Kuvat: Marshrutkamatkaa Petroskoihin
Heräilin aamulla suhteellisen pirteänä Moskova-Murmansk-junassa, olihan takana taas yksi hyvin nukuttu yö venäläisessä luottovehkeessä. Lueskelin aamun iloksi vielä pätkän kirjaani, juttelin naapureiden kanssa, ihastelin Karjalan maisemia ja hörppäilin aamukahvit mustana kuten Venäjällä mieli tekee. Kiittelin mukavan provodnik-leidini junan ovella ja könysin väkijoukon perässä kamoineni kohti asemaa.
Kello näytti vähän reilua aamukymmentä ja näin olin siis saapunut Karjalan tasavallan pääkaupunkiin. SVS-reissun muu porukka saapuisi tänään Helsingistä ja Lappeenrannasta marshrutkoilla, ja minä tulin mestoille Moskovan ja Nizhny Novgorodin kautta. Ystäväni "kaupungeissa" kummaksuivat outoa ratkaisuani lopettaa lomani Petroskoihin. Yritin puolustella itseäni kertomalla heille, että jos kaupungissa on 300 000 ihmistä, on siellä pakko olla elämääkin. En tainnut kuitenkaan saada porukkaa vakuuttuneeksi asiasta, enkä ehkä itseänikään.
Petroskoin asemarakennus oli aika hieno! Pihalta löytyi lauma ihmisiä odottelemassa marshrutkoja. Ensimmäiset viisi eivät osanneet edes arvata mihin niistä menopeleistä mun kuuluisi istua, mutta pitkätukkainen neiti kehoitti istumaan niin moneen, että vain nro 17 jäi mieleeni. Siirryttyäni Gagarinin aukion toiselle puolelle odottelemaan numeroani, ehdinkin aika tovin nauttia auringon paisteesta ja katsella maailmanmenoa Petroskoin aseman edustalla. Mieleen tuli lähtöasemani eli Jaroslavskin asema Moskovasta. Siinä kolmen aseman edustalla saa olla aina hieman varuillaan kun porukka käy kauppaa ja kokoontuu yötä päivää. Karjalaisella asemalla ei kuuluteltu ekskursijoita eikä hengailtu.
Löydettyäni marshrutkan köröttelimme Leninaa suoraan kohti Äänisen-järveä (Onezhkoje ozero). Matkalla bongasin yliopiston, kauppoja, kahviloita, korttelillisen saksalaisia ravintoloita ja paljon iloisia ja hyvin pukeutuneita ihmisiä. Kirovin aukiolla kuski selvitti, että haluaisin hypätä siinä pihalle ja kävellä "tuohon suuntaan". Niin teinkin, ja kuskin kehoitukset vahvisti matkalla vielä nuori neito, joka sanoi hotellin olevan iso punainen tiilitorni. Tähän mennessä olin pannut jo merkille sen, että paikalliset tuntuivat olevan kovin ystävällistä porukkaa. Kaikki malttoivat kuunnella rauhassa kysymykseni loppuun, hymyillä herkeämättä ja useimmat osasivat vielä kaupanpäälle antaa selvästi oikeitakin neuvoja. Niiden perusteella löysin hotellin osoitteesta Naberezhnaja Gylinga 2.
Hotelli Karelija näytti koomiselle. Kapeassa ja korkeassa hodlassa oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa ja päättelinkin olevani toistaiseksi ainut asiakas. No, tilannehan kyllä ehti muuttua… Hotelli oli pirun hienolla paikalla. Viereisessä puistossa lorisi Lohijoki ja hotellin ja Kirovin aukion väliin jäi iso lampi, jonka suihkulähde kasteli hotellille asti. Selvitin respassa olevani vähän muita edellä ja sain ilman mitään ongelmia huoneen, jonka huomasin listasta jakavani Seijan kanssa. Luovutin passini enkä pitänyt mitään meteliä siitä, että minulla ei ollut rekisteröintiä vaikka olinkin maassa jo neljättä arkipäivää ja rekisteröinti pitäisi hoitaa kolmantena maassaolopäivänä.
Kuvat: 1) Hotelli Karelija; 2) Maisema Lohijoelle; 3) Maisema länteen; 4) ja 5) Ääninen; 6) Maisemia Ääniselle.
Maisemia Ääniselle satamaan päin. Kuvassa vasemmassa kulmassa näkyvään taloon eksyttiin myöhemmin reissulla bileisiin 
Huone oli 9. kerroksessa ja ikkunat tuijottivat kaupungin suuntaan. Ehdin murehtia vain hetken sitä ettei meillä ollut järvinäköalaa. Lopun aikaa nautinkin suihkusta. Reissulla oli niin kiire ja suihkut harvassa, että lähdettyäni Hesasta edellisenä lauantaina Tolstoi-junalla, olin käynyt suihkussa vain maanantaipäivänä… Ehdin juuri ja juuri alas kun ensimmäinen bussi kurvasi pihaan. Sieltä kömpi ulos Lappeenrannan Ari ja Jari, Helsingin neidit Minna ja Viivi sekä vielä Kimmo. Jarin naama oli ennestään SVS-yhteyksistä tuttu, ja Kimmon muistin hyvin Karjaan Facesiltä Sputnik-ständiltä. Pian toinenkin bussi kurvasi pihaan. Sieltä ilmestyi matkalla 30-v synttäreitänsä juhlinut SVS-nuorten "aktivisti" Outi, Outin työkaveri Jari, SVS:n jäsensihteeri Seija, matkanjohtaja ja SVS:n Etelä-Suomen piirin projektisihteeri Päivi, Nurmijärven osaston Timo ja ympäristömme ystävä Heguzi. Porukkaa väsytti huonosti nukutun yön jäljiltä, ja osa oli iloisessa hiprakassa. Outin ja Jarin kanssa mentiin ostamaan heti oluet alakerran baarista ja vetäydyttiin tutustumaan huoneisiimme yläkertaan.
Seija, Heguzi, Outi, Jari ja minä lähdettiin tutkimaan Heguzin johdolla mitä Petroskoin rantabulevardi meille tarjoaa. Ei tarvinnut kulkea montaa metriä kun kävi selväksi, että reissun hengellinen ja ideologinen johtaja olisi selvästi "ikiliikkuja"-Heguzi, joka keksi ja toteutti ja muut seurasivat. Petroskoissa paistoi aurinko täysillä, ja Heguzin iloisuus ja energia tarttui kaikkiin joten fiiliskin alkoi olla melkoinen jo heti alussa. Me pysähdyttiin oluille ja shashlikille rantakahvilaan, oteltiin valokuvia, ihasteltiin sinisenä auringossa välkkyvää järveä ja vastarannan maisemia, ja poikettiin vielä Seijan ja Heguzin kanssa kirjastossa paluumatkalla hotellille.
