Kiinnostuksen lähteä risteilemään Volgaa etelään herätti venäjänkulkijaystäväni Tanja, joka kesällä 2002 oli tehnyt vastaavan reissun. Kertomukset ja kuvat Tanjan ja Dimkan reissun sekoiluista kuulostivat niin houkuttelevilta, että alkukeväällä matkakuumeen ensioireiden ilmestyttyä aloin tutkailla Venäjän karttaa suurten jokien kohdalta. Keväällä oli puhetta myös isomman porukan lähtemisestä, Tanja haaveili uudesta matkasta ja monta psykan opiskelijaa innostui kuultuaan Tanjan myyntipuheen naistenpäivänä. Rahapula, kesätyöt ja eri aikoihin ajoittuvat lomat karsivat osallistujia, ja loppujen lopuksi lähtijöitä oli lisäkseni vain opiskelukaverini Niina.
Pääsiäisenä tehtiin Tanjan kanssa reissu Nizhny Novgorodiin. Dimka oli sähköpostissaan luvannut hoitaa meille liput ja olin ottanut mukaani lippurahat. Tavatessamme baarissa erittäin humalassa ollut Dimka kuitenkin pyörsi lupauksensa. Onneksi Tanjan toinen ystävä Alena lupasi hankkia liput. Viikkojen odottelun jälkeen tuli viesti Lenalta, että liput on ostettu Galateja matkatoimiston kautta. Mihail Frunze niminen laiva lähtisi 19.6. Nizhny Novgorodista, risteilisi Astrahaniin miltei Kaspianmerelle ja palaisi Nizhnyyn 30.6. Toivomiamme halvimpia lippuja Lena ei ollut saanut hankittua, lippumme olivat maksaneet 11400 ruplaa eli 335 euroa.
Alkujärjestelyinä aloimme hakea viisumia ja junalippuja HKI-Moskova-HKI. Lokakuun 2002 Moskovan terrori-iskun jälkeen viisumikäytäntöjä oli kiristetty ja matkailijoiden reittejä vahdittiin tarkemmin. Jouduimmekin viisumin saamista varten varaamaan yhden yön Moskovan Rossia hotellista. Viisumit, junaliput, hotelliyö ja rekisteröityminen hoituivat kätevästi Lähialuematkojen kautta ja tulivat yhteensä maksamaan 210 euroa. Ennen matkaa lueskelimme Tanjalta lainattuja Venäjä-matkaoppaita ja koetimme etsiä netistä tietoa reitistämme ja laivasta. Löysimmekin mm reittiohjelman, pohjapiirroksen ja valokuvan laivastamme matkatoimisto Gaman sivuilta. Sivut lupasivat joka hyttiin oman vessan ja suihkun, mikä kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.
Matka Helsingistä Moskovaan taittui Tolstoi-junalla. Matkaeväinä oli vakiot patonki, juustoa, siideriä ja punkku, jota kiskottiin auki neljän naisen voimin tunti ja lopulta murettiin korkki sisään. Matkakumppaneiksi saimme keski-ikäisen inkerinsuomalaisen naisen, joka toimi Tampereella venäläisten lasten kotikielen opettajana, sekä Porissa asuvan naisen, joka oli menossa Moskovaan poikansa häihin. Matka taittui rattoisasti, opettajanaisen kanssa kävimme mielenkiintoisia keskusteluja Suomeen kotiutumisesta, inkerinsuomalaisista, Venäjän nykytilasta ja vanhoista ajoista. Rajamuodollisuudet menivät ongelmitta. Ensimmäistä kertaa Venäjällä matkaava Niina pääsi Erittäin Tärkeiden Dokumenttien täyttelyn makuun, kun saimme tulli- ja maahantulo- lomakkeet. Rajalla vähän jännitti, sillä passini oli hajoamassa henkilötietosivun kohdalta. Mieleen tulivat edelliskesän kauhuhetket Mongoliassa ja Kiinassa sen jälkeen, kun matkakumppanini Sadun passi oli vastaavasti hajonnut. Passi kuitenkin kesti.
Tolstoi saapui Moskovaan 8.30 paikallista aikaa. Vaihdoimme hieman rahaa asemalla ja menimme ostamaan junalippuja Moskova - Nizhny Novgorod (eli rautateiden mielestä yhä Gorkij)- Moskova. Junaliput hoituivat alle 20 minuutissa, mikä oli ennätysnopea suoritus. Sitten lähdimme rinkkojen kanssa metrolla Rossia -hotellille. Matkalla kävimme aamupalalla Mäkkärissä, jossa venäläiseen tapaan henkilökunnasta 2 pomoili, 3 seisoi ja oli tekevinään jotakin ja yksi toimi. Jonotus kesti kauan ja meinasi mennä hermo. Myyjän käsitys kasvishampurilaisesta oli tavallinen hampurilainen, josta otettiin pihvi pois.
Pääsimme majoittumaan Rossia hotelliin. Passit täytyy jättää aulaan rekisteröitymistä varten kolmeksi tunniksi. Ilman passeja liikkuminenhan on virallisesti kiellettyä, joten päätimme viipyä hotellissa nuo kolme tuntia. Kategoriamme ei tälläkään kertaa riittänyt näköalaan Kremlille, mutta huoneestamme näkyi Moskova-joki ja yksi Stalinin seitsemästä sisaruksesta. Suihku, kylmät kaljat, venäläinen poppi ja parvekkeella istuskelu toivat lomatunnelman. Huonosti junassa nukutun yön ja kaljojen jälkeen tulikin päikkäriolo. Saimme itsemme vaivoin ylös sängystä kahden maissa iltapäivällä, ja lähdimme etsimään uutta Tretjagovin galleriaa, jossa on esillä 1900-luvun venäläistä taidetta.
Talo löytyikin Oktjabrskajan metroaseman läheltä. Itse rakennus huokui jo 1900-luvun meininkiä. Talo oli valtava Neuvostoliiton aikainen mahtipontinen laatikko, jonka katolla komeili Liptonin mainos. Pihalla oli poistettujen neuvostosankareiden patsaiden hautuumaa. Neuvostoaikoina valmistettiin pelkästään Lenineitä ja Stalineita yhteensä yli 2 miljoona, siihen vielä muut hemmot päälle, joten patsaista tulee melkoinen määrä ongelmajätettä. Menimme kuitenkin suoraan sisään. Museo oli mielenkiintoinen. Aluksi oli vuosisadan alun erilaisten ryhmittymien, jotka tekivät toinen toistaan kokeilevampaa taidetta, teoksia. Ajan kuluessa ja sosiaalisen realismin muodostuessa ainoaksi oikeaksi taiteen lajiksi, tyyli muuttui pikku hiljaa. Tauluissa oli suurta ja mahtavaa ja luotiin uutta parempaa tulevaisuutta. Tehtaita ja rautateitä rakennettiin. Veistoksien työläiset kurkottivat ylväinä kohti entistäkin parempia tuloksia. Kaiken yllä hymyili Stalin hyväksyvästi lempeää hymyään. Taulujen alle kirjoitetut taiteilijoiden kuolinvuodet ajoittuivat 30-50-luvuille, monen elämä tuntui päättyneen varhain…
Museokierroksen jälkeen kävimme syömässä ja vaihtamassa rahaa. Sitten menimme guljailemaan Gorki parkiin. Sinne maksoi 40 ruplaa sisään. Kalliista sisäänpääsystä johtuen puistossa oli vain vähän ihmisiä. Siellä oli useita huvipuistolaitteita, joihin maksoi 50-300 ruplaa/laite. Laitteet olivatkin miltei koko ajan tyhjinä. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli surullisen autio. Kävimme maailmanpyörässä, joka oli älyttömän korkea. Olin varma, että korkeanpaikankammoisena saan hyperventilaatiokohtauksen ja tukehdun puhiin, poppelista (?) lähtevään nöyhtään, jota leijaili kaikkialla. En tukehtunut, mutta puristin kyllä Niinaa kädestä niin, ettei hän pystynyt ottamaan valokuvia. Joimme Gorki parkissa kaljat ja lähdimme hotellille. Matkalla ostin mukaan uuniperunan perunakojusta. Söimme hotellilla evästä ja joimme hieman. Loppuillasta kävimme vielä Russkoje Bistrossa syömässä blinejä ja juomassa kaljat ja blinivodkat.
Nukkumaan mennessä Niina huokaisi: "Mua ei tapettu tänään."
Nukuimme aika pitkään. Ennen puolta päivää meidän täytyi luovuttaa huoneemme. Kävimme viemässä rinkat säilöön Kurskin asemalle, josta juna Nizhnyyn lähtisi illalla. Kävimme Pushkinin taidemuseossa. En ollut aikaisemmin käynyt siellä, vaikka tarkoituksena oli monesti ollutkin. Museossa oli paljon egyptiläistä taidetta. Mietimme, mitenköhän kaikki vanhat esineet olivat päätyneet kauas Venäjälle. Pushkinin museoon kaikki teokset olivat päätyneet neuvostovallan alkuaikoina, kun ihmiset olivat ne ilomielin ja vapaasta tahdostaan luovuttaneet valtiolle. Yhdessä Egypti-saleista oli muumio, jolta näkyi varpaat. Ne olivat ihan mustat. Jäk. Kävimme katsomassa matkaoppaan käskemät pääteokset, Rembrantit, Matisset, Picassot ja Van Goghit. Taidetta oli taas niin paljon, että tuli yliannostus. Niina osti museosta opaskirjan, josta tauluja saattaa katsella pienempinä annoksina.
