kuvateksti : lentokentällä
Hyvästelemme mamman ja jäämme odottamaan omaa vuoroamme. Petropavlovskin lentokentälle ilmestyy mamman mielitietty Sasha. Tanja on ollut mekonvaihtopuuhissa vessassa ja luulee hänen tulleen saattamaan mammaa. Yritämme saada mamman takaisin, mutta virkailijatäti kertoo hänen istuvan jo koneessa. Kohtalo päätti onneksi tällä kertaa näin, sillä paljastuu, että mielitietty on saattamassa vaimoaan.
Ennen lentoa on aikaa meikata iskä. Hänestä tulee kaunis ja kaksi kalastajaa osoittaa heti kiinnostustaan. Tanjasta otetaan viimeiset mekkokuvat koneen kanssa. Kenttähenkilökunta tulee valittamaan ja uhkaa poistaa meidät lennolta.
Lennon aikana isi rauhoittelee lentopelkoista Kaisaa. Tanja ja Tiina ovat tutustuneet edessään istuvaan mieheen, joka syöttää tytöt ja mummon kaviaarilla ja kanalla. Kaviaari on parasta mitä tytöt ovat ikinä syöneet ja sitä muistellaan vielä pitkään ja monissa yhteyksissä.
Lento kestää kolmisen tuntia, Vladivostokiin saavuttaessa on jo ilta. Takseilla on kova taistelu asiakkaista. Hinnat on sovittu korkealle, kyyti 50 km päässä olevaan Vladivostokin keskustaan maksaa 2500 ruplaa. Iskä ei moiseen suostu, eikä usko taksikuskeja, jotka kertovat, ettei Vladivostokiin mene enää busseja. Odottelemme lauleskellen Goluboi vagonia. Puolen tunnin odottelun jälkeen tulee bussi, jolla pääsemme läheisen kylän linja-autoasemalle. Sieltä saisi halvemman taksin, ongelma vain on, että kaikki autot ovat ajossa. Odottelemme puolisen tuntia bussia, joka vie meidät Vladivostokin laitamilla olevalle linja-autoasemalle. Matka kestää tunnin ja perille päästyämme on jo niin myöhä, ettei joukkoliikenne toimi. Liftaamme tavaroinemme kahteen autoon. Kyydin hinnaksi sovitaan 150 ruplaa. Toinen kuskeista jopa tietää suunnilleen hotellimme sijainnin. Toinen autoista on minibussi, jossa nuoren Sergei-kuskin lisäksi on kaksi henkeä, kuskin tyttöystävä Julia ja ystävä Vadim. Tutustumme matkan aikana ja saamme kutsun lähteä ajelemaan ja katsomaan öisen Vladivostokin nähtävyyksiä.
Hotelli "Nezabudka" (puh. +7 (4232) 40-02-96) on Hydrometan koulun asuntolan hotelli, jonka tutun tutun tuttu on varannut meille käydessään Vladivostokissa. Hotelli löytyy ja onneksi varaus on voimassa. Tädit motkottavat huolissaan myöhäisestä tuloajasta. Jostakin syystä Vadim valehtelee olevansa varauksen tehnyt tutun tutun tuttu ja ottaa tätien vihat niskaansa.
Mummu jää nukkumaan ja muut lähdemme ajelemaan. Pääsemme hotellilta noin kaksi sataa metriä, kun autosta puhkeaa rengas. Kaikki ulos ja rengasta vaihtamaan. Sergei ja Vadim toimivat pimeydessä tottuneesti. Me puhumme Julian kanssa venäläisestä ja suomalaisesta ruokakulttuurista. Julia ihmettelee, että myydäänkö lännessä oikeasti valmiiksi leikattua leipää ja makkaraa.
Meidät viedään Tyynen meren rantakadulle. Valokuvia otetaan sukellusveneellä, tykillä ja kirkon kaaripylväillä, joilla kuvataan hääpäivänä kaikki vastanaineet. Julia ja Sergei häipyvät tunnelmoimaan. Vadimkin on romanttisella tuulella. Hänellä on vain yksi päivä vapaata laivastosta, joten toiminnan täytyy olla suoraa ja nopeaa. Tiina saa Vadimin hyväilyt, tosin automatkan pimeydessä kädet eksyvät välillä muuallekin. Meidät viedään kaupungin keskustassa oleville näköalakukkuloille, jotka ovat myös nuorison suosima kuhertelupaikka. Sade tihuttaa ja kaupungin valot siintävät allamme. Merellä näkyy aavistus laivojen hahmoista, jotkut noista ovat sitä sotalaivastoa, jonka vuoksi kaupunki on ollut suljettu vuoteen 1992.
Kinuamme karaokeen. Olemme laulaneet 12 päivää Goluboi vagonia ja vaikka laulu on hyvä, kaipaamme laajennusta repertuaariimme. Pojat suostuvat viemään meidät ainoastaan paikkaan, jossa on yhdistettynä sauna ja karaoke. Käymme usean karaokesaunan pihalla, mutta valitettavasti ne kaikki ovat varattuja. Väsy alkaa painaa, Julia torkkuu ja Sergei vaikuttaa kyllästyneeltä. Vadim on yhtäkkiä kovin humalassa eikä haluaisi jättää kesken lupaavaan iltaa. Ehdotamme hotellin vieressä olevaa baaria, josta kukin voi könytä nukkumaan halutessaan. Baari on kiinni, ja ilta hiipuu. Hyvästelemme Julian, Sergein ja Vadimin ja lähdemme nukkumaan.
Heräämme aikaisin. Olemme kuulleet, että tänään kaupungissa on sotilasparaati. On kulunut 60 vuotta Suuren isänmaallisen sodan päättymisestä Tyynellä valtamerellä. Suuntaamme katsomaan paraatia. Se alkaa tunnin myöhässä. Veteraanit ovat tällä kertaa katsomossa. Nuoret sotilaat marssivat paraatikentällä joukko-osastoittain. Tahdista ei ole tietoakaan ja vaikuttaa, että osalle porukoista torin yli raahautuminen on lähes ylivoimainen voimainponnistus. Rumpalitytöillä on lyhyet hameet ja kauniit sääret. Veteraanit jakavat yleisön joukossa salaa protestilehtisiä, joissa syyttävät Putinia, markkinavoimia ja Natoa kaikesta mahdollisesta. Putin on selvästi menettänyt nämä kannattajansa eläkeläisuudistuksiensa myötä.
Paraatin jälkeen hoidamme käytännön asioita. Kaikki tapahtuu hitaasti, yhden hoidellessa omaa asiaansa ja muiden odotellessa. Huomamme siirtyneemme ulkoa johdetusta ryhmämatkailusta vaativampaan ryhmässä tehtävään omatoimimatkailuun, joka vaatii omaa päätöksentekoa ja neuvottelutaitoa. Harjoittelemme kyseisiä asioita toistamalla saslik/kertakäyttöastiat keskustelun.