Viime vuosisadalta asti toiminut kirjasto oli komea rakennus. Alakerrassa oli tietysti vahdissa tyttöjä eikä ilman kirjastokorttia kirjastoon päässyt. Kysäisin tytöiltä että onnistuisiko meidän katsella ihan pikaisesti ympärillemme kun lähinnä halusimme ihailla arkkitehtuuria ja ottaa muutaman kuvan. Hetken päästä meitä konsultoimaan kutsuttiinkin nainen joka oli jonkin sortin johtaja-leidi ulkolaisten kirjojen osastolla. Meille heltisi 2 ruplalla per nenä paperit joihin kirjoitimme nimemme ja loimme propuskat, joilla pääsimme sisään. Mielenkiintoiseksi reissun teki se, että kassan tyttö olisi päästänyt meidät ilmaiseksi sisään perusteella "ulkomaalaisia vieraita tulee kohdella hyvin". Ulkolaisten kirjojen johtajatar oli täysin ajatusta vastaan ja toista mieltä perusteella "miksi meidän lasten täytyy maksaa 2 ruplaa jos heidän korttinsa unohtuu kotiin, ja ulkomaalaisten ei". Yhdyin johtajattaren mielipiteeseen ja totesin tytölle, että maksaisimme summan ilomielin kirjaston hyväksi ja lisäsin vielä, että hänen kuuluisi ehdottomasti jatkossakin pyytä sen ulkomaalaisilta. Kuka vielä väittää että "Venäjällä aina huijataan ulkomaalaista"? Päästyämme sisään tutkiskelimme hetken aikaa kirjastoa ja ihailimme perinteistä kortistosysteemiä. Kuulemamme mukaan kirjaston 1,5 miljoonaa julkaisua on tosin jo siirretty sähköiseen aikaan. Julisteista ja näyttelyistä päätellen niin kirjasto kuin Petroskoi oli kansainvälisesti kovinkin aktiivinen, mm. japanilainen delegaatio oli tulossa kaupunkiin seuraavalla viikolla.
Palailimme hotelliin ja huilasimme hetken huoneissa kunnes kokoonnuimme ala-aulaan. Matkanjohtaja-Päivi oli järjestänyt meille treffit paikallisten suomenkielen opiskelijoiden kanssa klo 15.00. Ikäväksemme tyttöjen professori ei päässyt mukaan. Anna Sidorova kun on tuttu SVS:n ympyröistä ja oli mukana mainostamassa meidän reissua ja kotikaupunkiansa mm Karjaan Faces-festareilla. Sama Anna on valmistunut vuosi sitten yliopistosta suomenkielen proffaksi, ja ikää neidolla ei ole paljoakaan. Venäjällähän porukka valmistuu aikaisin ja maa onkin täynnä 22-vuotiaita lakimiehiä… Sen lisäksi, että Anna puhuu lähes täydellistä suomea, hän rakastaa käydä, ja käy Suomessa jatkuvasti. Petroskoissa yliopiston proffa tienaa 100 euroa kuussa, joten voi vaan kuvitella että asumisen ja elämisen lisäksi yksikin matka Suomeen vaatii melkoista mielikuvitusta ja luovuutta toteuttajaltaan. Venäläinen ei ainoastaan matkusta halvalla vaan yleensä selviää reissuun aivan minimaalisella pakkaamisella. Venäläinen onkin reppureissauksen ehdoton ihme!
Mukaamme lähti toinen Anna, Katja, Galina ja Alica. Tytöt olisivat vieneet meidät rantabulevardille, mutta koska osa meistä oli siellä käynyt niin pyysimmekin päästä kaupunkikierrokselle. Kirovin aukiolla tytöt kertoivat meille, että torilla sijaitseva kansallisteatteri oli kaksikielinen. Kyllä jaksoin taivastella kun kuulin, että se toinen kieli venäjän lisäksi oli suomi! Missäs muualla voit mennä suomenkieliseen teatteriin kuin Suomessa? Ei ole ainakaan mua vastaan tullut sellaista. Ennen Petroskoita.
Karjalan pääkaupunki ja tasavallan teollisuuden, kulttuurin ja tieteen keskus syntyi, kun Pietari Suuren käskystä rakennettiin Äänisen rannalle rautavalimo ja tykkitehdas. Tehtaan ympärille kasvoi asutusta, Petrovskaja sloboda eli Pietarin tehdastaajama. Tehdas sai mainetta tykkiensä lisäksi taidevalutuotteistaan. Meidän päiviimme asti ovat säilyneet Petroskoissa valetut Tsarskoje Selon Aleksanterin palatsin ja Kronstadtin kanavan ristikot, sekä Neva- ja Moika-jokien ja Katariinan kanavan kaiteet. Katariina Toisen käskystä, vuonna 1777, kylästä tuli Petrozavodsk, ja "kaupungin päivää" vietetäänkin nykyään kesäkuun viimeisenä lauantaina. Petroskoi lepäilee Äänisen läntisellä rantaviivalla parinkymmenen kilometrin pituisena ja parin kilometrin levyisenä taajamana. Kaupungin satama välittää rahti- ja matkustajaliikennettä, Murmanskin rautatie kulkee Petroskoin halki ja Murmanskin valtatie sivuaa kaupunkia pohjoisessa. Lentokenttiäkin taitaa on kaksi, ja teollisuuslaitokset tuottavat mm. traktoreita, puunjalostuskoneita, paperikoneita, kalastusaluksia ja sahatavaraa. Myös oppaamme oppivat kaupungistaan paljon uutta kierroksen aikana. Yksi tytöistä ei ollut koskaan esimerkiksi nähnyt kaupungin stadionia.
Nähtyämme kierroksella herra Kirovin teattereineen, tehdasalueen, Leninin, stadionin, ja Aleksanteri Nevskin kirkon, oltiin me turistit jo väsyneitä ja janoisia, joten tytöt joutuivat seuraamaan meitä kahvilaan. Siellä otettiin kierrokset ja korkattiin Outin synttärilahja. Outi nimittäin sai 3-kymppislahjaksi Krissen ystäväni-kirjan, jota sitten porukalla täyteltiin pitkin ja poikin Petroskoita. Me janoiset olisimme viihtyneet kahvilassa kauemminkin, mutta osa porukkaa oli sitä mieltä, että illan seuraava ohjelmanumero eli georgialainen Kavkaz-ravintola kutsui!
