. Hieman seitsemän jälkeen löysimme kaikki toisemme ja Neva Toursin puna-valkoisen bussin Kiasman nurkilta.Reissulla Ulla, Tanja ja herrasväet Lahtinen ja Sjöberg
Tällä kertaa olin lähdössä reissulle aivan turistina, sillä järjestelyistä vastasi Stenne ja Neva Tours. Minut matkalle houkutteli Ulla. 4 päivän ja 3 yön reissu maksoi 149 euroa plus muille 25 euroa ryhmäviisumista. Etukäteen lueskeltiin lähinnä "Pietari Metropoli nurkan takana"-kirjaa ja Zerkalon nettisivuilta imettyä Pietarin epävirallista matkaopasta. Lisäksi tuli tutkittua netistä mm. konsertti tarjontaa ja baarien keikka-aikatauluja.
Yksi hauska löytö oli Peter's walkingtours (www.peterswalk.com). Nettisivujen perusteella kyse on nuorista pietarilaisista, jotka vetävät turisteille kävelyretkiä Pietarin sisimpään. Itse ehdotin porukalle "Dostojevsky Murder Route Pub Crawl"-kierrosta eli "pubi-rasteilua" Dostojevskin ympyröissä. Tämä siksi, että joka Venäjän reissuunhan kuuluu itsensä sivistäminen, ilonpito sekä paikalliseen kulttuuriin ja historiaan ja tietysti itse paikallisiin tutustuminen. Ja tuo retkihän oli tehokas tapa yhdistää nuo kaikki osaset! Helmikuun lopulla pyörin itsekseni pari päivää noilla samaisilla kulmilla kuvailemassa ja tunnelma oli niin mieleenpainuva, että halusin osoittaa porukalleni että näkemistä on ennenkaikkea Nevskin ulkopuolella.
Planina oli myös törmäillä entisen kollegani kanssa. Mikhail, tai Misha, on pietarilainen nuori mies, joka - aivan kuten kaikki muutkin tulevaisuuden toivot - puhuu erinomaista englantia ja työskentelee kansainvälisissä työtehtävissä sekä on uskomattoman ahkera "työpari". Käsittääkseni usein Misha viettää viikonloppunsa pietarilaiseen tapaan datshalla, joten en ollut kauhean toiveikas kun vihjaisin Mishalle tulostamme. Mukavaksi yllätykseksi Mishan Moskovaan muuttanut kaveri oli tulossa pyhiksi kotiin ja poikien tarkoitus olikin juhlia railakkaasti. Näinpä Misha innokkaana lupautui oppaaksemme yöhön.
Edellisiltainen Stingin konsertti jätti yöunet hieman lyhyeksi, mutta ei ollut silti ongelma eikä mikään herätä kuuden pintaan. Pietariin tai yleensäkään Venäjälle lähtö ei kai ole koskaan ongelma . Hieman seitsemän jälkeen löysimme kaikki toisemme ja Neva Toursin puna-valkoisen bussin Kiasman nurkilta.
Olen ollut kerran aikaisemmin Neva Toursin matkalla. Siitä on muutama vuosi ja olimme reissussa kihlattuni ja yhteisten ystäviemme kanssa ja reissu oli vähintäänkin riemukas! Porukkaa oli laidasta laitaan, lähinnä nuorisoa ja ulkomaalaisia. Tutuistuimmekin yöhön englantilaisen nuorenmiehen ja muutaman intialaisen kanssa. Engelsmannin oli lähettänyt matkaan suomalainen tyttöystävä, joka ei itse voinut lähteä reissuun ja nuorimies oli vähintäänkin onnellinen kun otimme hänet huostaamme .
Tällä kertaa bussiin nousi Helsingistä meidän porukan lisäksi vähän iäkkäämpiä turisteja. Ulkomaalaisvahvistuksina oli muutamia saksalaisia ja espanjalaisia opiskelijoita. Kunhan viimeisetkin matkailijat saatiin kyytiin Porvoosta, selvitti bussiemomme Julia hieman matkan aikataulua ja maahantulokortin täyttämistä jne. Julialla löytyi retkiä joka lähtöön, mm. Pushkinin kylään Katariinan palatsia ja meripihka huonetta ihastelemaan (25 eur, opiskelijat 20 eur), Pietari-Paavalin linnoitusta ja paria toria kiertämään hintaan 15 eur. Nevan jokiristeily irtosi hintaan 25 eur. Tuolla risteilyllä oli ainakin viime kerralla kyse lähinnä pienimuotoisesta goomi-risteilystä, jossa "bonuksena" on lähes rajaton määrä viinaa, goomia laajempi ikä-haitari ja interaktiivinen kansantanssiesitys. Venäläisiä kansantansseja esittävä lauma kännisiä suomalaisia onkin varsinainen näky . Jokiristeily itsessään on ajatuksena hurmaava, mutta tuolla reissulla jää rannat huomaamatta. Paras tapa lienee hypätä jokilaivaan Eremitaasilta ja tehdä oma retkensä maisemista nauttien ja juoda vodkat toisaalla. Hintaan sisältyvälle kiertoajelulle ajattelimme osallistua, mutta Julia imoitti kierroksen olevan vasta lauantaina, koska perjantaina ei ruuhkien takia pääse ajamaan kaupungin läpi. Kaiken lisäksi kiertoajelu ilmoitettiin alkavaksi klo 10 aamulla, joten osallistumisemme ei ollut reissun alkumetreillä yhtään varmaa.
Bussimatkan alku sujui matkakertomuksia näpytellessä, Ullan kanssa matkaohjelmaa suunnitellessa ja jutellessa. Suunnitelmiin sisällytettiin ainakin käynti Krestyn pahamaineisessa (tutkinta)vankilassa, parissa romanttisessa puistossa ja tietysti tarkoitus oli juosta myös hyvän ruoan perässä. Lisäksi vahvistutin Peterillä tekstareilla meidän kävelyretken perjantaille, sillä bussin saksalaiset tulisivat myöskin joten saisimme Peterin toivoman 6 hengen ryhmän hyvinkin kasaan! Mitähän ennen tehtiin kun ei ollut kännyköitä ja tekstareita? Kyllä Venäjän matkailukin on mennyt helpoksi .
Lounaalla käytiin hieman ennen rajaa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli lounassetelillä hyvinkin riittävästi. Seuraavaksi matka jatkuikin rajalle. Odottelimme hetken aikaa bussissa että virkailijat saapuivat paikalle ja siirryimme sisään hienoon, noin 7 vuotta vanhaan rajarakennukseen. Passintarkastus meni nätisti kahdessa jonossa, osa ryhmäviisumilla ja osa omillaan. Rajalla vielä täytettiin maahantulokorttien puuttuvia tietoja, ja tullimiehet ja tullinaiset eivät olleet näistä pikku viivästyksistä kovinkaan otettuja.
Sujuvasti oltiin jo jatkamassa kohti Viipuria. Kysäisin bussikuksilta kuinka leveä rajavyöhyke maidemme välillä on. Bussikuski sanoi, että Venäjän puoleinen rajavyöhyke on leveä, paikoitellen kymmenenkunta kilometriä (esim Nuijamaan kohdalla). Valtioiden välillä lojuva "no man's land" ei sitä vastoin ole kuulemma leveä ollenkaan. No sen verran kuitenkin, että kellot laitettiin tunnin eteenpäin. Bussiemo-Julia kertoi kattavasti suomalaisen ja venäläisen tupakkateollisuuden eroista ja mainosti turisteja testaamaan Pietarissa olutmerkkejä mitä voi takaisin tullessa ostaa Viipurin torilta kotiin viemisiksi. Tupakka rajalla on kalliimpaa kuin Pietarissa, mutta Pietarissa myytävät länsimerkit on kuulemma tehty lisensiaatilla eivätkä maistu samalle. Testattavia oluita oli Nevskoje ja Nikolai, jotka ovat kummatkin suomalaisten valmistamia (Koff ja Sinebrychoff). Olutmerkkejä Julia mainosti Pietarissa olevan 20 erilaista merkkiä, ja yksin Baltikaakin kerrottiin olevan 12 eri numeroa josta jokainen numero aina edellistään vahvempaa. Totta. Ja kaiketi tärkeää kertoa turisteille. Välillä muutama vanhempi matkustajakin sai puheenvuoron kertoakseen juttuja inkerinsuomalaisista juuristaan.
Muitakin matkavinkkejä irtosi, ja matkalla Viipuriin Julia kertoi Viipurin maineen parantuneen huomattavasti vanhoista ajoista. Mm. kuuluista "Valkohammas", eli elinkeinokseen suomalaisia putsaava "yrittäjä" oli vaihtanut kustannuspaikkansa Pietarin Iisakin kirkolle. Pietari lienee huomattavasti kannattavampi paikka, ottaen huomioon, että amerikkalaisilla turisteilla on varmasti paljon enemmän annettavaa kuin meikäläisillä. Bussiyhtiöt ovat siis lopettaneet Viipurin "boikottinsa" ja niinpä mekin ostimme ensimmäiset oluemme huoltoasemalta juuri ennen Viipuria. Torille Julia lupasi meille pysähdyksen vasta paluumatkalla.
Viipurin jälkeen teimme hienon pysähdyksen Terijoen rannalla. Hiekkaa riitti silmän kantamattomiin ja biitsistä tuli koti-Oulun rannat mieleen. Oulua kutsutaan norjalaisten Rivieraksi, lienee Terijokea voisi siis kutsua suomalaisten Rivieraksi… Itse Terijoen kylä oli kompakti, idyllinen ja mukavan tuntuinen paikka. Voisin hyvinkin viettää viikonlopun samoillen Terijoen metsissä ja hiekkarannalla löhöillen! Varsinkin kesällä, kun Terijoki on Julian mukaan täynnä Shashlik-kojuja ja iloisia ihmisiä J Tottakai markkinatalous on antanut ehtonsa ja Terijoelle on rakennettu toinen toistaan hienompia ravintoloita, sanatorioita sekä datshoja rikkaiden ehdoilla, mutta kyllä siellä pienemmälläkin budjetilla kuulemma pärjää. Uimista Julia ei suositellut muttei se ole enää kiellettyäkään kuten pari vuotta sitten. Pitkää rantaa ja dyynejä katsellessa tuntui, että kyllä lämpimänä kesäpäivänä olisi suorastaan synti olla menemättä Suomenlahden syleilyyn.
