Ajatus lähteä matkalle syntyi yllättäin, kuten kaikki hyvät ideat. Huhtikuussa tulin töistä suoraan lapsuuden ystävälleni Sadulle. Tarkoituksena oli nähdä pitkästä aikaa, juoda yhdet siiderit ja Satun piti leikata multa hiukset. Sinä päivänä molemmilla oli toivottoman paha olla itsensä kanssa ja kelattiin, että jotakin tarvis tehdä. Jotenkin se matka-ajatus sitten lensi ilmaan. Mä halusin takaisin Baikal-järvelle, jossa oltiin edellisenä kesänä ystäväni Antin kanssa Transsiperian reissullamme. Satu oli katsonut edellisenä iltana kiinalaisen elokuvan, jonka perusteella halusi Kiinaan. Ja koska Mongolia oli sopivasti niiden välissä, päätettiin käydä samalla vaivalla sielläkin.
Tunnusteltiin ajatusta niiden yksien siiderien ajan, ja sitten päätettiin lähteä hakemaan Alkosta viinipulloa ja Kallion kirjastosta karttoja ja matkakirjallisuutta. Kirjoja (tosin vanhentuneita) löytyikin kaksi kassillista.
Vapun jälkeen alkoivat todelliset matkajärjestelyt. Olimme päättäneet olla reissussa noin kuukauden. Pysähdyspaikkojen määrän olimme rajanneet kolmeen, niin että jokaisessa olisi kunnolla aikaa ja mahdollisuus viettää myös sellaisia päiviä, ettei tee mitään. Olimme haastatelleet Tanjaa, joka oli tehnyt kyseisen matkan vuosi sitten. Tanjalta saikin hyviä matkavinkkejä ja Lonely Planetit, joita sitten lueskelimme sen verran kuin ehdimme. Koska aikataulu oli suhteellisen rajattu, päädyimme siihen, että varaamme junaliput Irkutskista Mongoliaan ja Mongoliasta Beijingiin etukäteen. Päätimme myös lentää kotiin. Alkuvalmistelut osoittautuivat odotettua vaativimmiksi, ja jo tässä vaiheessa kaikki, mikä vain pystyi menemään pieleen, meni pieleen.
Lentoliput oli jo myyty miltei koko kesäksi. Meidän täytyikin lyhentää matkaamme neljällä päivällä lentolippujen takia. Myös junalippujen hankkiminen takkusi.
Meidän piti hankkia viisumit Venäjälle, Mongoliaan ja Kiinaan. Aloitimme Venäjän viisumeista, jotka hankimme Viisumi-kahvilasta Hakaniemen torin reunalta. Tullessamme hakemaan valmiita viisumeita osoittautui, että Viisumikahvilan miesvirkailija oli humalassa ja Satun passi hukuksissa. Odottelimme tunnin passin löytymistä, sitten venäläinen naisvirkailija haukkui meidät siitä, että passi oli kadonnut ja käski soittamaan seuraavana päivänä. Seuravana päivänä Satulle sanottiin, että passi löytyy seuraavan viikon tiistaina. Niin kuin sitten löytyikin. Mutta siinä vaiheessa oli jo kova kiire Kiinan ja Mongolian viisumeiden kanssa. Satulla oli pääsykoeviikko ja mulla töitä, ja meidät pelastikin Satun ystävä, joka kuskasi passejamme Kulosaareen Kiinan lähetystöön.
Alle kaksi viikkoa ennen matkaa mulla oli työhöntulotarkastus, joka liittyi mulle esitettyyn virkaan. Tarkastuksessa terveydenhoitaja kiinnitti huomiota nopeaan pulssiin ja matalaan painoon ja lähetti mut kilpirauhaskokeisiin. Perjantaina 14.6 se soitti mulle, ja sanoi että mulla on kilpirauhasen liikatoiminta, joka on vaarallista ja jota ne ei aio hoitaa. Se käski soittamaan välittömästi oman alueen terveyskeskukseen. Soitinkin, mutten saanut aikaa lääkärille myöskään sieltä. Päivä töissä meni itkeskelyksi. Kaikki työkaverit olivat aivan ihania ja lohduttelivat. Välillä soiteltiin Satun kanssa itkuisia matkajärjestelyjä, junaliput olivat vihdoin varmistuneet Travellerin kautta. Matkan kohtalo oli epävarma, mutta päätimme jatkaa järjestelyjä siihen asti, että lääkäri kieltää ehdottomasti lähtemästä.
Viikonloppu meni kuitenkin ahdistuksessa, kun kuuntelin sydäntä, joka hakkasi koko ajan yli 120 kertaa minuutissa. Maanantaina soitin uudestaan terveyskeskukseen ja sain tällä kertaa päivystysajan. Lääkäri määräsi lisätutkimuksiin ja aloitti sydämen sykettä hillitsevän lääkityksen. Koko viikon juoksin kaiken maailman tutkimuksissa. Kukaan ei ottanut matkaan kantaa. Keskiviikkona oma lääkäri konsultoi ensin Laakson erikoislääkäriä (joka oli sitä mieltä ettei matkalle kantsi lähteä) ja lähetti mut sitten loppupäiväksi Meilahteen päivystykseen. Siellä lääkäri tutki mut, otti ultaraäänen ja määräsi kilpirauhaslääkkeet ja konsultoi vielä toista lääkäriä. Sitten se piti kovat saarnat siitä, mitä pitää tehdä jos... Ja niitä josseja oli paljon. Lääkkeiden sivuvaikutuksiin kuuluu harvinainen oireyhtymä, joka tuhoaa kehon kaikki valkosolut. Niinpä minkä tahansa vaivan ilmaannuttua täytyy heti mennä lääkäriin. Lupasin toimia näin ja etsiä etukäteen netistä matkapaikkojen lääkärikeskusten yhteystiedot ja kääntää venäjäksi epikriisin. Näillä ehdoilla lääkäri antoi lähtöluvan. Odottelin vielä tunnin epikriisin kirjoittamista ja olin varmasti onnellisin ihminen siinä talossa, kun toimistotäti toi sen minulle sanoen: "Ei sitten muuta kuin Siperiaan!"
Bussi Pietariin lähti seitsemältä aamulla. Juhannus oli mennyt rauhallisesti, viikonlopun olin ollut kotona, pakkaillut pikkuhiljaa ja pessyt pyykkiä. Satun kanssa soittelimme sunnuntaina, koko matkalle lähtö tuntui epätodelliselta.
Aamulla herätys oli aikainen. Lähtö sujui omalta osaltani rauhallisesti. Soitin Satulle varmistussoiton aamulla ja sain tietää, ettei se ollut nukkunut koko yönä lainkaan ja vieläkin suurin osa tavaroista oli pakkaamatta. Se ehti kuitenkin ajoissa linjikselle. Bussimatka sujui vaivatta, nukuttiin molemmat rajalle asti ja Satu Pietariin. Pietarissa jäimme Moskovan rautatieaseman edessä pois. Ensin vaihdoin rahaa, Satu odotteli kamojen kanssa asemalla. Sitten seurasi kahden tunnin junalippujen jonotus hikisen kuumassa asemahallista. Jono ei liikkunut puoleen tuntiin lainkaan, kun tädillä oli pereriv. Jonottaessamme olin melko vakuuttunut siitä, että meidän tulisi tehdä reissu myös kaupungin toisella puolella olevaan lipputoimistoon, sillä eihän Venäjällä voi ostaa samalta luukulta eri päivinä ja eri paikoista lähteviin juniin lippuja. Kuulin onneksi jonkun käyttävän kiertoilmaisua, jolla asia onnistui: sen sijaan, että olisin pyytänyt liput Pietarista Moskovaan ja Moskovasta Irkutskiin, olin ovela ja pyysin liput Pietarista Irkutskiin Moskovan kautta. Ja tätin oli pakko myydä liput. Koska pyysin halvimmat liput, se iski meille istumapaikat Moskovaan. No matka on vain yhden yön, ajattelimme.