Sillä aikaa kun roikuin hetken aikaa työpuhelimessa raflan aulassa osoitteessa Andropova 13, Heguzi oli ehtinyt järjestää pöytämme niin, että yhdessä pöydässä istui kaksi opasta ja kolmessa muussa pöydässä yksi. Idea pöytäjärjestyksestä erinomainen ja pääsimmekin tutustumaan hyvin Petroskoin nuorisoon . Maistelimme Outin ja Jarin kanssa gruusialaisen keittiön herkkuja, hyvää viiniä, katseltiin miltä petroskoin "hyvinvoivat" näyttivät ja tutustuttiin paremmin oman pöydän tyttöön. Tytöt tuntuivat nauttivan illastaan tunnetussa ravintolassa, tarjosimmehan heille illallisen ja mahdollisuuden treenata tulevaa ammattia, mikä useimmilla tuntui olevan tulkki. Karjalassahan on jos jonkunnäköistä tuotantolaitosta ja alueella harrastetaan ilmeisesti ainakin suomalaisten kanssa tiukkaa kädenvääntöä busineksen ja kulttuurin tiimoilta, joten töitä varmasti riittää. Neiti pärjäsikin tulikokeessaan hienosti, mutta ollakseen vuotta vailla valmiita, tytöt olivat kuitenkin saaneet aika vähän harjoitusta puhumiseen ja kuuntelemiseen. Hän kertoi olleensa Suomessa mansikoita poimimassa, mutta en usko, että niillä pelloilla treenautuu kauheasti muu kuin venäjänkieli, kroppa ja kärsivällisyys. Ja nuo asiathan useimmilla venäläisillä on jo valmiiksi kunnossa. Kuulemma yliopisto ei tarjoa juurikaan opiskelumahdollisuutta Suomeen "loikkareiden" pelossa. Saimme taas todeta, että samanlaisia ihmiset ovat joka paikassa. Vapaa-aika Petroskoissakin sujuu ystävien kanssa poppia kuunnellessa. Teatterin himo oli ainut mikä paljasti jälleen kerran venäläisen nuoren suomalaista keskivertonuorta sivistyneemmäksi. Jossain vaiheessa iltaa oli aika tilata lasku. Hintaa ruoalla juomineen oli muistaakseni nelisensataa ruplaa per naama. Tytöillä alkoi olla jo kiire unten maille ja meidän menojalkoja alkoi vipattaa toden teolla.
Outi ja Jari päättivät hypätä taksiin ja suunnata hotellille, sillä rankka bussimatka vaati veronsa. Takseja saa Petroskoissa lennosta. Mielestäni se oli pieni ero tuttuihin kaupunkeihin, joissa yleensä yksityisautoja otetaan lennosta ja taksit tilataan etukäteen. Vaikka Petroskoissa on lyhyiden välimatkojen takia helpointa liikkua kävellen, on taksikin helppoutensa, edullisuutensa ja turvallisuutensa takia kelpo kulkuväline. Lappeenrannan urhot kaappasivat muutaman tytön mukaansa ja lähtivät Leniniä kohti kaupungin humua, kun taas me muut jäimme seuraamaan Heguzia. Ikiliikkujan ajatuksena oli tutustua kaupunkiin kulkemalla kartalla muutaman mutkan ja pienemmän kadun kautta kohti hotellia ja arpoa jokaisen vastaantulevan baarin kohdalla, että jäätäisiinkö sinne vaiko jatkettaisiinko. Idea oli erinomainen ja sai 100% kannatuksen.
Kello oli siis jotain yhdeksän aikaan torstai-iltana ja Petroskoi oli hiljainen ja pimeä. Löysimmekin melkein ensimmäisestä kadun kulmasta baarin, eli tyypillisen 24 h kioskin mistä saa melkein mitä vaan. Äänestimme ja jäimme. Heguzi osti sujuvalla venäjällä kassillisen kuumaa olutta, koska täti kioskissa sanoi ettei kylmää ollut. Tutustuimme paitsi kassa-tätiin ja muihin jonottajiin myös paikalliseen cockerspanieliin. Viivin isä sattui soittamaan pahaksi onnekseen tähän väliin Heguzin mainostaessa taustalla vitsinä, mutta hyvin vakuuttavasti, Suomi-Venäjä-seuran matkaa pöllyttelyreissuksi… Saimme kaikesta huolimatta Viivin faijalta terkkuja, joten terkkuja vaan takaisin . Ensimmäinen mielenkiintoinen pysähdys oli vaaleanvihreä puutalo, joka illan pimeydessä näytti niin hienolta, että aloimme tivata vastaantulijoilta sitä mikä museo on kyseessä. Kukaan ei tiennyt, mutta eräs neiti meinasi olla vaikeuksissa kun promilleissa meidän kanssa samalla tasolla oleva poikaystävä Slava olisikin mieluummin jatkanut iltaa meidän kanssa! Slavalla ja Heguzilla osui jutut vähintäänkin yhteen ja tyttö repi Slavaa mukaansa ja Slava lauloi Valion pingviini-laulua aikalailla sujuvalla suomen kielellä. Koomista .
Pongasimme samantien kadun toiselta puolelta Filharmonisen Salin, jossa Faces-festarit pidettäisiin. Rakennus oli niin Neukkua niin Neukkua! Jokainen, joka on ollut Billnäsin ruukkialueella Faces-festareilla mietti takuulla, että miten se mahtava etnomeno saataisiin siirrettyä tuohon betoni-läjään. Matka jatkui mutkitellen pikkukatuja, eikä yhtään ainutta baaria sattunut eteen. Paitsi jokaisesta venäläisestä kaupungista löytyvä "Detskij Mir", joka tosin oli jo kiinni eikä tainnut olla baari :)
Kuva: Setien kanssa...
Etenimme aina Kirovin aukiolle asti ja aloimme epätoivoisesti kysellä neuvoa johonkin hyvään muttei kalliiseen baariin paikallisilta. Ehdimme toki kuvauttaa itsemme Marxin ja Engelsin patsaallakin!
Taisimme olla aikamoinen näky ja meitä pistettiin vähän halvalla, mutta ihan hyvällä huumorilla . Aina kioskiin törmätessämme, haimme sieltä paitsi neuvoa myös neuvoa-antavia. Eksyimme naapurihotellimme yökerhon ovelle. Ovessa luki selkeästi, että "notshnoiklub" olisi auki perinteisen venäläisen kaavan mukaan aamu kuuteen ja baari ympäri vuorokauden, mutta ovi oli ja pysyi kiinni vaikka sitä kovasti kolkuttelimmekin. Eräs siivooja-neitokainen baarista viittilöi meitä häipymään ja päätimme kokeilla vielä neitokaisen osoittelemaa suuntaa ja läksimme yhteistuumin testaamaan Karl Marxin kadun baaritarjontaa. Muutaman baarin näimmekin, mutta paikat olivat sen verran romanttisen näköisiä ettemme yksinkertaisesti kehdanneet mennä häiritsemään paikallisten kuhertelua…
Olimme jo menettämässä toivoa, kun vihdoin ja viimein eksyimme paikkaan nimeltä Alladin. Alladinissa oli iiiiso diskopallo, sininen valaistus, "itämainen tunnelma", vähän leuhkan tyly palvelu, eikä juuri ketään muita asiakkaita.
Tämä sopi meille erinomaisesti, sillä olimme ohittaneet promilleissa jo reilusti kriittisen rajan, ja meidän oli parempi olla siellä missä emme häiritsisi muita . Alladinissa istuskellessa ehdittiin tilailla urakalla sitä sun tätä, jutella Venäjästä ja tutustua toisiimme. Heguzi jaksoi sitkeästi veljeillä baarimikkojen kanssa, ja välillä kivuta viereiselle pöydälle kuvaamaan porukkaansa. Sen verran piristyttiinkin, että oltiin jatkopaikkaa vailla ja otettiin suunta kohti oman hodlan yökerhoa.
