Etukäteisvalmistelut

Luin talvella 2001 pikkusiskoltani varastamani Magnus Londenin kirjan Maan ääriin, joka kertoo kirjailijan vuonna 1992 ja 1995 tekemistä kahdesta matkasta Siperiaan. Hän piti matkoillaan yksityiskohtaista päiväkirjaa, joka julkaistiin reportaasikirjana vuonna 1998. Kirja seikkailuineen lumosi minut täysin ja sai haaveilemaan Siperian matkasta. Olin ollut kaikki opiskelukesät töissä ja halusin pitää kunnon loman opiskelujen lopettamisen ja työputkeen siirtymisen välillä. Talvella tapasin vanhaa Jyväskylässä asuvaa ystävääni Anttia. Istuimme baarissa ja selitin unelmastani. En ollut uskoa korviani, kun Antti melkein heti ilmoitti, että hän lähtee mukaani.

Kun molemmat saimme matkustusluvan seurustelukumppaneiltamme ja minulle järjestyi töistä palkaton loma, aloimme suunnitella matkaa. Suunnittelussa raamattumme oli Trans-Siberian handbook (Bryn Thomas, Trailblazer publications). Etsin netistä venäjänkielisiä kaupunkien nettisivuja, joita löytyi yllättävän hyvin. Lisäksi kävimme kyselemässä vinkkejä Suomi-Venäjä-seuran Venäjä-infossa. Tätä kautta saimme Siperiassa ja muualla omatoimimatkailleiden yhteystietoja ja kuulimme Sputnikista, joka oli hiljan perustettu. Mailailin muutamien matkaajien kanssa ja sain hyviä vinkkejä. Tanjaa tapasin henkilökohtaisesti, hän kertoi seikkailuistaan ja lainasi materiaalia. Tanjan juttuja kuunnellessa iski matkajännitys ja epäilys siitä, selviydymmekö reissusta. Päätimme etukäteen pysähdyspaikoiksi Pietarin, Moskovan, Jekaterinburgin, Irkutskin, Ulan Uden ja Vladivostokin. Päätimme, ettemme varaa junalippuja etukäteen. Majoituksen varasimme etukäteen ainoastaan Pietarissa, muuten aioimme etsiä paikan päällä halpoja majoituspaikkoja.

Pietari 22.-24.5.2001

Menimme Pietariin bussilla Helsingistä. Pietarissa asuimme Nukketeatterin hostellissa (pr. Nekrasova 6 tai 10), joka oli tasoonsa nähden aika kallis (20 dollaria). Ensimmäisenä iltana ostimme junaliput Pietarista Moskovaan ja Moskovasta Jekaterinburgiin. Junalippuja sai jonottaa asemalla noin 40 minuuttia, mutta onnistuimme saamaan liput niiksi päiviksi, kun halusimmekin. Lippuja ostaessa oli tärkeää mainita, että haluaa liput halvimpaan mahdollisimpaan junaan, sillä junia menee useita (paljon muitakin kun esim. Trans-siberian handbooksissa mainitut) ja niissä on suuria hintaeroja. Ensimmäinen lippujen ostaminen jännitti, Venäjällä kun myyjät eivät ole aina kovin ystävällisiä. Olinkin kirjoittanut varmuuden vuoksi lapulle, mitkä liput halusin.

Pietarissa vietimme muutaman päivän. Kävimme Eremitaasissa ja Venäläisen taiteen museossa ihailemassa Venäjän tsaarien suuruudenhulluutta ja taideteoksia. Kävimme Politiikan ja propagandan museossa, joka oli todella mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa Venäjällä matkaava Antti totutteli maahan ja oli alkushokissa.

Yritimme myös hoitaa lain vaatiman rekisteröitymisen. Majoituspaikkamme ei suostunut meitä rekisteröimään. He ohjasivat meitä toisiin hotelleihin, joissa meidän olisi pitänyt maksaa rekisteröitymisestä 50-250 dollaria. Soitimme suurlähetystöön ja kysyimme, mitä tehdä. Sieltä sanottiin, että ulkomaalaisvirastoja on kaupungissa kortteleittain monia, ja että prosessi on työläs ja aikaa vievä. Meille vihjattiin, etteivät he ole koskaan kuulleet, että kenellekään olisi tullut ongelmia siitä, jos on jättänyt rekisteröitymättä. Pyysimme majapaikastamme leimoin varustetun todistuksen, että olimme yöpyneet siellä, ja päätimme, että se käyköön rekisteröinnistä.