Saatuamme junaliput lähdimme viime vuonna tutuksi tulleeseen baariin juomaan pienet kaljat ja syömään valkosipulilla ja juustolla täytetyt tomaatit (nam) sekä blinit. Meillä oli vain muutamia tunteja aikaa ennen junan lähtöä, joten päätimme vain käveleskellä kaupungilla. Kävimme jokiristeilyllä ja mä shoppasin pokkareita matkalukemiseksi, kaksi Daniel Steeliä ja yhden Marininan dekkarin. Satu ei ehtinyt saamaan oikein mitään käsitystä kaupungista, mutta siinä vaiheessa kuvittelimme, että teemme uuden matkan Pietariin elokuussa, olihan meillä kaksikertaviisumit.
Juna lähti keskiyöllä. Vaunu oli ängetty aivan täyteen istumapaikkoja, eikä sen enempää jalkatilaa kuin säilytystilaa tavaroillekaan ollut. Meidän paikat olivat valitettavasti neljän hengen vastakkaiset paikat. Vastapäätä tuli istumaan kaksi toisilleen tuntematonta venäläistä nuorta kundia. Meillä oli Satun kanssa kauhea häsellys kamojen kanssa. Vaunussa oli ahdasta ja älyttömän kuumaa, hiki pukkasi ja dödö oli pettänyt jo kauan aikaa sitten. Puolikas vaunua seurasi vakavina meidän säätämistä, ja meillä meni tietenkin pokka, ja saimme hihityskohtauksen vanhan ajan tyyliin. Kumpikaan ei voinut lopettaa nauramista pitkään aikaan ja nuoret miehet vastapäätä tuijottivat meitä vakavina ja tilanne oli kyllä melko hirveä. Nukkumisesta vaunussa ei tullut mitään. Oli liian kuuma ja aina heräsi siihen, että joka paikka oli puuduksissa ja oli potkinut vastapäistä poikaa unissaan. Tuskaisen yön jälkeen olimme Moskovassa aamulla. Kamat säilöön, ja Mäkkäriin pesulle. Mäkkärissä oli muitakin ihmisiä samoilla motiiveilla, olihan osasta Moskovan lähiöistä kuuman veden kesäinen 7 viikon katko.
Mäkkärin jälkeen lähdimme tapaamaan Leniniä. Mulle yritys oli jo kolmas vuoden sisään. Edellisillä kerroilla Leniniä ei päässyt näkemään, sillä hän oli lisämarinoitavana. Taaskin paikka oli suljettu. Koko Punainen tori oli aidoilla eristetty. Yksikään valvovista sotilaista ei antanut järkevää selitystä sulkemiseen. Lisäksi ryhmät pääsivät koko ajan sulun läpi. Kärtimme jonkin aikaa kusipäisen sotilaan kanssa ja luovutimme. Moskovassa emme sitten tehneetkään paljon mitään. Shoppasimme junaeväät ja kävimme kaljalla. Juna Irkutskiin lähti kahden jälkeen.
Etukäteen olin odottanut pitkää junamatkaa ehkä koko reissusta eniten. Neljä ja puoli päivää aikaa vain olla. Lueskella, juoda teetä, sosialisioida sen verran kun mieli tekee. Ostaa pienten asemien mummoilta piirakoita, retiisejä, kalaa ja lämmintä kaljaa. Nukahtaa junan kolinaan. Katsoa ikkunasta kun maisemat muuttuvat pikku hiljaa. Antaa junan kuljettaa. Päästää kaikki ohi. Tämä junamatka täyttikin kaikki odotukset, ja oli paras tähänastisista. Satukin mukautui junaelämään hyvin. Satu nukkui melkein koko viisi päivää, hereillä oloajankin vietimme etupäässä erikseen. Vaikka meidän välistä kommunikaatioita oli vähän, se ei häirinnyt kumpaakaan. Molemmat tarvitsivat yhtä paljon junan tarjoaman oman tilan ja mahdollisuuden rauhoittua.
Aika alkuvaiheessa matkaa kävi ilmi, että siinä missä mun elimistö käy ylikierroksilla, on Satun ongelma päinvastainen (se muisti matkan aikana, että joku lääkäri oli todennut sillä kilpirauhasen alitoiminnan, mutta sitten lääkäri oli vaihtunut ja asia unohtunut). Siinä missä mä oon nopea ja hätäinen, Satun elämä on kuin hidastetussa filmissä. Tämä tempoero aiheuttikin hm. epätahtia ja hermojen kiristymistä molemmille useampaan otteeseen matkan varrella. Satu nukkui about 15 tuntia päivässä, ja sainkin kommentteja "Ystäväsi nukkuu läpi Venäjän" jotka matkan edetessä muuttuivat muotoon "Ystäväsi nukkuu läpi elämän". Mutta uni on parasta huumetta, ja me reissailimme sillä asenteella, ettei ole mitään paineita saada aikaiseksi mitään. Nukkumisen lisäksi keskeiseen rooliin nousi syöminen, ja aioinkin lihota kilpirauhaslääkkeiden aiheuttamat 10 kiloa jo Venäjän puolella.
Juna oli tavallinen venäläinen juna, jossa ei ollut mitään lisämukavuuksia. Olimme junan ainoat ulkomaiset turistit, mikä oli ehdottoman hyvä juttu. Oman vaunumme provodnikeina eli junapalvelijoina oli kaksi tylyä miestä, jotka pihtasivat vessan avaamista asemien jälkeen mahdollisimman pitkään ja olivat muutenkin mahdollisimman epäkohteliaita ja vähän palvelualttiita.
Yksi junamatkojen parhaista puolista on se, että tutustuu satunnaisiin venäläisiin ja kuulee heidän elämäntarinansa. Tuntemattomalle ihmiselle on helppo avautua, varsinkin kun tietää, ettei tapaa toista enää koskaan. Lisäksi venäläiset ovat muutenkin paljon avoimempia kuin suomalaiset. Koko matkan ajan meillä oli älyttömän hyvä tuuri kupe-ihmisten suhteen.
Junassa ensimmäinen matkakumppanimme oli 21-vuotias udmurtti Dima-poika, joka oli juuri valmistunut insinööriksi ja oli tosi ylpeä siitä. Dima kertoili valmistumisbileistään, jotka koulu oli tarjonnut ja esitteli ylpeänä amerikkalaistyylistä valmistumishattuaan. Se olisi halunnut Outokummulle töihin (tienaamaan paljon rahaa), mutta ei ollut päässyt, koska ei puhu suomea eikä englantia. Sen sijaan se oli menossa oman kotikaupunkinsa (joka oli neukkuaikoina ollut suljettu kaupunki) töihin entiseen ydinasetehtaaseen, jossa nykyisin virallisesti valmistetaan "ydintekniikkaan liittyviä lisävarusteita". Se hyvä puoli Diman mukaan työpaikassa oli, että työn puolesta hän saa niin paljon säteilyä, ette tarvitse mennä armeijaan. Puhelimme ydinvoimasta, armeijasta, siviilipalvelusta ja Tsetseenian sodasta (Dima oli sitä mieltä, että syyskuun terrori-iskujen jälkeen lännessä hyväksytään Venäjän käymä sota). Dima kertoi lapsuudestaan KGP-agentti-isän ja opettaja äidin perheessä, monista muutoista isän tukikohtien muuttumisen vuoksi. Neuvostoliiton romahtamiseen Dima suhtautui kaksijakoisesti eikä osannut pitää sitä puhtaasti hyvänä tai huonona asiana. Hänen mukaansa venäläisiä syrjitään Neuvostoliitosta irtaantuneissa maissa, hän oli mm lukenut lehdestä, että Baltiassa on kriminalisoitu venäjän puhuminen julkisesti sakkojen tai vankeuden uhalla. Dima ei uskonut, vaikka kuinka selitin asian olevan hieman toisin.
Loppu aika juteltiinkin sitten neutraalimmista aiheista; musiikista, leffoista, juhlimisesta, viinan juomisesta, seukkaamisesta ja perheen perustamisesta. Dima ihmetteli Suomen myöhäistä perheenperustamisikää. Sitten hän mietti, että Venäjällä on toisaalta pakko mennä naimisiin nuorina, että pääsee muuttamaan pois vanhempien luota. Musiikkimaku ei meillä kolahtanut yhteen. Zemfiran sanoituksia Dima piti todella omituisina ja oli sitä mieltä, etteivät venäläisetkään ymmärrä niitä. Dima oli tosi symppis poika ja vuorokauden jälkeen se ehdotti, että josko perustaisin sen kanssa firman, ja rupeaisin roudaamaan suomalaisia Siperiaan. Olin tietenkin heti valmis. Oma juna, joka pysähtyisi aina kun kalja tai ruoka olisi loppu.
