
kuitenkin heti todeta, että Hintikka on saanut aikaan erittäin 
sympaattisen johdannon "nettiin" ja "nettikulttuuriin". 
Hintikka on selvästikin "pyhimys" (saint), joka auliisti jakaa 
tietojaan kaikille "vasta-alkajille" (newbies); kirjaan 
sisältyy jopa suppea ja juuri siksi käyttökelpoinen
unix-kurssi. Hintikka ei siis itse ole mikään "taikuri" 
(wizard, unix-guru), mutta kylläkin "jumala" (god) eli henkilö 
joka on jo kauan kuulunut tietoverkon "käyttäjiin" (users). - 
Tuo viimeinen käsite on muuten kaikessa arkisuudessaan yksi 
kaikkein mielenkiintoisimmista; tuleeko meistä kaikista 
"käyttäjiä", onko "käyttäjänä" oleminen ihmisen uusi ehto? 
Onko kohta mielekästä kutsua meitä (tieto)yhteiskunnan ja 
valtion "käyttäjiksi" pikemmin kuin "kansalaisiksi"?

Hintikka ei lähde analysoimaan verkoista aiheutuvaa 
koko kulttuurin muutosta; tässä suhteessa hän ei pidä kaikkia 
kirjan johdannossa antamiaan lupauksia ("ryhdyin tekemään omaa 
opasta ..." koska  "yhdessäkän lukemassani Internet-oppaassa 
ei ole vielä esititelty tai arvioitu Internetin sosiaalisia ja 
viestintärakenteellisia vaikutuksia ..."). Tämäkään kirja ei 
siis kaikilta osin täydennä Juergen Habermasin "Strukturwandel 
der Oeffentlichkeit"-teosta (1962) nykyisen verkkokehityksen 
osalta, vaan sen vahvin anti on siinä, että se "esittää oikeat 
asiat oikealla tavalla" (lainaus on edelleen kirjan 
johdannosta) eli tutustuttamalla lukijaa Internetin sisällä 
syntyneeseen alakulttuuriin, "nettikulttuurin" termejä ja 
käsitteitä selvitellen. Varsinkin kaksikymmentäviisi vuotta 
täyttäneen ihmisen ns. kynnys saattaa madaltua huomattavasti 
jos hän kyberavaruuteen lähtiessä saa seuraakseen 
näinkin ystävällisen oppaan.



					   Mikael Böök  


Julk. Helsingin Sanomissa 10.12.94