Museon jälkeen menimme viereisen Perunakirkon puistoon syömään. Perunakirkko on saanut nimensä siitä, että sen pihassa on yksi ensimmäisistä uuniperunakojuista. Uuniperunat on Moskova-lemppariruoka. Kyseessä on perheyritys, jolla on kojuja pitkin Moskovaa. Niistä saa uuniperunoita (+ voita ja juustoa) eri täytteillä mm marinoiduilla sienillä, lohella, katkaravuilla, suolakurkulla… Söimme perunat puistossa ja kävimme katsomassa kirkon.
Iltapäivällä hengailimme Vanhalla Arbatilla. Kävimme syömässä sympaattisessa Mu-Mu-ravintolassa. Ravintolan ulkopuolella seisoi puinen lehmä. Myös sisällä sisustus oli lehmähenkistä. Ruoka oli hyvää ja halpaa, tosin paikka oli niin suosittu, että sain seisoa jonossa 40 minuuttia. Syötyämme kävelimme Moskva- joen rantaan. Kievin aseman läheltä lähti jokiristeilyjä. Risteilyt menivät kymmenen minuutin välein, kestivät noin 45 minuuttia ja maksoivat 80 ruplaa. Aluksella ei ollut opastusta, joten yritimme seurailla reittiä opaskirjan kartalta, jolta putosimme pois alkuvaiheessa. Näimme yliopiston, Gorki parkin, Perunakirkon, Kremlin ja Rossia hotellin. Risteily loppui lähiöön hieman keskustan ulkopuolelle. Kävimme lähiössä kaljalla ja suuntasimme sitten keskustan Jelki-Palkiin syömään. Palvelu oli sen verran hidasta, että meinasi tulla kiire junaan. Kurskin metroasemalla poika soitti kitaralla Kukushkaa, Kinon kaunista kappaletta, ja sitä oli pakko jäädä kuuntelemaan.
Junamme lähti hieman ennen kahtatoista illalla. Asemalla oli turvatonta odotella, vaikka asema olikin siistiytynyt remontin myötä. Junassa saimme kupe-kumppaneiksi kaksi liikemiestä. Toinen oli Krasnojarskista, tosin hän oli syntynyt Jäämeren rannalla pikkupaikkakunnalla, toinen oli insinööri Nizhnystä. Insinööri osasi saksaa, joten Niinakin sai puhekumppanin. Meillä oli ylähyllypaikat. Sängyissä ei ollut reunoja ja nukkuminen pelotti. Niina köytti itsensä housuistaan seinään kiinni. Mulla ei ollut turvasysteemiä, ja nukuin todella huonosti, kun pelkäsin putoavani.
Juna oli aamulla Nizhnyssä 7.35. Menimme taksilla Lenalle. Lenan mies Sergei oli jo lähtenyt töihin. Lena hössäsi aamupalaa. Juttelimme nopeasti kuulumisia ja Lena antoi laivaliput ja jäljelle jääneet rahat. Liput oli otettu Lenan nimiin ja vähän huolestutti, tuleeko ongelma siitä, että olemme ulkomaalaisia. Uuden säännön mukaan joka paikkakunnalla täytyisi rekisteröityä. Rekisteröityminen vie Venäjän byrokratialla pahimmillaan yli kaksi viikkoa, joten meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia rekisteröityä muutaman tunnin pysähdysten aikana. Päätimme mennä laivalle hyvissä ajoin, että ehtisimme selvittää mahdolliset rekisteröintiongelmat. Saatoimme Lenan töihin ja sovimme, että tapaamme illalla kuudelta, otamme tavarat ja lähdemme laivalle seitsemäksi.
Ilma oli sateinen. Kahvilat olivat vielä kiinni. Teimme trollikalla kierroksen kaupungin ympäri. Nizhny on mun yksi Venäjän lempikaupungeista, mutta Niina ei tainnut olla yhtä vakuuttunut kaupungin miellyttävyydestä. Kiertoajelun jälkeen menimme aamupalalle kävelykatu Pokrovkalle. Munakas ja viskikahvi nostivat mielialaa ja kun sadekin lakkasi, lähdimme käymään Kremlillä. Maisemat olivat kauniit, mutta joelta tuuli kylmästi. Tajusin, ettei takkini pidä tuulta ollenkaan ja että täytyy ostaa uusi takki, jos meinaan olla risteilyllä laivan kannella. Istuimme Kremlin puistossa hetken. Kremlissä oli vierailulla ryhmä lapsia kuurojen sisäoppilaitoksessa. Lapset tuijottivat meitä kuin ihmeellisiä nähtävyyksiä.
Kremlin jälkeen kävimme valokuvamuseossa. Siellä oli kiinnostava näyttely luostarielämästä ja perusnäyttelynä vanhoja valokuvia 1800-luvun lopun Nizhny Novgorodista ja sen asukkaista. Näyttelyn jälkeen shoppailimme takkia, joka onneksi löytyikin. Kävimme lukemassa sähköpostit ja selasimme samalla Hesarin nettisivuja. Saimme tietää, että Suomessa vaihtuu pääministeri, kun Jäätteenmäki joutuu eroamaan Irak-sotkujen vuoksi.
Kävimme vielä syömässä, kiertelimme kaupoissa ja ostimme Lenan kodin vieressä olevasta supermarketista eväät risteilylle. Niina on kasvissyöjä, joten emme olleet ottaneet laivalla aterioita. Tanjan mukaan laivalla on samovaarit, joista saa kuumaa vettä. Eväiksi ostimme leipää, juustoa, valmispuuroa ja herkkuja. Nuudeleita ja valmisperunamuusia ei ollut, joten ne jäivät hankittavaksi matkan varrelta.
Olimme Lenan oven edessä kuudelta. Soitimme ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Muistin Tanjan tarinat siitä, että tytöt ovat aina myöhässä ja hän on pahimmillaan odottanut Mäkkärillä heitä kaksi tuntia. Hermostus alkoi kasvaa. Kello tuli puoli seitsemän ja jo viisitoista vaille. Mietimme, mitä tehdä. Pohdimme, voisiko olla väärinkäsitys, ja Lena odottaisikin meitä työpaikallaan. Ajattelin juuri lähteä läheiseen kauppaan soittamaan Lenan kaksoissiskolle, kun Lena tuli juosten. Töissä oli mennyt pidempään. Lena kysyi, haluisimmeko suihkuun. Kieltäydyimme nopeasti. "No sitten tehdään enää ruoka ja syödään!" totesi Lena. Yritimme sanoa, että meidän pitäisi olla laivalla kymmenen minuutin kuluttua, muttei se mitään auttanut. Lenan tekemä ruoka valmistui onneksi nopeasti. Valitettavasti se oli liharuokaa. Niina oli kuitenkin etukäteen miettinyt, että voi joustaa hätätilassa kasvissyönnistään. Tämä katsottiin sellaiseksi. Lena juotti meille vähän kaljaa, ettemme turhaan hätäilisi. Saimme ylipuhuttua Lenan, että otetaan taksi. Taksissa Lena alkoi kysellä kuskilta, onko tällä aavistustakaan, mistä risteilyalukset lähtevät. Meinasin saada slaagin, mutta Lena rauhoitteli, ettei ole syytä paniikkiin.
Laiva löytyi, eikä onneksi sielläkään tunnuttu välitettävän säännöstä, että paikan päällä pitäisi olla tuntia aikaisemmin rekisteröitymässä. Saimme hyttimme avaimen ilman rekisteröitymistä. Saimme myös 3cm*3cm kokoisia pieniä kuponkeja, jotka olivat kuulemma Erittäin Tärkeitä Dokumentteja, jotka täytyi pitää ehdottomasti tallessa. Risteilylipuilla emme puolestaan tekisi mitään. Kannoin kiltisti kuponkejamme rahavyössä koko matkan, eipä niitä kukaan tullut kyselemään.
Lena saattoi meidät hytille. Se oli siisti ja meillä oli luvattu oma vessa, joka toimi myös suihkuna. Kävimme ostamassa laiturilta lähtökaljat ja sitten Lena lähti omille teilleen. Lähdimme kiertämään laivaa. Frunze oli 3 ½ kerroksinen itäsaksalaistyyppinen jokilaiva, jonne mahtui yhteensä 380 matkustajaa. Hytit olivat 2-4 hengen hyttejä, kaikissa oli ikkuna, vessa, suihku ja ilmastointi. Meidän hytissämme oli kerrossänky, jonka alaosan sai sohvaksi, pieni pöytä, hylly, jossa oli keskusradio, ja kaksi kaappia. Laivassa oli kolme asuinkantta, joiden ympäri kulki ulkona kävelykäytävät, joiden varsilla oli nojatuoleja ja pöytiä. Laivassa oli kaksi ravintolaa, kaksi baaria, buffetti, matkamuistokioski, lukusali, musiikkisali, kampaamo, hieroja, sauna, auringonottokansi ja tähtitaivasdisko.