Viimeisenä iltana odottelimme Moskovan aseman lähellä Pizza Hutissa junan lähtöä. Kaivoin kaulapussistani junaliput ja aloin tarkistella niitä tarkemmin. Mielestämme olimme tarkistaneet liput huolella jo lippukassalla. Meiltä oli kuitenkin jäänyt huomaamatta, että Moskova - Jekaterinburg lippujen sijasta meille oli myyty Moskova - Sverdlovsk liput. Hetken aikaa olimme hätäännyksissä. Siperia-raamattukin oli tavarasäilössä, joten emme voineet tarkistaa, onko tuo Sverdlovsk lähelläkään Jekaterinburgia. Päättelimme matka-ajasta, että joko kaupunki on hyvinkin lähellä tai sitten, jos rata on joku muu kuin Siperian rata, harhaudumme hyvin kauas reitiltämme. Pähkäilimme, kehtaammeko mennä aseman infoon kysymään, voisiko täti ystävällisesti näyttää kartalta, mihin me olemme menossa. Antti kuitenkin muisti, että Jekaterinburgista käytetään myös toista nimeä. Matkaoppaamme varmisti, että Jekaterinburgin nimi vuosina 1924-1992 oli Sverdlovsk (Tsaariperheen murhan järjestäneen miehen mukaan) ja että Venäjän rautatiet käyttävät yhä vanhaa nimeä.

Matka Pietarista Moskovaan taittui mukavasti yöjunassa. Kohteliaat matkakumppanimme opettivat meidät junaelämään ja selittivät mm. lakanoiden vuokraamisen ja palauttamisen yksityiskohdat.

Moskova 25.5.2001

Olimme aamulla Moskovassa. Veimme tavarat säilöön ja lähdimme metrolla keskustaan. Ensimmäisellä kerralla Moskovan metro useine linjoineen vaati tarkkaavuutta, ja ajoimmekin kerran harhaan ennen, kuin opimme hahmottamaan metroreitit. Yritimme päästä katsomaan Leniniä, mutta mausoleumi oli suljettu. Halusimme mennä KGP-museoon, jota etsimme kauan. Kuljimme monta kertaa oppaassa olleen talon ohi, emmekä löytäneet museota. Päätimme mennä eräästä nimettömästä ovesta sisään. Välieteisessä törmäsimme aseistettuun vartijaan, joka vaati kulkulupia ja henkilöpapereita ja kysyi, mitkä ovat aikeemme. Sönkötin, että haluaisimme tulla tutustumaan museoon. Meidät käskettiin odottamaan. Kaksi eri henkilöä kävi vilkaisemassa meitä eteisessä. Parinkymmenen minuutin kuluttua joku tuli antamaan meille lapun, jossa oli puhelinnumero, minne saattoi ilmoittaa henkilötietonsa ja muutamassa päivässä vierailu onnistuisi, kunhan maksaisi 10 dollaria. Meillä ei ollut moiseen aikaa, joten museo jäi käymättä.

Ostimme eväitä ja illalla junamme Jekaterinburgiin lähti.

Junassa 25-27.5.2001

Ensimmäinen osuus Trans-Siperiaa tuntui älyttömän pitkältä, vaikka junamatka kesti vain vajaat kaksi vuorokautta. Samassa kupeessa kanssamme matkusti kaksi liikemiestä, jotka olivat kovin kiinnostuneita tietämään Suomesta, lähinnä taloudesta ja elintasosta. Miehet ihmettelivät, miksi olimme halunneet lähteä Siperiaan matkustamaan. Yritimme selittää asiaa, mutta emme saaneet miehiä muuttamaan käsitystään siitä, että olemme hulluja. Venäläisille omatoimimatkailu sinällään on uusi ja outo asia. He ovat tottuneet matkustamaan ryhmissä, joiden matkanjohtaja vastaa kaikesta. Venäläiset ihmettelivätkin, miten aiomme hankkia majoituksen ja junaliput ja hoitaa muut käytännön asiat. Tämä on ymmärrettävää, sillä eihän vapaa liikkuminen edes Venäjän sisällä ole ollut pitkään mahdollista. Sedillä oli myös pelko, että tulemme ulkomaalaisina huijatuiksi. Toinen heistä sanoi, ettemme saa kertoa kenellekään, että olemme menossa Vladivostokiin asti. Niin pitkä matka tarkoittaa sitä, että meillä on paljon rahaa ja tekee meistä houkuttelevan ryöstökohteen. Mies ehdotti, että kertoisimme olevamme matkalla aina seuraavaan matkakohteeseen. Matkan tarkoitukseksi mies ehdotti sen, että olemme matkalla katsomaan tätimme hautaa. Venäjällä matkatessa törmää usein tähän ilmiöön, kaikki venäläiset ajattelevat muiden venäläisten huijaavan parka-raukka-ulkomaalaisia ja alkavat siksi suojella heitä ja ovat todella auttavaisia.