Diman jäätyä pois Udmurtiassa tilalle tuli keski-ikäinen surupukuinen nainen. Avausrepliikkinä kysyin, minkä joen rantaa junarata seuraa. Täti kertoi joen nimen ja hetken kuluttua jatkoi, että hän on tulossa juuri hautaamasta 21-vuotiasta poikaansa, joka hukkui jokeen valmistumisillanvietossaan. Sitten täti näytti pojan valokuvia ja kivenveistotöitä, (poika oli juuri valmistunut kivenveistäjäksi). Valokuvien joukossa oli paljon kuvia pojasta ja hänen tyttöystävästään yhdessä. Tyttö oli jo ehtinyt lähteä kotipaikkakunnalle kesän viettoon, eikä vielä tiennyt tapahtuneesta. Pariskunnan ystävä oli matkustamassa tytön perään kertomaan asiasta. Äidin saapumisen myötä tunnelma kupeessamme muuttui. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Äidistä huokui niin syvää surua, että molempia meitä alkoi itkettää. Ei ollut mitään sanottavaa millään kielellä.
Viimeinen matkakumppaneistamme oli keski-ikäinen Galja rouva, joka oli ollut puoli vuotta Moskovassa hoidossa. Hän nousi junaan Jekaterinburgista jakkupuvussaan suuren shown kera ja pahoitteli, että yleensä tekee tällaiset matkat lentäen. (Äiti oli juuri kertonut, että matkustaa yleensä kolmannessa luokassa platskartalla, koska siellä on rennompi tunnelma. He eivät selvästikään tulleet kovin hyvin toimeen keskenään). Galja valtasi välittömästi äidin alasängyn, ja äiti odotti sängyn nurkassa takki päällä yli tunnin omaa asemaansa, jolla jäi pois. Hän ei antanut kenenkään tulla auttamaan painavien matkalaukkujensa kanssa.
Galja tiesi kaikesta kaiken (mm. Mongolia on maailman kamalin maa ja kaikki keltaihoiset naiset ovat frigidejä, kaikilla kiinalaisilla on pienet) ja otti meidät holhoavaan suojelukseensa... Hän mm. opetti syöttämällä, miten kalaa kaljan kanssa tulee syödä. Toisaalta hän myös hyödynsi venäjänkielisen matkalukemistoni aika suorasukaisella tavalla varastamalla kirjani, kun olin nukahtanut se kädessä. Myöhemmin hän piilotteli kirjaani tyynynsä alle, etten vain olisi ottanut sitä takaisin sillä aikaa kun hän kävi tupakalla tai vessassa.
Galja kertoi, että hänen miehensä on arabi ja lääkäri. Heillä oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Poika, 21v, oli ammatiltaan tanssija. Hän olisi päässyt 16-vuotiaana Moskovaan tanssimaan, mutta isä oli kieltänyt lähtemässä. Nyt poika oli kotikaupungissaan Arganskissa stripparina. Isä ei tiennyt pojan ammatista mitään, eikä äitikään ollut päässyt katsomaan pojan showta. Tunkeilevan ihmisenä Galja kuitenkin punoi suunnitelmia, miten päästä salaa katsomaan pojan strippausta.
Galjankin kotikaupungissa Angarskissa oli Neuvostoliiton aikana salainen kaupunki, jossa yksi lähiö on vieläkin suljettu jopa kaupunkilaisilta. Galjan sanojen mukaan kaupungin maanalaisissa tehtaissa valmistetaan sekä biologisia että ydinaseita niin paljon, että jos joku päättäisi tehdä kaupunkiin terrori-iskun, posahtaisi koko lääni. Galjan mielestä elämä Neuvostoliiton aikana oli ollut helpompaa kuin nykyisin, sillä suljetuissa kaupungeissa elintaso oli ollut parempi kuin muualla, mm elintarvikkeita oli aina tarpeeksi. Eikä häntä haitannut se, että kemian tehtaan päästettyä höyryjä koko kaupunki oli päiviä vaaleanpunainen.
Galja oli hyvin ylpeä saksalaistutuistaan, jotka olivat käyneet heidän luonaan monta kertaa. Hän myös halusi omia meidän seuran koko matkan ajaksi, ja oli kovin nyrpeissään, jos seurustelimme muiden kanssa. Erityisen tympeä hän oli Palinaa kohtaan. Palina oli noin 25-vuotias nainen, joka matkusti 2.5-vuotiaan poikansa Aleshan kanssa. Palina oli ainoa koko junassa, joka puhui englantia, ja jonka kanssa Satu pystyi kommunikoimaan. Hän oli sympaattinen ja älykäs tyttö, joka oli naimisissa sotilaan kanssa. He asuivat suljetussa pikkukaupungissa, "metsässä" kuten Palina sanoi. Nyt mies oli monen kuukauden komennuksella ampumassa pitkän matkan ohjuksia. Palina oli melko yksinäinen ja oli päättänyt lähteä tapaamaan isäänsä, jonka oli nähnyt viimeksi seitsemän vuotta sitten. Matka jännitti häntä suuresti, eikä hän ollut kertonut etukäteen isälleen, että he ovat tulossa.
Palina haaveili toimittajan urasta. Tälläkin hetkellä hän tienasi vähän kirjoittamalla paikalliseen lasten lehteen kasvatukseen liittyviä artikkeleja. Hän olisi halunnut päästä yliopistolle opiskelemaan tiedotusoppia, mutta miehen ja miehen sukulaisten mielestä opiskelu olisi turhaa. Palina oli ensimmäinen tapaamani venäläinen, joka oli aidon kiinnostunut Venäjän ympäristöongelmista. Juuri niistä hän olisi halunnut kirjoittaa. Venäjän sananvapauden tietäen varmasti hänen kannaltaan hyvä, että toimittaan ura oli jo perheen takia mahdoton, hän olisi voinut joutua suuriin ongelmiin nostaessaan asioita liian rohkeasti esiin.
Irkutskissa majoitumme ensimmäiset kolme päivää aivan kamalassa hotelissa, joka on tosin melko keskustassa (sirkuksen takapihalla). Hotellin ainoa hyvä puoli on suihku, joka ei kylläkään toiminut (kylppärin lattialle muodostui jo toisena päivänä oma Baikal-järvi).
Irkutsk on yksi Venäjän lempikaupungeistani, ja vietimmekin paljon aikaa vain kävellen ja ihaillen vanhoja 1800-luvun puutaloja, jotka olivat kukin persoonallisesti vanhentuneita ja paikkailtuja. Kävimme dekabristien museossa. Itse museo oli ihan mielenkiintoinen, mutta parasta siellä oli kaksi vanhaa ystävällistä tätiä, jotka olivat selvästi olleet koko ikänsä museossa töissä
Kahtena ensimmäisenä päivänä olimme seuraamassa futiksen loppuotteluita lähiössä sijaitsevassa futisfanaatikkojen taivaassa. Ensimmäisen matsin aikana olimme ainoat naiset ja Korean kannattajat. Yritimme olla varovaisesti, ettemme ota turpaamme, mutta jo viiden minuutin jälkeen varovaisuus unohtui ja huusimme suomeksi kannustavia kommentteja. Toisen puoliajan olimme rauhallisempia, sillä tilaamamme makkaralautanen saapui. Söimme yhteensä kilon rasvamakkaroita, ja tästä sai alkunsa loppumatkan kestänyt makkarariippuvuuteni.
Meidän ensimmäisten päivien hotellissa oli oma parveke, joka tosin romahti aina muutamia senttejä alaspäin, kun sinne astui. Istuimme tunteja partsilla, joimme 9 volttista venäläistä siideriä (josta oppi pitämään muutaman päivän kuluttua) ja samppanjaa. Kävimme hyviä yökeskusteluja perheistä (äideistä ja iseistä), vanhoista seurustelusuhteista ja ylipäätään kelasimme eri elämänvaiheita ja yhteistä historiaamme läpi.