Laivan ohjelmasta vastasivat risteilynjohtajatar, kulttuuriorganisaattori, lasten kulttuuriorganisaattori, urheiluohjaaja sekä keskusradiokuuluttaja, joka kertoi tietoja paikoista, joiden ohi menimme. Lisäksi miltei jokaisella pysähdyspaikkakunnalla oli mahdollisuus osallistua opastetuille retkille. "Vihreillä pysäkeillä" ohjelmassa oli uimista, hiekkalinnakilpailu, shashlykkeja ja mahdollisuus päästä ajelemaan pelastusveneellä. Laivalla oli päivittäin ohjelmaa, joka ilmestyi edellisenä iltana infotaululle. Aamu alkoi keskusradioherätyksellä klo 7.30 - kukon kieuntaa ja reipas biisi perään. Herätystä ei saanut kytkettyä pois, vaikka muuten keskusradion saikin. 7.35 oli aamujumppa joko aurinkokannella tai lukusalissa. Muuta ohjelmaa olivat ruokailut neljästi päivässä (joihin emme osallistuneet Niinan kasvissyönnin vuoksi), lasten ohjelmat (erilaisia pelejä ja kilpailuja), aerobic ja sheiping (jumppaa aurinkokannella), ammuntaa, luentoja (kuinka vältän osteoporoosin). Iltaisin oli erilaisia illanviettoja esim. lauluilta, missikisat, misterkisat. Illan päätti kolmannen kerroksen takakannella pidettävä tähtitaivasdisko.
Laivan matkustajat olivat selvästi keskimääräistä rikkaampia venäläisiä, useat tyyliltään meitä länsimaalaisempia. Toisaalta pukeutuminen oli rentoa, kannella käveltiin tuulitakeissa. Miehillä oli kännykät mukana ja päällä, ja he hoitivat niillä liikeasioitaan. Keski-ikä oli jossakin 50:n tietämillä. Suurin osa ihmisistä oli tullut risteilylle pariskunnittain, joillakin oli myös lapsenlapset mukana. Mukana oli muutama isompi eläkeläisseurue. Laivalla oli myös muutama häämatkalla oleva nuorempi pariskunta. Ilmapiiri oli siinä mielessä epävenäläinen, että ihmiset viettivät aikaa omissa porukoissaan, eivätkä pyrkineet juuri tutustumaan ulkopuolisiin. Meidän lisäksemme laivalla oli kaksi ulkomaalaista. Pojat olivat Japanista. Hekin viihtyivät omissa oloissaan eivätkä jutelleet edes toisilleen kovinkaan paljoa.
Ensimmäisenä iltana yritimme lunastaa retkikuponkeja, tosin emme saaneet tätä asiaa kokonaan suoritetuksi (venäjän verbit lunastaa - saada lunastetuksi). Sen sijaan istuimme risteilynjohtajan hytissä katselemassa, kun luksushytin mies valitsi itselleen videoita ja vanha ylipainoinen täti selitti mielenterveysongelmansa. Ehdimme maksaa retket tädille (600 ruplaa, 5 retkeä kahdelle), ja hän lupasi antaa kupongit myöhemmin.
Olimme huonosti nukutun junayön jäljiltä niin väsyneitä, ettemme jaksaneet osallistua tutustumisillanviettoon. Joimme yhdet kaljat ja menimme aikaisin nukkumaan.
Seuraavana aamuna oli aikainen herätys, sillä laivan piti olla vuonna 1469 perustetussa Tseboksaryssa, Tsuvakian pääkaupungissa, jo aamu kahdeksalta. Aikaa kaupungissa piti olla 2.5 tuntia. Risteilymme oli kesän ensimmäinen ja miehistöllä oli selvästi ongelmia rantautumisen kanssa. Pääsimmekin ulos laivasta yli puoli tuntia myöhässä, kun laituriin kiinnitäytyminen oli ollut melkoista tuherrusta. Emme olleet ilmoittautuneet retkelle, sillä meidän piti ehtiä syömään ja ostamaan eväitä. Ensimmäisellä pysäkillä oli iso stressi siitä, ehtisimmekö tehdä kaiken. Pysähdys olikin ryntäilyä, eikä kaupungista ehtinyt aistia juuri mitään. Perusvaikutelma oli miellyttävä pieni kaupunki. Saimme tehtyä ostoksia ja ehdimme syödäkin viihtyisässä bistrossa, jossa oli jokitunnelma. Hetken olimme jo ajatelleet turvautua pikaruokailuun Mäkkärissä, mutta onneksi uskalsimme kokeilla paikallista paikkaa. Sitten reippaasti takaisin laivaan ja matka jatkui.
Päivällä etsimme risteilynjohtajatätiä saadaksemme retkikupongit lunastettua. Projekti ei tälläkään kertaa onnistunut. Sen sijaan keskusradiotäti bongasi meidät ja vei henkilökohtaiselle ekskursiolle komentosillalle. Siellä sitten punasteltiin, kun matruusit tuijottivat meitä ja ihmeteltiin laitteita, joista ei ymmärretty mitään.
Sää oli aurinkoinen ja suhteellisen lämmin, joten otimme kirjamme ja lähdimme aurinkokannelle lukemaan. Ennen matkaa olimme päättäneet ottaa yhteiset laivakirjat. Periaatteenamme oli, ettei mitään liian mielenkiintoista ja nopeasti luettavaa pidä ottaa, sillä muuten luettava loppuisi heti. Niinpä olimme päätyneet Tolstoin Sotaan ja rauhaan (neljän pokkarin versio), Umberto Econ Ruusun aikaan ja Mankelin Pyramidiin (poikkeus ja helposti luettava). Lisäksi meillä oli mukana Lonely Planetin Russia-kirja ja Moskova-opaskirja, joista varsinkin ensimmäisen historia ja yleistieto-osioita lueskelimme pitkin matkaa. Niina aloitti Ruusun ajasta ja minä Mankelista, joka oli luettu ensimmäisenä matkapäivänä. Kannella oli miellyttävää lueskella, ottaa aurinkoa ja katsella maisemia. Koko matkan ajan maisemat olivat hienoja. Kyliä pienine puisine taloineen ja puutarhoineen, itäpasila-tyyppisiä lähiöitä, kukkuloita, heinäaroa, metsää, äkkijyrkästi rantaan putoavia kallioita, kilometreittäin hiekkarantaa. Lapsia ja lehmiä uimassa, telttoja ja leirinuotioita rannalla, kalastajia veneissään. Jokiproomuja, jotka venäläiseen tyyliin kuskasivat pohjoisesta etelään hiekkaa ja etelästä pohjoiseen hiekkaa.
Karaistuneimmat auringonpalvojat pötköttelivät kannella jo bikineissä, vaikka joelta puhalsi raikas tuuli eikä ilmakaan ollut yli 20 astetta. Iltapäivällä kannelle tuli ensin aikuisten sheiping ja sitten lasten aerobic. Yksi venäläisistä naisista oli hassun näköinen 80-luvun jumppapuvussaan ja trikoissaan. Muut jumppasivat bikineissä.
Illalla juhlistimme juhannusaattoa juomalla samppanjaa (sovetskoje) ja syömällä hyvin: suolakurkkuja, hunajaa, leipää, juustoa, makkaraa, mätiä ja perunamuusia. Yhdeksältä olimme varanneet juhannussaunan. Saunasetä tuli hakemaan meidät hytistä ja johdatti ohjaamon lähellä sijaitsevaan saunaan. Sauna maksoi 300 ruplaa/tunnilta. Se oli pieni ja siisti. Tiloihin kuului puinen pukuhuone, puinen n. kolmen hengen sauna, joka oli lämmitetty 95 asteeseen ja jossa ei saanut heittää löylyä, sekä pesuhuone, jossa oli uima-allas. Uima-allas oli hupaisa peltinen laatikko, kaksi metriä syvä, kaksi metriä pitkä ja kaksi metriä leveä. Se oli maalattu siniseksi ja siihen oli piirretty liiloja delfiinejä. Emme osanneet saunasta ulos muutoin kuin komentosillan kautta. Taas hävetti. Saunan jälkeen vilvoittelimme kannella ja ihailimme värikästä auringonlaskua. Illalla kävimme aurinkokerroksen baarissa lauluillassa.
Aamupäivällä saimme lunastettua retkikupongit, joita kannoin kiltisti mukanani ja joita ei kysytty kertaakaan koko aikana. Päivä oli leppoisaa laivaoleskelua. Ilmat vaihtelivat bikinisäästä tuulitakkisäähän. Koko ajan pystyi kuitenkin olemaan kannella, kunhan vain pisti tarpeeksi vaatteita päälle. Aloitin Sodan ja rauhan. Olin muutamia kertoja aikaisemmin yrittänyt lukea kirjaa, mutta yritys oli aina tyssännyt ensimmäiseen taisteluun ja sen teknisiin yksityiskohtiin. Lisäksi henkilöitä tuntui olevan ihan liikaa ja heidän suhteitaan toisiinsa oli vaikea hahmottaa. Niinpä luinkin kirjaa aluksi vastentahtoisesti, mutta innostus kasvoi tarinan kehittyessä. Toisen pokkarin puolivälissä aloin jo nähdä unia, jossa järjestelimme tekstiviestein treffejä Niinalle Venäjän keisarin kanssa ja surimme mihin pistämme rinkat, kun ei niitä hoviinkaan voi viedä. Kirja sopi aiheeltaan hyvin matkaan, pohdittiinhan siinä Venäjän historiaa ja kansanluonnetta. Tolstoin ajatukset venäläisestä sodankäynnistä olivatkin usein mielessä, kun olimme kaupungeissa, joissa oli käyty toisen maailmansodan, eli Suuren Isänmaallisen Sodan taisteluita.