Jutustelun lisäksi ehdimme junamatkan aikana pelata korttia ja jatsia sekä lueskella kirjojamme. Antti oli riskinä miehenä roudannut mukanaan Pushkinin Romaanit ja kertomukset ja Dostojevskin esikoisteoksen. Mulla puolestaan oli mukana Kerouachin Matkalla. Matkan aikana seurailimme reittiä Trans-Siberian handbookin kartasta, johon oli liitetty lyhyet kuvaukset ohittamistamme alueista. Kartta auttoi meitä hahmottamaan aikavyöhykkeitä. Ensimmäisen osuuden aikana opettelimme hyödyntämään pidemmät pysäkit ruokashoppailuun ja taukoliikuntaan. Teimme myös päiväretken ravintolavaunuun, jossa opettelimme vänkäämään tarjoilijan kanssa, joka yritti lisäillä ulkomaalaisten laskuun omia lisiään. Ihailimme maisemia, luontoa ja ohi vilistäviä kyliä. Tällä osuudella ylitimme Ural-vuoret, jotka olivat pienuudessaan hieman pettymys. Toisaalta ymmärrettävää, ettei junarataa ole isketty vuoriston läpi sen korkeimmassa kohtaa.

Jekaterinburg 27.-28.5.2001

Jekaterinburg on vuonna 1672 vanhauskoisten perustama kaupunki, jossa on nykyään 1.5 miljoonaa asukasta. Kaupunki sijaitsee Ural-vuorten kyljessä. Noin sata kilometriä ennen Jekaterinburgia on Euroopan ja Aasian raja. Jekaterinburgin historian merkittävin tapaus oli Romanovin tsaariperheen murha toukokuussa vuonna 1918. Nykyisin kaupungin kuuluisin kasvatti on entinen presidentti Boris Jeltsin.

Jekaterinburgiin saavuimme aamulla. Kiersimme kyselemässä hotellien hintoja ja päätimme majoittua Sverdlovsk nimiseen hotelliin, joka sijaitsi rautatieaseman vieressä. Hotelli oli hyvä hinta-laatu suhteeltaan. Saimme kahden hengen huoneen, jossa oli oma kylpyhuone ja suihku, josta tuli lämmintä vettä! Oli ihanaa päästä suihkuun ja saada vaatteet pestyä.

Päivällä kävelimme keskustassa. Jostakin syystä meitä ei kiinnostanut mennä katsomaan Romanovien muistomerkkiä (harmittaa jälkikäteen). Sen sijaan etsimme Afganistanin sodan muistomerkkiä, jota lapset käyttivät kiipeilytelineenä.

Kaupungista oli vaikea löytää kohtuuhintaista ruokapaikkaa. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin matkasekkien vaihtaminen, johon tuhrautui jälkimmäinen päivämme. Olimme ottaneet osan rahoista matkasekkeinä. Kävimme läpi kaikki löytämämme pankit ja postit, mutta yhdessäkään ei niitä suostuttu vaihtamaan. Aloimme jo olla epätoivoisia ja mietimme, uskallammeko jatkaa syvemmälle Siperiaan, jos meillä ei ole käteistä paluulippuihin. Lopulta päätimme mennä Jenkkien lähetystöön pyytämään apua. Meillä kävi huono tuuri, sillä lähetystö oli suljettu. Onneksi viereisessä talossa sijaitsi Iso-Britannian lähetystö, jossa henkilökunta selvitti meille asian. Sitten ajelimme johdinautolla lähiöön (joka ei enää mahtunut karttaamme) ja löysimme erään pankin sivukonttorin, jossa suostuttiin vaihtamaan sekit ja matkamme sai jatkua kohti Irkutskia.

