Rötös mediassa
Talousrikosten käsittely suomalaisissa tiedotusvälineissä

Johdanto

Rikosoikeusjärjestelmällä ja medialla on yhdessä suuri merkitys sille, miten ihmiset käyttäytyvät - rikosoikeusjärjestelmä pitää yhteiskunnassa sanktioiden uhalla yllä järjestystä, tiedotusvälineet taas pitävät kansalaiset ajan tasalla siitä, mikä kulloinkin katsotaan sallituksi tai kielletyksi. Nämä toimijat vaikuttavat myös toisiinsa. Rikosoikeusjärjestelmä määrittää tiedotusvälineiden toimintaa, tiedotusvälineet taas välittävät tietoa ja käsityksiä rikoksista järjestelmän toimivuudesta. Media myös valvoo rikosoikeusjärjestelmän toimintaa. Tämä "vahtikoiran" tehtävä kuuluu olennaisesti demokraattisen yhteiskunnan toimintaan, eivätkä poliisi tai oikeuslaitos voi jäädä sen ulottumattomiin. 

Tiedotusvälineille rikokset ovat monin tavoin oivallista raaka-ainetta. Vakiintuneet yhteydet rikosoikeusjärjestelmän toimijoihin, ennen muuta rikoksia tutkivaan poliisiin, takaavat aineiston helpon ja tasaisen saatavuuden, mikä tekee rikosuutisten tuottamisesta suhteellisen halpaa (Tuchman 1978, Chermak 1994, McQuail 1992). Toisaalta poliiseille, syyttäjille, tuomareille, oikeusavustajille ja muille rikosoikeusjärjestelmän piirissä toimiville samoin kuin poliitikoille ja tutkijoille media on paras keino tuoda julkisuuteen käsityksiä rikollisuudesta ja siten vaikuttaa sitä koskevaan poliittiseen päätöksentekoon. 

Yleisölle media on ylivoimaisesti tärkein kanava saada tietoa rikollisuudesta. Doris Graberin mukaan (1980) yleisö saa jopa 95 prosenttia sitä koskevista tiedoistaan tiedotusvälineistä. Varsin harvoilla ihmisillä on lopultakaan suoria kokemuksia rikosoikeusjärjestelmän toiminnasta.  

Viime kädessä rikosuutisten saaman huomion ratkaiseekin yleisön laaja ja jatkuva kiinnostus rikos- ja onnettomuusaiheisiin. Suomessa ne olivat  Jorma Miettisen sanomalehtien lukemista käsitelleen väitöskirjan (1980) mukaan tutkimusaikaan 1979 kolmanneksi seuratuimpia paikallisuutisten ja silloin ajankohtaisten energiakriisistä kertovien juttujen jälkeen. Mikään ei viittaa siihen, että kiinnostus olisi laantunut. 

Nykyaikaisten tiedotusvälineiden teho ja kattavuus ovat luoneet harhan, että rikosjutut olisivat jotenkin uusi ilmiö tai  että rikosten määrä mediassa olisi kasvanut. Kuitenkin tiedotusvälineet ovat julkaisseet johdonmukaisesti rikosuutisia ainakin 150 vuotta. Yksittäisiä "mediaoikeudenkäyntejä" on ollut paljon pidempään (Wasserman & Stack 1994, Chiasson 1997). Suretten (1998) mukaan "painetut uutiset rikoksista ovat lähes yhtä vanhoja kuin kirjapainotaito".  

Kaikkien näiden liitoskohtien yhteisvaikutuksena media on tiukasti kiinni rikosoikeusjärjestelmässä. Tulkinnat tämän "rikoskumppanuuden" merkityksestä vaihtelevat äärestä toiseen: Yhtäältä tiedotusvälineitä on pidetty yllyttäjinä ja syyllisinä rikoksiin, toisaalta niiltä on haettu pelastusta ja parannusta rikollisuuteen. Median on myös toistuvasti väitetty vääristävän kuvaa rikollisuudesta. 

Pelkästään väitteiden moninaisuus ja ristiriitaisuus kertoo siitä, että median yhteys rikollisuuteen on samalla tavalla monimutkainen ilmiö kuin rikollisuus itsessään. Rikollisuuden syyt ovat hyvin moninaisia eikä median (vaikutus)valta asioihin ole rajaton. Rikoksia on myös tapahtunut paljon ennen joukkotiedotusvälineiden aikaa. 

Tämän artikkelin tarkoitus on tarkastella rikosten julkisuuteen liittyviä näkemyksiä ja esittää joitain ajatuksia rikosten käsittelystä tiedotusvälineissä. Yleisten pohdintojen rinnalla paneudutaan tarkemmin talousrikosten - rikollisuuden erään alalajin - julkisuuden rakentumiseen ja erityispiirteisiin. 

Tarjolla on pikemminkin näkökulmia ja johdatusta aiheeseen kuin valmiita vastauksia. Olen pyrkinyt etsimään aihetta valaisevia tutkimuksia ja mielenkiintoisia puheenvuoroja ja täydentänyt niitä omilla, talousrikoksiin erikoistuneen toimittajan kokemuksillani. Väitteet ja kannanotot, joissa ei ole selkeästi mainittu ulkopuolista lähdettä, perustuvat juuri näihin journalistisiin havaintoihini.  

Otsikon sana rötös on edesmenneen poliitikon Veikko Vennamon retoriikkaa. Hän kuvasi sanalla kaikkea sitä vääryyttä ja petosta, jonka kohteeksi kansan vähäisimmät joutuvat yhteiskunnan valtaapitävien taholta. Vennamo ei erottanut laittomuutta moraalittomuudesta. Se on varsin nykyaikainen tulkinta talousrikosten luonteesta, ja sopii otsikossa talousrikosten synonyymiksi. 
 

Todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta

Ajatus todellisuuden yhteiskunnallisesta, symbolien välityksellä tapahtuvasta rakentumisesta on peräisin Peter Bergerin ja Thomas Luckmanin tutkimuksesta Social Construction of Everyday Life (1966). Heidän perusideansa oli se, että tietomme ja ymmärryksemme ympäröivästä maailmasta on yhteiskunnallisesti rakentunut, koska se perustuu vain pieneltä osin välittömiin havaintoihin. Rakentuminen eli konstruoiminen tarkoittaa prosesseja, joiden kautta inhimillinen tieto kehittyy, muuntuu ja välittyy sosiaalisissa tilanteissa ja lopulta muotoutuu kadunmiehen itsestään selväksi totuudeksi. Tämä tapahtuu paljolti median välityksellä.  

Bergerin ja Luckmanin tutkimuksessa pohdittiin perusteellisesti sitä, miten yhteiskunnallinen todellisuus muodostuu. Olennaisinta oli erottaa todellisuus ja sitä koskeva tieto käsitteellisesti toisistaan. Todellisuus on jotain, mikä on olemassa tahdostamme riippumatta. Tieto puolestaan on varmuutta ilmiöiden ja niiden ominaispiirteiden todellisuudesta riippumatta tiedon epäpätevyydestä tai pätevyydestä.  

Tampereen yliopiston pitkäaikainen tiedotusopin professori Pertti Hemánus käsitteli aihetta jäähyväisluennossaan 4.12.1997 otsikolla Journalismi, ikkuna todellisuuteen. Hemánus on selvästi konstruktionismin kannattaja ja "ikkuna-teorian" kriitikko. Silti hänen mielestään "alkuperäinenkään metafora journalismista ikkunana ei ehkä ole täysin kuollut. Olkoon ikkuna hyvinkin likainen, se on kuitenkin ikkuna". 

Myös Hemánuksen seuraaja, professori Veikko Pietilä puhui virkaanastujaisesitelmässään 26.2.1998 ikkunoista. Pietilän mielestä pahinta journalismin ikkunamaisuudessa ei ole se, että lasi on likainen, vaan se, että ikkuna erottaa yleisön katselijaksi siinä maailmassa, josta journalismi kertoo. Sen vuoksi vaikuttaa siltä kuin todellisuus ja tärkeät sattumukset olisivat ´tuolla´ ja me ´täällä´. 

Rikoksia ja rikollisuutta koskeva todellisuus - sellaisena kuin me sen lähes päivittäin median kautta näemme - rakentuu lähtökohtaisesti samaan tapaan kuin muukin yhteiskunnallinen todellisuus. Jos "rikostodellisuuden" rakentumista eritellään, siihen vaikuttavia tekijöitä on runsaasti. Niitä ovat muun muassa kulloinenkin yhteiskunnallinen ilmapiiri, itse teot (rikokset), tekojen uutisarvo (uutiskriteerien mukaan), kulloinenkin uutistarjonta, tiedotusväline ja sen luonne, tietojen saatavuus sekä lähteiden luotettavuus. 

Amerikkalainen Ray Surette (1998) on esittänyt mallin nimen omaan rikoksia koskevan julkisuuden rakentumisesta. Siinä lähdetään konstruktivismin periaatteiden mukaisesti liikkeelle todellisesta rikollisuuteen kuuluvasta tapahtumasta tai ilmiöstä. Esimerkki voisi olla vaikkapa suomalaisessa pankissa paljastunut yritys pestä Venäjältä tullutta rikollista rahaa. 

Seuraavassa vaiheessa eri tahot, kuten poliisit tai kansanedustajat, esittävät venäläisten liiketoimien luonteesta tulkintoja ja väitteitä. Kolmannella tasolla nämä kannanotot kilpailevat tiedotusvälineiden huomiosta ja sitä kautta näkyvyydestä julkisuudessa. Viime vaiheessa on kyse siitä, mikä kannanotto saa muita selityksiä vahvemman aseman julkisuudessa ja siten valta-aseman tapahtumien selittäjänä. Voittajasta tulee vallitseva totuus eli tapausta koskevaa "tietoa". Esimerkkitapauksessa "tieto" voisi olla lause "Suomesta on tullut itämafian rahanpesuparatiisi". 

Itärikollisuudesta kohistiin 1990-luvun alussa juuri tähän tapaan. Neuvostoliiton hajoaminen synnytti uhkakuvia rikollisuuden ja jopa nälkäpakolaisten ryntäämisestä länteen. Venäläisturistien harjoittama viinaksien ja muun tavaran myynti etelä-Suomen "punaisilla toreilla", venäläisten ja virolaisten prostituoitujen ilmaantuminen maahan sekä muutamat viranomaisten haastattelut loi käsityksen itärikollisuuden rajusta noususta. Vuodenvaihteessa 1997-98 tuore poliisiylijohtaja Reijo Naulapää sanoi, että poliisi arvioi kehityksen väärin ja että uhkakuvat olivat liioiteltuja. 

Julkisuudessa enimmän huomion näyttävät usein saavan sellaiset yhteiskunnallisesti merkittävät tapahtumat tai ilmiöt, jotka ovat kiistanalaisia ja jotka samalla koetaan uhkaaviksi. Rikollisuus on yhteiskunnallisena häiriötilana tyypillisesti tällainen ongelma. 