Radiosta kuuntelimme uutisia. Moskovassa oli korkeaa miliisijohtoa jäänyt kiinni mafia-yhteyksistään. Miliisit olivat keränneet yrityksiltä suojelurahoja, välittäneet huumeita ja sekaantuneet laittomaan taidekauppaan. Miliisit jäivät rysänpäältä kiinni ja radiotoimittaja seurasi pidätystä paikan päällä suorassa lähetyksessä. Jälkeenpäin tosin spekuloitiin, etteivät todisteet välttämättä riitä siihen, että miliisijohto saadaan tuomittua, voivathan he lahjoa oikeuslaitoksen. Tavallisia kansalaisia kehotettiin raportoimaan miliisien väärinkäytöksistä ja todisteeksi esimerkiksi videoimaan kanssakäymisensä miliisin kanssa… Joopajoo.
Lauantaina iltapäivällä pysähdyimme Samaraan, jossa oli myös ensimmäinen retkemme. Samara perustettiin 1586. Alueen elinkeinoina on perinteisesti ollut viljan viljely, ja sieltä vietiin 1800-luvulla rautateitse viljaa niin Moskovaan kuin Siperiaankin. Kaupunkiin perustettiin vuonna 1880 Zhigulovskojen oluttehdas, merkki on tuttu kaikille venäläisille, ja ainoa mitä esim. Siperian junista sai edelliskesinä…
Samaralla oli keskeinen rooli Suuren Isänmaallisen Sodan aikana. Sinne siirrettiin turvaan taisteluilta tehtaita (mm lentokonetehdas IL-2.) Moskovan läheltä ja Ukrainasta. Toisen maailmansodan aikana 1941 Samaraan siirrettiin Neuvostoliiton hallinto.
Retkellä kävimme Stalinin bunkkerissa, jossa hallitus oli evakossa. Se oli rakennettu aivan kaupungin keskustassa sijaitsevan turvallisuuspalvelun talon sisäpihan alle. Rakennelma oli 11 kerroksisen kerrostalon kokoinen. Sitä rakennettiin alle vuosi. Projekti oli niin salainen, etteivät viereisissä taloissa asuneet asukkaat huomanneet rakennustöitä lainkaan. Valmiissa rakennelmassa oli tilat noin sadalle ihmisille. Sinne evakuoitiin hallitus syksyllä -41, kun saksalaiset olivat vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Moskovasta. Stalin ei kuitenkaan koskaan saapunut Samaraan, vaan jäi Moskovaan. Niinpä bunkkerin Stalinille tarkoitetut työ- ja oleskeluhuoneet eivät koskaan olleet suunnitellussa käytössä. Nyt museona toimivaa bunkkeria meille esitteli museon johtaja, vanha erittäin isänmaallinen mies, joka vakuutteli meille neuvostotiedemiesten taitavuutta bunkkerin rakentajina ja tarjosi muutenkin aimo annoksen isänmaallista propagandaa.
Myöhemmin näimme Volgan rannalla olevan Lentokonetehtaan työläisen patsaan. Sodan aikana Stalin oli lähettänyt tehtaalle "vipinää kinttuihin" tyyppisen sähkeen, jonka vaikutuksesta tuotanto kasvoi 4 lentokoneesta 200:n päivässä. (Ainakin neuvostomyytin mukaan.) Retken jälkeen oli puolisen tuntia aikaa juosta ruokakauppoja. Niina valitteli, että maha menee sekaisin venäläisestä kaljasta ja samppanjasta, joten ostimme kokeeksi mangovodkaa. Niitä joimme ilta-auringossa sivukannella, lueskelimme ja katselimme maisemia. Illalla kävin diskossa. Niina ei jaksanut lähteä mukaan. Kävin kuitenkin liian aikaisin, diskoilemassa oli vain muutamia lapsia.
Sunnuntaina oli ensimmäinen vihreä pysäkkimme Usovka nimisellä rannalla. Ilma oli kolea ja pysäkin lopussa rupesi satamaan. Kahlasin rannalla, vesi oli kylmää. Ostimme rannalta kalat, jotka olivat niin epämääräisiä, ettemme uskaltaneet syödä niitä.
Päivällä päätimme yrittää laivan ravintolassa syömistä. Tanja oli kertonut, että heidän laivallaan oli ollut periaate, että ellei ollut halunnut ottaa täysihoitoa eli neljästi päivässä olevia ruokailuja, ei niiden lisäksi tarjoiltu pienintäkään välipalaa, ainoastaan viinaa. Päätimme kuitenkin kokeilla onneamme toisessa ravintoloista. Frunzella osoittautuikin olevan joustavampi politiikka. Ruokaa oli mahdollista tilata erilliseltä listalta. Tosin sen valmistumista sai odotella keittiön aukioloajoista (jotka eivät olleet yhtä kuin ravintolan aukioloajat) riippuen puolesta tunnista kuuteentoista tuntiin. Odotuksen pituuden logiikkaa emme oppineet hahmottamaan, mutta sen kylläkin, ettei kannattanut nostattaa kovin suurta nälkämyrskyä ennen kuin lähti tilaamaan ruokaa.
Illalla kävimme diskossa. Musiikki oli etupäässä venäläistä poppia. DJ oli kiinnostunut lähinnä tytöstään ja soitti musiikkia CD-levy kerrallaan. Samat levyt toistuivat joka ilta. Diskossa tanssivat niin lapset kuin keski-ikäisetkin tuulipuvuissaan. Nuoria oli vähän, etenkään sinkkumiehiä. Muutama matruusipoika kävi diskossa, mutta heilläkin oli miltei kaikilla tyttöystävät, jotka työskentelivät myös laivalla. Yö oli mielettömän kirkas, tähtiä näkyi enemmän kuin Suomessa koskaan. Yhtä hienoja diskovaloja ei kyllä ole ollut missään. Kävimme ihailemassa tähtiä myös pimeällä yläkannella. Mietimme, kuinka harmi, ettei elämänmies ole matkalla mukana. Sadattelimme, ettei elämänmies ymmärrä ollenkaan hyvän päälle, eikä tajua, että missaa tähtitaivaan alla tanssitut hitaat ja loppuyön tähtien alla jollakin autiolla kannella…
Volgograd perustettiin 1589. Nykyisin Volgogradissa on miljoona asukasta ja se levittäytyy 75 kilometrin alueella Volgan länsirannalle. Vuodesta 1925 vuoteen 1961 kaupungin nimi oli Stalingrad. Ennen sotaa Stalingrad oli merkittävä teollisuuskaupunki, jota pidettiin sosialistisena mallikaupunkina. Kaupungissa käytiin Suuren Isänmaallisen Sodan aikana yksi ratkaisevimmista taisteluista, joka alkoi heinäkuussa -42 ja kesti -43 helmikuuhun. Taistelua käytiin talo talolta ja kaupunki tuhoutui siinä täysin. Operaatio Sinisen tarkoituksena oli katkaista Euroopan ja Aasian erottava Volga, jolla oli suuri merkitys venäläisten huoltoreittinä. Saksalaisten oli tarkoitus vallata kaupunki nopeasti. Venäläisten kova vastarinta yllätti huolto-ongelmista kärsivän kuudennen armeijan. Hitlerillä oli pakkomielle vallata Stalinin nimeä kantava kaupunki. Kun venäläisiä sotilaita oli puolestaan kielletty perääntymästä Volgan itärannalle, taistelu jatkui ja muodostui yhdeksi tuhoisimmista. Stalingradin taistelussa kuoli arviolta 600 000 puna-armeijan sotilasta. Saksalaisia kuoli 170 000. Taistelun loputtua 95 000 kuudennen armeijan sotilasta jäi sotavangeiksi. Heistä vain 6000 palasi kotiin, muut menehtyivät vankileireillä. Taistelussa kuoli myös siviilejä. 60000 siviiliä lähetettiin Saksaan keskitysleireille pakkotyöhön ja kuolemaan. Sodan aikana saksalaiset valoivat öljyä jokeen ja sytyttivät Volgan palamaan.
Tuhoutunut kaupunki rakennettiin 50-luvulla kokonaan uudestaan vankityövoimin sen aikaisten arkkitehtuurin ihanteiden mukaan. Ainoastaan yksi rauniotalo jätettiin muistuttamaan sodasta. Kaupunkiin pystytettiin useita taistelun muistomerkkejä.