Koko matkan Viipurista Pietariin Julia kertoi meille paikallisista pitsi-huviloista, niiden asukkaista, historiasta, elämästä kulissien takana ja sekä asukkaiden, ohikulkijoiden että huviloiden suhteesta nyky-yhteiskuntaan. Ullan kanssa hörpimme Nevskojeta, kuuntelimme tarinoita ja hihkuimme vähän väliä, että: "Ihana! Tossa mä voisin asuaaaa!". 38 kilometriä Viipurin jälkeen, yhdyttyämme Terijoen kiekan jälkeen taas Viipuri-Pietari-tiehen, ohitimme muistomerkin. Tuo kivilaatta symbolisoi Vanhan Suomen rajaa. Mietimme Ullan kanssa, että mahtavatkohan saksalaiset takanamme ymmärtää yhtään missä sitä liikutaankaan.
Saavuimme Pietariin hyvissä ajoin ja oli yllätys tulla hotelli Moskvaan! Olin siellä viimeksi helmikuussa ja silloin hotelli oli remontissa ja sisäänkäynti tapahtui Neva-joen puoleisesta ahtaasta respasta. Nyt pääaula oli laitettu kokonaan uusiksi ja hotellin aula näytti oikein hienolta! Respassa neuvoin saksalaisille kuinka löytää International Hostellille Dostojevski pub-crawlia varten, ja sitten haihduimme huoneisiin pesemään matkan pölyt pois. Ullan ja mun huone oli juuri metroaseman viereisen kioskirykelmän kohdalla ja leveältä ikkunalaudalta oli vähintäänkin siistiä seurata maailmaa ja elämää alapuolellamme. Lisäksi ikkunasta näkyi Aleksanteri Nevskin luostari. Tanja ja Perttu olivat meidän viereisessä huoneessa, ja Pipsa ja Stenne olivat ylemmässä kerroksessa remontoimattomassa "standard"-huoneessa. Ero Lahtisten ja Sjöbergien huoneiden välillä oli kuulemma suuri. P&S saivat tosin kompensaatioksi näkymän Nevalle ja suoraan A. Nevskin sillalle, joka nostellaan ylös öisin laivaliikenteen mahdollistamiseksi.
Kotona reissun jälkeen luin Mondo-matkailu lehdestä artikkelin, missä lukijat kertoivat parhaasta hotelliyöstään. Mukaan oli päässyt myös hotelli Moskova. Tekstistä ja allekirjoituksesta päätelleen kirjoittaja oli entinen venäjänopettajani, jonka inspiroivasta asenteesta olen saanut oman Venäjä-innostukseni. Hotelli Moskovastamme kirjoitettiin näin: "Rujon kaunis jättiläinen. Näppärä sijainti metroaseman kyljessä". 100 % soglasna, Tuula ! Samaa mieltä siis.
Päätimme ottaa ensimmäisen illan rauhallisesti ja mennä syömään hyvin. Paikaksi valittiin Anna-lehden suosittelema pieni ja tunnelmallinen gruusialainen ravintola "KET" (Ulitsa Stimjannaja, 22 / metro Majakovskaja), mikä on kuulemma yksi Ville Haapasalon lempipaikoista. Menimme metrolla Moskovan rautatieasemalle, josta plan oli kysyä oikeaa reittiä kadullemme. Porukka pysyi hyvin mukana ja ihmetteli Pietarin metron ihmeyksiä. Meillä oli mukana vain hotellin "St. Petersburg this week"-lehtisistä revityt kartat eikä niillä tietystikään näkynyt pienten katujen nimiä. Hetken aikaa kyseltyäni tärppäsi, kun eräs nainen sanoi kadun nimen olevan tuttu! Hän ei osannut sanoa tarkkaa sijaintia, mutta osasi kertoa että meidän kannattaa kävellä Liteiny-prospektille asti ja kysyä siellä uudestaan. Näin tehtiin. Nevski oli täynnä ihmisiä ja liikennettä. Ja kauppoja. Mainokset hyppivät silmille joka suunnasta, mutta kaupallisuuskaan ei ole saanut tapettua kadun upeaa tunnelmaa. Nevski on aina ollut ja tulee varmasti aina olemaan katu, jolla nähdään ja tullaan nähdyksi.
Matkalla kävimme kadun kulman valuutanvaihto pisteessä varaamassa käteistä iltaa varten. Vaihtomme sujui kolmella eri kassalla, passin kopiot kävivät passin korvikkeena, ja Ullalla meinasi olla ongelmia 5-kymppisensä kanssa koska se oli hieman repaleinen. No, toisella kassalla sekin vaihtui iloisesti. Lähtiessä vielä ovi-vahti ilmoitti, että Ullan hanskat olivat unohtuneet yhdelle kassoista. Juuri näin venäläiset pitävät toisistaan huolta.
Juuri ennen naisen ilmoittamaa kadun kulmaa näimme loisteliaan näköisen hotellin, jossa respan tyttö kertoikin revintolamme olevan hotellin takana olevalla pikkukadulla. Kävimme tarkistamassa, paikan, ruokalistan ja paikkatilanteen. Kaikki tuntui olevan erinomaisella mallilla joten ilmoitimme tulevamme takaisin puolentoista tunnin kuluttua ja päätimme käveleskellä hieman ennen ruokailua ja kasvatella nälkää. Kello oli noin puoli seitsemän ja valoa riitti vielä hyvin. Kiersimme paria pikkukatua ja eksyimme Armenialaiseen "Ani"-kahvilaa olusille (Ulitsa Marata 25/12). Useampi armenialainen olut, kahvi, limppari ja pikkupurtavat verottivat lompakkoamme 516 ruplaa eli noin 14 euroa. Kaikki rillipäät hankailivat lasejaan puhtaaksi luullen, että niissä on jotain vikaa. "Ongelmana" taisi olla kuitenkin venäläiselle baarille tyypillinen sakea tupakansavu. Näin siis ensimmäinen iltamme alkoi mukavasti armenialaisella taskulämpimällä oluella ja pistaashi-pähkinöillä!
Kahdeksalta aloittelimme Strimjannajalla gruusialaisen illallisemme. Tilasin pöytään yhteiseksi erilaisia gruusialaisia alkupaloja sekä shaslikkia tarjoilijan suositusten mukaisesti. Juomaskaalamme oli juhlan(kin) kunniaksi laaja sisältäen vodkaa, olutta, gruusialaista punaviiniä ja vettä. Ruokaa tuli pöytään useita sortteja, ja kaikki oli hyvää! Eksoottiset alkupalat maistuivat erityisen hyvälle, ja pääruoaksi tilattu shashlik kelpasi porukalle hyvin. Oma mielipiteeni on, että parempaakin on syöty ja usein . Ket oli oikein viihtyisä ja erityistä kiitosta sai hyvä tuuletus jonka ansiosta edes pienessä tilassa tupakointi ei häirinnyt ruokailua ollenkaan. Palvelu oli hyvää ja asiantuntevaa. Tarjoilijapoika jaksoi kiikuttaa meille kärsivällisesti lisää tuota ja tätä ja neuvoa mitä ja montako kannattaa ottaa. Vanha kunnon sananlasku "lopussa kiitos seisoo" sopi tähänkin hetkeen sillä poika pyysi meitä kiittämään mieluummin kerran lopussa kuin koko ajan… Istuimme ravintelissa hyvän tovin ja vitsailimme jälkkäriruokien ja juomien aikaan siitä minkähänlaiset ulkkislisät laskullemme laitettaisikaan… Laskun tullessa olimme edelleen tyytyväisiä, loppusumma näytti kohtuulliset 3600 ruplaa eli noin 20 euroa per nenä. Ottaen huomioon, että tuolla saimme vatsamme täyteen sekä janon poistettua ja lisäksi gruusialainen keittiö sai monta uutta innokasta ihailijaa oli ilta erittäin onnistunut. Kiitimme siis viimeisen kerran tarjoilijapoikaa tippien merkeissä ja otimme hatkat. Meidät toivotettiin tervetulleeksi uudestaankin
Päätimme kävellä Nevskiä pitkin takaisin hotellille ja pistäytyä matkalla jano-oluella jossain mukavassa paikassa mikäli sellainen sattuu vastaan. Ja niitähän riittää.. Tällä kertaa löysimme erittäin mielenkiintoisen kahvilan joka toi mieleen roomalaisen kylpylän vilvoitteluhuoneen. Meille tarjoiltiin toogassa roomalaisten patsaiden, vesiputousten ja marmorin keskellä tuontiolutta. Yritimme kovasti miettiä että minkä oven takana on saunat yms ja mitä niissä mahdetaan touhuta… Oluet maistuivat ja taas oltiin yhtä kokemusta rikkaampia!
Hotellille saapuessa yritin houkuttaa väkeä Nevan rantaan pussioluille, mutta porukkaan vetosi huomattavasti enemmän hotellin yökerho. Itse tein pienen kävelyretken ja nautiskelin Baltikaa kunnes haihduin sisään huoneeseen kirjoittelemaan matkapäiväkirjaa ja kuuntelemaan venäläistä musaa. Hotellin alakerrassa oli sohvilla iso lauma iloisia ja toinen toistaan pidempiä jalkapareja. Varmaankin hotelli on oikein hyvä työpaikka heillekin. Ullalla ja herrasväillä oli ollut hauskaa alakerrassa. Minä taas nautin siitä kun sain istua hodla-huoneessa Pietarin yön yläpuolella metrin syvyisellä ikkunalaudalla, kuunnella musiikkia, lipittää Baltikaani ja tutkiskella mitä allani kadulla tapahtui. Pietarin yö on niin siisti!
Tänään olisi siis vappuaatto.
