Enemmän kuin ohjelmaan osallistuneiden henkilöiden (amerikkalainen tutkija Sandy Stone, Johan Helsingius, slovenialainen verkkotaiteilija, hollantilainen kansalaisaktivisti ym.) lausuntoja jäin miettimään ohjelman konseptiota. Tarkoitan tämän TV-ohjelman hypertekstiä muistuttavaa jäsennystä puhuva pää-ikoneineen, digitaalisine videonauhoineen ja (tietokone)hiiren nuolineen.
Eri medioista juuri televisio, joka teknisesti tuntuu tarjoavan katsojilleen
parhaita ikkunapaikkoja todellisuuden junaravintolassa, valehtelee
itsestään kaikista röyhkeimmin. Tässä ohjelmassa tietoverkkoa
avoimesti ja jatkuvasti (rakenteellisesti) käyttävä ja näin ollen
katsojan kanssa TV-ruudun/tietokonenäytön eteen asettunut
toimittajasubjekti oli kuitenkin valmistanut yleisölle valaisevan ja
suorastaan demystifioivan kokemuksen. TV-ruudulla kulkevaa
tietokonehiiren nuolta liikutti näet tällä kertaa "graafisesti" se
käsi, manus, jolla TV-toimittajat aina yhtä huomaamatta seulovat ja
muotoilevat, ts. manipuloivat aineistoaan. Perttu Rastaan ote
tässä ohjelmassa sisältää tärkeitä mediakritiikin ja -kasvatuksen
aineksia. Tämän ohjelman nähtyäni voin helpommin kuvitella TV-mediaa
joka joskus puhuu totta myös televisiosta itsestään!
HyperTV-ohjelma digitaalisesta vallankumouksesta oli tehty ikäänkuin kaikki siihen tarvittava aineisto olisi jo ennestään sisältynyt World Wide Webin hypertekstiin, mistä toimittaja muka saattoi mielensä mukaan kutsua esiin tarvittavia palasia suoraan kertomukseensa.
Jälkeenpäin (ohjelman nähtyämme) voimme toisaalta kuvitella lähtevämme hakemaan ohjelman yksittäisiä ainesosia uudelleen esiin kyberavarudesta, World Wide Webistä. Myös tässä suhteessa TV1:n Tavaramerkki-ohjelma herätti kriittisen kysymyksen. Miten paljon helpompaa olisi suhtautua televisioon kriittisesti, jos kyseinen media tarjoaisi paitsi ohjelmistonsa myös arkistonsa?
Tämäkään TV-ohjelma ei olisi toiminut alkuunkaan
ilman toimittajan aktiivista panosta. Ilman
tietojen aktiivista manipulaattoria (!) ohjelma ei olisi voinut muodostua
ajatuksia ja mielikuvitusta herättäväksi kokonaisuudeksi.
Ohjelma ei siis loppujen lopuksi ollutkaan sellainen kuin se ulkoisesti näytti olevan.
HyperTV on kaikkea muuta kuin hypertekstiä! Niin kuin jokainen hyvä TV-ohjelma
(tai teksti) myös tämä lepäsi kokonaan sen kertovan subjektin varassa,
joka kertoo asiansa alusta loppuun. Näin ohjelma
muistutti tehokkaasti, joskin paradoksaalisesti, myös epälineaarisen
hypertekstin rajoituksista.