Vielä nykyäänkin Volgogradiin saapuvat turistit kuljetetaan näille lukuisille muistomerkeille. Oppaanamme toiminut keski-ikäinen nainen kertoi propagandasävyisiä tarinoita urheista neuvostojoukoista ja heitä auttaneista kaupungin asukkaista. Kaupunkikierroksen aikana vietimme monta hiljaista hetkeä taisteluissa kuolleiden muistoksi. Kukkia laskettiin useille muistopaikoille. Venäläisiä matkailijoitamme eivät oppaan hehkutukset tuntuneet kiinnostavan. Ehkä he olivat kuulleet asiat jo moneen kertaan (Lenan mukaan joka vuosi kahtena päivänä, sodan alkamispäivänä ja Suurena Voitonpäivänä televisiosta tulee pelkästään sotapropagandaa.). Venäläiset keskittyivätkin ottamaan valokuvia itsestään. Itseäni ihmetytti koko päivän ajan, että vieläkin tapahtumista puhuttiin täysin ilman kritiikkiä, ajatuksella, että olemme yhä valmiita kuolemaan koska vaan isänmaamme hyväksi. Kukaan ei ihmetellyt tai surrut taistelun mielettömyyttä ja sitä, että taistelussa kuoli (turhaan?) niin paljon ihmisiä.
Kaupunginpuistoon keskelle kävelytietä oli jätetty kasvamaan puu. Oppaan kertoman mukaan kaikki keskustan puut olivat kuolleet taisteluissa. Tämä yksi oli kuitenkin taistelun loputtua jaksanut tehdä keväällä muutaman vihreän lehden. Niinpä se jätettiin kasvamaan jälleenrakennuksen symbolina. Kävimme katsomassa ainoaa sodan ajalta säilynyttä taloa. Sitten ajoimme Mamaev Kurgan kukkulalle, joka toimii sotamuistomerkkinä. Kukkulan päällä seisoo valtava Äiti Venäjä patsas. Naishahmolla on hurja ilme kasvoillaan ja hän heiluttaa miekkaansa kohti vihollista. Patsas on 72 metriä korkea, ja kuulemma kaksi kertaa Vapaudenpatsaan kokoinen. Alueella on muitakin sodan muistoksi tehtyjä patsaita, haavoittuneita ja voimissaan olevia sotilashahmoja. Kahteen kallioon on kaiverrettu taistelun tapahtumat. Alueella on vesiallas, joka kuvaa kaupunkilaisten ja sodassa kuolleiden omaisten vuodattamia kyyneleitä. Altaan takana on luola, jossa palaa ikuinen tuli. Ikuista tulta vartioivat sotilaat. Tilan seinille on kirjoitettu taisteluissa kuolleiden nimiä. Sisätilan ja Äiti Venäjä patsaan välissä on hautuumaa-alue, jonne on haudattu taisteluita johtaneita sotilaita. Paikka on kaiken kaikkiaan vaikuttava ja herätti paljon ajatuksia.
Astrahan on vuonna 1558 perustettu noin 500 000 tuhannen asukkaan kaupunki. Se on eteläisin Volgan kaupungeista. Astrahanin jälkeen Volga hajoaa tuhanneksi pieneksi joeksi, jotka laskevat Kaspianmereen. Alueen tärkeä elinkeino on sammen kalastus ja siitä saatavan kaviaarin jalostus. Sampea uhkaa ryöstökalastuksen seurauksena sukupuuttoon kuoleminen. Pyyntöä rajoitetaankin lainsäädännöllä. Torilla ja kaupoissa myydyssä kaviaareissa täytyykin olla viralliset leimat, jotta ne erottaa salakalastetusta tavarasta.
Astrahanissa oli matkamme pisin pysähdys, yhdeksän tuntia. Aluksi osallistuimme kävelyretkelle. Opas oli keski-ikäinen setä, joka selitti sekavasti ja pitkästi. Selostuksesta ei ymmärtänyt mitään, varsinkaan, kun ei jaksanut kuunnella. Ensin setä vei meidät ankealle lammikolle, joka muistutti leikkipuistojen kahluuallasta. Se oli kuulemma neuvostomuistomerkki sille, että siinä kohdin Volga oli ennen virrannut. Kaupunki oli kaunis, vanhoja puutaloja rannan lähellä. Menimme kaupungin puistoon, jossa seisoi Lenin ja jonka reunalta Kreml alkoi. Sedän selittäessä yksi ryhmämme lapsista sai mummolleen itkupotkuraivarit. "Tää on ihan tylsää, mä haluun McDolaldsille", pentu kätisi ja mummo oli kovana, että täytyy jaksaa. Meillä ei ollut mummoa kuria pitämässä, joten lipesimme Kremlillä porukasta ja kiertelimme itseksemme. Ryhmän mukana menimme vanhaan kirkkoon, jossa naiskuoro lauloi kauniisti kirkkolauluja. Kirkon jälkeen häivyimme kokonaan.
Hengailimme kaupungilla. Keskustan pääkatu oli Kirovin kävelykatu, jossa oli monenlaisia kauppoja, kahviloita ja kojuja. Kävimme lukemassa sähköpostit ja syömässä Piknik nimisessä pikaruokalassa. Loppupäivän shoppailimme. Etsiskelimme valokuvaus- ja urheiluliikkeistä kiikareita, joilla katsella ohi lipuvia maisemia. Niina löysi hienon käsilaukun ja vesikannun.
Kävin itsekseni kysymässä eräästä elektroniikkaliikkeestä kiikareita. Paikalla oli seitsemän miesmyyjää, eikä yhtään asiakasta. Miehet innostuivat, että teidän täytyy mennä asekauppaan ostamaan kiikareita. He yrittivät näyttää asekauppojen sijaintia kartalta, mutta eivät ymmärtäneet Lonely Planetin karttaa. Niinpä yksi miehistä lähti näyttämään meille asekauppoja. Vähän hirvitti, jos miehet olivat ymmärtäneet sanani väärin ja nyt tuleekin hankittua kiikareiden sijasta galasnikov tai muu pyssy. Kävimme hurjassa asekaupassa kaupungin keskustan ulkopuolella, erään talon kolmannen kerroksen siivessä. Siellä oli jos jonkinmoista asetta, sinkoa ja haarniskaa. Miehet yrittivät myydä meille isoimmat ja kalleimmat kiikarit ja selittivät niiden teknisistä hienouksista, joista en tietenkään ymmärtänyt mitään. Totesimme, että jos ostamme kalleimmat kiikarit, emme syö loppumatkalla. Ostimme halvemmat ja pienemmät kiikarit. Valinta osoittautui oikeaksi, sillä jo pienet kiikarit painoivat niin paljon, ettei niitä kovin kauaa jaksanut hennoilla naisenkäsillä pidellä. Paluumatkalla mies alkoi tarjota meille kiloa mustaa kaviaaria. Hinta oli halpa, mistä saattoi päätellä kyseessä olevan laittoman tavaran. Mies tuntui pitävän meitä ökyrikkaina turisteina, joten valehtelin miehelle, että olemme opiskelijoita. Mies jätti meidät Kiroville jäätelökahvilaan. Illalla kävimme syömässä viihtyisässä ja hienossa ravintolassa sampea, minä samppanjakastikkeella ja Niina juustolla. Ostimme eväät supermarketista, jossa kerrankin sai kaikki ruuat samalta kassalta.
Saavuimme aamulla pieneen Nikolskojen (perustettu vuonna 1769) kalastajakylään. Rannalla oli mummoja myymässä kalaa, marjoja ja huivien alta salaa kaviaaria. Rannalla oli myös miliisi vahtimassa, ettei kaviaaria myydä. Mummojen ja miliisin yhteiselo sujui rauhaisasti, molemmilla oli työtä ja kummatkaan eivät häirinneet toisiaan.
Kylässä oli muutama katu. Lähdimme kävelemään ylös kukkulalle etsimään vanhaa kirkkoa. Tiet olivat huonokuntoisia hiekkateitä. Autoa suositumpi kulkupeli olikin sivuvaunullinen pappamopo.
Kylässä oli rauhallinen tunnelma. Talot olivat puisia omakotitaloja puutarhoineen. Teillä käyskenteli lehmiä. Kylässä oli tuhottomasti pieniä hyttysiä, joita pakenimme kyläkierroksen jälkeen takaisin laivalle.
Kannella aurinkoa ottaessamme rupesimme puhumaan laivalla järjestettävästä lasten ohjelmasta. Muistelin omia kokemuksiani Artek-leiriltä leiriläisenä, Egosin sosiaalikeskuksesta kasvattajana ja Vihreän saaren leiriltä ohjaajana. Näistä jokaisessa oli ollut ohjelmassa lasten missikisat, joita oli myös ahkerasti harjoiteltu etukäteen. Mietin, että myös tällä laivalla järjestetään varmasti lapsille missikisat. Keskustelun jälkeen kävimme katsomassa illan ohjelmaa ilmoitustaululta. Siellähän ne Miss Kruiz kilpailut olivat, tosin aikuisten ohjelman kohdalla. Iltapäivällä Niina kävi nukkumassa päikkäreitä. Silloin keskusradiossa alettiin kuuluttaa halukkaita missiehdokkaita harjoituksiin. Teki mieli tehdä jäynä ja lähettää venäjää taitamaton Niina harjoituksiin jollakin tekosyyllä. En kuitenkaan raskinut.