Hotellin runsaan aamupalan jälkeen lähdimme Ullan kanssa kohti Pietari-Paavalin linnoitusta. Muu porukka otti suunnakseen Eremitaasin. Menimme Ullan kanssa metrolla pohjoiseen Petrogradskaja-asemalle asti. Siitä hieman pohjoiseen Chernaya Rechka-aseman lähettyville opiskelukaverini Nizhny Novgorodin ajoilta oli vastikään muuttanut. Tällä kertaa Olja lähti kotiin Nizhnyyn joten tapaamisemme jäisi seuraavaan kertaan. Kävelimme metrolta Kamennoostrovskiy Prospektia alas Aleksandrovskin puistoon. Matkalla ihastelimme suuria ja kauniita taloja, juttelimme Venäjän pohjoisten kansojen tilanteesta sekä siitä mitä matkalla mieleen pälkähti. Sitä minä rakastan Venäjässä, että se herättää niin paljon ajatuksia ja tuntemuksia! Puiston kulmalla tiiviistä keskustelusta ja ajatustyöstä väsähtäneenä poikkesimme kahvilla (ja vessassa) yhdessä Pietarin useista "länsi-kahviloista". Tauon jälkeen uusin voimin jatkoimme Pietari-Paavalin linnoitukseen (Petropavlovskii Krepost).
Ilma oli kuin morsian! Aurinko paistoi täydeltä taivaalta, Neva kimalteli, ihmiset hymyilivät ja Pietari pani parastaan! Vaelsimme alueelle Ioannovskiyn siltaa pitkin ja saimme linnoitukseen liput venäläishintaan eli 40 ruplaa kpl. Ulkomaalaiselle aikuiselle hinta olisi ollut 120 ruplaa. Säästö se on pienikin säästö, vaikka on ulkkistenkin lippu hintansa arvoinen. Sillä saa nimittäin pääsyn 8 eri kohteeseen linnoituksessa. Emme osallistuneet laiskoina ekskursijoille vaan haahuilimme paikka itseksemme Eye Witness matkaopas oppaanamme. Linnoituksen parhaat tärpit lienee Pietari Suuren patsas, joka on oikeaa kokoa. Kaverin mittasuhteita ei voi kuin hämmästellä! Suurmies tuntui olevan varsinkin lasten keskuudessa suuressa huudossa sillä patsaalle mahtui kerrallaan useampikin "pikku-apina" kiipeilyhommiin. Mukulat väistyivät kiltisti alta pois kun aikuiset halusivat kuvata sankarin, mutta kävivät samantien edesmenneen tsaarin kimppuun kun kuvaajan kamera oli kliksahtanut.
Samaan hengenvetoon tutkimme kirkon minne kaikki Romanovit on haudattu. Suuri haaveenihan aikoinaan oli matkustaa Jekaterinburgiin katsomaan viimeistä tsaari-perhettä. Hainkin vuonna 1998 opiskelemaan Jekaterinburgiin, mutta "jouduin" Nizhny Novgorodiin ja kaiken lisäksi Nikolai II perheineen raahattiin tuona samaisena kesänä Pietari-Paavalin-linnoitukseen. Muistan varmasti aina, kuinka istuin koko 22-vuotissyntymäpäiväni kotona Oulussa ja katsoin suoraa lähetystä Tsaari-perheen viimeisestä matkasta. Ja pääsinhän kyllä viikonloppuretkelle Jekaterinburgiin samana syksynä Nizhnystä ja näin kaikki historialliset kulmatkin. Pietarissa taisin tsaaria perheineen moikata tosin ekan kerran vasta vuonna 1999. Kirkko (Petropavlovskii sabor) on hulppea kaikessa kullassaan ja yltäkylläisyydessään. Upeinta on kuitenkin seurata sitä, kuinka venäläiset sankkoina joukkoina vaeltavat tuonnekin tutkimaan juuriaan ja historiaansa oppaiden johdolla.
Kirkon pihalla otimme kuvia kuuluisasta enkeli-tornista (oli kaupungin korkein rakennus aina TV-tornin rakentamiseen asti). Legendan mukaan Pietari Suuri oli suuressa kiitollisuuden velassa juopolle taiteilijalle, joka teki tuon upean kultaisen enkelin tolpan nokkaan symboloimaan uljasta kaupunkia, ja antoi tälle kupongin joka takasi ilmaiset juomat kaikissa kaupungin juottoloissa. Ajan kanssa Pietari Suuri kyllästyi siihen, että tuo kultakätinen juoppo joutui vaivaamaan häntä aina uuden lapun kirjoittamisella kun edelliset pääsivät juhliessa hukkumaan. Näinpä Pietari Suuri antoi leimata kaverin kaulaan keisarillisen leiman, jotta se kulkisi kätevästi taiteilijan mukana. Tästä juontaa venäläisten tapa naputtaa etusormella kaulaansa leuan oikealta puolelta kosteissa illoissa istuessaan taikka niistä juttuja kertoillessaan. Ensimmäiset enkelitorni-kuvani otti Nizhnyn opiskelukaverini Anja minusta ja nizhnyläisestä arkkitehti-ystävästämme Valjasta yhteisellä Pietarin reissulla syksyllä 1999. Se kuva on vieläkin kotona aitiopaikalla. Se kulta ja kimallus, sininen taivas, ja hymyilevät ystävykset nauttimassa maailman kauneimmasta kaupungista! Oi ja voi
Valokuvaus-session jälkeen suunnistimme parin krääsä-myymälän kautta (katselimme mm Zenitin pelipaitoja tuliaisiksi kotiväelle) linnoituksen vankilaan Trubetskoyn vankilaan (Tjurma Trubetskovo bastiona). Yksi vankilan tunnetuimpia vankeja on Pietari Suuren poika Aleksis, joka oli ensimmäinen poliittinen vanki tuolla ankeassa säilössä. Poikaa syytettiin (syyttä) petturuudesta vuonna 1718 ja hän pakeni ulkomaille. Aleksis houkuteltiin takaisin armahduksen avulla, mutta kidutettiinkin kuoliaaksi, luultavimmin isänsä läsnäollessa. Aleksisin jälkeen vankilasta tuli koti useille poliittisille vangeille, joiden joukossa mm Leon Trotsky, Dostojevski (v. 1849) ja Nizhnyn oma poika Maksim Gorki ja lukuisia muita valtion vihollisia. Vankilassa on 69 selliä, mitkä on entisöity alkuperäiseen asuunsa. Lisäksi alakerrassa on näytteillä vanhoja valokuvia, vankien asuja yms. Pilkkopimeässä eristyssellissä voi vain kuvitella minkäläistä sinne oli joutua aikoinaan jopa 48 tunniksi. Tästä vankilasta lähetettiin aikoinaan väkeä myös pitkälle matkalle Siperiaan…
Vankilasta jatkoimmekin Neva-portin (Nevskie vorota) läpi Nevan rannalle linnoituksen ulkoseinustalle. Pietarilaiset nauttivat jo täysillä auringosta ja nojailivat pitkin linnoituksen seinämiä saadakseen kauniin rusketuksen.
Me guljailimme ja otimme valokuvia toisesta rannasta Nevaan säteilevän auringon sallimissa rajoissa. Linnoituksen katoilla tehtävä "Nevan Panorama"-kierros täytyi jättää tiukan aikataulun takia väliin ja niin jatkoimmekin jätskien ja oluiden kanssa Petrovskaja Naberezhnajaa pitkin vilkaisemaan kolmessa päivässä rakennettua mökkiä missä Pietari Suuri asui 6 vuotta uuden kaupunkinsa rakentamisen aikana. Tsaarin hökkeli on piilotettu modernin tiilitalon sisään joten ulkoakäsin tekemämme tarkkailu ei meitä juurikaan sivistänyt. Mökin kuitenkin sanotaan olevan yhtä vaatimaton kuin oli isäntäkin. Takaisin kohti kaupunkia kävelimme Troitskyn siltaa pitkin tavoitteena iltapäivähuljaus Letniy Cadissa eli kesäpuistossa. Tätä puistoa sanotaan yhdeksi romanttisimmista Pietarissa. Mutta kiinnihän se oli eikä portit auenneet vaikka niitä kuinka katseli, joten tyydyimme kävelemään puiston ympäri Moika-joen rannalle jota pitkin kävelimme kohti komeasti vähintäänkin Disneylandmaiseen tyyliin restauroitua Vapahtajan Ylösnousemuksen kirkkoa (Kirkko veren päällä tai Verikirkko). Kirkko sijaitsee Gribojedova Kanala Naberezhnajalla, ja on tsaari Aleksanterin surmapaikka. Kirkko on vaikuttava, mutta matkalla ihastuimme ennenkaikkea Venäläisen Museon (Ruskii muzei) itäpuolella olevaan kauniiseen Mihailovskin palatsiin. Tuo Insinööripalatsinakin tunnettu ihanan punertava palatsi sijaitsee Sadovaja ulitsan sekä ja Moika- ja Fontankakanavan yhtymäkohdassa ja on Tsaari Paavali I:sen suojapaikakseen 1796-1800 rakennuttama linna, jossa hänet kuitenkin kornisti murhattiin. Sittemmin rakennus toimi pitkään sotilasinsinöörien oppilaitoksena, ja Dostojevskinkin opinahjona. Sisätiloissa taitaa olla yleisölle avattu 1800-1900-lukujen muotokuvagalleria.
Kirkon vieressä pongasimme hienon ja kohtuuhintaisen italialaisen kahvilan jossa myytiin mm. herkullisen näköistä pitsaa ja ihania pastoja. Pakkohan ne oli testata ja niinpä jatkoimmekin hieman myöhemmin matkaa pesto-pastan ja seafood-pastan sekä pikkuoluiden voimalla. Meillä alkoi olla jo kiire treffeille Blinnyi Domikiin ja niinpä seuraavaksi ravasimmekin Moika-kanaalin viertä palatsiaukiolle (Dvortsovaja Ploshad) katsomaan yhtä maailman kauneimmista rakennuksista sekä Venäjän komeimpia miehiä, eli kymmentä 5-metristä graniitti-adonista, jotka pitävät ylhäällä Eremitaasin entisaikojen yleisen sisäänkäynnin kattoa. Miehet moikattuamme jatkoimme ihastelemaan Rastrellin upeaa luomusta eli Talvipalatsia itseään. Se rakennus on vaan oikeasti niin kaunis! Lisäksi palatsiaukion laidoilla komeilevat Carlo Rossin piirtämät Pääesikunnan ja ministeriöiden rakennukset ja aukion keskellä komeilee Napoleonista saaman voiton kunniaksi pystytetty Aleksanteri I:sen patsas. Aukiota kansoittaa muutkin kun turistit ja heistä elävät "krääsämyyjät", sillä erityisesti pietarilainen nuoriso tuntuu kokoontuvan aukiolla. Juhlapyhien ja marssien aikaanhan aukion merkitys moninkertaistuu ja olisikin mahtava kokemus nähdä joskus kunnon neukkutyylinen paraati tuolla upealla aukiolla!