Syömme lounasta kahdessa paikassa, rantakadun saslikteltassa ja Teknillisen korkeakoulun kahvilassa. Yliopiston tilat ovat hienot. Vieläköhän voisi lähteä vaihtoon Vladivostokiin? Kahvilasta saa hyviä ja halpoja salaatteja, tosin muovilautasilta. Lounaan jälkeen suuntaamme torille. Matkalla ihailemme kaupunkia, päivänvalossakin Vladivostok näyttää upealta. Taloja on kunnostettu eikä roskia ole yhtä paljon kuin useissa Venäjän kaupungeissa. Valitettavasti uudistukset ovat osuneet myös toriin. Sen kohdalla on iso rakennusmonttu, johon ollaan tekemässä kauppakeskusta. Ostamme junaeväät tavallisesta kaupasta. Leipää, sulatejuustoa, rasvamakkaraa, nuudeleita ja halvinta vodkaa. Mummu ostaa valtavan säkin kuivattuja kalmareita, eli kaljan kanssa syötävää mustekalaa. Matkalla löytyy hyvä valokuvausliike, missä ratkaistaan täyttyvien muistikorttien ongelma ja siirretään kuvat levyille (www.digiclub.ru).
Klikkaa tästä loputkin kuvat Vladivostokin kaupunkikierrokselta -
Hotellilla pakkaamme. Tytöt käyvät lisämaksusta lämpimässä suihkussa. Sitten onkin aika suunnata junalle. Juna-asemalla hankimme vielä nestemäisiä eväitä ja syömme herkulliset saslikit aseman kuppilassa. Nuoret tarjoilijat innostuvat suomalaisista asiakkaista. Joku pojista alkaa heti soittaa kännykkänsä soittoäänenä olevaa Bomfunk-MC:tä. Junamatka Vladivostokista Irkutskiin kestää kolme vuorokautta. Olemme valinneet tämän osuuden siksi, että väliä Ulan-Udesta Irkutskiin pidetään Siperian radan kauniimpana osuutena. Rata hipoo tunteja Baikal-järven rantoja. Kolmen päivän junamatka tuntuu mukavalta rentoutumiselta ja lepovoimien keräilyltä aktiivisen Kamtshatka osuuden jälkeen. Olemme ostaneet liput etukäteen Suomesta Rent Line nimisen firman kautta. Tanja, Tiina, Kimmo ja Hegu matkustavat kolmannessa eli platskarta vaunussa. Enemmän rauhaa ja yksityisyyttä kaipaavat mummu ja Kaisa ovat puolestaan valinneet neljän hengen kupee-luokan (toinen luokka). Vaunujen välillä on 12 vaunua, joten vierailuista tulee päivien suuri aktiviteetti.
Junaelämän verkkaiseen rytmiin on helppo humpsahtaa. Porukasta mummu ja Kaisa ovat kokeneita Siperian junailijoita ja Hegugin on saanut tuntumaa menomatkalla Moskovasta Habarovskiin. Tanja, Tiina ja Kimmo ovat aikaisemmin kulkeneet vain lyhyempiä matkoja, ja heille junailuun sopeutuminen on uutta. Juna kuljettaa, maisemat vilistävät ohi. Päivät ovat nukkumista, syömistä, lukemista, kortinpeluuta, sosialisointia omien tarpeiden ja fiilisten mukaan. Asemien mummuilta saa hyviä eväitä ja ravintolavaunussakin tulee käytyä muutamia kertoja kaljalla ja syömässä valkosipulilla täytettyjä tomaatteja ja soppaa.
Platskarta on junavaunu, missä on yhdeksän kuuden punkan "osastoa". Punkista neljä on sijoitettu suomalaiseen tapaan käytävän suuntaan. Kahden kerrossängyn välissä on pöytä. Platskartan suurin ero parempaan luokkaan verrattuna on se, että platskartalla ei sänkyjen jalkopäässä olekaan seinää ja ovea käytävälle. "Kupeet" ovat avoimia ja käytävän toisella puolella on vielä yksi kerrossänky ikkunan suuntaisesti. Alemman punkan voi muuttaa kahdeksi penkiksi ja pöydäksi. Kaikki ylemmät sängyt saa nostettua seinälle, joten päivällä on miellyttävän tilavaa istuskella. Meille käy paikkojen kanssa erinomainen tuuri sillä saamme 4 punkkaa yhdestä loossista eikä lopuilla kahdella punkalla ollut kuin satunnaisia yölliseen aikaan matkustavia venäläisiä. Näinpä meillä onkin esteetön näköala kummankin puolen maisemiin sekä kaksi pöytää käytössämme. Platskartilla matkustavan kannattaa aina pyytää paritonta paikkaa, sillä se on "alapunkka" ja tarkoittaa että matkailija voi nukkua turvallisesti tavaroidensa päällä. Tavaroiden säilytystilat kun sijaitsevat alempien punkkien alla olevissa laatikoissa. "Arvotavara" kannattaa pitää vaikkapa tyynyn alla taikka kaulapussissa. Toinen suuri ero parempiin luokkiin verrattuna on matkalipun hinta. Tällä reissulla mummo ja Kaisa maksavat Vladivostok - Ulan-Ude- junalipun kupeepaikasta noin 120 euroa. Heguzin platskartliput maksavat saman verran, erona on vain se että Heguzi matkustaa lipulla aina Pietariin asti. Kaikissa luokissa on matkustajien käytössä samovaari, josta saa hakea vapaasti kuumaa vettä. Lisäksi jokaisessa vaunussa tarjoillaan teetä, olutta, kahvia, suklaata ja keksejä. Junissa taitaa olla poikkeuksetta myös ravintolavaunu.
Kupeekumppaneiden kanssa Kaisalla ja mummulla käy hyvä tuuri. Ensin kupeen jakavat äiti ja 5-vuotias poika, joka kertoilee kaiken kulkuneuvoista ja lausuu runoja. He jäävät pois Habarovskissa ja tilalle tulee hiljainen komea opiskelijapoika ja rouva, joka on matkustanut kaksi vuorokautta junalla päästäkseen saattamaan sisarenpoikansa ensimmäisenä päivänä kouluun. Koulujen alkamispäivä 1.9 on Venäjällä yhä suuri juhla ja isompiakin lapsia kouluun on saattamassa koko suku. Tädin jäätyä pois Tsitan lähellä saamme seuraksemme nuoren äidin ja tämän yksivuotiaan tyttären. Äidillä on selvästi vaikeuksia rajoittaa tytärtä, joka mm. vuoraa sulatejuustolla kupeen seinät ja liinavaatteet.
Platskartalla matkakumppaneiden kanssa menee vähintään yhtä vauhdikkaasti. Ajoittain ongelmaksi muodostuu Ystävä S, noin nelikymppinen venäläinen mies, joka matkustaa vaimonsa ja 2-vuotiaan pojan kanssa. Poika on ulkonäöltään minikopio Ystävä S:stä. Mies kieltää kuitenkin tiukasti olevansa pojan isä. Ystävä S. on humalassa miltei koko matkan. Hän käy tarjoamassa sinnikkäästi vodkaa aamuyhdeksästä lähtien eikä ole kuulevinaan vastustuksia. Jossakin vaiheessa S:n jutut alkavat rasittaa. Mummu sanoo S:lle suoraan ja tylysti tämän häiritsevän. S:ltä menee hermot ja hän meinaa käydä mummun kimppuun. Hän jättää porukan kuitenkin hetkeksi rauhaan. Myöhemmin Kimmo joutuu vielä kovistelemaan S:ää uudestaan. 2,5-vuotias Dima-poika on hellyttävä. Hän tunkee syliin, flirttailee, esittelee lelujaan, kuuntelee kärsivällisesti Tiinan lukunäytteitä, ja käy joka ilta ja aamu moiskauttamassa ison ja märän pusun Tanjan huulille.