Konstruktivismin lähtökohdista katsoen mikään ilmiö tai asiantila ei sellaisenaan ole ongelma, vaan se täytyy aina määritellä tai sopia sellaiseksi. Määrittely tapahtuu paljolti julkisuudessa, mutta sen mekanismeista on vallalla erilaisia käsityksiä. Tämä käy hyvin ilmi ympäristöjournalismissa, kuten Pertti Suhonen (1994) on esittänyt. Hänen mukaansa "ympäristöasioiden yhteydessä ajatus todellisuuden ja erityisesti ongelmien yhteiskunnallisesta rakentumisesta on jännittävä ja jänniteitä sisältävä" (emt., s. 36). Ympäristöasioiden tilalle voi helposti vaihtaa sanan "talousrikosten". 

Downsin (1972)  mukaan ongelmat määrittyvät julkisuuden huomiosykleissä. Jonkin aiheen nousu julkisuuteen ongelmana edellyttää todellista yhteiskunnallista tai muuta pulmaa, mutta pelkästään sen kärjistyminen tai helpottuminen ei ratkaise julkisuutta. Kehitys kulkee viisivaiheisen portaikon kautta hiukan Suretten edellä esiteltyyn malliin viittaavalla tavalla. 

Ensi vaiheessa ongelma on olemassa ja asiantuntijoiden tai muun suhteellisen pienen ryhmän tiedossa, mutta media käsittelee sitä vain satunnaisesti. Toisessa vaiheessa ongelma muuttuu jonkin dramaattisen tapahtuman seurauksena tai joidenkin tahojen toiminnan vuoksi yleisesti havaittavaksi. Sitten alkaa julkinen keskustelu, jonka aikana ja ansiosta yleisö tulee tietoiseksi ongelmasta. Downsin mukaan siinä vaiheessa usein myös selviää, että ongelman ratkaiseminen tulee kalliiksi. Neljännessä vaiheessa yleisö alkaa kyllästyä aiheeseen ja ärtyä sen jatkuvaan käsittelyyn julkisuudessa. Vuorovaikutuksen suunta vaihtuu ja sykli alkaa taittua. Lopulta keskustelu hiipuu, vaikkei ongelma välttämättä olisikaan poistunut. Siihen vain ei enää kiinnitetä julkisuudessa erityisempää huomiota. Ja kun yksi ongelma on käsitelty, kierre alkaa uudestaan toisen aiheen kanssa. 

Tapio Lappi-Seppälän (1996) on tarkastellut kansanedustaja Kari Myllyniemen ym. lakialoitetta 36/1996 (3.9.1996), jossa vaadittiin rattijuoppojen rangaistusten koventamista. Aloitteen kimmokkeena oli Petäjävedellä sattunut onnettomuus, jossa rattijuoppo ajoi hengiltä kaksi tienpientareella kulkenutta pikkutyttöä. Lappi-Seppalän selvityksen mukaan rattijuoppojen toiminnan vuoksi vuosittain kuolee vain muutamia kymmeniä ihmisiä, ja useimmiten uhrina on kuljettaja itse tai hänen kyytiinsä lähtenyt matkustaja. Kuolemantapauksen riski yhteen rattijuopon ajokertaan suhteutettuna on 1:100 000. Yksittäinen järkyttävä tapaus on harvinainen poikkeus, joka kuitenkin sai aikaan suurta mielenkuohua ja 112 kansanedustajan allekirjoittaman lakialoitteen. Se ei johtanut lainmuutokseen. 

Downsin teoriaa on arvosteltu luonnonhistorialliseksi kehämalliksi, joka unohtaa julkisuuteen vaikuttavien toimijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen. Hilgartnerin ja Boskin (1988) mukaan yhteiskunnalliset ongelmat eivät kehity askelittain. Heidän mielestään yhteiskunnassa on kulloinkin useita olosuhteita ja asiantiloja, jotka kilpailevat julkisuuden areenoilla yhteiskunnallisen ongelman statuksesta. Areenoiden välinen vuorovaikutus ratkaisee, mitkä ongelmat kulloinkin nousevat julkisuudessa keskeisimmiksi. 

Heidän mielestään asioiden määritteleminen ongelmiksi ja pysyminen julkisuudessa tai katoaminen julkisuudesta riippuu kolmesta tekijästä. Aiheen on oltava uusii ja dramaattinen ja silti kulttuurisesti riittävän tuttu, jotta se ymmärretään ja jotta se liittyy jakamiin yleisön arvoihin ja myytteihin. Lisäksi yhteiskunnan taloudellisten ja poliittisten voimien on oltava ongelman takana eli kokemassa aihe ongelmaksi, ja siten nostamassa sitä julkisuuteen. 
 

Rikollisuus ongelmana

Rikoksen ja edelleen rikollisuuden tutkimuksellisesti olennaisia määrittelyongelmia ei kuitenkaan voi ratkaista legalistisen määrittelyn kautta. Monet vaikea sosiologisesti kiinnostavat pulmat liittyvät juuri siihen, miksi rikoksen määrittelevät normit on laadittu tietyn sisältöisiksi (emt.). Siksi rikollisuuden analysointi edellyttää sosiologista näkökulmaa. 

Sosiologisesti rikoksen määrittelyyn liittyvät pulmat tiivistyvät jakoon, jonka mukaan osa rikoksista on sellaisia vakiintuneen oikeuskäsityksen mukaan (esimerkiksi toisen tahallinen surmaaminen), osa taas rikoksia vain lain määrittelemänä (esimerkiksi lahjonta; Anttila & Törnudd 1983). 

Rikollisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan tavallisesti katurikoksia, kuten tappoja, ryöstäjä,  
pahoinpitelyitä tai raiskauksia. Ne ovat suhteellisen ankarasti rangaistuja, yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä tekoja. Niissä on tavallisesti yksi uhri ja yksi tekijä, eli tapauksista löytyy vaivatta journalismille tyypillisiä dikotomisia vastakkainasetteluja (hyvä-paha, laillinen-laiton, oikea-väärä), jotka voidaan nopeasti pukea uutisen yksinkertaiseen kaavaan. 

Katurikollisuus on myös poliittisesti otollinen, helppoa suosiota tarjoava aihe; tappojen tuomittavuudesta on paljon helpompaa olla yksimielinen kuin veroparatiisiyhtiöiden turmiollisuudesta. Samalla katurikollisuuden korostamisen voi ajatella pitävän yllä ja jopa vahvistavan yhteiskunnan vallitsevia rakenteita, kuten Christie ja Bruun (1986) ovat päätelleet tarkastellessaan erästä tyypillistä katurikollisuuden muotoa, huumerikollisuutta. 

Christien ja Bruunin mielestä huumerikollisuus on hyvä vihollinen, jollaisia yhteiskunta tarvitsee. Hyvä vihollinen on voitava mieltää "pahaa" edustavaksi ja samalla "hyvän" vastakohdaksi. Sen on oltava sosiaalinen ongelma, jonka määrittely ei uhkaa yhteiskunnan valtainstituutioiden asemaa, vihollista vastaan kamppailevien arvovalta ei saa murentua; kamppailijoiden on tunnettava itsensä turvatuiksi. Vihollisen tulee olla riittävän selkeä, jotta sen kanssa voi taistella, ja samalla riittävän epämääräinen, jottei sen kokonaisuudesta ja laajuudesta voida koskaan olla varmoja. Hyvä vihollinen ei kuole, koska se ei ole vastustajien etu. 

Talousrikokset poikkeavat monin tavoin katurikoksista. Ehkä olennaisin ero on se, etteivät talousrikokset ole perinteisessä kriminologisessa yksilökäyttäytymisen merkityksessä yhteiskunnallisesti poikkeavaa käytöstä eivätkä organisaatiorikokset "jäännöksettä palaudu yksilöiden tekoihin" (Laitinen & Aromaa 1993, 60).  

Talousrikokset ovat jääneet sekä kriminologisessa että journalistiikan tutkimuksessa paljolti muun rikollisuuden varjoon. Pukurikoksista tehdyt päätelmät on usein vain johdettu katurikollisuuden tutkimuksista saaduista tuloksista. Tekojen omalaatuisuus verrattuna katurikoksiin näkyy selkeästi sen määritelmien hajanaisuudessa. Pelkästään lukuisten määritelmien ryhmittely yhteisten piirteittensä perustella tuottaa toistakymmentä erilaista kategoriaa. Myös erilaiset tietoteoreettiset ja kriminologiset lähestymistavat johtavat erilaisiin tulkintoihin talousrikoksista (Laitinen ja Virta 1998). 

Esimerkiksi Träskman (1981) on tyypitellyt talouselämän rikokset seitsemään ryhmään uhrien eli rikoksen kohteen mukaan. Kohteena voivat olla 1) osakkaat, yhtiömiehet jne, 2) velkojat, takaajat jne, 3) työntekijät, 4) kuluttajat, 5) kilpailijat, 6) ihmiskunta (ympäristörikosten tms. kautta) sekä 7) valtio. Ryhmät eivät yksittäisissä tapauksissa sulje toisiaan pois. 

Rakkaalla lapsella on myös lukuisia nimiä, joiden keskinäinen erottelu saattaa olla hankalaa. Laitisen ja Virran mukaan talousrikosten "lähes synonyymeinä käytettäviä ja yleisesti alan kirjallisuudessa esiintyneitä termejä ovat organisaatiorikollisuus, yhteisörikollisuus ja valkokaulusrikollisuus" (emt., s. 11). 

Laitinen ja Virta päätyvät käyttämään talousrikosten käsitettä laajassa merkityksessä puhumalla "rikoksista, jotka ovat mahdollisia vain jonkin organisaation yhteydessä. Nämä rikokset eivät ole mahdollisia pelkkänä yksilötoimintana" (emt., s. 11). Tässä artikkelissa nojataan samaan tulkintaan, mutta esitän sille uuden nimen pukurikos. Se on journalistisen napakka ja nykyaikainen versio vennamolaisesta rötöksestä. Sana on kuvaava yritysympäristössä tapahtuville laittomuuksille ja moraalittomuuksille. Sanana se korostaa hyvin sitä eroa katurikoksiin, joka toistuvasti nousee esiin niin tutkimuksessa kuin journalismissakin. 

Valtioneuvoston teki vuodenvaihteessa 1996-97 periaatepäätöksen taloudellisen rikollisuuden ja harmaan talouden vähentämiseksi. Siinä vahingot määriteltiin kontrollikoneiston näkökulmasta näin: 

"Taloudellisten menetysten lisäksi talousrikollisuus ja harmaa talous muun muassa lisäävät työttömyyttä, aiheuttavat epävarmuutta työmarkkinoille, vääristävät yritysten välistä kilpailua, heikentävät veromoraalia ja lisäävät korruption kasvualustaa. Talousrikollisuus ja harmaa talous ovat myös osaltaan heikentäneet yleistä yhteiskuntamoraalia ja luottamusta oikeusjärjestykseen." 

Pukurikosten asema yhteiskunnallisena ongelmana riippuu sen todellisista tai arvioiduista haitoista. Teot ovat paljolti piilorikollisuutta, minkä vuoksi niiden aiheuttamien vahinkojen määrää on vaikea arvioida. Katurikoksiin verrattuna vahingot voivat olla jopa kymmenkertaisia (Friedrichs 1997). 