Päivisin hengasimme joen varressa, kuuntelimme joka paikassa täysillä soivaa venäläistä poppia ja joimme muutaman oluen. Löysimme sympaattisen virkistymissaaren, jonne pääsi siltaa pitkin. Siellä oli rauhallisia paikkoja istuskella ja katsella joen molemmin puolin levittäytyvää kaupunkia ja joen vartta kulkevia junia (kerran oli usvaista, junat ilmestyivät sumun keskeltä ja vaikutelma oli ihan sama kuin Harry Potterissa). Saaressa oli myös maailman paras shashlik-paikka, jossa täytyi käydä matkan aikana kaksi kertaa.
Meilaamassa kävimme vanhassa tutussa nettikahvila 38:ssa Maratalla. Siellä oli töissä sama ystävällinen täti, joka piti äidillistä kuria nettipelejä lätkyttäville pikkupojille. Puolivälissä viikkoa täti sairastui, ja paikka muuttui heti levottomammaksi, kun nuorten kundien luontainen auktoriteetti ei oikein riittänyt sopivan järjestyksen pitämiseen. Myös pitkä laiha poika, joka vastasi tietokoneista, ja josta näin viime vuonna hurjan mafiaunen, oli yhä töissä siellä.
Leikimme Irkutsikssa myös venäläistä lääkärileikkiä, kun muhun oli iskenyt kurkkutauti, joka voi olla valkosolukadon merkki. Leikki oli melko hidasta ja sekavaa ja jatkui useita päiviä. Siihen kuului kovasti eri jonoissa seisomista ja koodien saamista lääkärikeskuksen kulkukorttiin. Lääkärihoito oli ainakin tehokasta. Paikka oli yksityinen lääkärikeskus, jossa joutui kaikenlaisiin analyyseihin.
Muutimme toiseen hotelliin. Matkalla Satulta ryöstettiin kameralaukku, jossa oli kaikki filmit ja kännykkä. Ei onneksi sim-korttia. Saipahan opetuksen, arvotavaroita ei kantsi säilöä rinkan sivutaskussa. Multa pöllittiin samassa ratikassa pesusieni, mutta tappio ei ollut kovin suuri. Filmien häviäminen harmitti.
Kävimme torilla. Ostin venäläisen torimummon kassin. Sellaisen siniharmaaraidallisen, jollainen on Venäjällä kaikilla. Lisäksi shoppasimme venäläisiä essuja, mulle kirkkaan vaaleanpunainen ja Satulle liila. Ah! Kauppahalli oli hurmaava (eikä siellä edes haissut niin kamalalta kuin yleensä). Löysimme leipäpisteen, jossa myytiin kaupungin parasta leipää.
Illalla luulin hukanneeni rahavyöni, ja lähdin etsimään sitä paniikissa hotellilta, josta se sitten löytyikin. Satu jäi nettikahvilaan. Kotimatkalla hän putosi viemärikaivoon ja teloi jalkansa. Kun vielä päivän säätöihin lisätään ryöstetyksi tulemiset, melko päivä. Illalla tutustuimme kanadalaiseen kundiin Jesseen, ja annoimme hänelle kaikkine sähläyksinemme todella hyvän kuvan itsestämme. Jesse oli mukava, oli opiskellut (lue hengaillut) Pietarissa puoli vuotta ja reissasi nyt itsekseen pitkin Siperiaa.
Illalla selvisi, miksei hotelliamme voinut maksaa kuin vuorokausi kerrallaan. Hotellissa oli 25 huonetta, joista 20 oli alan ammattilaisten käytössä. Osa tytöistä oli tosi nuoria, vanhemmat taas tosi sekaisin. He eivät jaksaneet käydä peseytymässä asiakkaiden välissä alakerran suihkussa, vaan peseytyivät yleisen vessan lavuaareissa… Sutenööreinä oli kaksi ällöä äijää, jotka olivat yleensä aivan kännissä.
Sain laboratoriokokeiden tulokset, mutta kukaan ei suostunut niitä tulkitsemaan. Ainoat hoito-ohjeet sain ylihuolehtivalta apteekkaritädiltä, joka määräsi kymmentä rohtoa. Hysteria ja paniikki iski. Mailasin ystävälleni Noralle tulokset, jotka olin kääntänyt suomeksi ja käskin soittamaan Meilahteen hoito-ohjeista.
Tämän jälkeen odottelimme Noran vastausta kerrostalon takapihalla lähellä nettikahvilaa. Oli aika itkumieli ja hermostunut olo. Aikaa tappaaksemme tuijottelimme Harry Potter - kolmiulotteisia kuvakirjoja. Talon pihalla leikkivät lapset pitivät meitä mielenvikaisena, mutta niiden lapsenlikka selitti, että nuo on vain turisteja. Vihdoin Nora tekstasi, ettei hätää.
Jälkeenpäin oli helppo tajuta, että tauti on varmasti suht pieni, ja enemmän hysterisoiduin Suomen etukäteisvaroituksista ja kovasta säätämisestä täällä. Loppujen lopuksi hoito-ohjeet tulivat ylihuolehtivalta apteekkaritädiltä, joka ei uskonut lääkärin näkemystä. Mutta oli tosi helpottavaa, että oli suomalaisenkin lääkärin mielipide.
Sittenkin päästiin Baikal-järvelle. Suunnitelmat yöpymisestä siellä täytyi unohtaa, mutta oli ihanaa joka tapauksessa päästä käymään järvellä. Paikka oli sama, missä kävimme Antin kanssa viime vuonna, pieni kalastajakylä Livstjanka. Menimme järvelle paikallisbussilla. Nukuimme melkein koko bussimatkan, ja Satu oli niin sikeässä unessa, että häneltä jäi näkemättä upeat järvimaisemat. Baikal-järvellä oli taas uskomattoman kylmä, mutta tällä kertaa olimme osanneet varautua siihen. Heti saavuttuamme vedimme päälle villapaidat, takit ja pitkäkalsarit. Sitten kävimme ostamassa pari savustettua omul-kalaa, levitimme makuupussin rannalle ja pidimme piknikin. Otsen vkusno! Piknikin jälkeen olikin jo klassinen vessaongelma. Löysimme kamalan huussin kylänraitilta.
Lähdimme kävelemään järveltä ylös mäelle nousevaa tietä. Tien molemmin puolin oli aivan ihania puisia pikkutaloja, joista otimme kymmeniä valokuvia. Tie oli rauhallinen hiekkatie. Oli kovin levollista kävellä sitä pikku hiljaa, kuunnella Irkutskin vilinän jälkeen hiljaisuutta, jonka rikkoi vain lehmänkellon kalkatus. Pidimme tarpeen mukaan lepotaukoja, makailimme nurmikolla ja katselimme taivasta. Aurinkokin alkoi paistaa ja ilma vähän lämpeni.
Palattuamme kävelyltä rannalle, päätimme käydä ostamassa kaksi pulloa Baltikaa. Menimme kiviselle rannalle juomaan niitä. Löhöilimme pari tuntia rantakivillä. Aurinko paistoi, ja villapaidoista oli mahdollista luopua. Nämä kaksi tuntia auringossa möllöttämistä olivatkin tämän reissun rantalomaosuus.
Iltakuudelta lähti bussi takaisin Irkutskiin. Kuski ajoi koko matkan 120 km / h, ja teki niin hurjia ohituksia, että karaistunut itäliikennetutkijakin pelkäsi henkensä edessä ja päätti nukkua loppumatkan, ettei ollut enää tietoinen vaaratilanteista.
Viimeinen päivä Irkutskissa. Osteltiin matkaeväitä ja lähtötunnelmoitiin.