Ehdottomasti parhaan näköalan sille saa kun saapuu palatsiaukiolle Nevskiltä pientä katua pitkin (Nevskin länsipuolella tuo katu jatkuu Morskaya Ulitsana) upean "riemukaaren" läpi. Näky hämmästyttää kauneudellaan joka kerta niin paljon, ettei itku ole kaukana.
No, silmäkulmat kuivattua jatkoimme Ullan kanssa puolijuoksua Nevski Prospektia etelään kohti Blinnyi Domikia. BD oli taas Anna-lehden tärppejä ja sijaitsee lähellä eilistä gruusilaista ravintolaamme (Ul. Kolokolnaja, 2). Lähin metroasema on Vladimirskaja / Dostojevskaja ja hyvänä maamerkkinä toimii kaunis kirkko kadun päässä. Sen kelloista on katukin nimensä saanut. Loppujoukkiolla oli ollut upea päivä Eremitaasin loisteessa ja pöytään oli tilattu vapun kunniaksi oikein kunnon menovettäkin, ja shamppanskojeta riitti hyvin meillekin . Nautimme laajan skaalan blinejä "Blini mökin" maalaismaisemassa. Omani taisi olla joku sieniversio ja varsin hyvänmakuinen ja hintatasokin oli ok. Tosin kihlattuni Zetorissa syömä sipuli-smetana-mäti-blini pieksi mielestäni Blinnyi Domikin mennen tullen. Blinit taitaa ollakin suomalaisille tutuin osa venäläistä keittiötä. Onneksi illan päälle pääsimme maistamaan muitakin herkkuja…
Kello läheni jo puolta kuutta, Dostojevski-kiekka alkaisi kuudelta, meillä oli kohtalainen juoksumatka tapaamispaikalle kansainväliselle hostellille ja matkalla tartti käydä rahanvaihdossa ja pankkiautomaatilla. Rahaahan Venäjällä saa seinästä jo melkein missä vaan. Suomen Luottokunnan ottamat nostoprovisiot vaan aina jälkeepäin harmittavat…Tekstasimme Peterille matkalta ja pyysimme ettei hän lähtisi reissulleen pelkkien saksalaisten kanssa vaan odottaisi meitä.
Saavuimme hostellille osoitteeseen 3-ja Sovetskaja Ulitsa, 28 aika lailla oikealla hetkellä ja niin myös Peter. Saksalaisia ei näkynyt. Hostelli näytti mukavalta, siellä oli paljon englanninkielistä infoa ja henkilökunta oli nuorta, kielitaitoista ja avuliasta. Yritin kätellä Peteriä kynnysen yli, mutta homma piti suorittaa etiketin mukaisesti ja mun piti hypähtää Peterin puolelle kynnystä. Peter näytti tyypilliseltä venäläiseltä nyky-"nuorelta". Ulkonnäön perusteella fleece-puseroista ja lippalakkipäistä nuortamiestä ei voinut lokeroida mihinkään maahan. Englanti miehellä taipui niin hyvin, että Englannissa opiskelleet Ulla ja Pipsa pitivät Peteria brittiä. Testasin tämän Peterin meitä rahastaessa, ja totesin ihmeissäni että saammeko oikein kuitin antaessani Peterille osuuteni 320 ruplaa. Peter vastasi niin upealla venäjällä että sanoin muulle porukalle, ettei ulkolainen voi oppia venäjää tuollaisella aksentilla ja tunteella. Saksalaisia ei näkynyt ja matkalla kohti Moskovan asemaa ja eteenpäin Ligovskiy Prospektia selvisi että Peter on paljasjalkainen pietarilainen, mutta tehnyt 15 vuotta töitä englanninkielisten kanssa ja saanut kielitaitonsa siitä. Peter kyseli meidän taustoja ja selvitti meidän motiivin ja sen kuinka hyvin tunnemme Dostojevksin ja "Rikoksen ja Rangaistuksen". Tajuttuaan, että olimme tyypilliset kävelyretkeläiset, jotka olivat kiinnostuneita sekä kirjallisuus- että olutteemasta mutta eivät ole kirjaa lukeneet, päätti Peter viedä meidät ensimmäiseen baariin lyhyelle briiffaukselle. Näin joukkiomme pääsi Prospekt Ligovskilla (no. 53) sijaitsevaan Fish Fabriquehen (www.fishfabrik.spb.ru). FB onkin yksi Pietarin valovoimaisimpia baareja ja elävän musiikin keskus. Se on pieni huone pietarilaisen talon sisäpihalla ja Peter kertoikin että parhaimpina iltoina useimmat asiakkaat eivät mahdu lähellekkään huoneen nurkassa olevaa lavaa vaan tusovkaavat sisäpihalla. Me saimme pöydän, Stenne osti ekan kierroksen ja istuimme alas kuuntelemaan. Ensiksi Peter kehoitti siirtämään Mishan kanssa sovitun tapaamisen puoli kymmenestä ainakin yhteentoista ja selvitti meille sen jälkeen Raskolnikovin taustaa, siitä mitä nuoren miehen päässä liikkui, sen ajan elämänmenosta ja siitä miten ja missä hän teki surmatyönsä ja mitä sen jälkeen tapahtui. Dostojevski käsittelee kirjassaan useista eri näkökulmista täydellisistä pienen onnenkantamoisenkin säestämää rikosta ja sitä seuraavaa itsepohdintaa ja murhatutkimusta sekä sitä miten tämä kaikki linkittyi sen ja meidän ajan yhteiskuntaan. Tämän teeman ympärille kietoutuisi siis seuraava kierroksemme.
"ON AN exceptionally hot evening early in July a young man came out of the garret in which he lodged in S. Place and walked slowly, as though in hesitation, towards K. bridge…
…The heat in the street was terrible: and the airlessness, the bustle and the plaster, scaffolding, bricks, and dust all about him, and that special Petersburg stench, so familiar to all who are unable to get out of town in summer--all worked painfully upon the young man's already overwrought nerves. The insufferable stench from the pot-houses, which are particularly numerous in that part of the town, and the drunken men whom he met continually, although it was a working day, completed the revolting misery of the picture. An expression of the profoundest disgust gleamed for a moment in the young man's refined face. He was, by the way, exceptionally handsome, above the average in height, slim, well-built, with beautiful dark eyes and dark brown hair. Soon he sank into deep thought, or more accurately speaking into a complete blankness of mind; he walked along not observing what was about him and not caring to observe it. From time to time, he would mutter something, from the habit of talking to himself, to which he had just confessed. At these moments he would become conscious that his ideas were sometimes in a tangle and that he was very weak; for two days he had scarcely tasted food."
Fish Fabriquelta jatkoimme matkaa puolijuoksua ohi Kuznechnyy pereulokilla sijaitsevaa Dostojevskin koti-museota. Sisälle emme tietysti ehtineet, mutta Peterin mukaan museo on varsin mielenkiintoinen ja lisäksi museossa on erinomaisesti tietoa englanniksi. Museolta jatkoimme matkaa pihojen läpi kohti Pushkinskajan metroaseman (ja Mäkkärin veskin) kautta kohti Sennaja ploshadia eli historiallista heinämarkkinaa. Nautin tuosta kävelystä erityisen paljon, ilma oli upea ja aurinko loi valoja ja varjoja kujille ja kaduille sekä sisäpihoille joita juoksimme läpi ahkerasti. Kartalla oleva pitkä matka lyhentyikin huomattavasti oikoteitä käyttäen. Olin innoissani, sillä tämä tarjosi juuri sen toisen näkökannan Pietariin mitä olin toivonut toistenkin porukassa saavan kokea Nevskin ja kullan kimalluksen lisäksi.
Teimme nopean pysähdyksen Heinämarkkinoilla, ja Peter kertoi meille miltä tämä lasisten ostareiden, liikehuoneistojen ja ravintoloiden täyttämä aukio oli näyttänyt Raskolnikovin aikaan. Silloin tori oli työvoimavälityksen keskus ja senpä vuoksi väkeä maleksi pitkin poikin toria vähintään saman verran kuin nykyään ja torin laitamat olivat pullollaan juottoiloita. Me kipaisimme kohti taloa, jossa Dostojevski oli kirjoittanut Rikoksen ja rangaistuksen. Kuvittelimme kuinka kirjailija oli istunut ikkunassaan ja tutkinut aivan vieressä sijaitsevaa Raskolnikovin taloa. Peter kertoi, että se on kuvattu kirjassa niin täydellisesti ettei siitä voi erehtyä. Vaikka kyllähän viranomaiset erehtyivät ja pitivät plakaattia pitkään väärän talon seinässä.
Raskolnikovin keltaisen talon edustalla mietiskelimme hetken ja Peter kertasi meille kirjasta lukua, jossa Raskolnikov lähtee asunnostaan aikeenaan murhata "kanikonttoria" pitävä vanha nainen. Raskolnikov löytää tuurilla alhaalta naapurin kirveen, piilottaa sen takkinsa sisään ja lähtee pitkän pojan 730 askeleen matkalle kohti vanhan naisen asuntoa… Pojat olivat kuulemma mitanneet etäisyyden useaan kertaan "nykyaskelilla" ja saaneet pitkänhuiskean opiskelijan murhareitin pituudeksi noin 900 askelta. Peter kertoi, ettei Raskolnikovin huonetta enää ole ja sen ovi vie tänä päivänä normaalille kerrostalon ullakolle. Aikoinaankin ylimmän kerroksen huoneessa opiskelijallamme oli vain pieni huone mihin mahtui sänky ja pöytä. Vuokraemäntä keittiöineen asui kuitenkin samassa portaassa. Poika häpesi joka kerta kun kulki vuokraemäntänsä asunnon ohi, sillä opiskelijana hän oli pahoissa vuokraveloissa… eikä ennenkaikkea kestänyt kuunnella emännän nalkutusta ja juoruilua.