Matkalla ehdittiin tavata hurjat määrät paikallista nuorisoa, mm. Heguzin kaveri Slava. Juteltiin mukavia, oteltiin valokuvia puolin ja toisin ja yritettiin edetä kotia kohti. Naapurihotellille osuttiin juuri sopivasti siihen hetkeen, kun miliisi pisti yöllisen liikenteen kadulla poikki ja englannin prinssi Edward saattueineen kurvasi pihaan mustaikkunaisilla autoilla. Joo-o! Siellä seKIN oli Petroskoissa! Ja vielä hyvällä asialla eli ajamassa nuorison asiaa. Aivan kuten mekin . Vaan eivät ottaneet porttia vahtivat miliisit meitä hotelliin jatkoille vaikka Heguzi sujuvasti venäjäksi valehtelikin, että prinssi meitä oikein odotti…
Syrjäisillä kaduilla oli jo tyhjää, kun väki olikin pakkautunut meille! Paikalla oli sekä paikallisia että kaksi suomalaista omatoimifestarimatkailija-herraa, joista hankimmekin itsellemme festari-kaverit koko loppuajaksi . Karelian söötit, nuoret baarimikot olivat selvästi tyytyväisiä siihen, että talossa piisasi nuorempaakin asiakaskuntaa. Pojat soittivat hyvää tanssipoppia ja väsäsivät drinkkiä ja treenauttivat turistien venäjää minkä ehtivät. Ja turistit riekku ja tanssi kunnes jossain vaiheessa päätettiin lähteä yläkertaan kuulostelemaan menoa. Muutamista kovista huhuiluista huolimatta ei kukaan kerroksessa tuntunut innostuvan jatkoista. Kunnes Faces-organisaattorin bussi kurvasi pihaan ja Karelian käytävällä käveli vastaan vanha kaverini lukioajoilta! Näin se on maailma pieni ja kymmenen vuoden jälkeen törmää ihmiseen Petroskoissa . Jatkoille siirryttiinkin Voden huoneeseen katselemaan telkkarista Prinssi Edwardin seikkailuja Petroskoissa.
Parin tunnin yöunien jälkeen oli aika heräillä kiertoajelulle. Hyvin herättiinkin, kun suihkuista pukkasi pelkkää kylmää vettä. Aamiaisellekin ehdittiin ja kaikki selvisivät yhdeksitoista aulaan (mitä nyt Viivi ja Minna oli hetken myöhässä) ja mukaan kaupunkikierrokselle.
Kiertelimme pikkubusilla pari tuntia keskustaa ja lähiöitä, kuulimme historiaa ja selvitystä nykytilanteesta. Tietysti sujuvalla suomenkielellä. Opasnainen tuntui tietävän kaupungistaan kaiken, eikä säästänyt meitä miltään yksityiskohdilta. Ongelmaksi koitui väsyneet aivomme, jotka eivät saaneet poimittua puhetulvasta punaista lankaa ja kieltäytyivätkin sitten vastaanottamasta suurinta osaa infosta. Anyway, opas oli loistava. Kuulijakunta ei vain ollut samalla aaltopituudella. Kaikki selvisivät kaupunkikierroksesta kunnialla. Tosin loppumatkasta porukalle tuli vessahätä ja jano, ja ex-tempore pysäkillä rautatieasemalla Lappeenrannan Jarilla tuli matkapahoinvointikohtaus. Vaan sellaistahan sattuu.
Kiertoajelun lopuksi ajoimme rantaan ja kävelimme oppaan kanssa rantabulevardilla. Vaikka Ääniseltä tuuli mahdottomasti, oli ilma aurinkoinen ja Ääninen kiilteli sinisenä vihreitä metsiä vasten. Heti aluksi pongasimme ihanan vaaleanpunaisen hääpalatsin, jossa olisi jokaisen tytön unelma päästä naimisiin! Venäläisethän useimmiten tosiaan avioituvat noissa maistraateissaan, vaikka luulisi, että suitsukkeille tuoksuvat ortodoksi-häät voisivat olla upea ensiaskel yhteiselle taipaleelle. Ihmettelin tätä kerran ääneen eräälle ystävälleni, ja tämä vain totesi, että ortodoksikirkossa sai erota vain kerran eikä koskaan voi tietää…
Opas tutustutti meidät Petroskoin 300-vuotislahja veistoksiin, joita oli tipahdellut rantaan Amerikkoja ja Eurooppaa myöten. Useimmat veistokset liittyivät ystävyyteen ja Petroskoin identiteettiin eli Ääniseen. Amerikkalaisten lahjoittama "kalastajat" hyppi tietysti kaiken yläpuolella kunniapaikalla melkein järvessä. Taideteos ihmisen elämästä järviheinän symboloimana oli varsin hauska idea, mutta ehdottomasti paras teos oli saksalaisten lahjoittama seinämä. Siinä ilmoiteltiin suloisesti kaikkien ihailevan samoja tähtiä huolimatta siitä, missä niitä kukin katselee…
Oli siis perjantai eli venäläisten hääpäivä, joten kierroksen lopuksi tunnustimmekin vielä yhden nuoren parin rakkautta. Toivottelimme onnea huutelemalla : "Pozdravljajem! Pozdravljajem! Pozdravljajem!". Vaikka aviopari häävieraineen olikin selvästi tyytyväinen kaukaisten vieraiden antamasta huomiosta, ei meille tarjottu shamppanskojeta . Suomalaiset kummaksuvat usein venäläisten intoa syöksyä häähumuihin jo perjantaina. Syy lienee yksinkertaisesti se, että venäjällä häitä juhlitaan lähes poikkeuksetta ainakin kaksi päivää ja venäläisten tavat tuntien voisi olettaa maanantaipoissaolojen kasvavan roimasti jos juhlinta aloitettaisiin vasta lauantaina… Jos saat joskus kutsun venäläisiin häihin, älä jätä juhlia väliin mistään hinnasta, sillä menemättä missaat todelliset bileet
Hotelliin palattua päätimme lähteä Outin ja Jarin kanssa mandoliinin ostoon. Minä tulkkina selitin taksikuskille, että "instrumenttia" tarvittiin ja kuski otti suunnan länteen. Reilu 15 minuuttia ajettua saavuimme jättimäiselle rakennukselle, kaveri oli tuonut meidät paikalliseen K-rautaan ostamaan työkaluja! Sitä saa mitä tilaa! Olisi tietysti pitänyt pyytää kyyti paikkaan, missä myydän "muzikalnie instrumenti" eikä "instrumenti" kuten minä tein…No, tulipahan nähtyä venäläinen remppa-taivas samalla . Kuski otti kaikesta huolimatta hommansa tosissaan, ja alkoi kysellä liikennevaloissa neuvoa muilta takseilta. Muut olivat sitä mieltä ettei Petroskoista mandoliinia löytyisi. Kuski kuitenkin vei meidät kierroksen päätteeksi paikkaan, jossa myytiin, paitsi urheiluvälineitä, myös posliinia, huulipunaa ja soittimia. Mandoliinia ei löytynyt ja päätimme mennä läheiselle torille. Siellä Jari löysi itselleen hetkessä silmälasit 300 ruplalla . Krapulaisia turisteja alkoi vaivata tosissaan nälkä. Matkaoppaiden suosittelema "Petrosvskij" oli täynnä joten päädyimme Leninan "saksalaiseen kortteliin", missä ruokaa tuli pöytään niin paljon, ettemme jaksaneet syödä puoliakaan. Ruoan jälkeen palailimme hotellille ja ainoa henkiinjäämiskeino oli puolen tunnin tirsat.