Juna lähti puoli yhdeksän aikaan illalla. Ensimmäinen turistijuna, vaunussa ei ollut yhtään venäläistä eikä alkumatkasta mongolialaisiakaan. Oli jotenkin ahdistavaa olla vain turistien joukossa, eikä tuntunut luontevalta vertailla Mäkkäri-kokemuksia. Oltiinkin Satun kanssa ensimmäinen ilta aika omissa oloissamme, juotiin pieni pullo venäläistä vodkaa ja juteltiin. Kreikkalainen poika kävi tutustumassa meihin ja lainaamassa Lonely Planetin, mutta emme oikein olleet sosiaalisella tuulella.
Kuuma päivä junassa. Tuntien odottelua Naushkin juna-asemalla. Jonkin sortin tutustumista muihin ulkomaalaisiin, lähinnä kreikkalaisiin. Rajamuodollisuudet kuvattu tarkemmin seuraavan päivän tilityksessä Noralle.
"voi Nora,
Kuinka paljon ihmisellä voi olla ongelmia yhtäaikaa? Ensin junassa yksi kundi meinasi raiskata ja ryöstää meidät. Sitten saimme kupe (neljän hengen hytti) kavereiksemme 2-6 mongolisalakuljettajaa, jotka piilotti meidän kamoihin laatikoittain viinaa, tupakkaa, musiikkia ja mahdollisesti yhden pikkupojan. Junaemännälle asiasta ei kantsinut valittaa, silla hän oli joukon johtaja.
Rajalla vaunumme kaksi englantilaista nuorta matkalaista joutui ongelmiin, kun heidän Venäjän viisuminsa oli umpeutunut. Olin ainoa koko vaunussa, joka puhui venäjää, ja jouduin selvittämään sotkun. Sitten kaikki loput 30 turistia, mukaan lukien me, jouduimme ongelmiin, kun kellään ei ollut menomatkasta oikeanlaista tulliselvityskaavaketta leimoineen. Ilman kaavaketta ei rajan yli saa viedä dollareita. Meille annettiin kaksi vaihtoehtoa, luovuttaa rahat ns. säilöön kahdeksi kuukaudeksi (jonka aikana ne täytyy henkilökohtaisesti käydä hakemassa Venäjä- Mongolia rajalta) tai poistua junasta raja-asemalla.
Seurasi yleinen kaaos ja hysteria ja huuto. 30 turistia kiljui mulle ja ma yritin neuvotella 10 tullimiehen kanssa ja tehdä samalla lahjontadiilejä tai sopimusta mafiajunatädin kanssa. Tilannetta kesti viisi tuntia ja se oli aivan kamalaa. Etenkin kun urpoimmat jenkit eivät tajunneet, että autan heitä vapaaehtoisesti vaan asennoituivat siten, että kaikki on mun syytä. Sanoin niille yli keski-ikäisille yläluokan ihmisille kyllä melko tylysti, että turpa kiinni, jos haluatte apua. Kyllä osa sit jälkikäteen pyysi anteeksi. "Tämä ei ole reilua! Tämä ei ole oikeudenmukaista! Tämä uhkaa henkilökohtaisia oikeuksiani kantaa mukanani dollareita", jenkit huusivat. Mä vastasin vaan, että ei niin ole reilua, tämä on Venäjä. Lopulta sain neuvoteltua kasan erilaisia diilejä, eikä kukaan joutunut jäämään pois junasta. Kaksi naista jättivät rahansa rajalle, vaikka ei heidänkään olisi ollut pakko.
Mongolian tullissa Satu huomasi, että sen passista on henkilötietosivu revitty miltei irti. Satun passi oli sitä huonolaatuista hajoilevaa EU-painosta, eikä hänen ollut tullut mieleen vaihtaa sitä ennen matkaa. Muut turistit oli tietty sitä mieltä, että venäläiset rajaviranomaiset olivat repineet sivun tahallaan irti sen jälkeen kun tajusivat, että jäävät tällä kertaa ilman dollareita.
Olimme vaihtaneet kupeeta passin tarkastuksen ja tullin ajaksi kreikkalaisen pariskunnan kupeeseen, jossa oli vain kaksi salakuljettajaa ja puolet vähemmän kiellettyä kamaa. Olin ehtinyt tutustua vanhan mongolialaisen salakuljettajamummon kanssa, joka puhui hyvin venäjää. Hän tulkkasikin meidän ja tullivirkailijoiden välillä. Ensin he olivat heittämässä Satua kokonaan pois junasta, mutta päätyivät sitten 100 dollarin sakkoon. Mä olin ihan, että voi ei, en jaksa käydä flaidaamaan nyt puolestaan mongolialaisten virkailijoiden kanssa. Onneksi mafiatäti oli avulias ja diilasi viranomaisten kanssa siten, että hänen salakuljetuslahjukseensa sisältyi tällä kertaa myös Satu ja pääsimme kahden hajuvesipullon (jotka saimme kreikkalaistytöltä) avulla jatkamaan Ulan Batoriin. Saimme kuitenkin kovan käskyn hankkia uusi passi Mongoliasta, sillä rikkinäisellä ei maasta ulos pääsisi.
Täällä ei ole Suomen lähetystöä. Olemme juosseet aamun vuorotellen Englannin ja Kiinan lähetystöjen välillä, nyt olemme menossa Saksan lähetystöön. Mutta täältä ei siis pääse pois ilman passia ja passin saa mahd. Pekingistä. Onneksi täällä pärjää jotenkuten venäjällä. Junamme lähtisi torstaina aamulla aikaisin, saa nähdä miten käy.
No, ei auta kun selvittää itsensä pulasta. Mongolia on kuitenkin vika maa missä kantsii leikkiä maassa ilman passia leikkiä. Mailaan väliaikatietoja. Kyllä tämä tästä."
"Saksan suurlähettilään mielestä ei haittaa vaikka yksi sivu on irti. Tai on se kiinni noin puolen sentin alueelta. Ne kirjoittavat Satulle jonkun selittelyjutskan, mutta arvelevat, että siitä voi seurata vaan enemmän ongelmia. Ei muuta kuin riskillä läpi. Pekingissä on ehkä mahdollista saada väliaikainen passi. Eli asia on kai niin loppuun hoidettu kuin mahdollista. Mailailen taas.
ps. Tämä on aika mukavan oloinen kaupunki. Paitsi täällä on todella kuuma. Löysimme mukavan, siistin kotoisan hostellin suht läheltä keskustaa ja tosi läheltä rautatieasemaa. Saimme myös haettua junaliput. Nyt maistamaan paikallista hevosenmaitokaljaa ja jädea. Ruoka täällä on paljon parempaa kuin mitä matkaopas pelotteli. Ihmiset ovat etupäässä avuliaita.
Tällä matkalla kehittyy englannin ja venäjän taidon lisäksi ongelmanratkaisukyky ja buddhalainen luonne."
Hevosenmaitokaljaa ei valitettavasti saatu. Sen sijaan saatiin lammasta ja hattaraa ja oltiin paikallisessa huvipuistossa. Mua pelotti aivan hurjasti maailmanpyörässä, joka oli umpiruostunut ja rämisi ja kolisi ja heilui tuulessa ja jonka kori putosi kyydin aikana 20 senttiä. Illalla palasimme hostelliin ja huomasimme, että neljän hengen huoneeseemme olikin siirretty tutun näköisiä tavaroita, Harry ja Vivi olivat siirtyneet kämppiksiksemme. Heidän piti aluksi saada kahden hengen huone, mutta kaksi egoistijenkkiä oli anastanut huoneen heiltä. Kreikkalaiset olivat aivan järkyttyneitä amerikkalaisten röyhkeydestä. Me olimme tietysti onnellisia, että saimme heidät emmekä amerikkalaisia. Harry ja Vivi (ne joiden hajuvesilla lahjoimme Mongolian rajaviranomaiset), olivat tosi symppiksia. He suunnittelivat 17 päivän Gobi-aavikko vaellusta, jolle etsivät matkakumppaneita. Suunnittelimme liittyvämme heihin, jos emme pääsisi rajasta yli. Harry oli ihan kuin Harry Potter, niistä kahdesta avoimempi (ainakin aluksi). Vivi taas oli tosi herttainen, vähän lapsekas ja naiivi, mutta tosi sydämellinen ja aito.