Junassa 28.-30.5.2001

Toisella junaosuudella saimme matkatovereiksi 4-vuotiaan Kolja-pojan ja tämän isoisän. Pietarilainen Kolja oli menossa kesäksi isovanhempiensa luokse Kazakstaniin. Isoisä oli ammatiltaan peruskoulun rehtori. Hyvin opettavaiseen tyyliin hän piti huolta niin Koljasta kuin meistäkin, selitti elämän ihmeellisyyksiä ja peitteli iltaisella. Kolja oli ihan hädissään jouduttuaan eroon vanhemmistaan ja kai meistäkin paistoi ensikertalaisen siperianmatkaajan epävarmuus.

Kolja ja isoisä jäivät Novosibirskissa pois ja heidän tilalleen tuli nuori nainen ja mies. He eivät tunteneet toisiaan. Molemmat olivat aika hiljaisia matkakumppaneita, ja vasta loppumatkasta paljastui, että he ovat molemmat juristeja. Sen jälkeen heillä kahdella löytyikin ammattijutusteltavaa.

Viimeisenä iltana ennen Irkutskia menimme ravintolavaunuun. Siellä seuraamme etsiytyi noin nelikymppinen liikemies, joka möi Nokian kännyköitä pitkin Siperiaa, ja tämän kaksikymppinen (maksullinen) naisseuralainen. Pariskunta oli erittäin kiinnostunut seurastamme, mies halusi tarjota meille ruokaa ja etenkin viinaa. He olisivat myös halunneet majoittaa meidät Irkutskissa sillä ehdolla, että pitäisimme naiselle seuraa sillä aikaa, kun mies oli töissä. Tarjoukseen kuului auto kuljettajineen, huumeet ja ryhmäseksi. Yritimme kaikin keinoin vetäytyä, mutta pariskunta oli kovin itsepintainen. Lopulta Antti esitti umpihumalaista ja sanoin, että minun täytyy viedä hänet takaisin hyttiin. Mies antoi periksi ja lupasi tulla hakemaan meitä vaunustamme aamulla Irkutskissa. Olimme hieman paniikissa, sillä emme halunneet sotkeutua venäläisiin huumeympyröihin. Kerroimme juristimiehelle ongelmastamme, ja tämä oli kovasti huolissaan siitä, millaisiin ongelmiin olimme ajautuneet. Hän itse oli jäämässä pois aamulla tunti ennen Irkutskia. Yön aikana mies oli konsultoinut naisjuristia ja nähtävästi samalla värvännyt tämän holhoamaan meitä.

Irkutsk 30.5-4.6

Irkutskissa naisjuristi nappasikin meidät heti junan pysähdyttyä mukaansa, ja vei bisneskeskukseen. Siellä nainen järjesti meille erittäin halvan majoituksen Akademicheskaja nimisestä yliopiston hotellista (os. Lermontova 271). Kiittelimme häntä useaan kertaan. Nainen piti itsestään selvänä, että hän saattaa meidät majapaikkaamme, joka sijaitsi noin 30 minuutin bussimatkan päässä asemalta. Vakuuttelimme, ettei hänen tarvitsisi vaivaantua, sillä löytäisimme paikan itsekin. Nainen ei selvästikään luottanut kykyymme selvitä, vaan pysyi sinnikkäästi mukana. Hänen uskonsa meihin ei ainakaan lisääntynyt, sillä miltei heti lähdettyämme kävelemään kompastuin kupruileville raitiovaunukiskoille (Venäjällä täytyy aina katsoa mihin astuu). Painava rinkka selässäni en päässyt itse ylös ja saatoin vain katsella lähestyvää raitiovaunua, joka onneksi ehti jarruttaa. Umpiväsyneenä (juna oli saapunut aamulla aikaisin ja aikaero sai saapumisen tuntumaan vielä aikaisemmalta), jalat ja kädet verillä ja edellisen päivän sotkusta järkyttyneenä tuli mitta täyteen ja itku silmään. Matkustimme marshrutkalla (reittitaksilla) hotellille. Siellä vastaanottotiskin täti sai älyttömän kohtauksen, sillä olimme matkustaneet Venäjällä jo viikon rekisteröitymättä. (Jekaterinburgissa kukaan ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota.) Juristityttö loi meihin epätoivoisia katseita, kun selittelimme asiaa ja näytimme käsinkirjoitettuja "nämä kävi täällä" lappujamme. Lopulta täti rauhoittui ja suostui rekisteröimään meidät 25 ruplalla (mikä oli halpa verrattuna Pietarissa pyydettyyn 50-250 dollariin). Yritimme tarjota meitä auttaneelle tytölle kiitokseksi edes aamiaisen, mutta hän kieltäytyi kaikista korvauksista ja lähti.