Laitinen ja Alvesalo (1994) ovat jakaneet talousrikosten haitat kolmeen ryhmään: taloudellisiin, fyysisiin ja sosiaalisiin kustannuksiin. Ensimmäiseen kuuluvat muun muassa inflaation kiihtyminen ja suoranaiset taloudelliset menetykset, toiseen ympäristölle, kuluttajilla ja työntekijöille aiheutuneet vahingot ja kolmanteen moraalisen luottamuksen ja normien uskottavuuden mureneminen yhteyskunnassa, mikä on ehkä suurin vahinko. Tähän problematiikkaan palataan myöhemmin. 

Katurikoksiin verrattuna pukurikoksista puuttuu eräitä ongelman käsitteeseen lukeutuvia ominaisuuksia, jotka ovat olennaisia niiden julkisen kuvan kannalta. Tärkein on pelon puute; pukurikokset eivät aiheuta yleisön parissa samanakaltaista pelkoa kuin katurikokset, koska ne harvoin ovat suoranainen fyysiselle turvallisuudelle (Friedrichs 1997, Chermak 1994, Stephenson-Burton 1995). 

Eniten pelkoa herättävä rikollisuuden piirre on rikosten kohdistuminen ihmisiin sattumanvaraisesti. Pelko kasvaa ajatuksesta, että uhri voi olla sattumanvaraisesti kuka tahansa, että tekijä on tuntematon ja että etenkin kadut ja muut julkiset paikat ovat vaarallisia. 

Helsingin Sanomat julkaisi 24.4.1998 Helsingin kaupungin tietokeskuksen keräämään aineistoon perustuen laajan selvityksen siitä, miten kaupunkilaiset kokevat turvattomuutta. Sen mukaan joka viides helsinkiläinen pelkää liikkua myöhään illalla asuinalueellaan. Lisäksi huomattava osa oli huolestunut muun muassa väkivallan kohteeksi tai varkauden uhriksi joutumisesta. 

Pahoinpitelyn pelko julkisella paikalla näyttää olevan varsin monia suomalaisia painava asia. Kuitenkin rikostilastojen perusteella tiedetään, että yhdeksässä kymmenestä suomalaisesta väkivaltarikoksesta uhri ja tekijä ovat entuudestaan tuttuja tai keskenään sukua. Pahoinpitelyt ja surmatyöt sattuvat enimmäkseen neljän seinän sisällä, ennen muuta kotona. 

Ainakin osa syksyn 1997 poliisimurhien aiheuttamasta järkytyksestä johtui katurikoksiin liittyvästä pelon ja turvattomuuden tunteesta. Poliisit sattuivat surmaajan tielle osaksi sattumalta ja tietämättöminä miehen vaarallisuudesta. Tapaus ikään kuin todisti, että kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa keskellä kaupunkia. 

Pelon puuttuminen liittyy käsitykseen talousrikosten uhrittomuudesta. Talousrikosten uhriksi joutuminen on enimmälle osalle ihmisistä etäinen ajatus. Edes yrityksiä ei kovin helposti mielletä uhreiksi, eikä niihin myöskään juuri samaistuta, koska jonkin yrityksen tappio ei ole samalla tavalla konkreettinen kuin yksittäisen ihmisen kärsimä menetys. Näin pukurikokset eivät ole suuren yleisön mielenkiinnon kohteena joitain poikkeuksellisia tapauksia lukuun ottamatta, eikä reagointi tekoihin ole yleisön intressissä. (Chermak 1994, Stephenson-Burton 1995, Ericson 1991). 

David Friedrichsin (1997) mukaan talousrikoksia ongelmana senkään vuoksi, ettei niistä löydy yksiselitteisesti syyllisiä tai selkeitä vastakkainasetteluja. Lisäksi yleisön kiinnostus ehtii usein väljähtyä, koska mutkikkaiden tekojen selvittely kestää helposti vuosia. 

Talousrikollisuus ei myöskään ole hyvä vihollinen siinä merkityksessä, jonka Christie ja Bruunin ovat käsitteelle antaneet. Sen on Christie itsekin todennut artikkelissaan Suitable enemies (1986). Talousrikollisuus on "liian" suuri viholliseksi, ja samalla vihollinen - jota Christien mukaan edustavat muun muassa suuryhtiöt - omaa liian paljon poliittista valtaa, jotta se voitaisiin yhdessä määritellä "hyväksi viholliseksi". 
 
 

Rikostodellisuuden rakentumisesta

Rikosjournalismin keskiössä on siis rikos tai rikokseksi epäilty teko ja sen selvittely. Rikosuutisen journalistinen arvo nousee rikosta koskevasta uudesta tiedosta - rikos itsessään on uutinen. Näin rikosjournalismi eroaa niin sanotusta normaalijournalismista pikemminkin aihepiirinsä kuin aiheen käsittelyyn liittyvien laadullisten seikkojen perusteella. 

Yksi kiistanalaisimpia kysymyksiä on se, saavatko rikokset liikaa tilaa tiedotusvälineissä. Chermak (1994) on tiivistänyt tulkinnat kolmeen linjaan. Yhden käsityksen mukaan uutiset yksinkertaisesti heijastavat todellisuutta, ja suuri rikosuutisten määrä kuvastaa rikosten tiheyttä yhteiskunnassa. Toisten mielestä rikosten osuutta liioitellaan tiedotusvälineissä, minkä lisäksi media sensationalisoi rikoksia, vääristää kuvaa rikollisuudesta ja luo aiheettomia pelkoja yleisön parissa. Kolmannet katsovat, että vakiintunut tapa esittää rikoksia julkisuudessa lisää yleisön tietoisuutta aiheesta ja auttaa siten ihmisiä välttämään joutumista uhriksi. Näin medialla on valistava ja varoittava rooli, eikä se voi olla pahasta. 

Tiedotusvälineet ja journalistit ovat eri yhteyksissä esittäneet useita perusteluja sille, miksi media nojaa rikosuutisiin niin vahvasti. Chermakin (emt.) mukaan nämä väitteet voi tiivistää viiteen päälinjaan, joissa paljon samaa kuin edellä esitetyssä luettelossa: 

1) Rikosuutistet tiedon lähteenä. Rikosuutisten suurta määrää on perusteltu yleisön tietämyksen lisäämisellä ja sen suojelemisella; kyseessä on eräänlainen sosiaalinen vastuu varoittaa lukijoita/katsojia rikollisuudesta. Ristiriidat syntyvät, kun julkisuuden paineet ja yksityisyyden suoja joutuvat vastakkain.  

2) Rikosuutiset pelotteena. Toinen rikosuutisten legitimaatioperuste on niiden pelotevaikutus. Jos oletetaan, että mahdolliset rikoksentekijät seuraavat mediaa, rikosten esittäminen uutisissa ja sen kertominen, että rikolliset jäävät kiinni ja saavat teostaan rangaistuksen saattaa estää jotakuta tekemästä rikosta. Joidenkin tutkimusten mukaan teloitusten julkistaminen on saattanut vaikuttaa henkirikosten määrään. Eräät tutkijat, erityisesti John Braithwaite (1989) taas ovat esittäneet, että tekojen ja tekijöiden tietoinen julkistaminen ja jopa julkinen syyllistäminen (shaming) pitäisi ottaa osaksi sanktiojärjestelmää. 

3) Rikosuutiset viihdyttäjänä. Rikosuutiset tarjoavat tosielämän draamaa ja viihdettä. Se vetoaa tunteisiin ja on sitä kautta yleisölle kiinnostavaa: Rikosjutut voivat naurattaa, itkettää, kannustaa, vastustaa jne aina sen mukaan, miten aihe sopii lukijan/katsojan omaan "symbolisesti rakentuneeseen maailmaan". 

4) Rikosuutiset rikosoikeusjärjestelmän heijastajana. Rikosuutisia ja niiden määrää on selitetty myös rikosoikeusjärjestelmän luonteella vakaana tiedontuottajana ja siten halpana uutislähteenä. Jokainen rikosjuttu kesää kuukausia tai jopa vuosia ennen kuin se on käynyt koko rullan läpi, ja siitä laaditaan eri vaiheissa tasaisesti uutisia. Rikosasiat ovat uutisina arvokkaimpia tapahtumien alkuvaiheessa. Yleisin uutishetki oli se, jolloin virallinen koneisto havaitsi rikokset tai tarttui siihen. Uutisarvoisia kohtia ovat myös sellaiset hetket, joissa tapahtuu jonkinlainen käänne tai ratkaisu (pidätys, syyte, tuomio yms). Myös oikeudenkäynnit ovat tyypillisia uutishetkiä, koska ne takaavat paljon aineistoa vähällä vaivalla 

5) Uutiskoneisto täyttää rikosjutuilla reikiä. Rikosuutisille on varattu niiden suosion ja helpon saatavuuden vuoksi mediassa päivittäin runsaasti tilaa, joka on myös täytettävä. Näin huononakin uutispäivänä on julkaistava rikosjuttuja, niiden uutiskynnys vain on tavallista matalampi. 

Journalismin arkielämän kannalta katsottuna luokittelu on ahdas. Siinä oletetaan, että jokaisen rikollisuudesta kertovan journalistisen tuotoksen taustalla on jokin ennalta päätetty tai määrätty tarkoitus. Useimmiten kyse on vain journalismiin vakiintuneiden käytäntöjen toteuttamisesta ilman kovinkaan suurta ajatustoimintaa. Yksittäisellä jutuilla on usein monia rinnakkaisia ja sisäkkäisiä tarkoituksia; kun heikkona uutispäivänä etsitään paikkaa uhkaavalle aukolle, sen voi yhtä lailla täyttää viihdyttävä kuin informatiivinen juttu. 

Toinen suuri kiista koskee käsityksiä tiedotusvälineiden rikollisuudesta välittämän kuvan oikeellisuudesta eli siitä miten hyvin media onnistuu konstruoimaan todellisuutta. Vastaus riippuu paljon näkökulmasta. Median antamaa kuvaa rikollisuudesta voi pitää lähtökohtaisesti enimmäkseen oikeana ja relevanttina, tai sitten sitä voi pitää vinoutuneena ja yksipuolisena. Jälkimmäinen tulkinta lienee yleisempi kriminologien ja jopa poliisien piirissä, ensimmäinen taas journalistien ja ehkä yleisönkin joukossa. 

Väitteistä kriittisempi on kiinnostavampi, koska se pakottaa pohtimaan median toimintaa ja sen perusteita. Esimerkiksi jyrkästä äänestä käy Juha Kääriäisen rikostodellisuuden rakentumisesta tekemä tutkimus The Production of Criminals in Finland in the 1980´s (1996), joka nojaa paljolti Kappelerin, Blumbergin ja Potterin tutkimukseen The Mythology of Crime and Criminal Justice (1993). 

Näissä keskeinen väite on se, että tiedotusvälineet luovat rikollisuutta koskevia myyttejä, siis levittävät sellaista yhteiskunnallista "tietoa", joka ei täysin vastaa "todellisuutta". Tästä on todisteena muun muassa se, etteivät julkisuudessa esitetyt tiedot rikollisuudesta vastaa tilastojen antama kuvaa tai ole oikeassa suhteessa "todellisen" rikollisuuden kanssa. Median rakentamat myytit puolestaan luovat keinotekoisia jakoja rikollisten, uhrien ja rikollisuutta vastaan kamppailevien tahojen välille ja vahvistavat siten yhteiskunnallista lokeroitumista ja moralisointia. Myytit antavat mahdollisuuden tunteenpurkauksille ja toisaalta pitävät yllä olevaa kontrollikoneistoa. 