Ennen Filharmoniaan lähtöä kävin hakemassa muutaman kyytipojan hodlamme kulmakaupan baarista. Jari ja Ari olivat viihtyneet baarissa koko päivän. Sanonta seura tekee kaltaisekseen piti taas paikkansa. Verkkarit ja humala yhdistivät jokaista baarin asiakasta. Pojat tunnisti meidän jengiksi ainoastaan virheettömästä suomenkielestä.
Seija, Heguzi, Päivi ja minä horjuimme festareille salmiakkikossua ja matkalle ostettuja oluita maistellen. Se, että filharmoniataloon ei "suositeltu" tuotavaksi lasipulloja ei meitä haitannut, sillä puolen litran oluttölkit ala-aulan kiskassa maksoivat kolmisenkymmentä ruplaa eli vajaan euron. Omat eväätkin sai jättää tätien hellään huomaan ja napata lähtiessä mukaansa.
Kuva: Heguzin matkaeväät odottelemassa jatkoja hotellilla
Sisätiloissa ostettua olutta sai viedä mukanaan mihin vain, ja päätimmekin siirtyä nauttimaan esityksistä parvelle. Festarit korkkasi toisen kerroksen pääsalissa kahdeksan aikaan pietarilainen IvaNova (http://www.ivanova.ru/eng/), joka on viiden venäläisnaisen vuonna 2002 perustama kokoonpano. Tytöt ottavat vaikutteita perinteisestä slaavilaisesta musiikista ja yhdistävät siihen punk-musiikin elävyyden. Iva Novan meno oli mahtavaa niikuin aina ja mietimme, miten noin suuri nimi aloitti festarit. Tuumasimme, että he olivat kaiketi houkuttimina pitämässä huolen, että juhlakansa saapuisi paikalle alusta asti. Taktiikka onnistui ja yleisö tanssahteli villisti heti ensimmäisestä artistista lähtien.
Seuraavaksi lavalle saapuva suomalainen Korpiklaani (http://www.korpiklaani.com/) oli ainakin mulle uusi ja todella mukava tuttavuus. Suomalainen kansanmusiikki ja raskaampi metalli yhdistyi poikien musiikissa upeasti! Korpiklaanilla oli oma fanijoukko mukana, ja musa upposi myös venäläiseen yleisöön.
Joensuulainen Maryland (http://merceedees.fi/maryland/) meni omalta osaltani hieman ohi, sillä tässä vaiheessa alkoi olla jo sellainen meno, että käytävillä alkoi viihtyä hyvin .
Yläkerran aulaan oli tuotu kaksi näyttelyä, joista Etnokult Ry:n Virtuaaligalleria esitteli afrikkalaisia taideteoksia, ja Faces
valokuvanäyttely värikkäitä ja eläviä kuvia vuoden 2003 Naamoilta Billnäsistä. Filharmonia oli täynnä pieniä musisointipisteitä. Alakertaankin onnistuttiin luomaan aivan oman fiilis, ja pitkät pirtinpöydät täyttyivät juovasta juhlakansasta. Karjalan jatkot olivat huomattavasti Billnäsin etkoja kosteammat, ja meno oli katossa heti alusta asti. Festarialueella kuului englantia, suomea, venäjää, saksaa, ranskaa… Kaikki juttelivat keskenään. Suomalaiset tytöt pussailivat venäläisten poikien kanssa ja venäläiset tytöt suomalaisten poikien kanssa. Kansainvälisyyttä, ystävyyttä ja suvaitsevaisuutta parhaimmillaan, siis .
Vähän ennen puolta yötä kansan houkutti kadulle Tulikansa (http://www.tulikansa.com). Pojat esittivät upeaa jonglöörausta avotulella Petroskoin pimessä yössä, ja saivat festariyleisön sekaisin ihastuksesta.
Happihyppelyn jälkeen tokan kerroksen salissa meininkiä nostatti ghanalais-suomalainen Ofo Band, high-life tanssimusiikki ja perinteiset ghanalaisrytmit valttikorttinaan. Yleisö oudoksui hieman mustan miehen esittämää outoa kaukomaan musiikkia, mutta intoutui pian jammaamaan täysillä mukana.
Alakerran aulassa "Atriumissa" esiintyivät lupaavat suomalaisbändit Pearly Gates ja Holy Cow. En ikävä kyllä osaa sanoa bändeistä mitään, sillä taisin tehdä tuohon aikaan tuttavuutta pihalla Vladin kanssa. Olin nimittäin haukkaamassa raitista ilmaa, kun viereeni tuuppasi känninen venäläispoika. Juutuimme juttelemaan ja hetken päästä soitimme jo Vladin tyttöystävälle Nastjalle, että järjestäisimme huomenna Vladin luona bileet joihin toisin lauman suomalaisia ja paitsi nautiskelisimme musiikista, kulttuuriinvaihdosta sekä oluesta, treenauttaisin myös Nastjan englanninkielen taitoja. Samassa rötäkässä tapasin erään billnäsiläisen, joka yritti tehdä tuttavuutta petroskoilaisen tytön kanssa ilman yhteistä kieltä. Yritin parhaani mukaan tulkata, mutta rasti oli liian haastava tuohon aikaan yöstä meille kummallekin eikä tyttöä enää myöhemmin näkynyt.
Suomalaista Folkswagenia (http://www.folkswagen.fi/) ehdin festarikiireiltäni bailata muutaman biisin verran! Bändi esittää Karjalan, Venäjän ja itäisen Suomen suhteita käsittelevää musiikkia, jossa kuuluu vaikutteita niin J. Alfred Tannerin ja Matti Jurvan perinteitä kantavasta kupletista, slaavilaisesta laulelmasta, venäläisestä rockista kuin amerikkalaisesta countrysta ja folkista. Huumori ja jopa tietynlainen Venäjästä luennoiva mentaliteetti ovat Folkswagen-keikkojen olennaisia osia. Viipuri-biisi esimerkiksi on aivan yliveto ja saa taatusti tanssijalan vipattamaan! Onneksi kuulin poikia vielä uudemman kerran SVS:n nuorten 60-vuotisjuhlassa vanhalla ylioppilastalolla 8.10.2004. Sieltä jäi mukaan CD:kin.