Mukavaa matkaseuraa ovat myös Ulan-Udeen matkaavat burjaattitytöt, jotka ovat olleet kesätöissä kalatehtaalla Tsukotkalla. Tytöt tarjoavat palkaksi saamiaan kalasäilykkeitä ja eräs heistä piirtää Kimmosta hienon muotokuvan. Seuraavan reissun reittikin alkaa hahmottua tyttöjen kanssa jutustellessa. Matkaa voisi taittaa Baikalin pohjoispuolta Baikal-Amur-junarataa (BAM) pitkin aina Port Vaninoon satamakaupunkiin asti. Sieltä taasen on hyvä laivayhteys Sakhalinin saaren Kholmskiin. Tyttöjen mukaan laivamatka kestää noin 12 tuntia. Lippuja saa helposti paikan päältä ja ne maksavat 400-800 ruplaa (kesä 2005). Luultavasti saarelta pääsee loikkaamaan vaikkapa Japaniin. Tytöt olivat painaneet pitkää päivää tehtaalla eivätkä olleet ehtineet parin työkuukautensa aikana tutustua saareen ollenkaan. Heidän käsityksensä mukaan saarella on kuitenkin hyvät junayhteydet, ja luonnon kuvittelemme yhdessä mielenkiintoiseksi. Tshehov kirjoitti Sakhalinilla käytyään 1890: "Olen käynyt Ceylonissa, mikä on paratiisi sekä Sakhalinilla, mikä on helvetti".
Klikkaa tästä lisää junailukuvia -
Viimeisenä junapäivä ihaillaan Baikalin rantoja. Ruska tekee tuloaan, puiden lehdet ja ruoho ovat jo kellastumassa. Sljudjankan asemalta ostetaan Baikalin omulia, josta seurauksena on Kaisalle (jälleen kerran) omulaatio eli pilaantuneen omulin syömisestä ja/tai huonosta käsihygieniasta seuraava ripuli. Saamme aivan loppumatkasta vielä matkaseuraa. Keski-Aasiasta oleva ystävä-A lainaa Tiinan kännykkää ja mongertaa luuriin käsittämättömällä kielellä ohjeita vastaanottokomitealleen.
5.9 saavumme illansuussa Irkutskiin. Meitä on asemalla vastassa Downtown hostellin (http://hostel.irkutsk.ru) tyttö. Hän on toisen omistajan Aleksein tyttöystävä. Viedessään meitä hostellille hän kertoo heillä olevan hieman kiire. Hostellin pyörittämisen ohella pitäisi järjestellä häät, jotka ovat viiden päivän päästä. Perivenäläiseen tapaan kaikki on tietenkin hoitamatta. Hostelli on Kaisan turvapaikka viime kesän Baikalin kierrokselta. Siellä hän asui reissun aikana useaan otteeseen ja vaikuttui hostellin kodikkuudesta ja henkilökunnan ystävällisyydestä. Paluu Irkutskiin ja hostellille on miltei kuin kotiin palaisi. Hostellilla odottaa tuttu ihana Ljudmila, jonka kanssa viime kesänä istuttiin iltoja samppanjaa litkien ja käytiin keskusteluja elämän suurista asioista. Kaikki on hostellilla ennallaan, sama huonekin on varattu. Ljudmila kertoo toiminnan lähteneen hyvin käyntiin, hostellia on laajennettu jo toiseenkin asuinhuoneistoon. Myös hänen poikansa on alkanut työskennellä hostellilla. Iskä ilmoittaa muuttavansa heti toiseen paikkaan, kun löytää halvemman majoituksen. Muut vakuutamme olevamme tyytyväisiä ja aikovamme jäädä.
Junamatkan jälkeen on ihana päästä lämpimään suihkuun, saada vaatteet pyykkiin ja käydä lukemassa mailit. Pyykkääminen ei tule kalliiksi, kilosta pyykkiä joutuu maksamaan sata ruplaa. Liikunnan puutteesta kärsinyt Tiina lähtee heti lenkille ja saa Tanjan seurakseen. Kun välttämättömät puuhat on saatu hoidettua, lähdetään kaupungille kävelemään ja etsiskelemään ruokapaikkaan. Vanhat puutalot koristeineen ovat yhtä lumoavia kuin ennenkin ja Angara joen rannassa vallitsee tutun rauhallinen pikkukaupunkitunnelma aurinkoisena ja lämpimänä syyskuun iltana. Myös ensi kertaa Irkutskissa olevat Tiina ja Kimmo vaikuttuvat kaupungista.
Ruokapaikan valinta saa aikaan jo totutun väittelyn, joka yltyy kovaksi perheriidaksi. Isä ei halua Nuoruussaarelle, jossa on kertakäyttöastioita ja poppia. Kompromissina Kimmo ja Tiina käyvät pyörimässä Nuoruussaaren kieputtimessa ja jatkamme keskustaan. Kaikille sopivaa ruokapaikkaa ei tunnu löytyvän, nälkä kurnii ja väsy kiristää hermoja. Lopulta päädymme toiselle pääkaduista Leninalle avattuun uuteen Katto-Kassinen ravintolaan (Kafe Karlson, puh. +7 (3952) 33-30-97). Ruoka on hyvää, mutta sen tuleminen kestää. Sotkemme tarjoilijatytön pyytämällä laskut erikseen ja tilailemalla sitten toinen toistemme puolesta. Venäläisestä työkulttuurista ja tarjoilijoiden kouluttamisesta seuraa uusi perheriita. Huudamme naamat punaisena kukin omaa näkemystämme ja keräämme paheksuvia katseita. Lopulta päädymme jonkin sortin kompromissiin ja sovimme samalla, että seuraava päivä on paras viettää erossa toisistamme. Poistumme ravintolasta eikä meitä kiitetä käynnistä eikä kutsuta takaisin.
Tanja, Tiina, Kimmo ja Kaisa päättävät lähteä testaamaan kaupungin yökerhoja. Asusteet eivät ole aivan priimat, farkut ja muut vähänkin asiallisemmat vaatteet ovat pesussa. Mutta kerrankos sitä bilettää siperialaisessa yökerhossa tuulipuvussa. Ensisijainen toiveemme on päästä laulamaan karaokea. Kyselemme karaokepaikkoja, mutta kukaan ei tunnu niistä tietävän. Yökerhojenkaan suhteen meitä ei onnista. On sunnuntai ja suurin osa kaupungin yökerhoista on kiinni.