Kääriäinen on listannut keinoja, joilla media luo myyttejä. Ensimmäinen keino on tapa rakentaa stereotypioita. "Itärikollisuus" on tällainen kärjistävä ja yksinkertaistettu luokittelu. Toistaalta media esittää mielipiteitä aitoina todellisuuden kuvauksina eli faktoina. Kolmanneksi media valitsee lähteensä tarkoitushakuisesti ja lisäksi siteeraa niitä valikoiden. Neljänneksi media käyttää leimaavaa puhetapaa ja viidenneksi rakentaa rikoksista sensaatioita. 

Listaa voi täydentää vielä kahdella väitteellä, nimittäin keinotekoisten "rikosaaltojen" rakentamisella ja rikosten myyvyydellä. Median on toistuvasti väitetty taloudellisten paineiden pakosta luovan "rikosaaltoja" liittämällä yhteen toisiinsa kuulumattomia rikoksia täysin riippumatta rikollisuuden tasosta tai tason muuttumisesta. Esimerkiksi Sevónin (1994) mukaan rikosjournalismi lähinnä viljelee perusteettomia ja keksittyjä uhkakuvia vain myydäkseen lehtiä: "Jokaisella medialla, toimituksella ja toimittajalla oin omat intressinsä myyvän jutun julkaisemisessa ja tekemisessä (.) Myyvään julkisuuteen ei näytä tarvittavan kovinkana paljon journalistista tai luovaa panosta. Sevón on myös vakuuttunut siitä, että rikosaiheet ovat iltapäivälehtien suosituimpia myyntikeinoja. 

Väitteet rikosjuttujen "myyvyydestä" perustuvat pikemminkin yksittäistapausten synnyttämiin uskomuksiin kuin median johdonmukaiseen käytökseen. On vaikea nähdä, millainen suora yhteys rikosjutuilla on suurten päivälehtien tilauksiin tai ilmoitustuottoihin tai kansalaisten halukkuuteen maksaa Yleisradion lupamaksuja. 

Iltapäivälehdissäkin rikosjutut ovat vain satunnaisesti parhaita myynnin edistäjiä; missit ja muut julkkikset, urheiluvoitot ja jopa hellyttävät eläintarinat myyvät niitä paremmin. Erään kuvaavan anekdootin mukaan "tissit lööpissä aiheuttaa erektion myyntikäyrässä", eivät rikosjutut. 

Jäljelle jäävät oikeastaan vain muutamat rikosaiheisiin erikoistuneet aikakauslehdet. Jotain lehtien myyvyydestä kertoo se, että niiden levikit ovat laskeneet tasaisesti 1990-luvulla. 
  
Jos Kääriäisen tulkinta yhdessä "rikosaaltoja" ja rikosten myyvyyttä koskevien väitteiden kanssa pitäisi paikkansa, tiedotusvälineissä vallitsisi suuri journalistien ja kustantajien salaliitto, joka yhteistuumin muokkaisi puhtaan taloudellisen hyödyn vuoksi vuodesta toiseen tekaistuja myyttejä rikollisuudesta. K-kauppiaitten asiakaslehti Pirkka - Suomen laajalevikkisin lehti - toimisi siis yhdenmukaisesti Helsingin Sanomien ja Radio Novan kanssa todellisuuden vääristämiseksi. Ajatus on arkielämälle vieras. 

Median arvostelu "myymisestä" ja sensaatioiden rakentelusta näyttää lisääntyneen voimakkaasti 1990-luvulla. Arvostelu on kuitenkin jäänyt varsin usein puolittaiseksi ja väitteet perustelemattomiksi heitoiksi. Juttujen "myyminen" on tulkittu yksinomaan kielteiseksi ominaisuudeksi, vaikka yleisesti ymmärretään, että enin osa tiedotusvälineistä on liikeyrityksiä; arvosteluun näyttää sisältyvän ajatus, että rikosuutisten sisältöä vääristellään tietoisesti ja johdonmukaisesti "myymisen" vuoksi. Tämä on jäänyt todentamatta. Kritiikki horjuu samalla tavalla käsitteiden määrittelyn yhteydessä. Onko esimerkiksi "sensaatio" aito ja suuri (rikos)tapahtuma vai tarkoitetaanko sillä median luomaa keinotekoista uutiskuplaa?  

Monet tiedotusvälineiden rikoskirjoittelua kritisoivat puheenvuorot ovat lisäksi ristiriidassa puhujien omien toimien kanssa. Esimerkiksi poliisit paheksuvat varsin yksimielisesti rikoksilla "myymistä", vaikka poliisijärjestöt kustantavat samaan aikaan taloudellisesti hyvin kannattavia Pohjolan poliisi kertoo -kirjoja. Niiden aineisto perustuu todellisiin rikostapauksiin ja tutkijoiden kertomuksiin. Vielä joitain vuosia sitten näissä kirjoissa julkaistiin esitutkinnan yhteydessä rikospaikalta otettuja valokuvia. Poliisin johto on toisaalla etsinyt keinoja, joilla samojen kuvien myynti rikoslehdille voitaisiin estää. 

Suomen 1990-luvun suurin rikosuutinen ja samalla kiistaton rikossensaatio oli syksyllä 1997 tapahtunut kahden poliisin murha Helsingissä. Tämä katurikollisuuden piiriin kuuluva törkeä henkirikos ei aiheuttanut valtakunnan henkirikostilastoissa minkäänlaista piikkiä, ja jos journalismi olisi tässä nojannut puhtaasti tilastojen antamaan kuvaa rikollisuudesta, uutisesta ei kovin montaa juttua olisi kirjoitettu. Kuitenkin se sai valtavasti huomiota, koska kyseessä oli harvinainen ja hyvin poikkeuksellinen tapahtuma. Julkisuus määrittyi perinteisten (rikos)uutisen kriteerien mukaan. 

Tapauksen selvittelyssä media auttoi poliisia hyvin yksituumaisesti muun muassa julkaisemalla epäillyn Steen Christensenin valokuvan. Yleisön suru ja myötäeläminen saivat runsaasti tilaa tiedotusvälineissä. Poliisien hautajaiset lähetettiin kahdella televisiokanavalla suorana lähetyksenä. Kuitenkaan kukaan ei ainakaan julkisesti paheksunut sen saamaa poikkeuksellisen suurta huomiota liiallisena rikossensaation rakenteluna ja rikostodellisuuden vääristelynä. - Vastareaktio näytti tulevan vasta oikeudenkäynnin lopussa. Varsinaisen käsittelyn aikana Christenseniä sai kuvata oikeussalissa varsin vapaasti, mutta jostain syystä se kiellettiin kategorisesti silloin, kun hänen tuomionsa julistettiin. Käräjätuomari ei osannut perustella kieltoaan.  

Poliisimurhien yhteydessä ei ole puhuttu median keinotekoisesta sensaatioiden rakentelusta eikä paheksuttu rikoksilla "myymistä". Tilanne oli täysin päinvastainen edellisen suuren rikossensaation, ns. Mikkelin räjähdyksen uutisoinnin yhteydessä. Etenkin Mikkelin raastuvanoikeudessa käydyn, räjähdyksessä kuolleen nuorukaisen omaisten vireille paneman oikeudenkäynnin aikana tunteet kävivät ajoittain kuumina. 
 

Rutiinit ja kiihokkeet

Tuomo Mörä on mediakritiikkiin paneutuvassa artikkelikirjassa Sopulisilppuri (1996) käsitteellistänyt varsin hyvin sen journalististen valintojen rutiinin, jonka jokainen ammattitoimittaja tuntee: "Journalistit eivät tietenkään voi tehdä juttuja kaikista mahdollisista aiheista eivätkä he voi ottaa valitsemiinsa aiheisiin kaikkia mahdollisia näkökulmia. Heidän täytyy luoda ympärillään vallitsevaan informaatiokaaokseen järjestys, jotta lehdet ilmestyisivät, uutislähetykset käynnistyisivät ja resurssit riittäisivät" (emt. s. 105). 

Tällainen aiheiden ja aineiston rajaaminen koskee myös rikosjournalismia. Se kattaa kiistatta vain pienen osan rikoksista. Journalististen valintojen seurauksena jotkut teot päätyvät julkisuuteen muita helpommin, koska tietynlaisilla rikoksilla ja tietyillä yksittäistapauksilla on selvästi enemmän uutisarvoa kuin muilla.  

Katurikokset saavat lähtökohtaisesti enemmän ja helpommin huomiota kuin pukurikokset, ja katurikoksistakin törkeämmät ja uhkaavammaksi koetut kiinnostavat sekä mediaa että yleisöä enemmän kuin vähäisemmät teot. Media valitsee juttunsa suuresta määrästä tarjolla olevia rikoksia. Kaikki tilastojen kertomat tiedot eivät ole uutisen arvoisia, eivät myöskään kaikki yksittäiset rikokset tai edes rikoslajit. 

Rutiinit ja niiden paineet selittävät melkoisen osan journalistista ratkaisuista. Sen lisäksi osa jutuista jää tekemättä yksittäisen toimittajan päätöksellä, osa (uutisistakin) siksi, ettei organisaatiolla ole riittävästi resursseja sen tekemiseen. Joitain uutisia jää kertomatta sen vuoksi, että niiden yhteys lähteeseen on liian läheinen. Joistain rikoksista tulee itsestään tärkeitä juttuja, jotkut ovat poikkeuksellisuutensa vuoksi kiinnostavia, kolmannet taas tehdään vain sen takia ettei julkaistavaksi ole muutakaan. 

Journalismi on kiinnostunut uusista ja harvinaisista tapahtumista, eikä rikosjournalismi ei ole tässä poikkeus. Se on erityisen kiinnostunut valtaa, seksiä, rahaa ja salaperäisyyttä sivuavista, voimakkaita intohimoja herättävistä aiheista. Suretten (1989) mukaan rikostapaus päätyy julkisuuteen sitä varmemmin, mitä enemmän siihen on sotkeutunut moraalittomia yläluokan jäseniä, luottamuksen tai vallan väärinkäyttöä tai tuntematonta uhkaa. 

Richard Ericsson selvitteli kumppaneineen laajalti Toronton uutisvälineiden toimintaa rikosjuttujen yhteydessä. Tutkimuksessa Representing Order: crime, law and justice in the news media (1991) he esittävät hyvin samanhenkisen listan oikeudenkäyntejä seuraavien toimittajien ja tiedotusvälineiden uutisarvostuksista. Sen mukaan (amerikkalaismallisessa) journalismissa uutisiksi päätyvät rikostapaukset, joissa on kyse: 

1)  poliitikkojen tai julkisen vallan väärinkäytöksistä, erityisesti yleisen luottamuksen loukkaamisesta, 
2)  yleisesti kiinnostavista asioista, kuten abortista, sananvapaudesta, perheväkivallasta ja muista ajankohtaisessa keskustelussa olleista aiheista, 
3)  tunnetuista julkisuuden henkilöistä, ja 
4)  poikkeuksellisesta oikeuskäsittelystä tai tuomioista, esimerkiksi erityisen lyhyistä tai pitkistä vankeusrangaistuksista. 