Laskimme askelia seuraten reittiä ja suunnitelman mukaisesti poikkesimme ensimmäiseen kafe-baariin, jossa oli minun vuoro tarjota kierros.
"Without stopping to think, Raskolnikov went down the steps at once. Till that moment he had never been into a tavern, but now he felt giddy and was tormented by a burning thirst. He longed for a drink of cold beer, and attributed his sudden weakness to the want of food. He sat down at a sticky little table in a dark and dirty corner; ordered some beer, and eagerly drank off the first glassful. At once he felt easier; and his thoughts became clear." Lainaukset on otettu Dostojevskin Rikoksesta ja Rangaistuksesta netistä : www.litrix.com/crimepun/crime001.
Juttelimme Rikoksesta ja Rangaistuksesta, sen maailmasta sekä maailmasta yleensä. Ja maailman pienuudesta. Peterillä oli paljon ystäviä kotikonnuillani Helsingin Kalliossa ja oli kivaa jutella Pietarissa pietarilaisen kanssa Kallion kaduista ja kaljabaareista. Lähtiessä Misha ehti jo soittaa ja me olimme jo ihan mukavassa nousussa Pietarin pimenevässä yössä. Misha kertoi olevansa toisen entisen yhteistyökumppanini Andrein ja hänen Katja vaimonsa juhlissa, pariskunta kun on ollut naimisissa kolme vuotta. Andrei ja Katja olivat aikeissa mennä elokuviin juhlien jälkeen, ja Mishan Moskovan ystäväkin oli aikeissa hyytyä, joten vain Misha tulisi meidän kanssa. Sovimme Mishan kanssa, että soitan tunnin kuluttua päivittääkseni tilanteen.
Kävellessäni pienet portaat alas seuraavaan baariin tajusin seonneeni askel-laskuissani pahanpäiväisesti. Baarissa oli selvästi ennenkin kestitty Peterin ryhmiä. Paikka oli uskomattoman ihana "old school-bar" kuten Peter sitä nimitti! Seinällä oli vesiputoustapetit ja tunnelma ja hinnat olivat kuin toiselta planeetalta verrattuna Nevskin propaganda-nimiä kantaviin pintaliitopaikkoihin. Tämä baari oli juuri sen näköinen kun se olisi voinut olla aina! Tanjan ja Pertun tarjoamana saimme pöytäämme olutta, vodkaa ja kyytipojaksi baarin kuuluisaa silliä sekä kertakaikkiaan suussasulavia pelmenejä, joista vieläkin näen unta! Musiikkivehkeet paukuttivat 90-luvun lopun hittejä ja tunsin olevani taas opiskelu-ajoissani! Naapuripöydässä kolme tummaa kaukasuksen kulkijaa lauloivat kovaa ja korkealta tuntemattomalla kielellä kaihoisia lauluja, Pietarin yö pimeni pimenemistään ja olo tuntui aina vaan paremmalle ja paremmalle.
Misha ehti soittaa ennen kuin tajusin, että tunti oli jo kulunut. Meillä oli jäljellä vielä viimeinen "virallinen rasti" eli vanhan naisen talo ennen kierroksen viimeistä baaria "Kyynikkoa" ("Tsinik"). Peter ja Misha sopivat kännykässä tapaamisen Tsinikkiin ja me läksimme jo varsin iloisissa tunnelmissa kohti vanhan naisen taloa, jossa Raskolnikov teki lähes täydellisen murhansa, minkä moraaliseen jälkipuintiin sekä rikostutkimuksiin teema-kirjamme perustuu. Seistessämme pimeällä Pietarin kadulla vanhan naisen talolla selvitti Peter talon asukkaiden olevan täydellisen tympääntyneitä pyhiinvaeltajiin, jotka tulevat paikalle kuin Jim Morrisonin haudalle. Tunnelma kirjan jalanjäljillä ja murhapaikalla oli niin salaperäinen ja todellisen tuntuinen, että välillä oikeasti unohdin että seuraamme fiktiivisen teoksen juonta emmekä historiallista tapahtumaa. Vain todellinen mestari-teos saa ihmiset näin runsaslukuisina liikkeelle! Onneksemme talon sisäpihalta tuli auto ja portti jäi auki joten pääsimme pujahtamaan pihalle. Stenne ja Perttu kurkistivat vanhan naisen porraskäytävään. Talon seiniin oli ikuistanut käyntinsä sadat pyhiinvaeltajat. Reissu oli todellakin mukaansatempaava, sillä ainakin minä olin jo siinä vaiheessa unohtanut totaalisesti Suomi-Ruotsi jääkiekkomatsin minkä huomasimme aluksi suruksemme osuvan kierroksen kanssa ikävästi päällekkäin…
Peter tunsi nämäkin kulmat kuin taskunsa ja niinpä pisteenä viimeisen luvun päälle lähdimme juoksujalkaa pimeitä kujia pitkin aivan Iisakin aukion nurkilla (4, Pereulok Antonenko) sijaitsevaan Kyynikkoon (www.cynic.spb.ru). Olin kuullut paikasta mutten koskaan käynyt siellä. Käsitin, että se on niin nuorten, taiteilijoiden kuin tavallisten kaduntallaajienkin suosiossa. Pirtin pöydillä sisustettu paikka oli tupaten täynnä ja meininki oli melkoinen. Ulla tarjosi viimeisen kierroksen ja olimme siis noin 4 x 400 ruplaa (4 x 12 euroa) köyhempiä kun hostellin pihasta kierrokselle lähdettyämme. Baaritiskillä katseeni osui tuttuihin kasvoihin. Misha! Olimme nähneet ainoan ja edellisen kerran melkein kolme vuotta sitten, mutta olleet toki työn puolesta yhteydessä paljon. Nautimme porukalla oluet, ja vaihdoimme kuulumiset. Misha oli vaihtanut paperialalta tax free businekseen ja koordinoi nykyään tupakkatehtaan leivissä Venäjän ja Suomen rajan tax free kauppaa. Misha vaikutti postiinsa tyytyväiseltä ja matkusteli kuulemma ahkerasti Suomenkin puolella. Kyynikossa oli (ainakin yhdet) polttarit käynnissä ja meininki oli kova siinä vaiheessa kun hyvästelimme Peterin ja lähdimme kaupunkin nuorison pintaliitopaikkaan "Metroon".
Sullouduimme kahteen autoon. Minä, Pipsa ja Stenne toiseen ja Misha loppuporukan kanssa toiseen. Tarkoitus oli, että Stenne saattaisi päivän touhuista väsähtäneen Pipsan kotiin, ja sitte jatkaisimme matkaa Metroon missä muut jo odottaisivat. Näin tapahtui ja pääsimme näppärästi sisään Mishan hommaamilla lipuilla, joilla sai vielä yhden juoman baarista. Ensimmäiset kokemukseni Metrosta ovat jo vuodelta 1997, joilloin tein opinahjostani Mikkelistä ulkolaisten vaihtareiden kanssa ekskursijan Pietariin. Tuolloin eksyimme Metroon, missä jorasimme aamukuuteen ennen kuin menimme USAn konsulaattiin yritysvierailulle…. Metro oli jo tuolloin huikean kokoinen ja nyt se on vain kasvanut entisestään. Alakerrassa on baari sekä venäläiselle musiikille pyhitetty tanssilattia. Keskikerroksessa kansa juo ja laulaa karaokea ja yläkerroksessa soi kahden sukellusvene-baaritiskin välissä "euro-musiikki" ja yläparvella tanssii järjettömän kokoiset esitanssija-POJAT! Koko loppureissun parhaimmiksi paloiksi nousi se, kuinka Ulla tohkeissaan demonstroi tästä kaikesta paitsioon jääneelle Pipsalle sitä kuinka mahdottoman paksut noiden poikien reisilihakset oikeasti olivat. Metrossa käy koko Pietarin kerma ja uskoisin, että hinnat ovat sen mukaiset. Itse sain iltani aitovenäläiseen tapaan Mishan piikkiin. Etiketti Metrossa on kova ja joka nurkalla on turvamies (tai nainen) muistuttamassa siitä, että Metrossa esim ei saa jauhaa purkkaa. Tuo johtunee sekä siitä, että purkka sotkee ja myös siitä, että Pietarissa on kierrossa jonkin sortin puru-huumeita. Ja Metroon ei alaovella olevien kylttien mukaan saa tuoda ei aseita eikä huumeita. Metro (www.metroclub.ru) on joka kerta mahtava kokemus, mutta täytyy sanoa että meininki hetkautti paljon enemmän 20-kymppisenä kuin nyt lähes kolmikymppisenä. Tanssijalle Metro sopii kuin nyrkki silmään, mutta hengailusta saa varmasti paljon antoisampaa jossain Pietarin tuhansista(?) muista baareista! Jossain vaiheessa muu porukka päätti lähteä kohti hotellia, mutta me jatkoimme vielä Mishan kanssa Metron tutkimista siihen asti kunnes mekin viittilöimme kadulta auton ja ajoimme hotellin baariin. Joimme vielä tuopit ja juttelimme hotellin aulassa. Hotellin ala-aulassa ei ollut ketään muita kuin me, turistit olivat kaiketi Pietarin yössä taikka nukkumassa. Kun Ullakaan ei innostunut heräämään vaikka yritimme asiaa edesauttaa käymällä tervehdyskäynnillä huoneessakin, päätimme lopettaa päivän leikit ja käydä nukkumaan. Misha lähti ja aamulla herätessä oli päänsärky melkoinen.
Vapunpäivä alkoi aurinkoisena. Osuimme taas aamiaispöytään samoihin aikoihin koko porukalla, tosin hiukkasen myöhemmin kuin edellisenä päivänä… Ja aivan liian myöhään Neva-toursin tarjoamalle kaupunkikierrokselle. Olisi vappupäivä ja viimeinen kokonainen päivämme Pietarissa. Muu porukka päätti löytää veneen, jolla pääsisivät Peterhoffiin. Sellaista venettä ei kuitenkaan löytynyt, joten kaikille jäi syy tulla Pietariin uudemmankin kerran .