Päädymme Estrada huvittelukeskukseen (puh. 20-35-75), joka välkkyy iloisia neonvaloja. Maksamme sisäänpääsyn 100 ruplaa ja kiipeämme yläkertaan. Osoittautuu, että paikassa on lisäksemme yksi pariskunta ja myöhemmin tulee kaksi uusrikasta bisnesmiestä. Sali kiiltelee hienona. Henkilökuntaa on yli kymmenen. DJ soittaa korokkeelta klubimusiikkia. Henkilökunnan katseet pyyhkivät tuulipuvunhousuja, mutta silti meidät ohjataan kohteliaasti pöytään. Kieltäydyimme ruokatarjoilusta ja katselemme viinan korkeita hintoja. Päätämme tilata pullon halvinta kuohuviiniä. Paikan tasosta ja käytöksestämme huolimatta nuori neito tarjoilee meille loistavaa asiakaspalvelua. Yritämme toivoa venäläistä poppia, mutta kuulemma jokainen toivelaulu maksaa 100 ruplaa. Kiskottuaan kuohuviinin siskokset päättävät lähteä tanssimaan. Tiina opettaa perhetanssin, jonka askeleet menevät Kaisalta yli hilseen. Päätämme toivoa biisin. Tarjoilijatyttö kuuntelee pokkana, kun toivomme Goluboi vagonia. Hän lupaa selvittää, löytyykö se ohjelmistosta. Hetken päästä hän tulee pahoillaan kertomaan, ettei Goluboi vagonia valitettavasti löydy. Krokotiili Genan syntymäpäivälaulu löytyisi kyllä, auttaisikohan se asiaa. Jos tämän tasoisessa yökerhossa voi todellakin toivoa lastenlauluja, ei tilaisuutta voi jättää käyttämättä! Pokoilemme lastenlaulun tanssilattialla tehostesavussa ja vilkkuvaloissa täydellä innolla. Henkilökuntaa naurattaa. Krokotiili Genan jälkeen pidämme parhaimpana poistua paikalta. Jatkamme iltaa hetken paikallisten suosimassa pitseriassa ja kävelemme kotiin.
Tänään on aika palata mummun lentolippuongelman pariin. Tanja, Kaisa ja mummo marssivat SibirAirin toimistoon (www.s7.ru, puh. Irkutskissa 21-11-29). Sotasuunnitelma on valmiiksi hiottu. Kaikki keinot ovat käytössä, ainoastaan piruiluun ei kannata sortua, sillä silloin yleensä menettää pelin. Puhumisen hoitavat Tanja ja Kaisa. Mummu on muuttunut kielitaidottomaksi ja keuhkotautiseksi. Hän on täysin tottumaton matkustamaan yksin, eikä pärjää ilman lapsenlapsiaan. Hän on jo valvonut monta yötä peläten jäävänsä yksin Siperiaan. Selitämme lippusotkumme SibirAirin tytölle. Tyttö kertoo, että kone on täynnä eikä mummoa voida siirtää. Hän ihmettelee, miksemme ole hoitaneet asiaa aikaisemmin. Selitämme kaikki luukut, joilla olemme asiaa hoitaneet. Tytön on vaikea myöntää, että virhe on heidän. Ainakaan hänellä ei ole valtuuksia toimia. 15000 ruplan lisämaksussa mummulle ehkä saattaisi järjestyä bisnespaikka. Siitäkään ei voi päättää kuin suuri johtaja. Suuri johtaja sattuu olemaan Moskovassa työmatkalla, joten asialle ei voi tehdä mitään. Tanja ja Kaisa lataavat koko tunnearsenaalin peliin ja antavat ymmärtää, että heillä on aikaa seistä tiskillä niin kauan, että asia hoituu. Tyttö soittelee Irkutskin pääkonttoriin, Novosibirskiin ja Moskovaan. Jonoa kertyy taaksemme. Kaikki ovat mummun puolella. Älkää huolestuko, suuri pomo ratkaisee kyllä mummon lipun, he lohduttavat. Suuri pomo palaa seuraavana päivänä. Hänen toimistonsa on lentokentän lähellä. Saamme osoitteen ja numeron, johon soittamalla voimme sopia tapaamisen seuraavaksi päiväksi.
On pakko luovuttaa ja poistua paikalta. Päädymme aamupalalle hostellin lähellä sijaitsevaan Wieniläiseen kahvilaan (puh. 20-21-16), josta saa ihania salaatteja ja jäätelöannoksia. Aamupalan jälkeen Tanja ja Kaisa lähtevät hankkimaan Kruglo-Baikalskii express (Circum-Baikal) junalippuja. Kruglo-Baikal on vanha junarata, joka menee Sljudjankasta Port Baikalin aivan järven rantoja. Matka kestää päivän ja sen aikana on useita pysäkkejä, jolloin pääsee ihailemaan järveä ja junatunneleita ja siltoja. Kaisa suuntaa juna-asemalle, josta viime vuonna sai ostettua lippuja. Odottelua monella luukulla, totta kai ohjataan aina sille luukulle, jonka tädillä on pereryv eli tauko. Lopulta kaikki luukut on käyty ja on selvinnyt, ettei lippuja saa enää juna-asemalta. Niitä myy vain turistifirma OOO Novaja Servisnaja Kompanija (puh. 64-39-94), jonka yksityisomistuksessa junapaketti nykyisin on. Tanja ja Kaisa lähtevät etsimään toimistoa, joka löytyykin hostellin naapurista. Kamalan säädön jälkeen liput on hankittu. Viiden hengen matka 2. luokassa maksaa 2500 ruplaa. Ystävällinen tyttö kertoilee eri biletyspaikoista. Hän kertoo paikallisten suosivan lähiöiden saslikkitelttoja, joissa tanssi jatkuu aamuun. Hän kirjoittaa paikkoja lapulle. Lapun toinenkin puoli on mielenkiintoinen. Se on jonkun viiden hengen seurueen lasku lomakylämajoitukselle Baikalilla ajalle 14.5-12.8.2005. Laskun summa on 13600 ruplaa eli noin 400 euroa. Matkatoimistossa esitellään upeita järvenrantamökkejä biljardipöytineen ja takkahuoneineen. Kahdeksan hengen seurueelle sellainen irtoaa arkena vuokralle 4000 ruplalla/vrk. Viikonloppuna täytyy varautua pieneen hintojen nousuun.
Kun liput on hankittu Tanja ja Kaisa suuntaavat Nuoruussaarelle, jossa Kimmo ja Tiina elävät isäkapinaa ja juovat kaljaa. Kaisan omulaatio pahenee ja ryhmähuussissa täytyy asioida useaan kertaan. Eipä tarvitse yksin omuloida. Palaamme hostellille päin. Wieniläiskahvilan salaatit houkuttavat taas. Illalla muut paitsi mummu ja Kaisa lähtevät guljaamaan kaupungille. Mummu tutustuu hostellin komeisiin saksalaispoikiin.