Lisäksi oikeudenkäyntiselostukset antoivat tapauksista sellaisen kuvan kuin  

5)  suurin osa rikostapauksista olisi monimutkaisia ja vaatisi perusteellista käsittelyä (sovitut tunnustukset ja tuomiot sivuutettiin; ei kuulu suomalaiseen järjestelmään) 
6)  suuri osa tapauksista johtaisi langettavaan tuomioon (vapauttavat tuomiot eivät saaneet yhtä suurta huomiota), ja 
7)  moniin rikostapauksiin liittyisi tavanomaisesta poikkeavaa käytöstä (erityisesti viihteelliset ja huvittavat yksityiskohdat ja henkilöt saivat selostuksissa runsaasti huomiota). 

Ericsonin listasta kuultaa läpi väite, ettei rikosjournalismi ole kovinkaan kiinnostunut rikosten taustoista, motiiveista tai yhteyksistä rikosoikeusjärjestelmän tehokkuuteen. Se pitää yleisesti paikkansa. Graberin tutkimus (1980) kuuden sanomalehden ja kahden tv-aseman rikosjutuista kertoo, että tietyn rikoksen motiivit kerrottiin vain kahdessa prosentissa jutuista ja että poliisin tehokkuutta pohdittiin vain neljässä prosentissa jutuista. 
 

Talousrikosten erikoisuudet

Eräs tärkeä syy pukurikosten satunnaiseen seurantaan löytyy nykytoimitusten organisaatiorakenteesta. Medialla on toistuvasti vaikeuksia päättää, katsotaanko (talous)rikoksia talouden näkökulmasta, vai katsotaanko talouselämän tapahtumia rikollisuuden tai kontrollikoneiston näkökulmasta. Lisää pulmia ilmenee, jos kyseessä on poliitikon tai korkean virkamiehen epäilty talousrikos. Silloin mukaan tulee tapahtumien poliittinen puoli. 

Taloustoimittajien näkökulmasta talousrikostapaukset trivialisoituvat helposti yksittäisiksi teoiksi, joita kohdellaan lähinnä talouselämän häiriöinä. Rikostoimittajien näkökulma voisi asettaa talouselämän rakenteet ja sen moraalikäsitykset paremmin kyseenalaiseksi, mutta johtaa helposti samanlaiseen, asioiden yhteydet unohtavaan käsittelyyn kuin katurikosten kohdalla. 

Antti Mikkosen kirja Rahavallan rakkikoirat (1998) kertoo suomalaisen talousjournalismin menneisyydestä ja sivuaa myös talousrikoksia. Mikkosen mukaan "sanoma- ja aikakauslehtien taloustoimittajat ovat perinteisesti torjuneet agendaltaan talouselämän häiriötekijät, pimeät sokkelot ja laitapuolen marginaali-ilmiöt". 

Samasta kirjasta löytyy kuvaava kertomus siitä, miten brittiläisen lordi Moynen ja hänen kumppaneidensa yritys vallata Amer Oy kesällä 1997 oli onnistua, koska "oikeat" talous- tai rikostoimittajat eivät haistaneet tekeillä olleessa kaupassa mitään outoa. Siihen tarvittiin Lontoossa asuva freelancer-toimittaja, joka lapsenhoidon sivussa kaivoi tiedot, joita Amerin palkkaama asianajotoimisto ei löytänyt: 

"Useimmat lehdet kirjoittivat kesäkuussa 1997 Moynen toimista kunnioittavaan sävyyn. (.) Anna Mårdin juttu ´Lordin pelimiehet tuntevat saattohoidon´ oli Talouselämän kärkiuutinen kesätaukoa edeltäneessä lehdessä. Mård esitteli Lontoon kaupparekisterissä tekemiensä selvitysten perusteella lordin neuvonantajat Lindsay Smallbonen ja Peter Mattssonin vikkeliksi liikemiehiksi, joiden taivalta olivat varjostaneet lukuisat yritysten lopetukset ja nimenvaihdokset. (.) Samana päivänä, kun Mårdin juttu ilmestyi Talouselämässä, Amerin kolme suurosakasta peruivat kaupat Moynen kanssa. He olivat lukeneet artikkelin ennen päätöstä" (emt., ss.168-172). 

Talousrikoksia käsittelevää journalismia ei voi tyhjentävästi sisällyttää sen enempää rikos- kuin talousjournalismiin. Käytännössä se jää usein näiden väliselle harmaalle alueelle, jolle ei hevin tulla kummaltakaan puolelta. Taloustoimittajille rikokset ovat liian vaivalloisia, koska ne eivät kuulu siihen perinteiseen linjaan, jossa talouselämään suhtaudutaan lähtökohtaisesti myötämielellä ja referoiden eikä tutkien ja kyseenalaistaen. Rikostoimittajille talousrikokset taas ovat lähtökohtaisesti turhan monimutkaisia journalismin kohteita. Niistä puuttuu kaikki se katurikosten selkeys,  johon rikostoimittajat ovat tottuneet. Pukurikokset eivät kuulu perinteisen rikosjournalismin piiriin eivätkä sovi sen kaavoihin. 

Stephenson-Burtonin (1995) tutkimus kertoo, vain harvat brittilehtien toimittajat ovat erikoistuneet talousrikosten seuraamiseen. Talousrikoksista kirjoittaminen on kiivasta mutta hyppelehtivää, siksi vain harvoilla yksittäisillä journalisteilla on esittää kunnon kokoelma aihepiirin juttuja. Tilanne näyttää olevan sama Suomessakin. 

Katu- ja pukurikosten erilainen kohtelu mediassa on huomattu tutkijoidenkin piirissä. David Friedrichsin (1995) mukaan talousrikosten vähäisempi huomio liittyy paljolti siihen, miten talousrikokset mielletään yhteiskunnallisena ongelmana. 

Syihin kuuluu muun muassa talousrikosten uhrien epämääräisyys ja tekojen fyysisten vammojen harvinaisuus. Yksiselitteisiä syyllisiä tai selkeitä vastakkainasetteluja ei löydy kovinkaan helposti, eikä yleisön ole läheskään aina helppoa mieltää, että kunnianarvoisa yritys toimii laittomasti. Mutkikkaiden ja sekavien tapahtumien selvittely vie helposti vuosia, mikä on ristiriidassa nopean uutistoiminnan vaatimusten kanssa. 

Muitakin syitä on. Puhtaasti journalismiin ja sen käytäntöihin liittyy tapahtumien pitkästä kestosta kumpuava pulma. Vaikeimpien pukurikosten seuraaminen vaatii journalisteilta sitoutumista ja paneutumista samoin kuin oikeuslaitoksen, juridiikan ja talouselämän tuntemusta. Ilman toimittajien erikoistumista ei media voi kertoa niistä perusteellisesti ja ymmärrettävästi.  

Tapausten monisyisyyden vuoksi talousrikoksia on vaikea puristaa klassisen rutiinimaiseen ja tiiviiseen, katurikosten käsittelystä tuttuun rikosuutisen muotoon. Televisiolle talousrikokset aiheuttavat erityisen, välineestä johtuvan pulman. Tapauksista on vaikea saada kiinnostavaa elävää kuvaa. Kuvituksessa turvaudutaan tavallisesti henkilöiden ja rakennusten kuviin, jonkinlaisiin kaavioihin tai käräjäsalista oikeudenkäynnin yhteydessä saatuihin välähdyksiin - tai ne jätetään vähemmälle käsittelylle. 

Pukurikosten suhteellisen vähäiseen käsittelyyn vaikuttaa myös juttujen kysyntä. Yleisön kannalta talousrikokset ovat usein pitkäveteisiä ja vaikeita, eivätkä vetoa tunteisiin samalla tavalla kuin katurikokset. Poikkeuksen muodostavat sellaiset tapaukset, joissa epäiltynä on yhteiskunnan taloudelliseen, poliittiseen tai muuhun eliittiin kuuluva henkilö, jolloin huomio voi olla hyvinkin suurta, jopa yliampuvaa. Näissä tilanteissa asialla tosin ovat usein muut kuin talousrikoksiin laajemmin paneutuneet toimittajat.  

Viimeinen syy jonkin talousrikosjutun pimittämiselle saattaa löytyä median omista taloudellisista intresseistä. Tapaus voi olla järkevää "unohtaa", jotta välineen rahoittaja, omistaja tai merkittävä ilmoittaja ei vetäisi rahojaan pois. Suomalaisen talousjournalismin historia tuntee joitain tällaisia tapauksia, joskin useimmiten kyse lienee jälkikäteen tulevasta rankaisusta kuin onnistuneesta etukäteispainostuksesta (Mikkonen 1998). 

Yksi tunnetuimmista tapauksista on päätoimittaja Ilmari Turjan johtaman Uuden Kuvalehden 1961 uutinen siitä, miten tunnettu margariinitehdas käytti raaka-aineenaan kelvottomia teurasjätteitä. Tämän ns. margariiniskandaalin seurauksena voin kulutus kasvoi voimakkaasti margariinin kustannuksella. Turjan lehti sai jymyjuttunsa ansiosta lisää tilaajia, mutta menetti ilmoittajia. Paljolti tämän vuoksi lehti lopetti ilmestymisensä 1963. 

Ironista median hankaluuksille käsitellä talousrikoksia on se, että pulmat näyttävät olevan paljolti samanlaisia kuin tapauksia tutkivilla poliiseilla. Pitkän linjan talousrikostutkija, sittemmin Vankeinhoitolaitoksen ylijohtajaksi nimitetty Markku Salminen (1991) on listannut keskusrikospoliisin kokemusten perusteella syitä, jotka vaikeuttavat talousrikostutkintaa. 

Salmisen listaamia syitä ovat: 1) toisinaan vaikeasti ymmärrettävä ammattikieli, 2) epäilyn kohteena olevan indisiotodisteen selitettävyys ja monivaikutteisuus, 3) tapahtumien pitkäaikaisuus ja moniosaisuus, 4) tapahtumaprosessin osallistujien eritahoisuus, 5) tapausten juridinen ainutkertaisuus, 6) todistelun työmäärä, 7) ennakoitavissa oleva vanhentuminen, ja 8) täydelliseen todisteluun pyrittäessä kertyvän aineiston paisuvuus. 
 

Rikosjutut lähteiden vankina

Näin (uutis)journalismissa on pikemminkin kyse lähteiden ja journalistien kuin "todellisuuden" ja journalistien suhteesta, vaikka media muodollisesti päättääkin itsenäisesti ja ulkopuolisista riippumatta sen, mikä aihe milloinkin nostetaan julkisuuteen ja kansakunnan keskustelunaiheeksi. Leon V. Siegalin (1986,15) sanoin "uutiset eivät ole, mitä tapahtuu vaan mitä joku sanoo tapahtuneen". Esimerkiksi rutiinimaisella soittokierroksella poliisipäivystäjiltä uutisaiheita kokoava toimittaja kiinnostavasta aiheesta kuullessaan saa siitä poliisin välittämän kuvauksen, se on poliisi konstruoima käsitys aiheesta. 