Ullan kanssa aloitimme päivän sightseeing-kierroksen läheltä testataksemme kuntomme ja niinpä hyppäsimmekin hotellilta aukion toiselle puolelle Aleksanteri Nevskin luostariin, jossa kävimme sisällä asti. Venäjällä matkatessa naisten on hyvä pitää käsilaukussa huivia, jonka he voivat kietoa päähänsä käydessään kirkossa. Turistin ollessa kyseessä paljas päälaki annetaan yleensä anteeksi, ja niiden kirkkojen ovella, joihin naiset pääsevät ainoastaan pitkissä hameissa, voi yleensä lainata tai vuokrata tarpeelliset vaatteet. Ortodoksisen kirkon tunnelma on mystinen ja etiketti on tarkka. Seurasin pääsiäisenä Nizhnyssä kun nuoret ystäväni kävivät pääsiäisenä kirkossa. He yrittivät parhaansa muistaa hankalat koreografiat, mutta eivät totisesti saaneet hommaa näyttämään helpolta. Onneksi kirkoissa on aina paikalla mummot, joilta tarpeen tullen voi kysyä kuinka toimia ja kenen pyhimyksen patsasta voi suudella minkäkin rukouksen kyytipojaksi. Ja lafkasta oven vierestä voi tietysti ostaa vaikka oppaan missä selvitetään etikettiä taikka perheonnen salaisuutta. Vaikka ei itse etiketistä ja kauniiden ikonistaasien logiikasta mitään ymmärtäisikän, on jännä katsoa kuinka luonnollisesti tavallinen venäläinen pujahtaa kirkkoon ja taas takaisin suurkaupungin vilskeeseen. Kirkon tuoksut ja pimeys ja elävät kynttilät tuovat aivan
omanlaista tunnelmaa. Luostarin kyljessä on useampia hautausmaita, joissa lepäävät monet suurmiehet kirjailijoista arkkitehti Carlo Rossiin ja rakastettuihin säveltäjiin, mm. Tshaikovski ja Musorgski. Meidän kohteemme oli tietysti teeman mukaisesti läntisen hautausmaan Dostojevski. Saimme taas parinkymmenen ruplan hintaiset venäläisten liput ja tietysti kutsun osallistua ekskursijalle. Venäjällä sisältyy yleensä aina venäläishintaisen lipun hintaan mielenkiintoinen ja asiantunteva ekskursija, mutta ulkomaalaislippuun on aivan turha odottaa englanninkielistä kierrosta eikä edes kutsua venäjänkieliselle… Hengasimme hetken hautausmaalla, ja varsinkin Tshaikovskin kaunis hauta vasten betoni-hotelliamme oli mielenpainuva näky.
Suunnitelmissahan oli alusta asti käydä Krestyn tutkintavankilassa, jonne yritinkin aamusta alkaen soitella. Tuloksetta. Kännykkääni on nyt siis tallennettu Krestyn numero. Sieltä ei silloin vastattu, eikä sieltä toivottavasti koskaan soitetakaan . Maittavan aamiaisen jälkeen läksimme matkaan ja otimme suunnaksi Suomen (Juna)Aseman ja Ploshad Leninan metroaseman. Sinne päästiinkin ja matkaa jatkettiin jalan kohti Krestyn vankilaa. Matkalla iski väsymys, pääkipu ja ehkä hienoinen jännityksen pistoskin, joten matkalla oli välttämätöntä poiketa pieneen kahvilaan hiukopalalle. Aluksi jännitimme, että mahtaako kulmakunnan konnat pyöriä tuossa vankilan kulman kuppilassa (Ulitsa Mikhailova ja Ulitsa Komsomola), mutta olimmekin ainoat asiakkaat ja tädit kassalla olivat todella ystävällistä väkeä. Söimme maukasta soppaa ja ennenkaikkea kokeilimme äkilliseen väsymykseen ja jomotukseen Ullan Tahkon reissuilla testaamaa Mustaa ryssää eli kahvia ja vodkaa. Ulla oli totaalisen vakuuttunut seoksen positiviisesta vaikutuksesta ja täytyy sanoa, että tyttö oli aivan oikeassa! Mukavan lounaan jälkeen jatkoimme uusin voimin kohti vankilaa. Tosin emme vieläkään olleet vakuuttuneita siitä, että kierroksia todella järjestetään. Vankilan pihalla rohkaistuin kertomaan kahdelle virkapukuiselle miehelle, että olen kuullut ekskursijoista mitä vankilassa tehdään, ja pojat totesivat että niitä todella tehdään muttei luultavasti tänään koska on "Praznik" eli juhlapyhä. Heidän kehotuksesta kävin vielä tarkistamassa asian Arselnaja Naberezhnaja-kadun lippukassalta ja niinhän siellä ovessa luki. Ulla olisi ollut jo valmista kamaa palaamaan keskustaan, mutta en antanut periksi kun näin lähellä kerran oltiin. Jatkoimme matkaa hieman eteenpäin jotta näkisimme vankilan paremmin. Kadulla seisoi nainen, joka huusi ja itki ja normaalioloissa olisin ajatellut, että hullu on. Vaan kun olin lukenut sen kirjan ja siitä miten kirjassa kerrottiin naisten seisovan kadulla etsimässä katseellaan vankilan ikkunoista kurkottavia tuttuja käsiä tai sanomalehtipaperista tehtyjä parimetrisiä putkia, joiden avulla tutkintavankilassa olevat miehet viestivät vaimoilleen ja tyttöystävilleen. Miehet asuvat suuressa ristin muotoisessa tiilitalossa ja nauttivat näköalasta Nevalle, mutta moniko heistä tiesi kuinka kauan he olisivat tuolla ja ennenkaikkea mieltämme askarrutti se, että moniko heistä oli siellä syyttä. Onneksi emme nähneet kirjan kuvaamaa joukkoa kotiväkeä kadulla huutamassa ja itkemässä. En osaa sanoa kuinka siihen olisi osannut suhtautua. Joen rannassa oli vain pari pikkutyttöä ilmeisesti kettuilemassa vangeille. Liikenne rantakadulla sujui kuten millä tahansa muullakin kadulla ja muutama mies vaihtoi vankilan vieressä mainoskylttiä kadulla. Elämä vankilan muurien ulkopuolella oli kuin millä tahansa Pietarin kaduista. Jos vankilaan ei kiinnitä mitään huomiota, ei sen läsnöoloa edes huomaa. Jatkoimme matkaa oudon tunteen vallassa.
Päätimme palata takaisin turistipoluille kävellen. Ylitimme joen läheisellä sillalla ja jatkoimme matkaa Naberezhnaja Kutuzova-katua pitkin kohti länttä. Outoa, että vankila tuntui näkyvän joka kerta kun käännyimme katsomaan maisemaa takanamme. Ylitimme Fontankan ja huomasimme, että Kesäpuisto oli avattu. 1.5.2004 oli taikasana, uuden sesongin ja uuden kesän alku. Pyrähdimme puistoon ja totesimme, että se on maineensa veroinen. Puisto on pieni, kolmen kanaalin väliin jäävä alue, jonka pääväylä on reunustettu kauniilla valkeilla klassisilla patsailla. Puisto oli tupaten täynnä hymyileviä pietarilaisia, jotka nauttivat vapunpäivän kunniaksi pientä taukoa metropolin hektisestä sykkeestä. Matkaoppaassamme ylistettiin Pietarin vehreitä puistoja ja niiden elintärkeää merkitystä selviytymiselle suurkaupungissa. Ymmärsimme, että varsinkin ne, joilla ei ollut mahdollisuutta paeta todellisuutta datsoille, pakenivat sitä puistoihin. Puiston tunnelma oli ihana! Puut, kuten muissakin venäläisissä puistoissa rehottivat vapaana mieltä piristävässä epäjärjestyksessä, ja aivan lähelläkin olevien autojen äänet katosivat pois. Tuossakin puistossa mieli vaan yksinkertaisesti lepäsi ja aivot olivat kuin pienellä pakomatkalla kaikesta hektisyydestä mitä Pietarin 5 miljoonaa ihmistä saavat aikaiseksi. Puiston keskellä oli pieni paviljonki - kesä palatsi - jossa on esillä ja myynnissä paikallisten taiteilijoiden töitä. Onnistuin löytämään kotiin tuliaisiksi pienet kahvikupit (meikäläisittäin espressokupit), joista toiseen oli maalattu käsin matrushkoja ja toiseen vanhaa venäläistä kaupunkimaisemaa. Kupit olivat kohtalainen sijoitus ja maksoivat lautasineen 800 ruplaa (reilu kakskymmentä euroa) kappale, mutta uskalsin ne ostaa jo senkin takia ettei paikalla ollut ainuttakaan ulkomaalaisturistia meidän lisäksemme. Kävelimme puiston läpi ja poseerasimme puita vasten kuin venäläistytöt konsanaan.