Illan aikana tuli tavattua porukkaaa laidasta laitaan, mm oululainen neiti liittyi happihypyllä seuraani ja tutustutti minut kauttaaltaan lävistettyyn venäläispoikaan. Lisäksi tuohon serueeseen kuului pillifarkuissa ja nahkatakissa kulkeva punkki-tyttö Sasha, nuorimies Vova ja Andei, jota ei missään näkynyt, mutta jota koko ajan haettiin jostain. Haettiin, koska päätimme lähteä jatkoille. "Katsomaan oikeaa Venäjää", niin kuin asiaa markkinoin. Mukaan tarttui Billnäsin poika, yksi tyyppi Tulikansasta, Karelian käytävältä löydetty Vode, Voden kaveri ja Viivi. Väsynyt oululainen laitettiin taksiin ja lähetettiin hotelli Severnajaan keskustaan. Pojat ehdottivat määränpääksi sitä sun tätä, ja tyttö "Mirage"-nimistä paikkaa. Koin olevani omasta porukastani vastuussa, sillä olinhan tätä ehdottanut, venäjänkielentaitoinen, ja tehnyt tälläistä ennenkin. Totesin lompakkoni sen verran paksuksi, että voisin huolehtia hieman persaukisista venäläisistä isännistä ja emännästä, ja päädyin Sashan ehdottamaan ratkaisuun. Naiseen on kaiketi helpompi luottaa, mutta täytyy näin jälkikäteen kyllä sanoa muita paikkoja näkemättä, että tällä kertaa taisi vaistot viedä takaviistoon . Jakelin pikkurahaa isännille ja emännille taksia varten ja lastasin omaa porukkaani useampaan taksiin. Aika oli aamuyö ja ajelimme pimeillä Petroskoin sivukaduilla luvattoman kauan. Sasha etupenkillä vakuutteli, että kohta oltaisiin perillä. Ja niin oltiinkin, mutta missä! Olimme pimeällä sivukadulla aivan metsän oloisen pöpelikön reunassa! Tarkistin porukkani kunnon, mikä tuntui olevan oluesta ja pienestä jännityksestä johtuen varsin hyvä. Kipitimme uusien kavereidemme johdolla portaat alas, ja eteemme avautui jonkin sortin varastorakennus, joka selvästi oli määränpäämme. Paikka oli niin "underground" etten ainakaan heti muista koskaan olleeni vastaavassa. Harmi, että valokuvaaminen oli kielletty… Nousimme pienet portaat kassalle. Porraskäytävän seinät oli töhritty ja remontin tarpeessa, valaistus oli hämärä, ja lamput rikki. Mirage oli venäläisten paikka! Oviaukossa muistutin vielä jengiä siitä, että täällä kannattaisi pitää kiinni omaisuudestaan ja kavereistaan. Maksoimme kollektiivisesti sisäänpääsyt, Vode ja joku muu ryntäsi sisälle ja Viivi ja minä jäimme nauttimaan viimeisen mukana olleen oluen käytävään. Sisällä meitä vastaan iski venäläinen tanssimusiikki. Pitkän käytävän puoliväliin avautui eräänlainen vip-tila baaritiskeineen, ja toiselle puolelle kahvila-tyyppinen baari. Käytävät oli päällystetty peilein, nurkat oli täynnä sohvia ja tylyn näköisiä nuoria. Käytävä loppui tanssilattiaan. Se oli kahdessa kerroksessa, alhaalla tanssittiin ja ylhäällä parvella hengailtiin. Ja myöhemmin selvisi, että siellä myös ryöstettiin Vode heti sisääntultuamme. Tanssilattialla jatkui sama varasto-look kuin muuallakin ja koko paikka oli kuin pommin jäljiltä. En tuntenut oloani kotoisaksi ja päätin heti ensi hetkestä lähtien, että kukkaroni nyörit avautuisivat vain tarjotakseni venäläisille isännille ja emännälle. Itse ottaisin vain pari lääkkeenä jännitykseen .
Päädyimme porukalla vähän rauhallisemmassa nurkkauksessa olevaan vip-tilaan. Istuskelimme, vodka ja kalja virtasi ja tulkkasin parhaani mukaan yöllistä keskustelua. Tässä vaiheessa tilanteen outoutta lisäsi se, että tajusin seurassa olleen Viktorin olevan korkeintaan 13-vuotias! Poika alkoi muistuttaa erehdyttävästi Lilja 4-ever-leffan Volodjaa. Poika joi kaikkien lasista ja roikkui sitkeästi sekä mun että Viivin käsipuolessa. Ajatus siitä, että tuon pojan pitäisi olla kaikkialla muualla kuin tässä baarissa, ei alkuunkaan lisännyt viihtyvyyttäni. Kaikesta huolimatta olimme porukan kanssa kohtalaisessa yhteisymmärryksessä, katselimme valokuvia ja joimme. Sain esimerkiksi selville, että emäntämme Sasha olikin itseasiassa Karjalan paperiteollisuuden mekasta Segezhasta. Kaupungin henkireikä eli paperikombinaatti on mulle hyvinkin tuttu työympyröistä, mutten ollut koskaan aiemmin tavannut oikeaa segezhalaista. Mahdollista visiittiä varten pyysin oikein osoitteenkin, sillä Sasha esitteli varsin houkuttelevia valokuvia kesäisiltä kotikulmiltaan shashlik-retkiltä ja rokkifestareilta. Kun uudet ystävämme lähtivät loppuillasta kotiin, me pääsimme jopa tanssilattialle. Voden kamera harmitti minuakin. Muutama tyyppi oli piirittänyt Voden ja ottanut tämän kännykän ja kameran. Kännykän Vode oli onnistunut saamaan takaisin porukkaan kuuluvalta mimmiltä, mutta kameraa ei enää näkynyt. Sääntö numero yksi Venäjän matkailussa : älä KOSKAAN liiku yksin juovuksissa, tai aiheutat itsellesi tietoisesti hankaluuksia.
Päivä alkoi olla pulkassa kuuden pintaan kun baarista alettiin hätistellä väkeä pihalle. Lilja 4-ever-poika oli ottanut kunnon kännit ja alkoi tapella meidän kanssa siitä, että hänen kamansa oli meidän takkien kanssa samassa narikassa. Kaverille ei mennyt nätti puhe perille ja aloin kaivata hotellia oikein tosissani, joten pyysin portsaria hankkiutumaan pikkumiehestä eroon ja tilaamaan meille taksin. Onneksi tiskin takana oli mukava tyttö, joka suostui soittamaan omasta kännykästään turisteille taksin ennen kuin laittoi lapun luukulle. Pihalla taksikuski totesi tylysti, että meitä oli yksi liikaa siihen taksiin… Jäin vapaaehtoisesti viimeiseksi ja Tulikansa lyöttäytyi kaveriksi. Suhari lupasi lähettää toisen taksin, ja vaikka rankan yön jälkeen emme olleet varmoja tuon lupauksen katteista, jäimme kiltisti odottamaan. Seuraamme lyöttäytyi reilussa humalassa oleva nuori nainen, joka sipisi korvaani pitävänsä seuralaisestani. Vaikka puskissa suhisikin, en antanut mielikuvituksen lähteä laukkaamaan… Lopulta pihaan kurvasi auto, jonka kuski kertoi olevan taksimme. Oli upea tunne istua taksissa kun pääsimme tutuille kulmille ja etenimme tyhjillä kaduilla kohti hotellia ja omaa sänkyä. Viivi ja Vode jatkoivat hotellilla jatkoja sen verran äänekkäästi, että sain laskettua lampaat ja painuin pehkuihin.