Kahden hengen huoneemme oli siisti ja siinä oli oma vessa. Suihkut sijaitsivat kellarissa. Pian meille selvisi, että suihkut oli suljettu lämminvesikatkon vuoksi eikä niihin päästetty pyynnöistä huolimatta kylmään suihkuun. Viruttelimme itseämme lavuaarin kylmällä vedellä ja lainasimme siivoajilta vedenkeitintä, jolla keittelimme vähän pyykkivettä. Emme olleet ymmärtäneet ottaa omaa tulppaa mukaan ja muovipussiviritelmämme falskasivat. Niinpä vaatteiden pesu oli enemmän symbolinen rituaali kuin puhdistava toimenpide.

Irkutskiin kaupunkina tykästyin heti. Kuljeskelimme kaupungilla ja oleskelimme joen rannalla. Meille tultiin tarjoamaan useita kertoja huumeita, lieneekö johtunut Antin pitkistä hiuksista. Irkutskissa kävimme tutustumassa alueen historialliseen museoon, jossa valitettavasti oli hyvin vähän taustatietoja esineistä ja moni asia jäikin epäselväksi. Tärkeäksi tukikohdaksi meille muodostui Marata 38 niminen nettikahvila, joka sijaitsi vanhan talon kellarissa. Sieltä mailailimme seurustelukumppaneillemme ja muille ystäville kokemuksiamme.

Oleskelumme aikana Irkutskissa vietettiin kaupungin 440-vuotissyntymäpäiviä. Seurailimme puistossa kansanjuhlaa esityksineen.

Teimme päiväretken Baikal-järvelle. Olimme diilanneet erään matkatoimiston kautta meille oppaan ja auton käyttöömme. Saimme diilin halvalla, sillä opas oli matkatoimistovirkailijan aviomies ja perhe oli lähdössä lapsineen kesälomallaan Särkänniemeen. Heillä oli huvipuiston esite, ja me jouduimme demonstroimaan, miten mikin laite kieputtaa. Toivottavasti lapset tykkäsivät, viiden päivän yhdensuuntainen junamatka huvipuistoon tuntuu aika pitkältä…

Menomatkalla tutustuimme etnografiseen ulkoilmamuseoon, jossa oli eri aikakausien asumuksia ja joka vastasi Helsingin Seurasaarta. Sitten ajoimme Livstjankan kalastajakylään. Baikal-järvi oli vaikuttava kokemus. Oli uskomatonta, kuinka järvi huokui kylmää ilmaa ympärilleen. 40 kilometrin päässä Irkutskissa oli helle, mutta Livstjankassa sai vetää päälleen pitkät kalsarit ja takit. Livstjankassa kävimme Baikalin ekologisessa museossa, joka oli mielenkiintoinen (vaikka Venäjällä aina tulee skeptinen olo, kun on kyse ympäristöasioista). Söimme rannalla omul-kalaa rannalla ja kävimme näköalapaikoilla. Meillä oli tarkoituksena jäädä yöksi Baikal-järvelle. Meillä oli kuitenkin liian vähän vaatteita mukana ja kun vielä omul-kala alkoi potkia mahassa ikävästi, jouduimme valitettavasti palaamaan Irkutskiin.

Junassa 4.-5.6.2001

Irkutskin ja Ulan Uden välistä osuutta pidetään Siperian radan kauneimpana. Me matkasimme yöllä, joten emme juuri päässeet maisemia ihailemaan. Muutaman kerran herätessäni kurkistin, välkehtikö Baikal-järvi öisen metsän takaa.

Ulan Ude 5.-7.6.2001

Ulan Ude on 1668 perustettu Burjatian tasavallan pääkaupunki. Burjatia on buddhalaista Siperiaa ja sen väestöstä 21 % on etnisesti mongolialaista alkuperää. Kaupungissa on noin 400 000 asukasta ja se on viehättävän pieni. Saavuimme Ulan Udeen aamulla aikaisin. Jäimme nukkumaan juna-aseman Komnaty Otdyhaan eli lepohuoneisiin. Majoitus oli halpa, siisti ja rauhallinen. Saimme kahden hengen huoneen. Huono puoli oli se, että Ulan Udessakin oli lämminvesikatko eikä kylmään suihkuun päästetty.