Mahakipuinen Kaisa ei ole sosiaalisella tuulella. Hän haluaisi päästä katsomaan sähköpostinsa. Hostellin valvojatyttö Helen puhuu puhelimessa, joten nettiin ei pääse. Helen soittelee ystävilleen useita puheluita. Kaisa hermostuu, ja käy kesken kaiken sanomassa, voisiko nettiin päästä. Hetken kuluttua pääseekin. Kaisa lukee mailejaan ja yrittää olla kuuntelematta Helenin puheluita, joita tämä nyt soittelee kännykällä. Huoneeseen tulee myös nuori mies, joka on ahdistunut ja hädissään. "En osaa venäjää enkä englantia eikä minulla ole velvollisuus auttaa kaikkia hulluja", miettii Kaisa. Hetken kuunneltuaan velvollisuudentunto nousee, ja hänen on pakko sotkeutua asiaan. Kanadalainen poika on vakavasti psyykkisesti sairas. Nyt hän on hukannut psyykelääkkeensä. Hän tietää sekoavansa 12 tunnin sisällä, jos ei saa uusia lääkkeitä. Silloin iskevät psykoottiset oireet ja vieroitusoireet, ja hän tietää olevansa pakkohoitokunnossa. Lääke on uusi amerikkalainen, sitä ei myydä Venäjällä (paitsi ehkä Moskovassa). Mitään korvaavaa lääkettä ei ole toistaiseksi löytynyt. Helen on soittanut kaikille ystävilleen, tuttavilleen ja sukulaisilleen ja kysynyt, mitä tehdä. Poika ei osaa venäjää eikä tiedä sen enempää, mitä pitäisi tehdä. Hän on ollut jo liian pitkään ilman lääkkeitä, hän on rauhaton ja pakkotoimintoja on paljon.
Rauhoittelua peliin. Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, lupaa Kaisa pojalle ja yrittää lisätä tämän kärsivällisyyttä. Soittokierros jatkuu yhteisvoimin. Soitellaan kaikki kaupungin lääkäripäivystykset, ambulanssit ja hullujenhuoneet. Kukaan ei halua ottaa vastaan poikaa, joka ei vielä ole riittävän psykoosissa. Toisaalta kovin psykoottisessa kunnossa poikaa ei huvittaisi siperialaiselle suljetulle osastolle hommata, sieltä kun ei välttämättä ihan heti pääsisi pois. Eikä poika pärjäisi yksin, vaan hän tarvitsisi suljetulle tulkin. Hostellin henkilökunta on töissä, eivätkä he pääse auttamaan. Kaisa on lähdössä Baikalille eikä haluaisi uhrata omaa lomaansa. Sitä paitsi on omakin ongelma hoidettavana mummon lentolipun kanssa. Nettikin otetaan käyttöön, lääkkeestä etsitään tietoja niin venäjäksi kuin englanniksi. Asia ei selviä illan aikana. Poika on kuitenkin hieman rauhoittunut, kun kokee, ettei ole asiansa kanssa yksin.
Sisarukset ja iskä palaavat hostellille. Kaisa kertoo tilanteesta ja pyytää kaikkia käyttäytymään kunnolla siltä varalta, että psykiatrinen ambulanssi tulee hakemaan kanadalaispoikaa säilöön. Omankin perheen käytös on välillä niin epävakaata, että jonkun mielestä rauhoittumisjakso psykiatrisella perheosastolla saattaisi olla ihan paikallaan.
Aamupalapöydässä on suhteellisen rauhallista. Kanadalainen poika kertoo nukkuneensa jotenkuten. Hän on huolissaan kellostaan, jonka on pakkotoiminnoissaan repinyt hajalle. Kaisa kehottaa Tanjaa ja Kimmoa yhtymään keskusteluun neutraaleilla aiheilla. Kimmo aloittaa kanadalaisella jääkiekolla. Poika kertoo, ettei hän ole siitä kovin kiinnostunut. Hänen veljensä oli, pelasi korkeassa sarjassakin, mutta sitten vastustaja löi mailan veljen silmästä läpi. Hiljaisuus. Poika kertoo olevansa tulossa Pohjois-Koreasta. Tanja kuuntelee haltioituneena sympaattisen ja fiksun pojan selvitystä mielenkiintoisesta matkastaan. Poika rauhoittuu ja suunnittelee jo seuraavia Siperian reissujaan.
Hostellilla on vahdinvaihto. Helenin vuoro on lopussa ja Ljudmila tulee töihin. Kerromme illan tapahtumat. Helen näyttää, mitä on yöllä tehnyt. Hän on valvonut ja kääntänyt netistä löytyneitä tietoja lääkkeestä ja sen kemiallista koostumuksesta englannista venäjäksi. Ljudmila ottaa käännöksen ja lähtee tapaamaan tuttua apteekkaria lähitaloon. Hän saa sovittua, että tällä kertaa voidaan tehdä poikkeus ja poika voi saada lääkkeet ilman lääkärin reseptiä. Helenin käännöksen avulla riittävän samanlaiset tropit löytyvät. Tanja ja kanadalainen poika käyvät apteekissa hakemassa lääkkeet. Poika rauhoittuu heti, kun saa lääkkeet kouraansa. Toivottavasti Siperia opetti sinut nyt pitämään lääkkeet tallessa, holhoavat Tanja ja Kaisa.
Sitten käymme ratkaisemaan omia ongelmia. Tanja, Kaisa ja mummu suuntaavat lentokentälle tapaamaan SibirAirin johtajaa. Tiinan, Kimmon ja Hegun kanssa sovitaan, että tavataan linja-autoasemalla asioiden selvittyä ja lähdetään Baikal-järvelle Livstjankan kalastajakylään. SibirAirin johtajan byroo löytyy. Hänen kaksi apulaistaan kehottavat odottamaan, johtajatar Tatjana Vladimirovna ei ole vielä palannut Moskovasta. Apulaiset sanovat, että oikeastaan meidän kannattaisi tulla seuraavana päivänä uudestaan, sillä tänään asiaa tuskin saadaan ratkaistua. Ainakin edessä on tuntien odotus. Emme kuitenkaan aio poistua toimistolta, ennen kuin mummun lippu on kunnossa. Tekstaamme muille, että menevät edeltä Livstjankaan. Sanomme apulaisille, että meillä on aikaa odottaa. Meillä on mukana Baikalia varten reput ja makuupussit, varustus riittää pidempäänkin visiittiin. Varaamme kaikki johtajan huoneen vapaat tuolit (myös johtajattaren tuolin) ja istumme odottamaan. Kerrankin on aikaa lähetellä tekstiviestejä. Apulaiset alistuvat siihen, etteivät saa häädettyä meitä pois ja tarjoavat odotellessa teetä ja keksejä. Noin tunnin odottelun jälkeen saapuu johtajatar. Hän luo meihin jäisiä silmäyksiä. Tapauksesta on selvästi informoitu häntä jo Moskovaan. Johtajatar ottaa lentoliput. Juuri sanaakaan ei vaihdeta. Hän soittelee vielä suuremmille johtajille. "Katsokaas, meillä on ongelma. Täällä se babushka nyt istuu eikä lähde minnekään..." Muutaman puhelun jälkeen mummun lippu on kunnossa eikä lisämaksuista ole enää puhetta. Nappaamme hyllystä SibirAirin mainosmateriaalia ja Moskovan metrokarttoja, ja pyydämme avustajia tilaamaan taksin ja suuntaamme linja-autoasemalle ja ehdimme sinne jo ennen Tiinaa, Kimmoa ja Hegua.