Puiston päässä päädyimme taas ihailemaan Mihailovskin palatsia. Palatsin itänurkassa ihmiset heittelivät kolikoita kaiteen yli Fontankan seinämässä olevalle kielekkeelle. Seurasimme hetken tohinaa, mutta emme saaneet selvitettyä, että oliko tuossa kyseessä oikein taikauskoa vai oliko se vain Pietarin nuorison tapa viettää aikaa, ja hankkiutua eroon pikkurahasta. Kiersimme Mikhailovin palatsin ja huomasimme, että palatsin jokainen sivusta oli erivärinen. Ensin ajattelimme sen johtuvan valoista ja varjoista, mutta totesimme että ulkoseinät yksinkertaisesti olivat eriväriset. Matkaoppaamme ei kertonut asiasta mitään joten se jäi mysteeriksi, kuten jäi palatsin etuovella tapahtuva episodi. Ohitimme palatsia ihaillessamme kahden miehen ja yhden naisen seurueen. Toinen miehistä osoitti Ullaa ja hihkaisi : "Katsokaa! Ilmetty Anna Nikolaevna kasvoiltaan!". Kotona syötimme Anna Nikolaevna hakusanaksi nettiin ja saimme tuhat ja yksi linkkiä viimeisen tsaarin Nikolai II Anastasija tyttäreen. Kieltämättä Ullassa ja Anastasijassa on yhdennäköisyyttä, mutta kuulostaa äkkiseltään oudolta, että nimeä jonka ympärillä pyörii niin paljon taikaa, väännettäisiin kadulla Annaksi…Jos näette Pietarissa Ullan kaksoisolennon niin voitte olettaa hänen olevan Anna Nikolaevna
Mikhailovskin patsaalta seurasimme eilisen jalanjälkiä ja menimme taas pongaamaamme italialaiseen ravintolaan, sillä edellisenä päivänä skippasimme kiireessä jälkiruoan. Nyt oli cappucinon ja kakun aika! Tällä kertaa jäimme tärkeimpien asiakkaiden jalkoihin ja jouduimme odottamaan herkkujamme kauan. Ja kysymään monta kertaa, että saisimmeko jo tilata. Sinänsä oli enemmän kuin ok istuskella auringon paisteessa terassilla, mutta…. Vihdoin saimme kakut ja kahvit. Tosin tippiä tarjoilijoiden oli turha odottaa. Verikirkon vieressä Griboedova kanaalin sillalla nuori tyttö houkutteli meidät kanaaliristeilylle. Tyttö oli kyllä hyvä myyjä, muttei hommakaan vaikea ollut sillä olimme ihan kypsää kamaa ostoksille. Käväisimme kaupassa ostamassa oluet ja suharikeja (paistettuja leipäkuutioita) matkaevääksi ja kävelimme kivenheiton matkan Naberezhnaja Reki Moiki-katua purkin keisarillisen ratsastustallin takaiselle lähtöpaikalle ostamaan liput. Liput taisivat olla 120 tai 150 ruplaa per nenä (noin kymmenen euroa). Kierros kestäisi 1,5 tuntia ja näyttäisi meille Nevan lisäksi pienemmät keskustan kanaalit. Retki-lehden numerossa 3/2004 kerrotaan muuten parista omatoimiretkeilijästä, jotka päättivät tulla tutkimaan Pietarin kanaaleja kajaakeilla!
Mahduimme ison koululaisryhmän kanssa samaan purkkiin ja niinpä lähdimme seilaamaan Moikaa pitkin Pushkinin kotimuseon ohi Talvikanaalia, joka on Pietarin kanaaleista pienin ja yhdistää joen yli rakennetulla katetulla silla teatterin ja Eremitaasin toisiinsa.
Talvikanaalin jälkeen matka jatkui Nevaa pitkin aina satamaan asti. Matkalla riitti nähtävyyksiä, mm. itse Talvipalatsi, Pietari-Paavalin linnoitus, Vasilevskin saaren "strelka" eli kohta jossa Nevasta erkanee Malaja (Pieni) Neva luoteeseen, Palatsi silta (Dvotsovyy most), Amiraliteetti, Dekabiristien aukio, pronssinen Pushkinin runon mukaan nimetty vaskiratsastaja-patsas, Menshikovin palatsi, Taideakatemia ja Luutnantti Schmidtin silta. Oppaamme oli nuori tyttö ja selvästi kauden alku tuntui vielä raskaalta sillä muistaakseen kaiken tyttö selvitti meille silmät ummessa reittimme historiaa. Vaan hyvin tyttö historian tiesi, sillä hänellä riitti juttua koko puolitoistatuntiselle! Kapteenimme ei ollut vain oikea merikarhu, vaan myös sankari kuten meille selvisi loppumatkasta. Koululaiset kisailivat keskenään, tutkivat kiinnostuneina maisemia, ja kuvasivat jatkuvasti videokameralla. Ulla keskittyi maisemiin, ja minä sekä olueni juontiin että valokuvaukseen. Vastapäätämme purkin toisella puolella oli mielenkiintoinen kokoonpano eli kaksi pulskaa toisiaan halailevaa miestä ja nainen. Miehet joivat koko matkan sivistyneesti vodkaa ja söivät kurkkua. Hymyilimme puolin ja toisin, olimmehan purkissa ainoat jotka nauttivat eväitä ja osuimme aina väistämättä toistemme valokuviin.
Tässä risteilyssä oli meininkiä! Sekä juonti, että itse risteily yhdistettiin sivistyneesti ja vielä päiväsaikaan jotta maisematkin näkyivät! Nevalta palasimme Uuden Hollannin kautta Moikalle, käännyimme 1700-luvulla kaivetulle Kryukovin kanaalille nähdäksemme Mariinski teatterin ja Nikolain Katedraalin. Katedraalin kulmalla käännyimme itään Griboedovaa. Alitimme matkalla kaksi kaunista siltaa eli Lviniy mostin (Leijona silta) sekä venäjänkirjoista tutun Bankovskiy mostin (Pankki silta) ja ohitimme pietarilaisia touhuissaan, eilisen pubi-kierroksemme kulmia, Sennaja Ploshadin (Heinä tori) ja upean Kazanin kirkon (Sobor Kazanskoi Bogomateri). Kazanin kirkon valmistuminen kesti hieman yli vuosikymmenen, ja arkkitehti Voronikhin sai kirkkoon inspiraation Rooman Pyhän Pietarin kirkosta. Kirkko sijaitsee upealla paikalla Nevski Prospektilla ja sen aarteisiin kuuluu ihmeitä-tekevä ikoni, jonka mukaan kirkko on saanut nimensäkin. Nevskin alitimme Kazanskii mostin ali. Tunneli oli siis yhtä pitkä kuin Nevski on leveä. Eli aika pitkä… Ennen lähtöpisteeseen saapumista ohitimme vielä Mikhailovskin palatsiin vuonna 1898 perustetun venäläisen taiteen museon (Ruskii Muzei) ja tutun Verikirkon, ja käännyimme taas Moikaa länteen. Hieman ennen päätepysäkkiämme huomasimme kilpailevan yrityksen paatin joutuneen merihätään. Oma kuskimme kaahasi reippaasti purkin viereen, heitti köyden ja otti haaksirikkoiset hinaukseen. Yksi nuorista matkustajistamme otti innokkaana koko shown videokameralle ja minähän se istuin juuri sopivasti siinä keskellä kaikkea ja hymyilin kuin Naantalin aurinko olueni ja ihanan risteilyn jälkeen. Onnettomuuspaikan sillalle oli kerääntynyt joukkio väkeä seuraamaan vapunpäiväistä pelasturoperaatiota. Kun saimme kiskottua kaverit kuiville, niin kiitin tyttöä hienosta opastuksesta ja totesin vielä ihastuksissani kapteenillemme : "Vy nastajashii geroi" eli, että hän on oikea sankari.
Olimme taas puolin ja toisin myöhässä yhteisestä aikataulusta, joten sovimme tärskyt illallisen merkeissä. Kohteeksi valittiin Jolki-Palki, eli venäläinen traktir.
Muistin nähneeni paikan gruusialaista ravintolaamme etsiessä Nevskillä ja arvelin, että se voisi olla mukava paikka aloittaa ilta. Loppuporukka oli käynyt urakalla ostoksilla päivänaikana ja niinpä esittelimmekin toisillemme innoissamme saaliitamme. Misha tekstaili muuttuneesta iltaohjelmastaan ja niinpä nautimme ihan vaan omalla porukalla Jolki-Palkin seisovasta pöydästä ja kylmästä oluesta. Päätimme rentoutua illan jääkiekon merkeissä ja niinpä hakeuduimmekin Karavannaya Ulitsalla sijaitsevaan Sport Baariin.
Urheiluhullulle tuo jalkapalloon erityisesti panostava kuppila on varmasti mieleen, mutta vaikka katsomoon muutama Venäjän kannattaja tulikin niin ei tunnelma missään vaiheessa noussut kattoon, ja peli loppuikin ikävästi ja Venäjän pojat olivat matkalla kotia kohti vain hieman ennen Leijonia. Sport Bar tuli kerralla nähtyä ja ensi kerralla menen ehdottomasti mieluummin katsomaan Zenitin jalkapallopeliä . Suunnitelmissa ollut jazz ei enää matsin jälkeen saanut porukkaa innostumaan vaan herrasväet istahtivat taksiin ja me Ullan kanssa päätimme vielä nauttia viimeiset rippeet Pietarin yöstä ja kävellä hotellille pussikaljan siivittämänä.
Yö verhosi Pietarin ja kuu loisti kelmeästi talojen takana. Miljoonakaupungissa oli aivan hiljaista ja meitä häirittiin vasta hotellin ala-aulassa kun joku öinen kulkija halusi hieroa tuttavuutta.
Sunnuntai oli viimeinen aamumme. Tuntui, että paljon jäi taas tekemättä ja olisi haluttanut vielä jäädä hetkeksi aikaa. Vähäinen yöelämä jäi kaihertamaan, sillä missä muualla olisi parempi juhlia kuin juhlien luvatussa maassa? Pakko oli kuitenkin kasata kamat, käväistä aamiaisella ja lähteä Linda Linesin-bussilla kohti kotia. Kaiken tuon välissä sai onneksi vielä tutkiskeltua Venäjän MTV:tä, mistä innostuinkin heti muutamasta tuliaisesta ja päätin, että Viipurista etsisin kotiinviemisiksi poikabändi "Kornin" tuoreen tekeleen ja mahdollisesti myös vielä kahden herran eli Nikolain ja Sergein taiteilema ihana vanha laulu "Koivut". Kuten aina Venäjän reissun jälkeen lähtöaamuna päässä soi musiikki laidasta laitaan ja menojalkaa vipatti vielä…
Kaikki Moskova-hotellin pihalle parkkeeranneet turistibussit alkoivat pikkuhiljaa täyttyä ja kotimatka alkoi. Matkasimme suoraa tietä Viipuriin, jossa meille annettiin tunnin pysäkki. Ilma oli taas todella kaunis ja Ullan kanssa suunnitelmissa olikin tutkimusretki. Ennenkuin ehdimme miettiä mitään, oli muutama innokas CD-myyjä jo repinyt meidät autolleen. En laittanut vastaan, kun CD:t olivat itseasissa juuri sitä mitä olin ajatellut gruusialaisen viinin lisäksi hankkia. Selitin pojille haluavani Kornin CD:n. Pojat totesivat että kyllä pornoa löytyy, mutta auton etuosasta piilosta. Hetken aikaa väänsimme kättä kunnes pojat uskoivat, että haussa oli viaton poikabändi eikä luontoleffat. Sergeitä ja Nikolaita ei kukaan tuntenut, minun olisi kuulemma pitänyt tietää sukunimet. Muutenkin Viipurin torilla oli venäläistä musiikkia juuri sen verran että levyjen laskemiseen riitti kahden käden sormet. Suomalaista musiikkia torilla taas on laidasta laitaan! Vietimme muutaman hauskan hetken poikien kanssa, ja innostuin ostamaan kotiinviemisiksi vielä poikien kovasti kehuman sukellusveneleffa DVD:n. Kornia pojat eivät löytäneet, joten jatkoimme Ullan kanssa matkaa.