Ulan Udessa meillä oli ainoan kerran koko matkan aikana vaikeuksia hankkia junalippuja, jouduimmekin olemaan siellä kaksi yötä suunnittelemamme yhden sijasta. Tämä ei haitannut, sillä viihdyimme kaupungissa hyvin.

Ensimmäinen päivä oli sateinen. Kävelimme kaupungilla ja ihailimme torilla maailman suurinta Lenin päätä.

Kävimme elokuvissa ja guljailimme. Illalla etsimme nuorisoteatterin, jossa esitettiin Gogolin Kuolleita sieluja. Antti oli esiintynyt samassa näytelmässä keväällä ylioppilasteatterissa ja oli kiinnostunut näkemään burjaattiversion. Löysimme teatterin ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja kutsuttiin seuraamaan harjoituksia, joiden piti juuri olla alkamassa. Odotteluajalla meille tarjottiin teetä ja ensimmäistä näyttelyään valmistelemassa olleet nuoret kuvataiteilijat pitivät meille seuraa. Juttelimme Burjatian nykypäivästä ja taiteilijan elämästä Venäjällä. Nuoret kadehtivat mahdollisuuttamme matkustaa ja nähdä maailman taidemuseoita. Kummastukseksemme burjaattinuoret eivät olleet kovin kansallismielisiä eivätkä nähneet itsenäistymistä realistisena mahdollisuutena. Odottelimme harjoitusten alkamista parisen tuntija. Kukaan ei kuitenkaan saapunut harjoituksiin, joten lähdimme pois.

Seuraavana päivänä teimme retken Ivolginsky Datsalle, 35 kilometrin päässä kaupungista sijaitsevaan buddhalaisluostariin. Luostariin pääsi kätevästi paikallisbussilla. Ennen vallankumousta Burjatiassa oli useita buddhalaisluostareita, joista merkittävin oli Seleginskin luostari. Luostarit suljettiin -30 luvulla ja munkit lähetettiin pakkotyöleireille. Stalinin uskonnolliset näkemykset lievenivät hieman ajan kuluessa ja vuonna 1946 avattiin Ivolginskin luostari. Nykyään luostarissa asuu 30 lamaa, jotka ovat käyneet saamassa oppinsa Ulan Batorissa.

Luostarissa oli viehättävä venäläis-buddhalainen tunnelma. Nuoret munkit toimittivat kyllä hartaina menoja, mutta temppeleiden ulkopuolella he ryntäilivät juosten paikasta toiseen niin, että kaavut aukesivat ja lepattivat perässä. Munkeilla oli myös amerikkalaistyylisiä lippiksiä coolisti väärinpäin päässä ja merkkimuovipusseja.

Lähtöpäivänä tapasimme Ulan Uden asemalla kaksi mormonipoikaa, jotka odottelivat samaa junaa kuin mekin. Juna oli muutamia tunteja myöhässä, joten meillä oli aikaa jutella. Mormonit olivat tekemässä heidän uskoonsa kuuluvaa lähetystyötä. Molemmat olivat ikionnellisia saadessaan puhua englantia. Oma englantini on aivan surkeaa, eikä kielitaitoani ole koskaan kehuttu. Nämä kaksi ylistivät sitä innokkaasti. Pojat oli lähetetty Venäjälle kahdeksi vuodeksi muutaman kuukauden kielikurssin jälkeen. Vielä nytkin he puhuivat melko huonosti venäjää. He olivat viettäneet talven Omskissa. Talvi oli ollut rankka etenkin kalifornialaisen mormonin mielestä. Juuri kun pojat olivat tottuneet Omskiin, heidät oli siirretty Ulan Udeen. Pojat kertoilivat elämästään. Näki, että heidän uskoaan koeteltiin kovin. Nyt he olivat asemalla, sillä uskonto sallii yhteydenpidon perheeseen ainoastaan kirjeiden (ei sähköpostin) välityksellä. Kirjeen tulo Siperiaan voi viedä parikin viikkoa. Pojat nopeuttivat postin kulkua hakemalla kirjeet suoraan postivaunusta. Antin kanssa mietimme, että jos olisimme tavanneet pojat edellisenä päivänä, olisimme todennäköisesti kääntyneet mormoneiksi. Pojilla oli nimittäin asunnossaan suihku, josta tuli lämmintä vettä, ja siitä hyvästä olisi miltei myynyt sielunsa.