Aamulla Satu oli kovasti järkyttynyt ja kertoi, että oli yön aikana nähnyt ikkunasta, kuinka miesjoukko oli hakannut ja raiskannut länsimaisen naisen. Nainen oli huutanut ja itkenyt pitkään, sitten hiljennyt. Miehet olivat nostaneet liikkumattoman mytyn auton takakonttiin ja ajaneet pois. Satu oli ollut aivan peloissaan ja shokissa, ja miettinyt, että kreikkalaiset eivät olleet vielä palanneet hostellille. Satu oli yrittänyt herättää mua, mutta olin ollut aivan tokkurassa ja luullut, että Satu näkee pahaa unta. Päätimme varoittaa kreikkalaisia illalla ja sovimme, ettemme liiku kahdestaan myöhään aseman kulmilla.
Aamupäivällä oltiin buddhalaisessa luostarissa ja sen jälkeen viimeisen kuninkaan kesä- ja talvipalatseissa. Oli mukavaa tehdä jotakin muutakin kuin kiertää lähetystöjä. Varsinkin palatsi oli mielenkiintoinen kaikkine lahjoituksineen, mitä kuninkaalle oli annettu. Kyllä se on ollut iso heppu, ja yrittänyt elää yhtä hienosti kuin Venäjän tsaarit ja Kiinan keisarit. Enemmän olisin kaivannut tietoa, kuinka viimeiselle kuninkaalle kävi kommunismin saavuttua Mongoliaan.
Iltapäivällä saimme Saksan lähetystöstä mongolinkielisen bumaskan, jossa lukee, että tämä tyttö on kiltti, päästäkää se rajan yli. En tiedä vakuuttaako se rajaviranomaisia, ainakaan kiinalaisia, jotka eivät tekstiä ymmärrä.
Illalla mietimme, miten kiittää Harryä ja Viviä avusta junassa. Päätimme ostaa pullon mongolialaista vodkaa ja mehua sen kanssa. Oli oikein leppoisaa istua iltaa niiden kanssa. Ne olivat koko päivän metsästäneet matkakumppaneita. He olivat käyneet kaikissa kaupungin hostelleissa ja Harry oli pysäyttänyt pääkadulla jokaisen ohi kulkeneen ulkomaalaisen ja kysynyt, lähtisikö tämä heidän kanssaan aavikolle. Ymmärrettävästi molemmat olivat aivan poikki päästessään hostellille. Siellä he olivat kuulleet, että heihin oli ottanut yhteyttä kaksi potentiaalista matkaseuruetta, keski-iän ylittänyt itävaltalaispariskunta ja ranskalainen pariskunta, joiden mukana lähtisivät heidän 4- ja 6-vuotiaat lapsensa. Suurena lastenystävänä sanoin heti, etten lähtisi moiselle reissulle pentujen kanssa. Kaikki menee varmasti ihan hyvin, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Mutta jos Jeeppi hajoaa 40 asteen helteessä hiekka-aavikolle, yöpymisjurttaa onkin siirretty eri paikkaan tai lampaasta tulee vatsatauti, on lasten kestokyky ja kyky odottaa asioiden sutvaantumista aivan eri kuin aikuisilla. (Harry oli lapsiperheen kannalla, ja yllätys, yllätys, valinta osui heihin.)
Satu ja Vivi hyytyivät melko aikaisin ja jatkoimme Harryn kanssa jutustamista kahden. Harry oli lueskellut itsekseen psykologiaa ja oli tosi kiinnostunut Freudista (etenkin seksuaalisuutta koskevista pohdinnoista) ja autistisista lapsista. Yritin epätoivoisesti selittää huonolla englannillani psykan teorioita ja omia mielipiteitäni. Onneksi Harry oli sillä lailla ihana, ettei sen seurassa tarvinnut jännittää huonoa kielitaitoa ja se osasi huomaamattomasti auttaa vaikeissa kohdissa esim. tarjoamalla oikeita sanoja tai ilmaisuja. Loppuyöstä Harry tilitti heidän suhdettaan, ja sitä, että hänen on välillä vaikea kestää Vivin naiiveja huomautuksia. Jossain vaiheessa musta alkoi tuntua, että silmiin katsomiset alkoivat venyä liian pitkiksi ja sanoin, että taitaa olla aika mennä nukkumaan. Harry vielä yritti jatkaa keskustelua, mutta olin päättäväinen.
Parin tunnin päästä heräsimme kaikki siihen, että ulkona joku mies itki kipuitkua. Vivi päätti pelastaa miehen, ja alkoi impulsiivisesti huudella ikkunasta. Muut pidättelimme häntä, emme halunneet mukaan paikallisten rikollisjengien välien selvittelyyn.
Tänään oltiin päivä maaseudulla, noin tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista. Alue oli kansallispuistoa. Tukikohtamme oli hostellin pitäjien sukulaisten jurtta-asutus, jossa asui kaksi perhettä, vanha pariskunta ja lapsiperhe, jossa oli kolme pientä poikaa. Lisäksi asumuksissa oli tilat elämille. Juotuamme teen jurtassa, lähdimme käveleskelemään kukkuloille. Joka puolella oli hienoja maisemia, vuoria ja heinäaroa silmän kantamattomiin. Maisemat olivat suorastaan mykistävät ja jotenkin epätodelliset, oli sellainen olo, kuin olisi pudonnut keskelle elokuvaa tai unta. Tunnelma oli levollinen. Maisemassa oli hyvin vähän ihmisen jättämiä jälkiä. Olikin helppo kuvitella, että tällaisena luonto on ollut täällä tuhansia vuosia, ja nomadikansa on sopeutunut sen karuuteen. Itselle tuli hyvin pieni olo keskellä sitä kaikkea.
Kävelyretkellämme kohtasimme paljon lehmiä, lampaita ja villihevosia. Parin tunnin kävelyn ja ihmettelyn jälkeen palasimme jurtalle, jossa syötiin avotulella valmistettua lammasta ja itse tehtyä jogurttia, ja juotiin suolaista maitoteetä. Syödessämme luoksemme tuli vanha vaari. Hän oli saanut aamulla lähteneiltä turisteilta dollareita maksuksi ruuasta ja majoituksista. Rahoillaan hän oli käynyt ostamassa välittömästi vodkapullon ja oli jo iltapäivään mennessä umpihumalassa. Ukko sössötti meille jotain käsittämätöntä ja kaatuili humalassa. Ukon vaimoa selvästi hävetti miehensä käytös. Päätimmekin syötyämme lähteä vielä kävelemään, ennen kuin meitä tultaisiin hakemaan.
Otettiin paljon valokuvia, joista toivottavasti joku onnistuu.
Aamulla lähdimme junaan. Samaan junaan tuli suomalainen tyttö, jonka tapasimme aamulla hostellissa. Matkakumppaneina oli tsekkiläinen nainen ja tämän 7-vuotias tytär sekä mongolialainen mies, jonka perhe oli toisessa kupeessa. Päivä lueskelua ja rajan jännittämistä. Junassa oli todella kuuma. Juna kulki läpi Gobin hiekka-aavikon. Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa. Loistava junatranssiharjoitus vähän edistyneemmille! Iltapäivällä bongasimme kameleita.
Mongolian rajasta pääsimme läpi ilman ongelmia.
Jostakin syystä Kiinan tulli ei vakuuttunut Saksan suurlähetystön kirjeestä, ja Satu poistettiin keskiyöllä junasta keskellä teollisuushallia. Satu sai hysteerisen kohtauksen, takertui muhun ja selitti virkailijalle (joka oli tosi pelottavan ja militantin oloinen), ettei meitä saa erottaa toisistaan. Tullivirkailija oli myötämielinen, ja heitti mutkin ulos junasta (tavarat jäi junaan). Me oltiin aika peloissamme, lähtiessämme Satu kysyi multa että, olisiko taktisesti järkevää itkeä vai olla itkemättä. Mä vastasin, et ei taida olla taktiikasta kyse, kun molempia itkettää jo nyt aika lailla, enkä mä ainakaan pysty olemaan ihan coolisti. Meidät kävelytettiin junan viertä teollisuushallin läpi. Olo oli taas kuin elokuvissa, kun meihin suunnattiin kirkkaat valospotit ja takanamme kulki joukko sotilaspukuisia rajavartioita vahtimassa, ettemme pääsisi karkuun (ihan kuin siellä olisi ollut jokin paikka minne juosta karkuun). Meitä seuraavat sotilaat olivat juuri sen oloisia, että jos teemme yhdenkin liian äkkinäisen liikkeen, he ampuvat ensin ja kysyvät vasta sitten, mihin oli matka. Muut junan matkustajat roikkuivat ikkunoista hengittämässä, seurasivat katseellaan meitä ja ilmeistä näki, etteivät he olisi halunneet olla meidän tilallamme.