Reese (1991) tarkastelee lähteitä vallankäytön näkökulmasta. Hänen määritelmänsä mukaan journalismin sisällön määräytymisessä on merkittävää se valtasuhteen muoto, jolla lähteen ja journalistin vuorovaikutus tapahtuu. Kyse on siitä, millainen kyky lähteellä on vaikuttaa journalismin merkitystilan muodostumiseen ja niihin tapoihin, joilla yhteiskunnallinen todellisuuden rakentuminen tapahtuu. Valtaresurssit ovat tyypiltään poliittista tai taloudellista valtaa, jolla voi konkreettisesti vaikuttaa journalistiseen työprosessiin. Lähteellä voi myös olla ns. kulttuurista pääomaa, joka vaikuttaa lähteen haluttavuuteen ja siihen, miten sitä kohdellaan tiedotusvälineessä. Seuraavassa käydään tiivistetysti läpi Luostarisen (emt.) tulkinnat valtasuhteiden muodoista. 

Jos sekä medialla että lähteellä on paljon valtaa - kuten vaikkapa Helsingin Sanomilla ja poliisilla - seurauksena voi olla symbioottinen yhteistoiminta tai kilpaileva ja jopa vihamielinen suhde. Usein tällaiset toimijat kuitenkin vahvistavat vastavuoroisesti toistensa arvovaltaa yhteiskunnan ja talouden johtavan eliitin jäseninä. 

Jos lähde on mediaa voimakkaampi, seurauksena on lähteen kannalta myönteinen raportointi. Virallisilla ja vallakkailla lähteillä on tyypillisesi rakenteellinen etulyöntiasema, niillä on kyky tuottaa uutisteollisuuden tarvitsemaan raaka-ainetta. Lisäksi yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti voimakkaat ryhmät muodostavat journalismin taloudellisesti parhaan kohdeyleisön. 

Jos media on voimakkaampi, se voi marginalisoida tai tuhota lähteen toimintaedellytykset (julkisuudessa). Journalismi siis luo julkisuuden piirissä kulloinkin olevista kysymyksistä omat tematisaationsa ja käsitteellistyksensä. Tässä media ei siis suoraan  monista kaikkea vaan ainakin osittain pohtii sanomaansa. 

Lähteen ja tiedotusvälinen keskinäinen voimatasapaino vaihtelee tilanteesta ja tapauksesta riippuen. Joskus pelkästään jutuntekoon käytettävissä oleva aika (Gans 1979) vaikuttaa: Kiireessä yksi lähde riittää ja sanoma menee helpommin sellaisenaan läpi, ajan kanssa taas haetaan muita lähteitä ja syvennetään juttua. 

Potentiaaliset lähteet muuttuvat paljolti oman harkintansa perusteella todellisiksi lähteiksi. Ratkaisuun vaikuttaa tavallisesti oma etu. Ikävät tai arkaluonteiset aiheet pidetään piilossa medialta, mutta sellaisista asioista, joiden kohdalla kertomisesta on itselle hyötyä, annetaan helposti tietoa. Sama koskee usein myös tietoja, joiden kertomisella tai salaamisella ei ole merkitystä lähteellä. Perimmiltään kyseessä on halu hallita julkisuutta. 

Lähteiden kannalta halu hallita julkisuutta voi johtua useista syistä. Päämääränä voi olla julkisuuteen pääsy, julkisuuden kontrolli ja julkisuuteen vaikuttaminen sekä niihin liittyvät toiminnalliset valinnat. Kontrolli ja vaikuttaminen voivat saada painostavan, rajoittavan ja suostuttelevan muodon (Luostarinen emt.). 

Nämä tavoitteet saavat lopullisen muotonsa keinoissa, joilla mediaa koetetaan vaikuttaa. Painostus voi olla fyysistä, taloudellista, poliittista tai ammatillista. Rajoittaminen voi liittyä informaation saannin tai käytön rajoittamiseen. Suostuttelu voi perustua lahjontaan, tuttavuuteen, vuotoihin, houkuttelevan materiaalin tuottamiseen, mediatapahtuman luomiseen tai sponsorointiin. Kaikista löytyy lisäksi vaihtoehtopareja: aktiivinen/reaktiivinen, uutinen/lähde, hajauttaminen/keskittäminen, avoin/salainen. 

Sekä rikos- ja oikeustoimittajien kokemukset että useat tutkimukset kertovat, että rikosoikeusjärjestelmän toimijat ovat tiedotusvälineiden keskeinen rikosjuttujen lähde. Chermakin (1994) tutkimuksessa löydetyistä 6 300 lähteestä lähes puolet löytyi poliisin tai oikeuslaitoksen piiristä. 

Uutisten kokoaminen, muokkaaminen ja julkaiseminen tapahtuu hyvin pitkälti Mörän edellä kuvaamien rutiinien varassa. Rikosjuttujen kohdalla tämän rutiinin toiminnalle on elintärkeää luoda vakaat ja välittömät suhteet oikeudellisiin lähteisiin. Se tarkoittaa muun muassa vakiintuneita soittokierroksia poliisille tai levikkialueen tuomioistuinten jatkuvaa seurantaa. Rikosoikeusjärjestelmään nojaava rutiini takaa sen, että media saa käyttöönsä runsaasti rikosuutisten raaka-ainetta tasaisesti ja halvalla. Tarjolla olevaa aineistoa on tavallisesti enemmän kuin voidaan julkaista. Kääntäen rutiini tarkoittaa sitä, että rikostapauksen täytyy tavallisesti olla rikosoikeusjärjestelmän käsittelyssä ennen kuin siitä tulee juttu. Lisäksi tukeutuminen järjestelmän ratkaisuihin ja tulkintoihin antaa kuvan objektiivisesta, ulkopuolisesta raportoinnista. Se legitimoi uutisen ja lisää sen luotettavuutta. 

Rikosoikeusjärjestelmän toimijoiden asema rikoksia koskevien tietojen ja aiheiden lähteenä on kuitenkin katu- ja pukurikosten kesken selvästi erilainen. Riippuvuus poliisista lähteenä on katurikosten kohdalla suuri, koska tuoreeltaan keskeisimmät tiedot tapahtuneesta ovat vain tutkijoilla, tekijällä ja mahdollisilla todistajilla. Näin poliisi on valta-asemassa mediaan nähden. Sen sijana talousrikosten kohdalla poliisi ei voi aukottomasti hallita talousrikostapausten julkisuutta, eikä siksi ole samanlaisessa valta-asemassa lähteenä 

Talousrikosten yhteydessä poliisilla on hyvin harvoin mitään tarvetta tiedottaa tutkimuksistaan. Pikemminkin he haluavat tutkinnan viemän pitkän ajan ja todistein hävittämisvaaran vuoksi toimia omissa oloissaan. Silti juuri talousrikoksista toimittajat voivat saada poliisista riippumatta merkittävän määrän tietoja. Tapahtumista tietävät tuoreeltaan huomattavan monet ulkopuoliset: asianomistajat, kirjanpitäjät, tilintarkastajat, pesänhoitajat, verottaja, velkojat, entiset työntekijät, vahingoniloiset kilpailijat ja tietysti itse epäillyt. Jokaiselta voi saada tietoja. Lisäksi tapauksiin tavallisesti liittyvien siviilioikeudellisten riitojen asiakirjat ovat julkisesti luettavissa käräjäoikeuksissa. Valtabalanssi on median puolella.  

Tästä syntyvät myös suurimmat riidat poliisin ja median välillä. Joskus tiedotusvälineet pystyvät kertomaan jotain sellaista, minkä poliisi olisi halunnut pitää salassa. Seurauksena on ärtymystä ja syytöksiä siitä, että ennenaikainen julkisuus on haitannut tutkintaa. 

Median hyvistä lähtökohdista huolimatta läheskään kaikki pukurikokset tai taloudelliset moraalittomuudet eivät tule koskaan julki. Edellä kerrotut toimitusten organisatoriset rajoitukset ja asiantuntemuksen puute ovat yksi merkittävä syy. Muita ovat muun muassa se, ettei tapauksesta tiedetä, tapausta ei ymmärretä tai mielletä talousrikokseksi tai tapausta ei pidetä kertomisen arvoisena. Ääritilanteessa viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että tapaus ei "sovi" taloudellisen uutistoiminnan totuttuihin kaavoihin. 
 

Leimattu eliitti

Trial by newspaper -kiellon tausta on 1800-luvun lopussa yhdysvaltalaisen populaarilehdistön rikosuutisoinnin kritiikissä. Sen alullepanijoina olivat ennen muuta juristit. Suretten (1998) mukaan ensimmäisissä arvostelevissa kirjoituksissa sanottiin rikoskirjoittelun häiritsevät oikeushallinnon toimintaa. Vuosisadan loppupuolella lakitieteellisissä julkaisuissa lehdistöltä ryhdyttiin vaatimaan lehdistöltä reiluja oikeudenkäyntejä. Samalla lehtiä arvosteltiin epätarkkuuksista ja huonota mausta. Vuosisadan loppua kohden juristit ryhtyivät yhä enemmän varoittelemaan tuomiota edeltävän julkisuuden vaaroista. Kysymys oli siitä, käytiinkö oikeutta lehdistössä tai lain mukaan (it had become a question of trial by newspaper or trial by the law; emt., s 56). 

Kritiikin taustalla on huoli siitä, että julkisuus vaikuttaa oikeudenkäynnin lopputulokseen. Huoli pitää sisällään epäilyn siitä, että julkisuus vaikuttaisi tuomioiden sisältöön. Se tarkoittaa vakavaa epäilystä tuomioistuinten riippumattomuudesta. 

Selvitys eri tekijöiden vaikutuksista rikosoikeusjärjestelmän toimijoiden talousrikoksia koskeviin käsityksiin kertoo, että median merkitys on varsin pieni, samaa tasoa kuin ministeriöiden kannanotot. Tuomareiden kohdalla vaikutus oli kaikkein heikoin. Lisäksi tiedotusvälineiden käsitykset talousrikoksista vastaavat hyvin pitkälti viranomaisten käsityksiä (Laitinen ja Virta 1998, ss. 91-93). 

Rikostapauksen tarkastelu puhtaasti juridisesta näkökulmasta ei ole journalismin kannalta katsoen tyhjentävä. Juridinen (prosessuaalinen) ja journalistinen näyttö eivät ole sama asia. Journalistien tulkinnat tapahtumista eivät voi loputtomiin olla sidottuja tapahtumien juridiseen tarkasteluun, koska juridinen tarkastelu näyttää tapahtumista vain tietyn siivun, joka ei journalistisesti aina ole olennaisin. Kun kontrollikoneisto koettaa selvittää, onko joku syyllistynyt rikokseen, journalistit haluavat kertoa, mitä on tapahtunut. Näin esimerkiksi tavallinen suomalainen tappo pääsee nykyään lehden sivuille vain yhden palstan uutisena. Sen sijaan valtakunnansovittelijan kotona tapahtunut nujakka, tyypillinen tuomioistuinten pikkujuttu, synnyttää tekijän yhteiskunnallisen aseman vuoksi huomattavan julkisen kohun. Nujakka on uutinen. 

Juridisen ja journalistisen tapahtumain kuvaukseen erottelun voi johtaa rikoksen legaalisen ja sosiologisen määritelmän eroista. Kyse on tietyn tapahtumat tai toimen moraalisesta hyväksyttävyydestä. Oikeusjärjestykseen kirjatut normit eivät koskaan vastaa täysin yleistä oikeustajua tai yhteiskunnassa vallitsevia moraalikäsityksiä; joidenkin lakien tehovoima on olematon, joitain laillisia tekoja taas haluttaisiin sanktioiduiksi. Legalistinen tulkinta pitää rikoksina vain sellaiseksi määriteltyjä tekoja, mutta sosiologinen määritelmä ottaa huomioon vakiintuneen oikeustajun ja -käsityksen, yleisen mielipiteen ja  yhteiskunnassa vallitsevan moraalin paineet. 