Viipuri oli ränsistynyt, mutta kovin kaunis ja herttainen! Suurin yllätys oli ehkä se kuinka paljon Viipurissa näkyi nuoria pareja vauvojen kanssa. Jotenkin olin olettanut, että nuoriso ja lapset olisivat kaikonneet Viipurista, mutta ajatukseni osoittautui täysin vääräksi. Kävelimme torilta aina satamaan asti ja jatkoimme rantaa pitkin Viipurin linnalle. Ulla jäi tutustumaan linnaan ja minä lähdin metsästämään viiniä, mitä en meinannnut millään löytää sillä joka paikassa minulle suositeltiin bulgarialaista olemattoman gruusialaisen tilalle… Kauppahallissa kävi tuuri, sillä en löytänyt vain gruusialaista viiniä vaan myös Kornin CDn, minkä päädyin hankkimaan vaikka hinta olikin vähän korkeampi kuin mitä odotin. Levy oli kuitenkin aito ja ovela myyjä-mies kiteytti ajatukseni :"Kyllä minä olisin ainakin valmis maksamaan musiikista mistä pidän". No, CD:tä on jälkikäteen tullut vingutettua ja raahasin sen jopa Siperian Surgutiin asti, jossa se vielä sai prosentti-pitoiset Siperian balsamit päällensä ja toimii silti. On sitä huonompiakin ostoksia tehty . Kauppahallin viinikaupassa tein ostokseni venäjänkielellä ja oli ikävä kuunnella miten suomalaiset kommentoivat sivusta. "Eikö tuokaan idioottiryssä nyt tajua, että meillä on kiire bussiin. Hoitais ostoksensa sitten kun me ollaan lähdetty. Pidetään muutenkin tätä kaupunkia pystyssä….". En jaksanut kommentoida, vaan nautin täysillä erittäin hyvästä asiakaspalvelusta mitä viinikaupan tyttö tarjosi ja otin mukaani pullolliset gruusialaista ja bulgarialaista punaista.
Rajan ylitys takaisinkin sujui varsin jouhevasti ja pian olimmekin jo välimaaston tax free myymälässä. Ne siis ovat Mishan valtakuntaa . Tax Freessä hyllyt notkuivat karkkia, viinaa ja tupakkaa muttei tälläkään kertaa ollut intoa kantaa mitään ylimääräistä kotiin. Pysähdyimme taas samalla huoltoasemalla kuin tullessa. Kotimatkalla Hakaniemestä Aleksis Kiven kadulle muistelin Peteriä ja perjantaista kävelyämme. Oli hassua ajatella, että joku viikonloppu ehkä törmäisin Peteriin jossain omien kulmieni kuppiloista. Kävellessä Pietarin kauneus oli päälimmäisenä mielessä, ja Kallion kadut tuntuivat kovin kapeilta. Helsinki oli vapun jäljiltä paljon lohduttomammassa kunnossa kuin mitä Pietari oli. Aurinko paistoi, kalliolaiset juhlivat ja kotiin kotiväen luo oli taas kiva palata kun tiesi, että kohta pääsee taas jonnekkin.
Menoja :
http://spb.inout.ru
http://www.peterout.ru
http://www.billboard.spb.ru:8082/servlets/billboard
Menopaikkoja matkakertomuksessa mainittujen lisäksi :
http://molokoclub.ru
http://www.redclubonline.com
Infoa :
http://www.pietari.org - matkatoimisto Dodoni:n kasaama pietarihenkinen Pietari-portaali
http://www.saint-petersburg.com
http://eng.gov.spb.ru/
http://www.freshspb.ru
http://www.peterlink.ru/spb/
http://www.peterlink.ru/spb/index_eng.html - klikkailemalla valokuvia saat lisätietoa nähtävyyksistä
http://cityvision2000.com/history - kuvitettu historia, hyvä tietopaketti
http://www.spbu.ru - Pietarin yliopiston sivut
http://www.chaspik.spb.ru/cgi-bin/index.cgi?level - Chaspik - pietarilainen päivälehti
Kuvia :
http://www.cityvision2000.com/spb-bw/ - Ilya Narovlyanskyn upeita mustavalkokuvia
http://www.cityvision2000.com/photo-gallery/ - Dmitry Illisonin kuvia
http://enlight.ru/camera/index_e.htm - Peter Sobolevin kuvia
Paikalla, jossa Pietari sijaitsee, lähellä Nevan ja Ohtajoen yhtymäkohtaa (nykyisen Smolnan lähistöllä) oli jo 1600-luvulla linnoitus ja asutusta. Kun Ruotsi sai Stolbovan rauhassa 1617 Inkerinmaan, tälle paikalle rakennettiin linnoitus, joka esiintyy mm. nimillä Skantzen tai Nyenskans, suomeksi Kantsi tai Nevanlinna. Kaupunkioikeudet se sai vuonna 1642. 16.5.1703 Romanov-sukuinen tsaari Pietari I (Pjotr / Pjetri) perusti kaupungin Inkerinmaan Jänissaarelle, Pietari-Paavalin linnoituksesta alkaen. Vuonna 1712 loputkin hovista ja tärkein osa hallintoelimistä muutti kaupunkiin. Rakennettiin mm. Kronstadtin linnoitus, Pietari-Paavalin linnoitukseen kirkko (Trezzini), Menshikovin palatsi, Kesäpalatsi ja Pietarhovin rakennuksia, joista merkittävin on nyt jälleenrakennettu Suuri palatsi (Rastrelli) terasseineen ja suihkulähteineen. Venäjästä tuli Pietarin ansiosta myös merimahti. Pietari Suuren kuoltua 1725 maata hallitsi ensin hänen puolisonsa Katariina I, sitten poika Pietari II ja vuosina 1730-1740 Pietarin veljentytär keisarinna Anna, jolloin todellinen hallitsija oli Biron. Nevski Prospekt ja kaksi muuta valtaväylää rakennettiin. 1741 valtaistuimelle tuli vallankaappauksen kautta Pietari I:n tytär keisarinna Elisabet I (Jelizaveta). Pietariin nousivat mm. Talvipalatsi (Rastrelli) ja Smolnan luostari sekä Pyhän Nikolain kirkko. Morganaattiselle miehelleen Elisabet rakennutti Anitskovin palatsin Nevski prospektin varrelle ja Tsarskoje Seloon Katariinan palatsin (Rastrelli). Keisarinna Elisabetin kuoltua vuonna 1761 Katariina II (Jekaterina), sittemmin Suuri, kaappasi vallan 1762 mieheltään Pietari III:lta. Katariinasta tuli yksi Venäjän merkittävimmistä hallitsijoista. Maa laajeni (Puolan jaot ja Turkin sodat) ja Pietarin kaupunki kaunistui: Katariinan aikana rakennettiin muun muassa Vanha Eremitaasi laajojen taidekokoelmien säilytyspaikaksi, Marmoripalatsi kreivi Orloville, Tauriin palatsi, Jusupovin palatsi, Smolnan ylemmän luokan perheiden tyttärien sisäoppilaitos sekä kruununperijälle Suuri palatsi Pavlovskiin. Katariinan poika Paavali I (Pavel) nousi valtaistuimelle 1796. Hän pelkäsi jatkuvasti vallankaappausta ja rakennutti suojakseen Mihailovitsin palatsin salakäytävineen, useine tasoineen ja vallihautoineen. Paavali murhattiin ja tsaariksi nousi 1801 Suomenkin historiaan Porvoon valtiopäivien kautta kiinteästi liittyvä Aleksanteri I. Katariina Suuren Falkonetiltä tilaama Pietari I:n patsas pystytettiin ja myöhemmin myös Napoleonin voittaja, Aleksanteri I, sai omansa keskelle Palatsiaukiota, jonka ympärille olivat nousseet Senaatti, Synodi sekä Pääesikunta ja Riemukaari. Myös Montferrandin Iisakin kirkon aloittaminen ja Carlo Rossin suurtyö Taiteiden aukio Mikaelin palatseineen kuuluu tähän aikaan. Kauneimmat rakennukset oli rakennettu valmiiksi. Aleksanteri I:stä seurasi Nikolai I. Suomessa valapatoksikin sanottu, koska hän ei kutsunut Suomen valtiopäiviä koolle. Hänen poikansa Aleksanteri II sen puolestaan teki. Tähän tsaariin liittyy Verikirkoksi kutsuttu punatiilinen Vapahtajan Ylösnousemuksen kirkko, sillä se on rakennettu paikalle, jossa tsaari kuoli pommi-iskussa. Aleksanteri III:n melko lyhyen hallintokauden jälkeen tsaariksi tuli Nikolai II. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua 1914 kaupungin nimi muutettiin saksalaisvastaisissa tunnelmissa Petrogradiksi. Nikolai II luopui vallasta maaliskuussa 1917. Lokakuun vallankumouksen merkittävin laukaus ammuttiin lokakuun 25. päivänä 1917 Pietarissa risteilijä Auroralta. Pääkaupunki siirtyi jälleen Moskovaan. Lenin kuoli 1924 ja Petrogradista tuli Leningrad. Vuonna 1991 kaupunki otti takaisin vanhan nimensä St. Petersburg (venäjäksi muodossa Sankt Peterburg). Vuonna 1998 tsaari Nikolai II:n ja hänen perheensä maalliset jäännökset haudattiin suurin juhlallisuuksin Pietari-Paavalin linnoituksen kirkkoon.