Marshrutka eli reittitaksimatka Livstjankaan kestää noin tunnin ja maksaa 60 ruplaa. Sovimme vastuunvaihdosta, on Tiinan, Kimmon ja iskän vuoro hoitaa asioita ja hankkia Livstjankan majoitus. Mummu, Tanja ja Kaisa saavat keskittyä kaljanjuontiin ja piknikkiin rannalla.
Ostamme torilta ja kahvilasta leipää ja olutta. Kalaa hankimme "pimeästi" torille pysäköidyistä autoista ja suuntaamme rannalle. Siellä tapaamme hostellilta tutun kanadalaispojan, joka miksaa psyykelääkkeitään ja kaljaa ja yrittää iskeä meksikolaisen ystävänsä kanssa venäläisiä tyttöjä. Meksikolaiskundi on supermacho ja tekee suuren numeron siitä, että pulahtaa Baikal-järveen. Tanja ja Kaisa hoitavat uimareissun vähemmällä metelillä. Vesi on huomattavasti lämpimämpää kuin alkukesän Baikalin reissuilla. Näköjään syyskuun alkuun vesi on ehtinyt lämmitä vähän. Aurinko paistaa kirkkaasti ja Baikalin vesi haihtuu iholta hetkessä tuuleen.
Tiina, Kimmo ja Hegu palaavat. He ovat löytäneet läheltä rantaa sata vuotta vanhan puuomakotitalon, jota eräs babushka vuokraa kohtuulliseen hintaan (250 ruplaa/hlö). Halvempiakin majoituksia olisi, mutta ihastumme vihreään vanhaan taloon ja sen puutarhaan ja päätämme jäädä sinne.
Mummu jää lepäämään. Muut lähtevät nousemaan läheiselle kukkulalle. Nousu on helteessä rankkaa ja muutaman päivän omuloineen Kaisan jalat kieltäytyvät toimimasta. Onneksi isällä on ratkaisu. Hänen köydellään Kimmo repii Kaisaa ylöspäin. Maisemat kukkulalta ovat hienot. Alastulo on vaativampaa kuin ylös kiipeäminen. Alas tullaan puidenhalailu-taktiikalla. Viimeiset metrit kävelytielle menevät jo juoksua, jota ei voi pysäyttää, miltei suoraan brittinuorukaisen syliin.
Poika on majoitusta vailla. Hän etsii lasten leirikeskusta, jota hänelle on suositeltu. Kaisa tietää paikan, sillä oli siellä edellisenä kesänä yötä. Lähdetään näyttämään reittiä. Johnille järjestyy majoitus. Leirikeskukseen tulee nuori pariskunta. Hetki puhutaan englantia, kunnes selviää, että tyypit ovat suomalaisia. Hetki vielä, niin selviää, että heistä toinen tuntee saman Pirkon, jonka kanssa matkustettiin Helsingistä Moskovaan.
Menemme rannalle istumaan. John liittyy seuraamme. Heli ja Pauli tulevat uimaan. Kutsumme kaikki kolme kanssamme saunomaan mökkimme läheiseen saunaan. Sauna on osa rakennettavaa hotellia. Rakennustyöt ovat vielä kesken, ainoastaan sauna toimii. Saunomme pitkään ja hartaasti. Saunaan, uimaan, saunaan, uimaan. Paikalliset ihmettelevät hulluja suomalaisia, jotka polskivat kylmässä vedessä. Selitämme veden olevan mittapuumme mukaan ihan kohtuullisen lämmintä.
Saunan jälkeen kutsumme uudet tuttavamme mökkiimme jatkoille. Siellä odottaa yllätys. Saunomisen aikana mummu ja iskä ovat valmistaneet meille herkullisen illallisen: uunimakkaraa, kaalia, sipulia, herneitä. Menu selittyy sillä, ettei Livstjankan kaupassa ollut muita elintarvikkeita. Iskä ehti esittää protestinsa säilykeherneistä, mutta me muut olemme erittäin tyytyväisiä. Ateriaa siivitetään punaviinillä, oluella, vodkalla ja konjakilla. Ja pian taas lauletaan. Tällä kertaa suomen ja venäjän lisäksi myös englanniksi. Mummu menee nukkumaan ja jossakin vaiheessa ymmärrämme olevamme mahdollisesti häiriöksi. Päätämme lähteä jatkamaan laulamista rannalle. Moista sessiota ei mummukaan malta jättää väliin, vaan lähtee mukaan.
Tähdet valaisevat ja aallot säestävät meluista illanviettoamme. Hegu ja Tanja käyvät yöuinnilla. Jossakin vaiheessa humala, väsy ja kylmä lopettavat rantajuhlat. Mökissä puhutaan hetki kännijuttuja ja onnistutaan sotkemaan suhteita lähellä ja kaukana. Yöllä perhe vaeltaa, kuka nukkuu kenenkin vieressä. Nukkumapaikkoja vaihdetaan yön aikana moneen kertaan. Isä saa lopultakin nukkua tyttäriensä kanssa, eikä ole edes onnellinen.
Aamu on sateinen ja krapulainen. Edessä on neljän kilometrin kävelymatka rantaan, josta lähtee lautta Port Baikaliin, Circum-Baikalin lähtöasemalle. Tanja, Kaisa, mummu ja Hegu aikovat krapulasta huolimatta ehtiä ennen lauttaa Baikal-museoon. Kaisa on käynyt siellä ensimmäisellä Siperian reissullaan ja omaa sieltä positiivisia joskin hataria muistikuvia. Kimmo ja Tiina päättävät skipata museon.
Kävely sateessa sujuu hiljaisuudessa. Matka on arvioitua pidempi ja sujuu odotettua hitaammin. Vatsassa kiertää omul ja edellisen illan nuottiöljyt. Kahvi, aamupala ja vessa on jokaisen toivelistalla. Kävelemme pitkään, ennen kuin tulee vastaan auki oleva kahvila. Siellä kuulemme, että lauttarantaan on vielä pitkä matka, emme ehdi museoon ja lauttaankin pitäisi juosta. Onneksi kahvilassa on samaan junaan matkalla oleva pietarilainen sivistynyt rouva, joka tarjoaa meille omaa kyytiään. Hegu ymmärtää, ettei hänkään ehdi museoon. Hän on lähdössä kello 11 bussilla Irkutskiin ja sieltä junalla Moskovaan. Hän lähtee juoksemaan rinkan kanssa takaisin Livstjankan keskustaan. Kimmolle ja Tiinalle lähetetään tekstiviesti, että liftaisivat, muuten myöhästyvät lautasta.
Siirrymme autolla lauttarantaan. Autossa on yhteensä kuusi ihmistä ja tiivis tunnelma. Olemme rannassa hyvissä ajoin. Jännitämme Tiinan ja Kimmon ehtimistä. Minuutti ennen lautan lähtöä he saapuvat. He ovat juosseet viimeiset kolme kilometriä rinkat selässään. Se on krapula huomioiden melkoinen suoritus maratoonarisisaruksiltakin. He kertovat Hegun juosseen heitä vastaan oman rinkkansa kanssa. Hegu oli ohi juostessaan arvioinut ehtivänsä bussiin.