Meidät talutettiin bussiin, jossa iloksemme oli myös yksi amerikkalaispoika ja kaksi venäläistä naista. Meidät vietiin bussilla kauas jonnekin rakennukseen, jossa oli paljon militantteja miehiä. Matkalla mietimme, ettemme edes tiedä, missä kiinalaisessa kaupungissa olimme. Meinasi kyllä itku tulla, kun kukaan ei selittänyt meille mitään. Amerikkalainen poika oli aivan rauhallinen, ja täysin vakuuttunut, että hänen suurlähetystönsä pelastaa hänet ensi tilassa. Yritimme selittää, että hänenkin suurlähetystönsä on näin öiseen aikaan kiinni ja aamuun mennessä olemme missanneet junan ja sen mukana tavaramme.
Kysyin paikalla olevilta länsimaalaisilta, ymmärtäisikö joku saksaa, niin että yrittäisimme kääntää Satun kirjettä. Toinen venäläisistä naisista, saksalaisen ryhmän opas, sanoi ymmärtävänsä saksaa erittäin hyvin, mikäli se auttaa tilannetta. Sanoista päättelin, että voi olla hyödyllisempää, etteivät tullimiehet ymmärrä lappua, koska eivät jaksa sitä alusta asti lähteä selvittämään. Virkamiehet tutkivat puoli tuntia vuorotellen Satun passia, räpyttivät tietokonetta, ja yhtäkkiä joku antoi passin takaisin ja sanoi ok. Meidät käskettiin odottamaan pihalle. Bussiamme ei enää näkynyt. Ihmettelimme hetken, miten päästä takaisin junalle ja päätimme mennä kysymään sisältä, mitä tehdä. Jossakin vaiheessa tajusimme, että olimme itse asiassa juna-asemalla, jonne junamme tuli, kun junahallissa oli vaihdettu veturi ja renkaiden väliä.
Odottelimme 1.5 tuntia öisellä asemalla junaa paikallisen steissijengin kanssa. Kaikki olivat kovasti kiinnostuneita meistä ja meidän tavaroistamme. Omissa maailmoissaan oli ainoastaan aseman keski-ikäinen täti, joka pyydysti isoja lentäviä hyönteisiä ja napsi niitä elävinä suuhunsa. Juttelin venäläisen oppaan kanssa oppaana olemisen raskaudesta. Nainen kertoi, että edellisellä Siperian matkalla eräs hänen asiakkaistaan oli liiallisen vodkan juonnin seurauksena mennyt juoppohulluuspsykoosiin ja kokenut junan olevan paha. Mies oli sitten etenkin öiseen aikaan yrittänyt karkailla junasta.
Oli melko helpottunut olo, kun juna vihdoin tuli. Laiturilla tapasimme suomalaistytön, joka oli ollut Mongoliassa samassa hostellissa ja joka oli tietoinen passiongelmistamme. Hän onnitteli meitä siitä, että palasimme junaan ja otti Satun kameralla survilal-kuvan meistä ja amerikkalaisesta pojasta. (Kuvaajan kädet tärisivät sen verran, ettei kuva onnistunut.) Olimme liian järkyttyneitä nukkuaksemme, ja kysyimme, saisimmeko tulla suomalaistytön ja tämän englantilaisen matkakumppanin vaunuun rauhoittumaan. Heille se sopi, ja he olivat sitä mieltä, että jälkipuinti on hyvä hoitaa mongolialaisen vodkan avulla. Sovimme treffit heidän vaunuunsa junan lähdettyä.
Olimme juuri matkalla vaunuun, kun juna joutui Gobin aavikolla hiekkamyrskyyn. Vähän aikaa olin ihan varma, että juna on tulessa, ohut hiekka leijaili savun oloisina pilvinä joka paikassa. Hiekan keskeltä ei nähnyt mitään eikä pystynyt hengittämään kunnolla. Pahinta vaihetta kesti noin 15 minuuttia, rauhallisempaa hiekkamyrskyä hieman yli tunnin. Kun myrsky oli ohi, joka paikkaa peitti sentin hiekkakerros. Me emme kuitenkaan myrskystä pahempia välittäneet, vaan istuimme junavälikössä ja joimme vodkaa järkytykseemme. Oli hassua keskustella edes osittain suomeksi.
Juna saapui iltapäivällä Beijingiin. Kuumuus meinasi tappaa jo asemalla. Ensimmäinen urakka oli tingata taksi viemään meidät hostellille. Emme selviytyneet siitä kovin hyvin, sillä markkinat olivat kuljettajien, etenkin kun meillä ei ollut vielä paikallista valuuttaa. No saimme taksin ja pääsimme hostellille. Alkuvaikutelmana kaupunki tuntui mielettömän suurelta ja vähän ahdistavalta Irkutskin ja Ulan Batorin jälkeen. Hostellissa oli täyttä, eikä meidän varauksestamme tai sen vahvistamisesta ollut respassa mitään tietoa. Saimme kuitenkin yösijat. Tosin jouduimme eri huoneisiin, ja mä jouduin vaihtamaan huonetta useampaan otteeseen, ennen kuin lopulta jouduin johonkin varastokoppiin hostellin ulkopuolelle, jonne oli tehty kuuden hengen lisähuone. Satu pääsi kahden hengen huoneeseen
.Oleskelu uudessa maassa aloitettiin milläkäs muulla kuin suurlähetystöön soittelemalla. Satu sopi treffit lähetystään maanantaiksi.
Illalla lähdimme etsimään kauppaa ja ruokapaikkaa. Vielä myöhäänkin kuumuus oli huumaava, ja tällaiselle lämmönsäätelyvammaiselle, joka ei kestä kuumuutta yhtään, se ei ollut nautinnollinen asia. Löydettiin mukava pieni ruokapaikka, jossa huvitettiin kaikkia kovasti, kun ei osattu syödä ihan taiteen sääntöjen mukaan puikoilla.
Vielä alkusokki. Oli tosi kuuma ja mulla oli vähän maha sekaisin (lue elämäni pahin matkaripuli) uusista bakteereista. Aamupäivä menikin huoneita vaihtaessa ja lepäillessä. Iltapäivällä käytiin keskustassa käppäilemässä. Oli niin kuuma, ettei tehokkuutta löytynyt yhtään.
Etsittiin valokuvaliike, mistä Satu saisi passikuvat. Oli mielenkiintoista kommunikaatiota käsin ja piirtämällä, kun ei löytynyt yhteistä kieltä valokuvaliikkeen tyttöjen kanssa.
Kävelimme hostellille keskustasta. Välimatkat on Beijingissä hieman toista luokkaa kuin aikaisemmissa kaupungeissamme ja kotimatkaan kului monta tuntia.
Kävimme Kielletyssä kaupungissa. Siellä oli ihan hienoa, todella paljon ihmisiä ja aivan liian kuuma. Huolimatta jatkuvasta veden juomisesta, lippiksestä ja auringonvarjosta pökräsin Kielletyn kaupungin puutarhaan kierroksemme päätteeksi.
Kävimme hakemassa passikuvia. Meitä pyydettiin odottamaan hetki. Puolen tunnin odottelun jälkeen kysyimme, kauanko vielä menee. Pari tuntia, oli vastaus. Kävimme syömässä välillä ja tulimme hakemaan kuvat.
Kävelimme taas kotiin.
Satu lähti suurlähetystöön ja mä SAS-keskukseen varmistamaan lentolippujamme. Molemmat onnistuimme hoitamaan asiamme. Satu päätti säästää 60 dollaria, eikä ottanutkaan uutta passia vaan pyysi lähetystöstä kiinan ja englanninkielisen kulkuluvan, joka luvattiin keskiviikoksi.