Junassa 7.-10.6.2001

Junamatka Ulan Udesta Vladivostokiin sujui jo rutiinilla. Matkakumppaneina meillä oli eläkeläispariskunta. He olivat ajaneet japanilaisen tuontiauton Vladivostokista Ulan Udeen. Mies oli ajanut monta päivää autoa lähes tauotta ja nyt hän nukkui miltei koko matkan. Rouva jutteli heidän elämästään. Hän kertoi heidän menettäneen säästönsä elokuun -98 talouskriisissä. Nyt heidän täytyi eläkeläisinä harrastaa autonsiirtobisnestä, että tulisivat toimeen.

Vladivostok 10.-13.6.2001

Saavuimme Vladivostokiin aikaisin aamulla. Menimme aseman bisneskeskukseen varaamaan junalippuja ja kyselemään majoituksesta. Onnistuimme saamaan liput junaan numero 317. Liput tuohon junaan maksoivat miltei puolet vähemmän kuin tunnettuun numero 2 junaan. Tosin junamatka oli kestoltaan muutaman tunnin pidempi kuin numero kakkosella, mutta seitsemän päivän matkassa se ei paljon tunnu.

Koska bisneskeskuksessa ei ollut majoituksen varauspalvelua, jouduimme lähtemään kiertelemään kaupunkia ja etsimään majoitusta. Päädyimme hotelli Vladivostokiin (Naberezhnaja 10). Hotelli oli tasoltaan hyvä ja saimme huoneen, jossa oli oma kylpyhuone. Pääsimme myös lämpimään suihkuun, ensimmäistä kertaa Jekaterinburgin jälkeen.

Vladivostok oli vielä 1990 suljettu kaupunki, sillä siellä sijaitsee laivastotukikohta. Nykyisin Vladivostokissa on 650 000 asukasta. Kaupunki kukkuloineen sijaitsee aivan Tyynen valtameren rannalla, ja on tunnelmaltaan miellyttävä. Vladivostokista on laivayhteydet Japaniin ja Koreaan. Tämä näkyi myös katukuvassa, sillä japanilaisia turistiryhmiä kuljetettiin busseilla ympäriinsä. Vladivostok erosi autokannaltaan muusta Siperiasta, sillä monet ajelivat hienoilla uusilla japanilaisilla autoilla. Idän tunnelma näkyi myös ruokakulttuurissa, Vladivostokissa oli paljon kiinalaisia ja japanilaisia ravintoloita.

Tuntui oudolta seistä Tyynenmeren rannalla ja miettiä, että olemme matkanneet 9300 kilometriä Moskovasta. Kävimme ihailemassa kaupunkia näköalakukkuloilta, joilta näkyi kaupungin lisäksi sotalaivoja. Nähtävyyksistä testasimme Historiallisen museon, joka esitteli alueen historiaa ja luontoa.

Junassa 13-19.6.2001

Matka Vladivostokista Moskovaan kesti viikon. Olimme etukäteen suunnitelleet pysähtymistä kerran matkan varrella, niin että pääsisi suihkuun ja saisi vaatteet pestyä. Junalippuja oli kuitenkin hieman vaikea hankkia lomakauden alettua, joten päätimme matkustaa suoraan Moskovaan. Kupeessa kanssamme matkustivat koko matkan 14-vuotias Anton ja hänen isänsä. He olivat kotoisin pienestä kaupungista, joka sijaitsi sadan kilometrin päässä Vladivostokista. Anton oli ensimmäistä kertaa elämässään matkalla, menossa mummonsa luokse Voroneshiin (noin seitsemän tuntia Moskovasta etelään). Olimme ensimmäiset hänen tapaamansa ulkomaalaiset. Anton tuijotti tiiviisti koko matkan tekemisiämme ja kysyi joka asiasta: "Miksi teet noin?" Molemmat olivat mukavia ihmisiä, mutta kyselyyn meinasi mennä hermo…