Journalismin tehtävä on ehdottomasti nostaa esiin näitä moraalisia kysymyksiä. Tiedotusvälineiden on heijastettava yhteiskuntamoraalia ja sen muutoksia, etenkin kun se yleensä käy paljon nopeammin kuin lainsäädännön kautta. 1990-luvulla journalismi näyttääkin ryhtyneen kannattamaan ajatusta, että virallinen normijärjestys eli laki ja sitä soveltavat viranomaiset ovat etääntyneet todellisuudesta eivätkä enää kykene vastaamaan kansan oikeustajun vaatimuksiin. Yksi herättäjä on ilmeisesti ollut 1990-luvun alun pankkikriisi ja siihen sisältyvät pankkirikokset. 

Mediassa juridinen ja moraalinen eettinen arvostelu sekoittuvat varsin helposti. Syksyn 1997 Ulf Sundqvistia ja Arja Alhoa koskevassa kohussa oli perimmiltään kyse moraalisesta närkästyksestä ja epäilystä, ettei kansalaisia kohdella yhdenvertaisesti, ei rikoksista. Tapauksen synnyttämä julkinen keskustelu niputti kuitenkin juridiset ja moraaliset kysymykset yhdeksi rötökseksi. 

Selitys löytyy pukurikosten aiemmin käsitellystä luonteesta. Yleisön ja median mielestä olennaisinta ei aina ole juridinen (rikosoikeudellinen) tuomittavuus, vaan luottamuksen (trust) pettäminen. Stephenson-Burtonin (1995, s. 134) oivaltavan huomion mukaan "talousrikollisuudessa on kysymys rahasta ja vallasta, asemasta ja luottamuksesta - ja niiden väärinkäytöstä". Näin tulkittuna pukurikokset mediassa ylittävät ahtaat legalistiset tulkinnat. 

Tärkeä osa rikoksia koskevan todellisuuden rakentumisesta on asianosaisten identifioiminen. Luottamuksen rikkominen on taustalla myös pohdittaessa rikoksista epäiltyjen tai tuomittujen nimien julkistamista. 

Journalistin ohjeiden mukaan "nimien (.) julkaiseminen rikoksia käsiteltäessä on perusteltua vain, kun sillä on huomattavaa yleistä merkitystä". Suomalaisessa mediassa oli pitkään vallalla  varsin ahdas "sääntö", jonka mukaan tuomitun nimen sai julkaista, jos tuomittu rangaistus oli yli vuosi vankeutta. Vuonna 1981 Julkisen sanan neuvosto (JSN) laati harkinnan tueksi karkean asteikon, jolla kuvataan rikosten yleistä merkittävyyttä. 

Suoja oli vähäisin kansalaisiin tai koko yhteiskuntaan kohdistuvat teoissa, joilla on vakavia taloudellisia, terveydellisiä tai muita yhteiskunnallisia vaikutuksia. Seuraavaksi heikointa suojaa nauttivat yksityiseen kohdistuneet, virallisen syytteen alaiset teot. Sitten tulivat asianomistajarikokset ja viimeisenä, parasta suojaa nauttivina rikkomukset ja muut merkitykseltään vähäiset teot. Yleisesti JSN:n lausumassa painotetaan huomattavaa yleistä etua nimen julkistamisen syynä ja muistutetaan julkistamista seuraavista haitoista ja kärsimyksistä. 

Rikostapausten mukanaan tuomaan julkisuuteen voi suhtautua kahdella tavalla. Sitä voi pitää lisärangaistuksena, joka ei ole toivottavaa ja jonka vahinkoja oikeuslaitoksen pitää ääritapauksessa hyvittää, tai sitten voidaan lähteä siitä, että julkisuuden uhka kuuluu nykyaikana automaattisesti rikosprosessiin.  

Median mielestä etenkin päättäjien tekemisten julkinen käsittely nimineen on paikallaan, koska he käyttävät merkittävää julkista ja/tai muuta yhteiskunnallista valtaa. Julkisuuden kohteeksi joutuneiden mielestä kyse on lisärangaistuksesta ja leimaavasta syyllistämisestä, joka ei ole oikeudenmukaista. Tämä koskee erityisesti yhteiskunnan eliittiä, jolla on arvostettu, kunniallinen julkinen kuva ja monin tavoin huomattava asema yhteisössä. Käytännössä tässä puhutaan usein talousrikoksista epäillyistä.  

Michael L. Benson (1995) on selvitellyt Yhdysvaltalloissa tällaisten eliittiin kuuluvien ihmisten tunneperäisiä kokemuksia heidän jouduttuaan talousrikoksista epäillyiksi. Bensonin mukaan arvostetulle ihmiselle jo pelkkä epäily merkitsee usein hänen vakiintuneen asemansa (status) menetystä yhteisössä. Kyse voi olla taloudellisen, poliittisen tai sosiaalisen aseman katoamisesta. Eliitti kokee tilanteensa suurempana nöyryytyksenä ja häpeänä kuin "tavalliset" lainrikkojat. Rikosprosessilla ja siihen lähtemättömästi liittyvällä julkisuudella on tapana häivyttää syytetyn menneisyyden hyvät teot ja ansiot ja korostaa käsillä olevaa rikosta. 

Rikosepäilyjen kohteeksi joutuneiden eliitin jäsenten vastareaktiot näyttävät olevan samankaltaisia Suomessa. Ensiksi iskee raju syyllisyyden ja häpeän tunne, joka vaihtuu nopeasti vihaan ja raivoon. Sitten ryhdytään etsimään ulkopuolisia syitä ja syyllisiä tapahtuneelle. Tunne epäoikeudenmukaista kohtelusta sälytetään tavallisesti median kontolle (Arolainen 1997). 

Suomesta löytyy 1990-luvulta useita pukurikoksina selviteltyjä tapauksia, joissa epäilysten kohteena on ollut näkyviä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä. Ikävää julkisuutta ovat saaneet muun muassa Kauko Juhantalo, Raimo Salminvuo, Juhani Leppä, Eeva Vuori, Lasse Näsi ja Jorma Reini, Harri Syväsalmi ja Jukka Tammi sekä lukuisat pankinjohtajat, muun muassa Christopher Wegelius ja Ulf Sundqvist. 

Verohallituksen pääjohtajan Jukka Tammen tapaus käy hyvästä esimerkistä. Helsingin Sanomien rikostoimittaja Harri Nykänen kirjoitti syksyllä 1996 jutun, jossa turkulaisen Nostokonepalvelu Oy:n epäiltiin kiertänen suunnitelmallisesti veroja. Pääjohtaja Tammi oli osakas yhtiössä ja nostanut siitä osinkoina merkittäviä summia. Lehtijutun jälkeen keskusrikospoliisi aloitti esitutkinnan, jossa yhtiön johtoa epäiltiin verorikoksista ja Tammea sen avustamisesta. 

Poliisi pidätti Tammen toukokuussa 1997 muutamaksi päiväksi epäiltynä virka-aseman väärinkäyttämisestä ja avunannosta törkeään virkarikokseen. Vapauduttuaan hän järjesti avoimen tiedotustilaisuuden, jonka tarkoitus on julkinen puolustautuminen ja puhdistautuminen. Koko tapauksessa oli Tammen mukaan kyse "ajojahdista". Sen taustalla olivat verohallinnon sisäiset erimielisyydet, jotka olivat johtaneet tarkoituksellisiin tietovuotoihin ja mustamaalaukseen. Ajojahdin näkyvimmäksi syypääksi Tammi nimesi Helsingin Sanomien Harri Nykänen. 

Vapun alla 1998 valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki päätti olla syyttämättä Tammea. Samaan aikaan Turussa paikallinen syyttäjä päätti olla syyttämättä Nostokonepalvelun johtoa. Kummassakin päätöksessä peruste oli se, ettei tutkinnassa ole saatu näyttöä rikoksesta. Tammi ja muut epäillyt antoivat sen jälkeen lukuisia haastatteluja. Niissä katsottiin, että päätös todistaa asianomaisten syyttömyyden ja todistaa samalla ajojahdin todeksi. Kuitenkin esitutkinta kertoo yksiselitteisesti, että Nostokonepalvelu oli kiertänyt suunnitelmallisesti veroja ja että saadusta verohyödystä merkittävä osa oli sittemmin siirtynyt osinkoina yhtiön omistajille. 

Muutamissa eliitin rikoksia koskevissa tapauksissa tuomioistuin on rangaistusta mitatessaan alentanut rangaistusta tapauksen saaman julkisuuden vuoksi. Alennusta ovat saaneet muun muassa vantaalainen kunnallispoliitikko Raimo Salminvuo ja kansanedustaja Kauko Juhantalo. Tuomioistuinten mukaan heidän median kautta saamansa ikävä julkisuus oli ollut sellainen ylimääräinen lisärangaistus, jonka perusteella juridista tuomittavuutta lievennettiin. 

Tällaiset tulkinnat ovat hämmästyttäviä, etenkin kun ne eivät edes näytä perustuvan lakiin. Rikoslaissa on tosin pykälä (RL 6:4), jonka mukaan rangaistusta voidaan alentaa, jos sillä olisi kohtuuttomia sivuvaikutuksia tekijälle, mutta lakia säädettäessä ei ajateltu julkisuutta tai sen aiheuttamaa "haittaa". Pikemminkin kyse oli tilanteista, joissa esimerkiksi rattijuopumuksesta tuomittu kuorma-autoilija menettäisi elantonsa, jos hänet määrättäisiin ajokieltoon, tai jos törkeään liikenteen vaarantamiseen syyllistynyt autoilija olisi itse halvaantunut tapauksen yhteydessä. 

Eduskunnan oikeusasiamiehen Lauri Lehtimajan (1996) mukaan eliittiä koskevissa rangaistusten alennuksissa on kyse "vakavasta yhdenvertaisuusongelmasta" (.) Julkisuushaittaa ei pitäisi missään tapauksessa käyttää lievennysperusteena ainakaan silloin, kun kysymys on lahjusten ottamisesta tai muusta vastaavasta rikoksesta sellaisessa tehtävässä, jossa käytetään huomattavaa yhteiskunnallista tai julkista valtaa ja johon tehtävään säännönmukaisesti liittyy julkisuus" (emt., ss. 147-148). Sekä Salminvuon että Juhantalon kohdalla kyse oli juuri tällaisista tapauksista. 

Median piirissä on laajalti vallalla ajatus, jonka mukaan etenkin eliittiin kuuluvan rikoksentekijän pitäisi mieltää, että kiinnijäämisriskiin kuuluu olennaisesti riski joutua julkisen käsittelyn kohteeksi. Kuitenkin moni on katsonut, että kyse on kunnian loukkaamisesta. Tämä koskee erityisesti talousrikosjuttuja ja taloudellisten moraalittomuuksien (rötösten) julkista arvostelua, kuten Jukka Tammen tapaus kertoo. 