Loppupäivä shoppailtiin ja meinattiin kuolla kuumuuteen.
Muurireissu oli aika masentava. Ensin juostiin keisarien haudat läpi. Sitten opas vei meidät ostoskeskukseen, josta jatkettiin lääkefirman esittelypaikkaan. Siellä spesialistit löysivät yllätäin kaikilta jonkun vakavan taudin, johon tarvitsi niiden lääkettä. Sitten mentiin uuteen ostoskeskukseen. Lopulta oli kaksi tuntia kokopäiväretkestä aikaa käväistä muurilla. Mutta sinne opas ei vaivaantunut kiipeämään... Muuri oli tosi jyrkkä paikoittain, iski vävän korkean paikan kammo. Mutta maisemat oli kyllä tosi hienot, siltä osin kuin uskallauduin katsomaan.
Yrityksemme päästä Maoa katsomaan epäonnistui. Mao on aamuvirkku jätkä, joka lopettaa vastaanottonsa jo 11.30. Lisäksi se on melko suosittu, ja tapaamista täytyy odottaa jonossa useampia tunteja. Me ehdimme paikan päälle vasta kymmeneksi, joten oli turha edes yrittää. Valitettavasti myös vallankumousmuseo oli suljettuna. Se suljetaan aina silloin tällöin, kun nykyisten vallanpitäjien kannalta on edullista muuttaa historiaa hieman. Syksyllä on tulossa vaalit (jossa päätetään, että maata luoja ties kuinka kauan johtanut neljän 75-vuotiaan äijän kopla jatkaa), ja tätä varten täytyy nyt vähän remontoida museota.
Päivällä kadulla meidän pysäytti kaksi opiskelijatyttöä, joka rupesivat juttelemaan kanssamme. Tytöt olivat taideopiskelijoita, jotka olivat kuukauden päästä lähdössä Tukholmaan pitämään taidenäyttelyä. He kysyivät, josko meillä olisi aikaa tulla katsomaan heidän töitään ja kertomaan, mistä töistä pidämme eniten. Tämä auttaisi heitä valitsemaan työt, jotka otetaan näyttelyyn. Lähdimme ylipiston tiloihin. Osa töistä oli tosi hienoja, esim. toisen tytöistä maalaamat öljyvärityöt, jotka esittivät mongolialaista pikkutyttöä, joka oli palelluttanut kasvonsa. Töiden joukossa oli myös perinteisempää kiinalaista taidetta. Satu osti tytöiltä heidän professorinsa tekemän työn ja mä ostin kaksi opiskelijoiden tekemää pienempää työtä.
Koska iso osa jäljellä olevista rahoistamme menivät töihin, tytöt lupasivat näyttää Satulle kaupan, jossa myydään taidetarvikkeita halvalla. He auttoivat Satua valitsemaan pensseleitä, papereita ja värejä. Pitkän shoppailukierroksen jälkeen menimme juomaan mehua ja syömään jäätelöt. Kysyimme, jos tytöt olisivat kiinnostuneita lähtemään kanssamme kaupunkikiertoajelulle. Heillä ei ollut kiire mihinkään, joten he suostuivat. Matkalla he toimivat oppainamme ja jutustelimme Kiinan ja Suomen eroista. Oli oikein piristävää tavata "oikeita" kiinalaisia kaikkien rinkkamatkaajien jälkeen.
Illalla kävimme englantilaisen kämppiksemme kanssa hutong-kadulla, jolla tosin myytiin etupäässä turistikrääsää. Kiinalainen tinkimistunnelma oli vahva. Reissulla söimme grillattuja skorpioneja. Englantilaistyttö kertoi, että oli juuri eronnut seitsemän vuoden suhteesta (kundi löysi toisen) ja erotuskassaan päättänyt lähteä vuodeksi Kiinaan pieneen maaseutukaupungin yliopistoon opettamaan englantia. Aika hm. rohkeaa…
Aamulla aikaisen lentokentälle, jossa säätöä matkatavaroiden kanssa. Tullista pääsimme muutamalla puhelinsoitolla. Lentomatka Beijingistä Wieniin sujui miellyttävästi, Satu nukkui ja mä katsoin tyhmän elokuvan. Matka meni vähän liiankin nopeasti, tuntui kummalliselta siirtyä yhdeksässä tunnissa matka, joka junalla olisi yli vienyt viikon. Tuntui, että ei sielu ehtinyt mukaan. Wienissä vaihtoaikaa oli muutamia tunteja. Yritettiin ostaa viimeisiä tuliaisia huonolla menestyksellä, käytiin kaljalla ja hahmoteltiin matkan aikajanaa. Ilmassa oli melkoista kotiinpaluuahdistusta.
Matka Wienistä Helsinki-Vantaalle lennettiin pienellä, vanhalla koneella, joka oli todennäköisesti ostettu Venäjältä kirpputorilta. Kone tärisi ukkospilvessä ja meitä pelotti kovasti. Hermostuksissamme joimme paljon punaviiniä ihmissuhdekeskustelujen lomassa, ja olimmekin aika humalassa lennon päätteeksi.
Tullista pääsimme ongelmitta, ja ulko-ovilla oli Satun äiti ja pikkusisko odottamassa. Autossa vuodatimme kaikki "näistä on parempi olla kertomatta äidille" seikkailumme. Kävin hakemassa Emilialta kotiavaimen ja Satu auttoi kantamaan tavarat sisään. Koti vaikutti vieraalta ja asumattomalta. Availin aamuyöstä saapuneita kirjeitä, ja huomasin, että mulla olisi ollut aika Meilahteen kolme päivää sitten ja uusi aika seuraavana aamuna.
Aamun aloitin soittamalla Meikkuun ja sopimalla, että tulen aamupäivällä lääkäriin ja labroihin. Sitten soitin töihin ja tiedustelin, koskahan lomani loppuu… Omassa kalenterissani oli ollut vain merkintä loman alkamisesta, mutta ei mitään mainintaa, koska töihin täytyy palata. Sain hieman yli viikon loma-aikaa. Meikussa lääkäri hymisteli Irkutskin labratuloksille, eikä halunnut ottaa niitä kansioonsa. Lääkärin oli vaikea ymmärtää, että olin ollut matkalla vapaasta tahdostani, ja hän kysyi yhä uudestaan, miksi olin matkalla. En osannut asiaa hänelle selittää. Väsymystäni koomailin poliklinikalla, ja jouduinkin uusiin testeihin, kun epäiltiin tällä kertaa alitoimintaa.
Nyt olen palaillut henkisesti kotiin kohta kaksi viikkoa. Lomaviikko meni ystäviä nähdessä ja pari päivää mökillä rauhoittumassa. Viikko sitten iski ensimmäinen todellinen "tahtoo takaisin Venäjälle" ahdistus. Teki mieli mennä katselemaan Moskovan junaa. Perjantaina olo paheni, ja meinasin lähteä lauantaiaamuna bussilla Pietariin. Siirsin matkaa kuitenkin kolmella viikolla, niin että Satulla on aikaa hankkia uusi passi.
Ajattelin, että voisin kirjoittaa itseni henkisesti kotiin. Matkapäiväkirjan näin jälkikäteen kirjoittaminen onkin ollut hyvä tapa pysähtyä ja muistella matkaa. Samalla se on auttanut Suomeen sopeutumisessa. Aluksi kirjoittaminen takkusi. Ulkona oli liian kaunis kesä ja tekniset ongelmat tuhosivat kovalla vaivalla kirjoitetun tekstin. En ole pitänyt päiväkirjaa ainakaan kymmeneen vuoteen, joten itselleen kirjoittamisen rutiini oli täysin hukassa. Kirjoituksen rytmiä on ollut mielenkiintoista havainnoida: matkan aikana olin mailannut etupäässä ongelmista, myös päiväkirjaan kriisit kirjaantuivat ensin. Sitten mietin, että olihan meillä ihania, lepposiakin päiviä, jolloin istuttiin joen tai Baikal-järven rannassa ja hiekka-arolla. Sellaisia tunnelmia oli vain vaikeampaa muuttaa sanoiksi.