Illalla lähdimme katsomaan missikisoja. Ensin esittäytyi kuusi 13-16-vuotiasta teinityttöä. Tyttöjä jännitti ja he takertelivat puheessaan. Ensimmäinen kierros oli vapaamuotoinen esittelykierros, jossa jokainen myös esitteli valitsemansa risteilyasusteen. Tyttöjen asuvalinnat olivat suht rohkeita, joku ehti jo stripata bikiniasuun itsensä. Seitsemäs missi-ehdokas esiteltiin. Hän oli jättimäiseen yöasukaapuun kietoutunut 50-60-vuotias erittäin ylipainoinen täti, joka oli ensimmäisenä iltana käynyt selittämässä mielenterveysongelmistaan risteilynjohtajalle. Yleisö alkoi heti kannustaa tätiä. Täti pärjäsi vaihtelevasti eri osuuksilla, joita oli aerobic, taiteellinen lahjakkuus, kampauksen tekeminen, ihmissuhdetaidot ja ystävyys. Tädin tukena oli hänen täysin tossun alla oleva aviomiehensä, joka toimi avustajana osioissa. Yleisö eli täysillä mukana, huusi, taputti ja vihelsi. Ihmiset ryntäilivät lavalle auttamaan. Loppujen lopuksi täti voitti yleisön suosikkina kisat. Teinitytsit olivat aivan myrtseinä, kun heidät oli voittanut ylipainoinen vanha ämmä. Yhdelle teineistä annettiin nuoremman missin palkinto.
Pysähdyimme myös paluumatkalla Volgogradissa. Aluksi kävimme torilla kuolaamassa herkkuruokia. Tarkoituksenamme oli käydä Volgogradin taidemuseossa. Museon avautumista odotellessamme kävin lukemassa mailit viihtyisässä nettikahvilassa. Yhdeltätoista menimme museolle. Kassojen luona istui kolme kassamummoa. "Oletteko tulossa museoon?" he kysyivät. Kun vastasimme myöntävästi, he kertoivat, että museo on suljettu, sillä on remontti. Niin venäläistä, remontti voi kestää kolmekin vuotta, mutta kassamummot istuvat paikoillaan…
Kävimme kirjakaupassa ja ostin Sodan ja rauhan vastapainoksi kioskirakkausromaanin. Kävimme syömässä ja palasimme torille ostamaan herkkuja. Marinoituja sieniä ja kukkakaalia, kalaa, katkarapumössöä, juusto, makkaraa, tuoretta leipää ja pitkän harkinnan jälkeen myös mustaa kaviaaria, pitäähän sitä kerran elämässään maistaa. Viinapuolelta ostimme vielä pari samppanjaa ja banaani- ja greippivodkaa. (Mä olin jo ihan samppanja addiktoitunut, join noin pullon päivässä, niin että avasin sen illalla ja join muutamia laseja. Loput säästin aamuun ja aloitin aamun samppanjalla ja kaurapuurolla. Niinakin pääsi samppanjan makuun loppua kohden.)
Kun laiva lähti Volgogradista, keskusradiosta alkoi 40 minuutin Stalingrad- propaganda tuokio. Lähetyksissä oli pätkiä sodanaikaisista radiouutisista, mm siitä kun ilmoitettiin sodan alkaneen, Stalingradin taistelun alkaneen ja loppuneen ja lopulta suuresta voitosta, kun Neuvostojoukot olivat tuhonneet saksalaiset fasistit. Väliin soitettiin sotilaallista musiikkia. Myös pommituksen ääniä kuului. Matkustajille painotettiin, etteivät he koskaan saa unohtaa uhrausta, jonka Neuvostoliiton urheat sotilaat tekivät Stalingradissa puolustaessaan kuolemaansa asti isänmaataan. Kunnioituksen osoituksena Stalingradin taisteluissa kuolleille laivan lipuessa Äiti Venäjä patsaan ohi matkustajat pudottivat kukkia veteen.
Saratov on noin miljoonan asukkaan kaupunki, joka on perustettu 1590. Kaupunki on ollut viehättävä, mutta neuvostoaikoina puukeskusta on korvattu neuvostoarkkitehtuurilla, ja talot alkavat olla todella surkeassa kunnossa. Suuren Isänmaallisen Sodan aikana Saratov miehitettiin. Kaupungissa on useita sotamuistomerkkejä.
Osallistuimme Saratovissa retkelle. Oppaanamme oli nuori ja kokematon tyttö, joka takerteli opastuksissaan koko ajan enemmän ja enemmän. Keskusta näytti perus neukkukaupungilta. Eräällä aukiolla oli tehty panoraama kaupunkikuvasta 1800-luvulla ja tänä päivänä, joista saattoi päätellä, että ennen oli viihtyisämpää. Panoraamojen keskellä oli Juri Gagarin, joka on joko syntynyt tai elänyt Saratovissa.
Kävimme sotamuistomerkillä, jossa oli portaittain sodan vuodet ja taistelut, jotka kunakin vuonna oli käyty. Sotamuistomerkin jälkeen nuori oppaamme menetti kokonaan kyvyn hallita ryhmäämme. Kaksi laivassa työskentelevää naista kaappasivat bussin ja yhtäkkiä olimmekin kaupungin ulkopuolella tehdasrakennuksen takapihalla sitrunaariossa. Meille esiteltiin neuvostotiedemiesten kehittelemiä maailman suurimpia leninsitruunoita ja tädit ostelivat sitruunapuun taimia.
Kaappauksen vuoksi kaupunkikierros kesti suunniteltua kauemmin. Ehdimme kuitenkin kävellä vielä vähän Kirovin kävelykatua ja käydä syömässä Pinguin bistrossa. Niina tilasi kasvissienikeittoa, jossa ei ollut lihaa (makkaraa kylläkin). Syömättä jäi.
Iltapäivällä oli ohjelmassa vihreä pysäkki. Juuri ennen suunniteltua pysähdystä taivaalle kerääntyi tummia ukkospilviä. Niina ehti juuri sanoa, ettei varmastikaan ala sataa, koska linnut lentävät, kun kaatosade alkoi. Ukkonen jyrisi ja salamat löivät jokeen. Istuimme sivukannella ja ihailimme myrskyä. Pysähdys peruutettiin, sillä emme saaneet rantautumislupaa.
Illalla oli misterkisat. Ne eivät olleet yhtä hulvattomat kuin missikisat. Karkasimmekin kesken pois ikkunan kautta. Loppuilta diskoiltiin ja juotiin samppanjaa baarissa.
Lauantaiaamuna heräsimme siihen, että laiva oli rantautunut. Edellisenä päivänä peruuntuneen vihreän pysäkin tilalle oltiin päätetty improvisoida pysäkki. Vedimme bikinit päälle, otimme omenat aamupalaksi ja lähdimme rannalle. Volgan vesi oli erittäin kylmää, ja uiminen vaatikin melkoista tahdonvoimaa. Kävimme vain pulahtamassa ja tulimme rannalle lämmittelemään. Rannalla järjestettiin hiekkalinnakilpailut. Vieressämme pieni poika rakensi linnaa. Rakennustyöt olivat kuitenkin liian lähellä rantaa, ja aallot uhkasivat linnoitusta. Lisäksi muut matkustajat talloivat kävelyreitillä olevaa linnaa.
Päivällä pysähdyimme toisen kerran Samaraan, jossa oli kaksi tuntia aikaa. Kävimme syömässä bistrossa, kävelimme vähän pääkatuja. Ostimme eväitä ja minä ostin venäjänkielisen Daniel Steelin romaanin. (Kirja osoittautui täysin aivottomaksi luettavaksi, sillä näin äkkiseltään en muista yhtään, mistä se kertoi. Ai niin, kirjailijattaresta, jolta kuoli mies ja tytär ja jolla oli kuuro poika. Ja sitten hän itse jäi auton alle.)
Illalla oli vielä pysäkki Shirjajevo nimiseen kylään. Tässä kylässä Repin työskenteli vuonna 1870, ja liekö saanut vaikutteita tauluunsa Volgan lautturit. Kylä oli pieni ja kaunis, ja sijaitsi vuoren kupeessa. Teimme pienen kävelyretken ja palasimme rantaan odottamaan shashlikkeja, joista olin haaveillut koko päivän, enhän ollut saanut matkalla vielä kertaakaan kunnon shashlikkeja. Laivan kokit olivat virittäneet rannalle grillin, jossa valmistivat lihavartaita. Annokseen kuului myös salaattia, leipää ja muutama sentti valko- tai punaviiniä. Ruuan valmistumista odotellessa risteilynjohtajatar soitti haitaria ja yhteislauluina laulettiin eri kaupunkien lauluja.
Illalla kävimme saunassa.
Kazan on vuonna 1402 perustettu kaupunki, joka on Tatarstanin pääkaupunki. Kaupungissa on yli miljoona asukasta, joista 48% on islaminuskoisia tataareja. Tatarstanissa on vahvoja itsenäisyyspyrkimyksiä. Kazanissa sen näkee mm siinä, että Venäjän lipun sijasta lipputangoissa on Tatarstanin oma lippu. Kazan on kaunis kaupunki, jossa on paljon vanhoja hienoja taloja. Valitettavasti meillä oli vain alle kolme tuntia aikaa olla kaupungissa (laiva oli taas myöhässä). Emme olleet ilmoittautuneet retkelle, mikä oli virhe, sillä vanha kaupunki Kremleineen sijaitsi suhteellisen kaukana jokiasemasta. Niinan mielestä aseman lähettyvillä ei kannattanut tuhlata aikaa taksin metsästämiseen. Niinpä lähdimme kävelemään kohti Kremliä. Matka osoittautui odotettua pidemmäksi, ja olimme Kremlillä vasta viidenkymmenen minuutin erittäin reippaan kävelyn jälkeen. Sää oli helteinen, joten itse ainakin olin aivan kuollut, kun pääsimme perille. Kiersimme kymmenen minuuttia Kremliä, istuimme portaalla lepäämässä ja otimme vapisevin käsin muutaman valokuvan. Sitten kävimme syömässä Lonely Planetin mainostamassa pitseriassa kasvispitsan (täytteenä juustoa ja herneitä) ja juoksimme takaisin laivalle. Paluumatkalla kävelimme keskustan kävelykatua, jonka varrella oli paljon upeita vanhoja taloja. Kazanista jäi niin miellyttävä vaikutelma, että kaupunkiin tekisi mieli tulla uudestaan paremmalla ajalla.