Joissain tapauksissa ovat myös rikosoikeusjärjestelmän toimijat katsoneet, että medialla on oikeus esittää nimeltä mainiten perusteltuja epäilyjä laittomuuksista ja moraalittomuuksista riippumatta siitä, missä vaiheessa tapauksen juridinen selvittely on. Yksi viime vuosien kuvaavin tätä koskeva ratkaisu liittyy ns. Kouri-kauppoihin ja niiden saamaan julkisuuteen. 

Kansallispankin entinen pääjohtaja Jaakko Lassila teki 1991 rikosilmoituksen toimittaja Harri Saukkomaasta sen jälkeen, kun tämä oli kirjoittanut Suomeen Kuvalehteen laajan artikkeli ns. Kouri-kaupoista ja yhdistänyt Lassilan kadonneisiin miljooniin. Helsingin kaupunginviskaali Jarmo Rautakoski päätti 1992 olla nostamatta syytettä, koska 

"kirjoituksessa ei nähdäkseni ole esitetty suoria väitteitä lainvastaisesta toiminnasta, vaan esitetty vain perusteltuja epäilyjä siitä. Kansallis-osake-pankin menettely erittäin tappiollisiksi osoittautuneissa ns. Kouri-kaupoissa on antanut Saukkomaalle aiheen arvostella pankin sijoitustoimintaa. Kirjoitus on perustunut dokumentteihin. Saukkomaalla on ollut riittäviä syitä esittää kirjoituksessa esiintyviä epäilyjä" (Rautakoski 27.3.1992). 

Toinen vastaavankaltainen tapaus liittyy pankkikriisin jälkiselvittelyihin. TV1:n toimittaja Kari Tervo teki 1993 televisiohaastattelun, jossa lukuisista petoksista tuomittu vanki esitti erään helsinkiläispankin johtajien sekaantuneen pankkirikoksiin. Yksi johtajista pyysi poliisia tutkimaan, onko Tervo syyllistynyt julkiseen herjaukseen. Tervo säästyi syytteeltä. Päätöksen perusteluissa kaupunginviskaali Ritva Santavuori totesi, että 

"talousrikollisuuden, pankkien luotonantokäytännön ja verovaroista maksettavan pankkituen vuoksi ohjelman sisällöllä on erittäin huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Taloudellinen rikollisuus ja pankkien asema ovat olleet muutoinkin laajan yhteiskunnallisen keskustelun kohteena. Tämänkaltaisten kysymysten esiintuominen kuuluu sananvapauden piiriin. Joukkotiedotuksen keskeisiä tehtäviä ovat totuudenmukaisen, monipuolisen ja yleiseltä kannalta merkityksellisen tiedon välittäminen. Näihin päämääriin pyrittäessä on voitava puuttua myös sellaisiin yksityiskohtiin, jotka rikosilmoituksen tekijä saattaa kokea epämieluisina ja omalta kannaltaan kielteisinä" (Santavuori 16.3.1994). 
 

Lähteet

Kirjallisuus

• Anttila Inkeri ja Törnudd Patrik, Kriminologia ja kriminaalipolitiikka. WSOY. Porvoo 1983.
• Benson Michael, Emotions and Adjucation. Status Degration among White-Collar Criminals. Teoksessa Gilbert Geis, Robert F. Meier ja Lawrence M. Salinger, White Collar Crime. Classic and Conteporary Views, 3rd ed. The Free Press. 1995.
• Berger Peter ja Luckman Thomas, Social Construction of Everyday Life. Anchor Books. New York 1966.
• Braithwaite John, Crime, Shame and Reintegration. Cambridge Univ. Press. New York 1989.
• Chermak Steven, Crime in the News Media: A Refined Understanding of How Crimes Become News. Teoksessa Gregg Barak (ed.) Media, Process and the Social Construction. Garland Publishing Inc. New York 1994.
• Chiasson Lloyd Jr (ed.), The Press on Trial: Crimes and Trials As Media Events (Contributions to the Study of Mass Media and Communications, No 51), Greenwood Pub Group. 1997.
• Christie Nils ja Bruun Kettil, Hyvä vihollinen. W+G. Espoo 1986.
• Christie Nils, Suitable enemies. Teoksessa Herman Bianchi ja René van Swaaningen, Abolitionism. Towards a Non-Repressive Approach to Crime. Free University Press. Amsterdam 1986.
• Downs Anthony, Up and down with ecology - the issue attention cycle. The Public Interest 28. 1972.
• Ericson Richard V., Baranek Patricia M ja Chan Janet B.L., Representing Order: Crime, Law and Justice in the News Media. Teoksessa Richard V. Ericson (ed.) Crime and Media. Dartmouth. Gateshead  1995.
• Friedrichs David, Trusted Criminals. White Collar Crime in Contemporary Society.Wadsworth Publishing Company. 1996.
• Gans Herbert J., Deciding What´s News. A Study of CBS Evening News, NBC Nightly News, Newsweek and Time. Pantheon Books. New York 1979.
• Graber Doris, Crime news and the Public. Praeger. New York 1980.
• Hemánus Pertti, Helsingin sanomalehtien rikosaineisto. Tutkimus rikosaineiston funktionaalisesti merkitsevistä piirteistä ja niihin vaikuttavistga tekijöistä. Tampereen yliopisto (Acta Universitatis Tamperensis, ser. A, Vol 6). Tampere 1966. 
• Hemánus Pertti, Johdatusta tiedotusoppiin osa 2. Journalistiikan perusteet. Yliopistopaino. Helsinki 1990.
• Hemánus Pertti, Journalismi, ikkuna todellisuuteenko? Jäähyväisluento ja bibliografia. Tampereen yliopisto (Julkaisuja ser. C, 23/1997). Tampere 1997.
• Hilgartner Stephen ja Bosk Charles L., The rise and fall of social problems: A public arenas model. Americal journal of Sociology 94 (1). 1988.
• Kappeler V., Blumberg M. ja Potter G., The Mythology of Crime and Criminal Justice. Waveland Press. Prospect  Heights 1993.
• Kääriäinen Juha, The Production of Criminals in Finland in the 1980´s. Tampere 1996.
• Laitinen Ahti ja Aromaa Kauko, Näkökulmia rikollisuuteen. Hanki ja jää. Tampere 1993.
• Laitinen Ahti ja Alvesalo Anne, Talouden varjopuoli. Sisäasiainministeriö (Poliisin oppikirjasarja 3/94. Helsinki 1994.
• Laitinen Ahti ja Virta Erja, Talousrikokset - teoria ja käytäntö. Poliisiammattikorkeakoulu (Poliisiammattikorkeakoulun oppikirjat 2/1998). Helsinki 1998.
• Lappi-Seppälä Tapio, Päivästä päivää, vuodesta toiseen - eduskunnan lakialoitteen 34/1996 vp kriminaalipoliittinen arvio. Teoksessa Raimo Lahti (toim.) Kohti rationaalista ja humaania kriminaalipolitiikkaa. Helsingin yliopisto (Kriminologian julkaisuja 2). Helsinki 1996.
• Lehtimaja Lauri, Julkisuuden sulot ja kirot. Teoksessa Raimo Lahti (toim.) Kohti rationaalista ja humaania kriminaalipolitiikkaa. Helsingin yliopisto (Kriminologian julkaisuja 2). Helsinki 1996.
• Luostarinen Heikki, Mielen kersantit. Julkisuuden hallinta ja journalistiset vastastrategiat sotilaallisistta konflikteissa. Hanki ja jää. Juva 1994.
• McQuail Denis, Media Performance. Mass Communication and the Public Interest. Sage. Lontoo 1992.
• Miettinen Jorma, Sanomalehtien lukeminen. W+G. Turku 1980.
• Mikkonen Antti, Rahavallan rakkikoirat. Tositarinoita talousjournalismista. WSOY. Porvoo 1998.
• Mörä Tuomo, Journalistit rutiinien verkossa. Teoksessa Heikki Luostarinen, Ullamaija Kivikuru ja Merja Ukkola (toim.) Sopulisilppuri. Mediakritiikin näkökulmia. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus (oppimateriaaleja 56). Jyväskylä 1996.
• Reese Stephen D., Setting the Media´s Agenda: A Power Balance Perspective. Teoksessa James A. Andersson (ed.), Communication Yearbook/14. Sage. Lontoo, New Delhi 1991.
• Sevón Kjell, Rikollisuuden uudet uhat ja uhkakuvat. Teoksessa Ari Hirvonen (toim.), Kohti 2000-luvun rikosoikeutta. Helsinki 1994.
• Sigal Leon V., Sources Make the News. Teoksessa Manoff Robert Karl ja Schudson Michael (eds.), Reading the News. Pantheon Books. New York 1986.
• Stephenson-Burton A.E., Through the Looking Glass: Public Images of White Collar Crime. Teoksessa David Kidd-Hewitt ja Richard Osborne (eds.), Crime and the Media. The Post-modern Spectacle. Pluto Press. 1995.
• Suhonen Pertti, Mediat me ja ympäristö. Hanki ja jää. Tampere 1994.
• Surette Ray, Media Trials. Journal of Criminal Justice 17:293-308. 1989.
• Surette Ray, Media, Crime and Criminal Justice. Images and Realities, 2nd ed. Wadsworth. 1998.
• Tuchman Gaye, Making News. A Study in the Construction of Reality. Free Press. New York, Lontoo 1978.
• Träskman P.O., Taloudellinen rikollisuus ja yhteiskunta: taloudellisen rikollisuuden käsite, yleisyys ja vaikutukset. Teoksessa taloudellinen rikollisuus. Lakimiesliitto (koulutuskeskuksen julkaisuja n:o 32). Vammala 1981.
• Wasserman Ira M. ja Stack Steven, Communal Violence and the Media: Lynching ant Their News Coverage by The New York Times between 1882 and 1930. Teoksessa Gregg Barak (ed.), Media, Process and the Social Construction. Garland Publishing Inc. New York 1994.

Muut kirjalliset lähteet

• Arolainen Teuvo, Vika on aina mediassa. Helsingin Sanomat 24.8.1997
• Båsk Irja, Pelko rajoittaa monen elämää pääkaupunkiseudulla. Helsingin Sanomat 24.4.1998.
• Helsingin kaupunginviskaalin Jarmo Rautakosken syyttämättäjättämispäätös 27.3.1992, D:no 92/1567.
• Helsingin kaupunginviskaalin Ritva Santavuoren syyttämättäjättämispäätös 16.3.1994, D:no 93/332.
• Journalistin ohjeet, Suomen journalistiliiton julkaisusarja 2/1995.
• Julkisen sanan neuvoston lausuma nimenkäytöstä rikosuutisten yhteydessä. Teoksessa Journalistin ohjeet.
• Valtioneuvoston periaatepäätös hallituksen toimintaohjelmasta talousrikollisuuden ja harmaan talouden vähentämiseksi 1996.

Julkaisemattomat lähteet

• Salminen Markku, Erään tutkimuksen anatomia. Julkaisematon esitelmä poliisin ja vakuutusalan täydennyskoulutusseminaarissa. Espoo 21.-22-5.1991´
• Pietilä Veikko, Journalismi saapasnahkatornista katsoen. Virkaanastujaisesitelmä 26.2.1998, Tampereen yliopisto.