Lauantai osoittautui sumuiseksi, sateiseksi ja kylmäksi. Ääninen, joka on siis Laatokan jälkeen Euroopan toiseksi suurin järvi, näytti tänään harmaalta. Ja niin näytti elämäkin. Olo oli hutera eilisen jäljiltä. Untakin oli lasissa taas se tuttu tunteroinen.
Lauantain ohjelmassa oli vuonna 1959 avattu Kizhin museosaari, joka on yksi Unescon suojeluohteista ja ainoa laatuaan maailmassa. Kizhin saaren museoalueelle on koottu Karjalan kylistä kirkkoja, tsasounia, perinteisiä karjalaistaloja ja runsaasti vanhan ajan esineistöä. Kizhin kirkoista tunnetuimpia ovat 22-kupolinen Ylösnousemuksen kirkko ja Muromin Lasaruksen kirkko. Kizhi on hämmentävä, ainutlaatuinen kokonaisuus. Aluehan on suojelukohde, joten Karjalan kulttuuriministeriö on rajoittanut vuotuisen kävijämääränkin. Maximi taitaa olla 130 000 kävijää.
Kizhi sijaitsee Äänisellä n. 50 kilometrin päässä Petroskoista. Saarelle pääsee laivalla, kantosiipialuksella ja helikopterilla. Meidän poppoo lähti sillä perinteisimmällä päivämatkavehkeellä eli kantosiipialuksella. Päivi saatteli retkeilijät (Outi, Jari, Timo, Kimmo, Viivi, Minna, Seija ja Tanja) matkustajasatamaan, joka sijaitsee kivenheiton päässä hotellilta.
Päivi oli edellisenä päivänä tehnyt suuren urakan ja hommannut meille jostain liput Kizhin lautalle vaikka Faces-organisaattorin aiemmin lupaamat liput olivatkin kadonneet kuin tuhka tuuleen… Olin itse haaveillut Kizhillä käynnistä jo kauan ja täytyy sanoa, että olisi harmittanut palata kotiin tyhjin käsin. Sama fiilis tuntui olevan muillakin .
Meillä oli tiukat ohjeet olla hiljaa laivamatkalla, sillä olimme liikenteessä 150 ruplan hintaisilla venäläisten lipuilla ja huhujen mukaan noilla laivoilla saatettiin turistien rahastamisen toivossa olla välillä tarkkana lippujen tarkastuksen kanssa. Yritimme päästä ekaan laivaan, jonka kyljessä luki Kizhi. Meidät käännytettiin pois ja ohjattiin seuraavaan laivaan. Sen kyljessä ei lukenut Kizhi, vaan jokin toinen paikka jonka kautta matkasimme saarelle. Matka kesti melkein puolitoista tuntia ja täytyy sanoa, että pikkasen pahemmalla ilmalla olisi edellisen illan juhlinta kyllä kostautunut.
Ääninen on upea järvi! Petroskoilla rantaviivaa riittää ja vastarannalla voi ihastella silmänkantamattomiin asti vihreää metsää. Äänisen länsirannalla on Petroskoi ja suurin osa Karjalan tasavallan asutuksesta. Lukuisat kalliopiirrokset ja vanhat asuinsijojen paikat todistavat, että sen rannoilla on asuttu jo tuhansia vuosia. Äänisen takaiset alueet ovat suurelta osin metsäistä erämaata, taigan reunaa. Siellä luontokin on säilynyt suurilta osin koskemattomana.
Perillä pistimme merkille, että saarella oli ainakin matkamuistomyymälöitä ja mahdollisesti jopa jokin kahvilakin. Päätimme hoitaa ensin kierroksen alta pois ja keskittyä sitten kahvitteluun ja/tai kaljoitteluun. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen meillä olisikin reilusti aikaa kierroksen päälle. Faces-organisaattorin ostamilla lipuilla paluu olisi ollut samantien kierroksen jälkeen. Löysimme helposti polkua seuraamalla kassa-mökille jossa oppaamme Anastasia odottelikin. Anastasia on nuori suomensukuinen nainen, ja todellinen Kizhin asiantuntija sillä hän vietti lapsuutensa saarella. Tuolloin hänen isänsä vastasi Kizhin-saaren suunnittelusta. Nykyään Anastasian vanhemmat ja veli asuvat Turussa. Anastasia itse asuu Petroskoissa ja on kahden koululaistytön äiti. Anastasia kierrätti meitä Kizhillä kolmisen tuntia ja kertoi meille erinomaisella suomenkielellä ihastuttavasti Kizhin ja alueen historiaa. Esineet ja elämäntyylihän oli aikanaankin jo rajan kumminkin puolin kovasti samantyyppiset. Kizhillä oli useita alkuperäiseen asuun koristeltuja talonpoikien taloja joihin pääsi sisälle asti tutustumaan sen aikaiseen elämänmenoon. Näpit oli jäässä kylmästä ja koleasta ilmasta johtuen, mutta Anastasian charmi ja Kizhin kauneus piti komppanjan kassassa, kurissa ja tyytyväisenä koko pitkän ekskursijan ajan. Kizhi oli valloittava ruskan väreissä ja pystyin vaan kuvittelemaan miltä saari kukkaketoineen näyttäisi aurinkoisella säällä sinistä Äänistä vasten. Sade ja harmaus toi kuvaan ihanaa Venäjä-melankoliaa ja hiljaisuus loi mahtavan kontrastin kaupungin ja festareiden sykkeelle. Matka Kizhin saarelle maksaa venäläisittäin paljon ja nuoret lapset aiheuttavat logistisia ongelmia ilman pitkiä työmatkojakin. Anastasia ottikin tyytyväisenä vastaan antamamme parin sadan ruplan tipin kierroksen päätteeksi.