Illalla diskoilimme viimeistä kertaa. Viimeisen illan kunniaksi tytöt olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Anna Kareninaksi kutsumamme moskovalaiskaunotar tanssi erittäin eroottisesti pikkumustassa hameessaan. Mietimme elämänmies asiaa uudestaan ja totesimme, että on sittenkin ihan hyvä, ette hän ole mukana risteilyllä, sillä viimeistään tässä vaiheessa hän olisi jo entinen elämänmies… Venäläisten naisten kanssa ei naisellisuudesta pysty kilpailemaan. Joimme diskokannella olevassa baarissa viimeisen kerran samppanjaa. Meni aika myöhään.
Maanantaiaamuna saavuimme aikaisin Makarjevon luostariin. Aivan Volgan rannalla sijaitsevalla alueella on toiminut luostari 1400-luvulta alkaen. Vanhimmat tähän päivään asti säilyneet rakennukset ovat 1600-luvulta. Vuodesta 1523 vuoteen 1816 luostarin yhteydessä toimi kuuluisat Makarjevon markkinat, joiden tulot jäivät luostarille. Markkina-alue tuhoutui suuressa tulipalossa, ja tulipalon jälkeen markkinat siirrettiin Nizhny Novgorodiin. Samalla luostarin tulot romahtivat. Luostaritoimintaa ei pystytty pitämään entisenlaisena ja munkit siirtyivät toiseen luostariin ja hylkäsivät Makarjevon. Alueelle muutti vähitellen nunnia ja luostari toimi 1800-luvun loppupuolelta alkaen nunnaluostarina. Neuvostovallan aikana luostari suljettiin. Vanhat kirkkorakennukset otettiin uuteen käyttöön. Ne palvelivat. mm lastenkotina, sairaalana, urheilukenttänä, turistipaikkana ja ammattikouluna. Arvokkaat ikonimaalaukset tuhottiin. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen alueelle on muuttanut jälleen nunnia. Tällä hetkellä luostarissa elää 23 nunnaa. Alueella on käynnissä suuret entisöintityöt. Saadakseen entisöintiin rahaa nunnat ottavat vastaan turisteja kesäkaudella.
Luostarin muurit kohoavat vaikuttavina rantatörmältä. Kävelimme luostarin pääporteille risteilyjohtajattaren kanssa. Muurien ulkopuolella käyskenteli lehmiä, hevosia, lampaita ja pikkukilejä, jotka parittelivat rannassa. Odottelimme jonkin aikaa lupaa tulla sisään. Luostarissa oli tarkat pukeutumisnormit. Naisilla täytyi olla päällään hame ja huivi päässä. Asusteet tarkastettiin portilla, josta sai lainahameita ja ostaa huiveja. Oppaanamme toimi hyvin nuori nunna, Nadezda. Hän kierrätti meitä luostarin alueella ja kertoi sen eri vaiheista. Alueella oli neljä kirkkoa. Koska nunnia oli vain 23, he eivät pystyneet järjestämään jumalanpalveluksia kaikissa yhtä aikaa. Niinpä he kierrättivät kirkkoja vuodenaikojen mukaan. Kirkoissa pystyi jättämään lappuja, joihin laitettiin rukoilupyyntö jonkun puolesta. Rukoilupyynnön pystyi esittämään päiväksi, viikoksi tai vuodeksi. Vääräuskoiset (muut kuin ortodoksit) eivät kuitenkaan saaneet jättää pyyntöjä eikä vääräuskoisten puolesta saanut pyytää rukousta.
Luostariin tutustumisen jälkeen lähdimme kiertelemään läheistä kylää. Löysimme kylästä kotimuseon. Ihmettelimme hetken, onko se auki, mutta uskallauduimme sisään pietarilaisen pariskunnan perässä. Museota piti keski-ikäinen nainen. Siellä oli esillä hänen isänsä ja isoisänsä taidetta. Isoisä oli ollut valokuvaajan oppipoikana Nizhnyssä (oppi-isä oli todennäköisesti sama valokuvaaja, jonka näyttelyä olimme katsomassa alkumatkasta Nizhnyssä). Kommunistivallan aikoina isoisä oli joutunut ongelmiin toimittuaan vastarintaliikkeessä ja mm puolustettuaan luostaria. Isoisä oli pidätetty useaan otteeseen ja häntä pidettiin kotiarestissa. Hänen tuotantonsa tuhottiin miltei kokonaan, vain muutamia valokuvia jäi jäljelle. Naisen isä oli ollut taidemaalari. Hänenkin urallaan oli ollut esteitä, sillä häntä ei hyväksytty taiteilijaliittoon. Isä oli siirtynyt maalaamisesta puuveistoksiin. Hän oli myös tehnyt taideteoksia Volgasta löytämästään romusta. Naisen kertomukset perheensä vaiheista ja tekemästään sukututkimuksesta olivat erittäin mielenkiintoisia. Hänen tavoitteenaan oli saada kerättyä rahaa ja perustaa isompi museo. Nyt kaikki työt oli tungettu hänen kotinsa yhteen huoneeseen, eikä taideteoksille ollut tarpeeksi tilaa.
Museokierroksen jälkeen juttelimme hetken naisen kanssa. Pietarilaispariskunta tiedusteli, mikä kylän pääelinkeino on. "Juoppous", vastasi nainen. Kylässä oli ollut yksi tehdas, mutta se oli vähentänyt väkeä. Nyt ihmisillä ei ollut töitä. Sen sijaan kylästä sai kotipolttoista viinaa todella halvalla, etenkin jos oli oma muovipullo, mihin sitä haki.
Pysähdyksen jälkeen söimme viimeiset perunamuusimme. Lepäsimme vähän, kävimme suihkussa pakkasimme tavarat. Jostakin syystä niitä oli vaikeampaa saada mahtumaan rinkkaan kuin Suomesta lähdettäessä. Istuimme viimeiset tunnit kannella ihailemassa maisemia. Laitoin ystäville ja sukulaisille tekstiviestit, kortteja emme olleet ehtineet lyhyiden pysähdysten aikana lähettää. Oli haikea olo jättää laiva.
Laiva saapui Nizhnyyn kuudelta illalla. Tuntui haikealta jättää laiva, joka oli ollut kotimme 12 päivää. Kaupungin vilinä ahdisti, tuntui että on tullut työnnetyksi turvallisesta kohtukodista vaaralliseen maailmaan.
Kävimme viemässä rinkat juna-asemalle säilöön. Menimme bussilla keskustaan ja kävelimme Pokrovkaa Lenalle. Lena oli vielä töissä, mutta Sergei odotteli meitä. Tunnelma oli vähän vaivaantunut. Sergei tarjosi teetä ja jätskiä ja sanoi, että näytämme väsyneiltä. Kerroimme viimeisen illan diskoilusta ja aamun aikaisesta pysähdyksestä. Muutenkin kerroimme matkan tapahtumia. Sergein oli vaikea uskoa, että meillä oli ollut hauskaa, hänen mielestään risteily on tylsin mahdollinen ajanviete, joka sopii ainoastaan eläkeläisille ja lapsenlapsille. Kyselimme uutisia, Sergein mukaan maailmalla ei ollut tapahtunut mitään. Kerroimme Suomen pääministerisotkusta. Sergein mielestä Irak-sotkujen takia olisi voinut erota ihan toiset ihmiset kuin pienen Suomen naispääministeri-parka, jolla ei ollut sodan syttymiseen osaa eikä arpaa.
Lena tuli töistä kahdeksan maissa. Lähdimme ajelemaan Nizhnyn keskustaan Sergein autolla. He näyttivät Lenan lempipaikan, kaupungin vanhimman kadun (ulitsa Majakovskovon ?) ja sen varrella olevan vanhan Stroganovin kirkon. Sergein mielestä paikka oli tylsä. Hän halusi mennä Kremlin lähellä olevalle näköalapaikalle, josta näkyy Strelka, kohta jossa Volga ja Oka joet kohtaavat. Lenan mielestä paikka oli tylsä, ja kuulemma toimii paikallisten kutupaikkana. Kävimme kuitenkin katsomassa paikan ja kävelimme vähän. Kaikki olimme väsyneitä. Ajoimme Lenalle ja Sergeille ja sieltä lähdimmekin pian asemalle. Ehdimme käydä Mäkkärissä syömässä ennen yöjunan lähtöä 23.45. Kupeessa matkakumppaneinamme olivat äiti ja puberteetti-ikäisen poika, jotka olivat molemmat alakuloisen oloisia. Äiti ja poika olivat menossa Moskovan lähelle parantolaan lepäämään.