Lauttamatka Port Baikaliin on lyhyt. Siellä odottaakin Kruglo-Baikal juna. Olemme ostaneet liput ensimmäiseen luokkaan. Matka alkaa väsyneissä krapulamorkkistunnelmissa. Muistikuvia keräillään yhteen ja ihmetellään itse kunkin toimien logiikkaa. Kimmo päättää ensimmäisenä vaihtaa krapulan uuteen nousuun. Hän tutustuu kahden pariskunnan venäläisseurueeseen ja vetää Tanjan tulkikseen. Pian uudet juhlat ovat alkaneet. Tiina ja Kaisa eivät vielä kykene sosiaalisuuteen eivätkä tunnustaudu venäjäntaitoisiksi.
Naapuriseurueessa on kaksi "kolmikymppistä" pariskuntaa Angarskista läheltä Irkutskia. Andrei ja Irina ovat olleet yhdessä teini-ikäisistä asti, naimisissakin siitä asti kun lapsi ilmoitteli tulostaan. Vähävaraisen nuorenperheen elämä on ollut rankkaa, mutta rakkaus on pysynyt kuvioissa mukana. Pariskunnan kanssa on mielenkiintoista keskustella, heistä paistaa elämänkokemus, avoimuus ja hyvä huumori. Nyt elämäkin helpottaa sillä Andrei on hyvissä hommissa. Niin on myös hänen kollegansa, Sergei toisesta pariskunnasta. Sergein tyttöystävä Tanja ei ole kovinkaan pitkäaikainen ja se näkyy. Lapsellinen ja äänekäs nuoripari suutelee päihdyttyään tämän tästä intohimoisesti ja osoittaa selvästi ettei suhteessa syvyyttä. Tulemme yhdessä siihen tulokseen, että Sergei on kuin kopio Ville Haapasalosta. Kimmo tutustuu myös hieman kauempana istuvaan kolmen hengen tyttöporukkaan. Katja ja hänen kaksi ystäväänsä ovat muuttaneet teini-ikäisinä Kanadaan, ja ovat lomalla isovanhempiensa luona kotiseuduillaan. Tytöt ovat "kanadalaistuneet" reilussa kymmenessä vuodessa melkoisesti. He käyttäytyvät kuin kuka tahansa ulkomaalainen turisti ja pitävät matkansa parhaimpana antina samppanjaa. Tytöt ovat viettäneet Irkutskissa pari viikkoa ja ovat jo täysin kypsiä palaamaan rapakon taakse. Se mikä heihin ei ole tarttunut Kanadan-vuosien aikana on kielitaito. Tytöt haastavat englantia komealla aksentilla vaikka selittävätkin joka käänteessä jo melkein unohtaneensa venäjänkielen. Likkaporukkakin on kaikesta huolimatta kivaa matkaseuraa ja päivä menee uusien kavereiden kanssa bailatessa.
Junamatkasta saisi paljon enemmän irti jos keskittyisi Baikaliin, mutta tällä kertaa käyttäydymme yhtä huonosti kuin uudet ystävämme ja keskitymme kaikkeen muuhun. Matkaa taitetaan hienolla junalla ja junan telkkareista tulee taukoamatta upeita luontoelokuvia Baikalista. Ekskun opas on erittäin miellyttävä nainen, joka puhuu erittäin selkeän venäjän lisäksi myös varsin upeaa saksaa ja englantia. Opas tietää rutkasti asioita ja hän tarjoutuu antamaan ulkomaalaisille vieraille kertausta tarvittaessa. Juna pysähtelee, on mahdollisuus valokuvata ja käydä katsomassa rantoja. Kaikilta tuntuu jäävän Baikal-järvi huomaamatta. Kuka on liian väsynyt ja krapulassa, kenellä taas uusi nousu huumaavana päällä. Lounaspysäkki on Puolivälin asemalla. Vanha rouva Irina Pavlovna tarjoaa pihamaallaan borssia, marinoituja sieniä, suolakurkkua ja mausteviinaa. Lounaalla tutustumme moskovalaiseen pariskuntaan Diman ja Ljubaan, jotka ovat viikon lomalla Baikal-järvellä. Mies kaatelee kaikille uusia viinapaukkuja, eikä meinaa uskoa Kaisan nenänvalkaisupäivään. Lounaalta tulee kiire junalle. Lähtöhässäkässä Tanjan kamera unohtuu tai katoaa. Kimmo juoksee junalta takaisin Irina Pavlovnan talolle etsimään kameraa, mutta sitä ei löydy. Pettymys on suuri. Kameran mukana katoavat valokuvat Vladivostokista eteenpäin. Onneksi Kamtshatka kuvat ovat toisella kortilla ja turvassa.
kuvateksti : Puoliväli
Kimmo jatkaa sosialisointia uusien ystäviensä kanssa. Tanja, Tiina ja mummu lähtevät moskovalaispariskunnan vaunuun, jossa järjestetään spontaani juhla-ateria ruokineen ja juomineen. Pariskunta kertoilee muistojaan Kazakstanista, jonka avaruusasemalla he ovat työskennelleet. Nykyään he ovat aloittamassa hotelli- ja ravintolabisnestä Moskovassa, ja kutsuvat kaikkia vieraiksi paikkaansa. He soittavat ravintolaansa ja kertovat meidän olevan mahdollisesti tulossa paluumatkalla tutustumaan paikkaan. Pitkä päivä sujuu rattoisasti ja aamun kooma on enää muisto. Juna on perillä Irkutskissa vasta iltakymmeneltä, ja päivään mahtuu paljon juomaa, ruokaa, juttuja, pysäkkejä ja valokuvausta.
Irkutskiin saavuttaessa perhe onkin Kaisaa ja mummua lukuun ottamatta taas iloisesti päissään. Kimmo ja Tanja lähtevät saattelemaan moskovalaispariskuntaa hotellille ja päätyvät jatkamaan heidän kanssaan iltaa Kattokassiseen. Muut käyvät jo tutussa Wieniläiskahvilassa iltapalalla ja hyytyvät sitten.