Kierroksen päätteeksi olimme kylmissämme, nälissämme ja janoissamme ja päätimme suunnistaa baariin. Hieman pelkäsimme ettei saarelta löytyisi paikkaa, josta saisi ruokaa. Päädyimme laiturilla sijaitsevat rakennuksen toisen kerroksen baariin. Baari oli pieni ja tunkkainen eikä siellä saanut kuin nesteitä. baarin vieressä sijaitsi kauppa, josta kävimme ostamassa suolakurkkuja, suklaata ja muuta pientä purtavaa kyytipojaksi. Kaupan tädiltä saimme vahvistuksen huhuille siitä, että rannassa olisi myös kahvila. Päädyimme tuohon ihanaan kahvilaan koko loppuajaksi. Aika kului kuin siivillä kahden yhteistuumin ostetun punaviinipullon, konjakin ja eväiden siivittämänä. Kahvilassa oli lämmin, ja vaikka himoitsemaani keittoa ei tarjolla ollutkaan niin söimme vatsamme täyteen kanaa ja piirakoita. Istuimme tiiviissä porukassa pienen pöydän ääressä ja meno nousi kovaa vauhtia kohti kattoa. Ajan kuluksi täytimme taas Krissen ystävänikirjaa, juttelimme, nauroimme ja intouduimme jopa laulamaan… Pikkuhiljaa kahvila alkoi täyttyä suomalaisista festari-kolleegoista, jotka olivat jo tuttuja kasvoiltaan. kaikki tuntuivat haluavan meidän pöytään Edellisiltana kotiin autettu tyttökin ilmestyi baariin ja maksoi velkansa, joten saimme pöytään vielä yhden pullon punkkua. Tuon iltapäivän muistoista riittää virtaa vielä pitkälle syksyyn . Lautalle mentäessä emme enää malttaneet pysyä hiljaa. Minkäs teit kun punkku laulatti! Kizhillä on kuulemani mukaan aina kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina tanssin, laulun ja ilon kansanjuhla. Silloin suurella aukiolla soi harmonikka ja pyöritään piiritansseja. Meidän bileet veti tunnelman melkein yhtä kattoon, mutta isoon juhlaan olisi kiva joskus palata
Olin tekstannut päivän aikana pari kertaa Vladille ja myöhästyttänyt tapaamista hodlan lobbyssä. Vlad ei viesteihin kommentoinut, ja aloimme epäillä koko bile-ajatusta. Jäin kuitenkin hotelliin palauttuamme istumaan alakertaan seuranani tuoppi alkuperäisen sopimuksen mukaisesti. Vladia ei näkynyt joten kasasimme porukkaa Outin ja Jarin huoneeseen. Varttia vaille kahdeksan uusi ystäväni soitti hotellin alakerrasta ja tajusin olevani 15 minuuttia myöhässä ehdottamastani ajasta. Hain Vladin alhaalta ja tutustutin porukkaan. Istuimme, joimme olutta ja Vlad yritti soittaa muusikko kavereilleen ja kysellä mandoliinia Jarille. Soitinta ei löytynyt. Jossain vaiheessa olimme onnistuneet haalimaan melkein koko porukan käytäviltä kasaan, poimimme alakerrasta Nastjan, ja kiiruhdimme kulmakauppaan ostamaan kaljaa ja piirakoita ja rymysimme Vladin luo hotellia vastapäiseen kerrostaloon. Vlad asui kahden huoneen ja keittön asunnossa. Asunto oli viimeisen päälle likainen ja meininki rento. Vlad kaivoi kitaran esille ja laulatti porukkaa. Viivi, Minna ja minä treenautimme keittiössä Nastjan englantia. Nastja ja Vlad olivat kotoisin samasta "Kolmen baarin" kylästä Paanajärven kansallispuiston tiluksilta. Pari on tuntenut toisensa lapsesta asti, 20-vuotias Nastja ja 26-vuotias Vlad alkoivat seurustella Petroskoissa. Pari ei asu yhdessä, sillä Nastjalla on ulkopaikkakuntalaisena oikeus opiskelija-asuntoon. Nastja opiskelee ahkerasti Englantia, ja Vlad musisoi.
Jossain vaiheessa lähdimme kohti festareita. Tosin Outi ja Jari vetäytyivät hotelliin, ja toinen Jari ja Ari omille teilleen jätettyään ensin Vladille ja Nastjalle rannekkeensa. Nastja oli onnensa kukkuloilla, sillä "Kolmen baarin"-kylän asukas ei osannut uneksiakaan pääsevänsä moisille festareille! Näin kuitenkin kävi, ja villien afrikkalaisrytmien jälkeen ostin Nastjan paksun villapaidan tilalle t-paidan Faces-logolla. Onpahan tytöllä muisto pitkäksi aikaa . Puolen yön aikaan Tulikansa veti uskomattoman shown pihalla! Meininki oli täysin erilainen kuin eilisessä showssa ja yleisöäkin oli pienestä sateesta riippumatta moninkertaisesti. Ja kaiken lisäksi yleisön joukossa törmäsimme Annaan! Siis Sidorovaan .
Bileethän jatkuivat taas aamukuuteen Filharmoniassa, mutta meidän jengillä oli vielä yksi missio suorittamatta : Äänisessä uiminen. Villien samba-rytmien päätteeksi huutelimme väkeä kasaan ja otimme suunnaksi järven. Matkalla suurin osa porukkaa katosi, ja lopulta järvessä olivat vain Seija, Heguzi ja Timo. Kimmo piti vahtia ja minä tutkin tilannetta sivummalta. Sunnuntaiaamuna Ääninen oli hyytävän kylmä ja yö oli uskomattoman pimeä. Valoa antoi vain läheinen satama. Olin ainoastaan kiven heiton päässä uimareista ja silti siinä hiekkarannalla istuessa tuntui kuin olisin ollut yksin maailmassa. Väsymys alkoi jo painaa ja ajatus kotiinlähdöstä ei tuntunut enää niin kaukaiselta vaan melkein helpottavalta.
Kävimme illalla vielä uintireissun päätteeksi lämmittelemässä Karelian baarissa. Unet kävi viimeisenäkin yönä vähiin, mutta kaikki selvisivät aamulla kymmenen lähtöön.
Outi, Jari, Ari, Jari ja minä ahtauduttiin toiseen bussiin ja loppuporukka toiseen. Matka meni poristessa ja maisemia katsellessa. Pysähdyimme mm. vanhalle kirkolle karjalaisen kylän laidalle, ostoksille, sodan muistomerkille sekä Laatokan rannalla olevalle piknik-paikalle. Automatka oli pitkä, mutta mukava! Reissun voisi aivan hyvin tehdä joskus omallakin autolla. Silloinhan voisi poiketa mummon Mantsin-kotisaarellakin. Olen ollut Venäjällä niin monta kertaa, että laskuissa olen seonnut jo aikoja sitten, ja nähnyt Siperiat ja Kaukasukset ja kaikkea siltä väliltä. Mutta tuona sunnuntai-iltapäivänä näin ensimmäistä kertaa Laatokan! Näky oli upea! Ajelimme marshrutkoilla Laatokan rantaa pitkän matkaa ja nautiskelimme olostamme rankan viikonlopun jälkeen. Matkalla ehdittiin vielä syömään, ylitettiin kunnialla raja ja täyteltiin vielä viimeiset sivut ystäväni-kirjasta ennenkuin tiputettiin Lappeenrannan pojat kotiovelle. Helsingissä oltiin noin klo 23.00, ja seuraavana yönä nukutti.
Infoa matkakertomukseen on imuroitu, paitsi paikan päällä, myös mm. Markus Lehtipuun Karjala-oppaasta sekä Suomi-Venäjä-seuran asiantuntemuksesta. Petroskoi, petroskoilaiset, festarit, ja matkaseura sekä SVS:n erinomaiset järjestelyt tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Tavoitteeksi jäi siis palata, paitsi vuonna 2005 festareille SVS:n kanssa, myös Äänisen yleisvenäläisen Regatan aikoihin kesällä kun Äänisen ulapalla siintelee kirkkaita purjeita.