Olimme aamulla Moskovassa puoli kahdeksan maissa. Se tarkoitti herätystä tuntia aikaisemmin, sillä vessaan täytyi ehtiä ennen niiden sulkemista. Olin valvonut ainakin kolmeen, ja olin todella väsynyt ja pahalla tuulella. Moskovassa veimme tavarat säilöön ja kävimme aamiaisella. Olimme ajatelleet lähteä käymään Kolomenskojen museoalueella ajatuksena istuskella puistossa. Ilma oli kuitenkin sateinen ja päätimme lähteä Kolomenskojen sijasta bussilla kaupunkikiertoajelulle. Nukuin koko kiertoajelun siten, että avasin silmäni kerran Kremlin kohdalla ja toisen kerran yliopiston lähellä olevalla näköalapaikalla. Kiertoajelun jälkeen joimme teet/kahvit ja lähdimme Arbatille. Erosimme toisistamme muutamiksi tunneiksi. Olin kirjakaupassa pitkään ja ostin Venäjän historiaa käsittelevän suuren kuvitetun tietosanakirjan. Sitten kävin Jelki-Palkissa syömässä salaattipöydästä herkullisia venäläisiä alkuruokasalaatteja. Tapasimme jälleen Leninin kirjaston luona.
Lähdimme tapaamaan Lenkaa ja Dasha-vauvaa Marininon lähiöön. Lenka on Tanjan ystävä, joka sai vauvan helmikuussa. Vauvan isä Maksim hävisi kuvioista jo ennen synnytystä. Lenka on itse orpo, eikä hänellä ole Moskovassa sukulaisia tai ystäviä. Hän onkin ollut varsin kovilla yksin vauvan kanssa. Olimme Tanjan kanssa käyneet katsomassa Lenkaa ja Dashaa pääsiäisen matkalla, ja he lähtivät kanssamme Nizhnyyn, jossa olivat viettäneet kaksi viikkoa.
Luulin muistavani, missä Lenka asuu. Kun tulimme metroasemalta ulos, lähiö näytti samanlaiselta joka suuntaan. Palloilimme pitkään edes takaisin. Sitten yritin soittaa Lenkalle. Puhelin oli kuitenkin varattu. 40 minuutin odottelun jälkeen sain vihdoin Lenkan kiinni. Sain kulkuohjeet ja muutaman kerran kysyttyämme neuvoa löysimme perille. Kello oli kuitenkin jo aika paljon. Dasha oli väsynyt ja itkuinen, eikä meilläkään ollut paljoa aikaa ennen junan lähtöä. Dasha oli kasvanut paljon, Lenka sanoi, että hänellä on jo kädessä rasitusvamma nostelemisesta. Lenka kertoi yhteenotoistaan Maksimin ja tämän äidin kanssa. Häneltä oli selvästi voimat loppu Dashan kanssa. Lenka olisi toivonut, että jäämme yöksi. Jouduimme kuitenkin lähtemään melko pian junalle. Ostimme tuliaisia, suklaata, vodkaa ja makkaraa, matkalla supermarketista.
Asemalla Niina osti vielä tuliaissamppanjan. Ostin junaan kylmän kaljan. Juna lähti 22.50. Matkakumppaninamme oli mies, joka työkseen toi autoja Suomesta Venäjälle. Väsy painoi silmää ja hyydyimme heti.
Aamulla seitsemän aikaan alkoivat rajamuodollisuudet. Olin niin väsynyt, että ehdin nukahtaa jokaisen tullimiehen lähdettyä ennen seuraavan saapumista. En edes tajunnut jännittää mahdollisesti edessä olevia rekisteröimättömyysongelmia. Vasta kun ensimmäinen suomalainen tullimies tuli vaunuun tajusin, ettei rekisteröintilappua oltu tarkastettu ollenkaan. Nukuimme rajan jälkeen miltei kymmeneen. Loppumatka meni tavaroita pakatessa. Helsingin asemalla menimme cafe Picniciin aamiaiselle. Kävin viemässä filmirullat kehitykseen. Sitten bussilla kotiin, vaatteet pesukoneeseen ja itse suihkuun.
Matkalta paluun jälkeen oli puolitoista viikkoa lomaa ennen töiden alkamista. Nyt olen ollut kohta kaksi viikkoa töissä. Täällä on hiljaista ja on ollut aikaa kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Olemme kertoneet Niinan kanssa ystävillemme matkakokemuksiamme ja näyttäneet valokuvia. Monet ovat ihmetelleet, eikö aika käynyt pitkäksi. Meiltä on myös kysytty suurimpia ongelmakohtia ja toisaalta huippuhetkiä. Ehkä suurin vaikeus matkalla oli kasvisruuan hankkiminen, tosin senkin asian vaikeus oli eniten sitä, että stressasimme etukäteen, ehdimmekö löytää ruokaa. Itse ajattelen, että seuraavalla kerralla otan laivalla täyshoidon, joka ei ole kovin kallis (alle 10 euroa päivässä) ja ruuat näyttivät hyviltä. Kasvissyöjä matkaajan kannattaa puolestaan hankkia ennen matkaa kunnon eväät.
Matkan kohokohta oli laivailu kokonaisuudessaan. Elämä laivalla oli ihanan leppoisaa. Lueskelua, auringon ottoa, maisemien katselemista kiikareilla, hyviä keskusteluja kannella. Etukäteen olin pelännyt, iskeekö laivalla ahtaanpaikankammo. Frunze oli kuitenkin sen verran iso, ettei ahtaanpaikankammoa syntynyt. Aina oli mahdollista löytää paikka, jossa sai olla täysin omissa oloissaan. Itse ainakin kaipaan matkoilla omaa tilaa. Myös Niinan kanssa yhdessä vietetty aika oli usein sitä, että molemmat luimme omaa kirjaa ja kommentoimme silloin tällöin jotakin puolihuolimatonta. Olihan meillä vastapainoksi myös hyviä keskusteluja. Puhuimme perheistämme, miehistä, kirjoista, Venäjästä, historiasta ja ammatillisista asioista. Ja tietenkin tarkkailimme kanssamatkustajiamme J. Matka oli kaikkiaan rauhallinen, emme juurikaan bilettäneet tai juoneet viinaa. Emme myöskään tutustuneet muihin matkustajiin. Tämä ehkä jäi hieman harmittamaan, vaikkakaan en olisi kaivannut armotonta remuamista.
Mietimme myös uusia matkoja. Niinaa houkuttelisi risteillä Moskovasta Pietariin. Reitti on kuulemma kaunis ja matkan varrella on monia vanhoja kaupunkeja. Itseäni kiinnostaisivat myös Siperian suuret joet, Lena, Ob ja Jenisei. Toisaalta myös Tanjan haave uudesta Volgan risteilystä isolla (monikansallisella) porukalla kuulostaa houkuttelevalta.
Matkalla näki monia mielenkiintoisia paikkoja. Kaupungeissa viettämämme aika oli kuitenkin lyhyt, eikä mahdollisuutta päämäärättömään oleskeluun, puistoissa tai kahviloissa istuskeluun ja tunnelman aistimiseen juuri ollut. Miellyttävin vaikutelma jäi Astrahanista ja Kazanista. Näissä molemmissa voisikin viettää jollakin tulevaisuuden reissuista pidemmän ajan. Myös Volgograd houkuttelee palaamaan, vaikkakaan kaupunkia ei viehättäväksi voi kehua. Seuraava matka suuntautuu kuitenkin Krimille Jaltalle. Minulla on vielä viikko ylityövapaita pitämättä ja olemme suunnitelleet matkaa entisen kämppikseni Ellin kanssa. Tanja piti mainospuheen Jaltasta. Kuunnellessaan itseään, häntä alkoi harmittaa, kun hänkin haluaisi mukaan. Vähän aikaa mietittyään Tanja tajusi, että itse asiassa hänellä on syyskuun alussa loma ja Venäjän kierrokseen voisi hyvin liittää pyrähdyksen Jaltalle…
Laivamme oli saanut nimensä sisällissodan sankarin vuonna 1885 syntyneen puna-armeijan komentajan Mihail Frunzen mukaan. Sodan jälkeen Frunze kehitti Neuvostoliiton sotastrategioita. Hän näki Neuvostoliiton yksinäisenä, vihamielisten kapitalistimaiden ympäröimänä saarekkeena, jonka historiallinen missio oli työväenluokan maailmanlaajuisen vallankumouksen toteuttaminen. Frunzen mukaan aika oli Neuvostoliiton puolella, sillä kapitalistisen maailmanjärjestelmän sisäiset ristiriidat johtaisivat sen ennen pitkää kriisiin, jota Neuvostoliitto voisi hyödyntää. Tämän vallankumouksellisen hetken hyödyntäminen edellytti Frunzen mukaan hyökkäyksellistä sotilasoppia, joka tarpeen vaatiessa mahdollistaisi strategisen iskun kapitalistisen järjestelmän ytimeen. Frunze kuoli vuonna 1925, mutta hänen ajatuksiaan kannatettiin Neuvostoliitossa 80-luvulle asti. Frunzen ajatusrakennelmaa perusteltiin Marxin opein, mutta yhtälailla se perustui venäläiseen messianismiin ja laajentumishakuiseen suurvalta-ajatteluun, jota kannatti niin tavallinen kansa kuin johtajatkin. (Heikka, 1991)