Viikko meni uskomattoman nopeasti (tai ei tuntunut niiin pitkältä kuin olisi odottanut). Viikko tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen etappimme, joka oli kestänyt alle kaksi päivää. Matkan aikana ehti saavuttaa sopivan mielentilan, junatranssin. Koko matkan oli kova helle, joka teki olon tukalaksi. Niinpä saatoin seistä tunteja käytävällä ja roikottaa käsiä ulos avonaisesta ikkunasta. Viikon aikana ehdimme lukea paljon ja pelata korttia. Antonkin opetteli korttipelejä ja jatsia. Viikon matkalla täytyi jo kehitellä junaan suihkuviritelmiä, ja pesin kerran hiukseni. Se oli hidas projekti, sillä kraanasta tuli vettä tippa kerrallaan. Ikävin asia matkassa oli kuusissakymmenissä oleva Jeltsinin oloinen mies, joka kännipäissään kävi ahdistelemassa minua mm siitä, että hän aistii, ettei Antin ja minun seksielämä toimi. Antonin isä osti Baikalin tienoilta tuliaisiksi omul-kalaa, joka ehti aiheuttaa melkoiset aromit kupeeseemme jäljellä olleiden neljän matkapäivän aikana…

Moskova 19.6.2001

Moskovassa jännäsimme, saisimmeko liput samana iltana lähtevään Pietarin junaan. Puolen tunnin odottelun jälkeen onnistuimme hankkimaan liput. Vain 1. luokan paikkoja oli jäljellä. Voi hienoja liikemiehiä, jotka olivat maksaneet kalliin lipun päästäkseen parempien ihmisten seuraan, ja saivatkin sitten hyttiinsä meidät, viikon junassa matkanneet hysteeriset suomalaiset. Hävetti.

Pietari 20.6.2001

Pietarissa menimme Hotelli Moskovan aulaan kyselemään Suomeen lähteviä busseja. Lippuja ei voinut varata ennakkoon, joten säilyi jännitys siitä, mahdummeko kyytiin. Aulassa Antin rinkka kaatui kivilattialle. Antti oli ostanut kultakin kahdeksalta aikavyöhykkeeltä muistoksi yhden pullon olutta. Viimeisin niistä räjähti rinkkaan ja tuhosi mm. matkapäiväkirjamme ja Antin kännykän ja kameran. Onneksi filmit säästyivät.

Ehdimme hieman hengailla Pietarissa ennen bussin lähtöä. Mahduimme mukaan ja sama bussikuski kuin tulomatkalla kuljetti meidät turvallisesti kotiin.

Helsinki 20.6.2001 -

Kotona olin pitkään aivan sekaisin matkasta. Tuntui ihmeelliseltä päästä kuumaan suihkuun ja saada vaatteet pestyä. Kaikki asiat sujuivat hämmentävän helposti. Matkasta oli vaikea kertoa ystäville. Koko todellisuus oli ollut niin erilaista, ettei ollut sanoja kuvata sitä. Siperia oli tehnyt niin suuren vaikutuksen, ettei sitä kyennyt muille välittämään.

Nyt jälkikäteen ihmettelen, mihin päivämme oikein kuluivat. Emmehän oikeastaan tutustuneet nähtävyyksiin juuri lainkaan. Ensimmäinen matkamme olikin täynnä säätämistä. Koko ajan meillä oli jokin käytännön ongelma ratkaistavana. Päivät kaupungeissa kuluivat siihen, että yritimme hankkia junalippuja, etsiä majoitusta, ruokapaikkaa, rahanvaihtopistettä, kaupungin karttaa, internetiä tai vessaa ja kun kaikki nämä oli löydetty, saikin aloittaa kierroksen alusta. Reissu saikin minut vakuuttumaan siitä, että paras tapa kohentaa kielitaitoaan on matkustaa Venäjälle, ajautua ongelmiin ja sitten selvitellä niitä. Toisaalta Siperian onneen ja autuuteen ei paljoa tarvittu, lämmin kalja (ja vessa), omul-kala Baikalin rannalla, junan rauhoittava rytmi. Varsinaiseksi lepolomaksi ei reissua voinut kuvata. Onneksi olin ottanut matkan jälkeen lähes kuukauden palkatonta lomaa, mikä miltei menikin reissusta toipumiseen.

Seuraavilla reissuilla monet asiat ovat sujuneet helpommin. Olen varmasti oppinut hoitamaan asioita paremmin ja ehkä myös Venäjä on muuttunut hieman. Ensimmäinen Siperian matkani opetti minut luottamaan siihen, että Venäjällä asiat kuitenkin yleensä järjestyvät. Ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Itkun, suuttumuksen, nöyryyden tai naurun kautta. Ja että oikeastaan on tärkeintä vain antaa junan kuljettaa.