Viimeisenä päivänä Irkutskissa kukin puuhailee omiaan. Tanja, Tiina ja Kaisa käyvät läheisessä "Music Most"-musiikkikaupassa (puh. 28-72-91) tuhlaamassa loput matkarahat. Kaupasta löytyy jokaisen makuun venäläistä poppia, rokkia, iskelmää ja lastenlauluja. Lisäksi tehdään DVD-löytöjä. Kaisa löytää kaikki Tarkovskin elokuvat ja on innoissaan. Myöhäisellä lounaalla käymme taas Kattokassisessa ja tapaamme taas ystävämme Diman ja Ljuban. He ovat lähdössä parin päivän telttaretkelle Baikalille ja odottavat kyytiä. Päivällä liikumme pienemmissä porukoissa ja ehdimme shoppailemaan tuliaisia, kävelemään kaupungilla ja juomaan viimeiset kesähelteiset terassioluet. Olemme sopineet menevämme juhlaillalliselle japanilaiseen ravintolaan viimeisen Siperian illan kunniaksi. Matkalla tapaamme matkalla Pekingiin olevan neljän hengen suomalaisseurueen. Tiinan aikataulutus pettää eikä hän ehdi ravintolaan. Kioto-ravintola (puh. 55-05-05) on hieman syrjässä Karl Marx-kadun sisäpihalla. Ravintola ei ole halvimmasta päästä, sisustus ja kattaus ovat kauniit, palvelu pelaa ja ruoka on loistavaa. Juhlaillallisen hinnaksi tulee neljältä hengeltä 2230 ruplaa eli kuutisenkymmentä euroa, mutta kyllä sillä rahalla syömistä ja juomista riittääkin.
kuvateksti : japanilaisessa ravintolassa siperialaiseen tapaan
Illalla Tanjan menojalkaa vipattaa. Hän haluaisi ja nauttia viimeisestä yöstä aamuun asti bailaten. Muut ovat väsyneitä ja puolikuntoisia, eikä Tanja saa heistä seuraa. Tanja yrittää tavoitella edellispäivän tuttuja, muttei saa ketään kiinni ja jättää rastin väliin.
Aamulla menemme taksilla lentokentälle. Olemme hyvissä ajoin perillä, tiedämmehän koneen olevan ainakin yhdellä mummolla ylibuukattu. Jonossa meidät kiilaa muutaman nuoren tyylikkään miehen seurue. Yritämme puolustautua kyynärpäätaktiikalla, mutta ymmärrämme
pian miesten, kenttähenkilökunnan ja muiden matkustajien käytöksestä, että miehet ovat julkkiksia ja VIP-henkilöitä. Myöhemmin miehet ovat odotusaulassa. Käymme mummu etunenässä pyytämässä nimmarit ja otamme yhteiskuvan. Sen jälkeen käymme kysymässä venäläisiltä kanssamatkustajilta, keiden julkkisten kanssa ollaan päästy samaan kuvaan. Paljastuu, että miehet muodostavat yhtyeen Tsai Dvoem (Teetä kahdestaan). He ovat keikkuneet Venäjän hittilistojen kärjessä jo vuosia. Päätämme ostaa Moskovasta heidän levynsä.
kuvateksti : Tsai Dvoem ja me
Lento menee tehokkaasti nukkuessa. Muutamina valvehetkinä Tanja keskustelee viereen sattuneen mielenkiintoisen hammaslääkäri-herran kanssa maailman menosta. Moskovassa Tanja yrittää soittaa Dimalta ja Ljubalta saamaansa numeroon. Sieltä vastaa mies, joka on ihan pihalla, eikä ole ollenkaan halukas ottamaan meitä vastaan. Tanja haluaisi lähteä omin päin etsimään moskovalaispariskunnan paikkaa. Muita etsiskely rinkkojen kanssa ei huvita. Päätetään mennä junalla Paveletskajalle ja sieltä metrolla Leningradskin asemalle, jonka säilöön tavarat voi jättää päiväksi.
Tanja lähtee Moskovassa omille teilleen tapaamaan ystäväänsä Dimkaa ja tämän tyttöystävää. Muut suuntaamme Jelki-Palkiin lounaalle. Tiina ja Kaisa ovat haaveilleet Jelki-Palkin seisovasta salaattipöydästä. Lounastarjoukseen kuuluu noin 20 venäläistä alkupalasalaattia, joita saa syödä mahansa täyteen. Pettymys on suuri, kun ravintolassa kuulemme systeemin muuttuneen. Enää salaatteja saa hakea vain yhden lautasellisen eikä herkullisia marinoituja sieniä ole valikoimassa. Kukin lastaa ainoan lautasellisen niin täyteen kuin kykenee. Kyllä niistäkin satseista tulee loppujen lopuksi maha täyteen.
Lounaan jälkeen mummu vie meidät ekskursiolle Novodevitshin luostarin hautuumaalle. Luostari perustettiin 1524 ja sitä uudisti Pietari Suuren sisko Sofia hallintokaudellaan 1680. Vuonna 1689 17-vuotias Pietari otti vallan siskoltaan ja piti tätä vankina luostarissa. Luostarin hautuumaa on toiseksi merkittävin Moskovassa Kremlin muurin jälkeen. Sinne on haudattu mm Hrutsev, Tsehov, Gogol, Majakovskij ja monia muita kuuluisuuksia. Mummu kertoo asuneensa Moskovassa hautuumaan lähellä ja käyneensä siellä kuumina kesäpäivinä istumassa haudoilla ja lukemassa kirjaa. Nytkin hautuumaa tarjoaa rauhallisen oleskelupaikan keskellä Moskovan helteistä vilinää. Etsimme pitkään mummun lempihautaa, jolla on vaalea marmoripenkki. Hautaa ei valitettavasti löydy. Sen sijaan näemme mm. Stalinin toisen vaimon Nadezhda Alliluevan haudan. Hän päätyi itsemurhaan 1932. Hauta on yhä lasikuvulla suojattu, sillä sitä vastaan on tehty ilkivaltaa.
Hautuumaan jälkeen mummu lähtee omille teilleen ja Tiina menee tapaamaan vanhoja Moskovan tuttujaan. Tanja, Kimmo ja Kaisa päätyvät Moskovan Suureen sirkukseen. Esitykset ovat komeita. Eläimiä tulee kuitenkin sääli. Etenkin karhuja, jotka temppuilevat pyörillä ja pelkäämänsä tulen kanssa. Kyllä Kamtshatkan karhut näyttivät onnellisemmilta!
Kaikki ehtivät 22.50 lähtevään Helsingin junaan. Tiinankin eväsjuomat saadaan kyytiin viime minuutilla. Väsynyt porukka pohtii hetken elämän suuria kysymyksiä kaljojen kanssa, kunnes uni voittaa.
Aamulla ylitetään Venäjän ja Suomen raja. Heti rajan jälkeen lähdetään tuhlaamaan viimeisiä ruplia ravintolavaunuun. Omassa kupeessa lauletaan viimeisen kerran Goluboi vagon. Laulamisesta ei meinaa tulla mitään, kun alkaa itkettää. Matka on lopussa ja eroaminen haikeaa.
kuvateksti : juna-aamiainen
Helsingin asemalla matkalaisia ovat vastassa mamma ja pikkuveli Johannes. Jälleennäkeminen on mukavaa. Suuntaamme kohti Pataässää, vihdoinkin pääsemme laulamaan karaokea. Portsari ei meinaa päästää meitä rinkkojen kanssa sisään. Kerromme, että olemme haaveilleet Pataässästä matkatessamme Siperian läpi. Portsari heltyy ja päästää meidät sisään. Tervetuliaisporukkaan liittyvät Kaisan äiti, Sandi ja sunnuntaiaamukävelyltä bongattu Sini. Laulamme kaikki venäläiset laulut läpi. Kertoilemme loppumatkassa Johannekselle ja mammalle ja kyselemme heiltä, miten paluu arkeen on onnistunut. Itse kunkin mieli tuntuu olevan vielä Kamtshatkalla.
