MATKAPÄIVÄKIRJAA 2

21.8.05
Tutustutaan Kamtshatkan pääkaupunkiin, suurperhe syntyy

Uljas joukkomme on nyt kokonaan kasassa. Ritva, Heguzi ja Anna-Kaisa saapuivat hotelli Edelweissiin (www.idelveis.ru) jo kaksi päivää sitten, ja tänään tulevat loput ryhmän jäsenet: Salla, Tiina, Johannes, Kimmo, Tanja ja Kaisa. Myöhemmin käy ilmi, että he ovat perheen lapsia. Mutta siitä jäljempänä. Anna-Kaisa yrittää vieläkin nukkua jet-lägiä, mutta Ritva ja Hegu raastavat hänet raa'asti hereille, ja niin lähdetään tutustumaan Petropavlovsk-Kamtshatskin (jatkossa PPK) keskustassa kohoavaan nyppylään, Mishinskaja sopkaan. Suomessa tällaista paikkaa sanottaisiin vaaraksi tai vuoreksi, mutta täällä mäki on ihan riittävä nimike. Mishinskaja-sopkalle kiipeäminen ei kestä puolta tuntiakaan, ja huipulla vaivan palkkana on odotettavissa komea näköala kaupungin yli sekä pääsy kielletty -alue, hylätyn näköinen observatorio tai muuntaja ja kulkukoiraperheen yksinhuoltajaäiti kolmine pentuineen. Koiraäiti käyttäytyy kuten kuka tahansa äiti vaaran uhatessa lapsia ja muuntaja-observatoriota: murisee ja irvistelee, mutta huomaa pian, että tulijat ovat lälläriporukkaa ja käy makuulle. Yritämme kuitenkin käyttäytyä siivosti, sillä vaikka hauvaäiti onkin nyt näennäisen välinpitämätön, huomaamme olevamme jatkuvan silmälläpidon alla. Istutaan, muistellaan, millaista oli kauan sitten, kun olimme lapsia, vahvistetaan sielua ja ruumista ja lähdetään sitten laskeutumaan. Matkalla ihaillaan vielä suurta sosialistista pyykinkuivausprojektia: kerrostalon ikkunoista lähtee narut pitkiin tolppiin, pyykkiä ripustetaan kuivumaan narulle yksi vaate kerrallaan ja sitten vaate vinssataan eteenpäin, ja taas uusi vaate, ja niin edelleen. Voisi kokeilla kotonakin. Pyykin ripustustilaa ei ole ikinä liikaa.

Tällä välin perheen nuorimmat on viety hiukan PPK:sta pohjoiseen, valtameren rannalle "maan ääriin". Aiemmin saapuneet kävivät siellä edellisenä iltana. Tyynimeri oli tällöin siinä määrin tyyni kuin valtameri voi ikinä olla. Rantahiekka oli tummanharmaata, ja sittemmin saamme todeta, että hiekka on täällä kaikkialla tummanharmaata. Aurinkoisena päivänä rantahietikko on niin kuuma, että sillä ei voi kävellä paljain jaloin polttamatta jalkapohjiaan. Rannalla mielikuvitusta kiihotti paitsi meren valtavuus ja kaukana vaivoin erottuvat laivat, myös aaltojen kuljettamat puunkappaleet, joista osa kätki selvästi sisäänsä salaisen viestin. Ritva nappasi mukaansa aaltojen muovaaman puukartun, jota hän sitten kuljettaa uskollisesti mukanaan koko matkan. Anna-Kaisa keräsi taskut täyteen puisia apujumalia varjelemaan tulevaisuudessa uhkaavilta vaaroilta: valaan, hylkeenpoikasen, vesilinnun pään ja vielä toisenkin linnun pään, joka osoittautuu myöhemmin alueen alkuperäiskansojen esi-isälinnuksi, korpiksi. Rannalta löytyi myös toisenlainen aarre: todellinen mesimarjamättäikköjen paljous. Suomalaiset ikänaiset kävivät silmät kiiluen taistoon tuosta lapsuusaikojen muistoissa väikkyvästä herkusta. Mutta he eivät pärjänneet alkuunkaan autonkuljettajalle, joka tempaisi kärrynsä kätköstä pienen muovipussin ja täytti sen. Visu mies! Toisaalta, hänellähän on lapsia. Lopulta Hegu hätisti meidät autoon.

kuvateksti : Maan äärissä

Klikkaa tästä lisää kuvia Tyynenmeren rannalta:

Kun nuoret palaavat mereltä kohtaamme Petropavlovskin torin viereisellä aukiolla. Aukiolla on suihkulähde, jossa ehtymätön maailmanlaajuinen luonnonvara, pienet pojat, kirmaavat käärityin housunlahkein. Toinen mokoma pieniä poikia tärvelee aukion laatoitusta rullalaudoillaan. Suomessa tämä paikka olisi kieltomerkkien viidakko. Jos joku siitä huolimatta eksyisi kahlaamaan tai rullalautailemaan, paheksuttaisiin rikoksen teille sortunutta tuota pikaa valtakunnanlehden mielipidepalstalla. Mutta missä muualla nämä pienet pojat voisivat liittyä maailmanlaajuiseen rullalautailijoiden veljeskuntaan? Ei Petropavlovskissa ole rullalautailuramppeja eikä tule ikinä olemaankaan. Täällähän on talvi ja röykkiöittäin lunta kymmenen kuukautta vuodessa. Venäjän joustavuus on vapauttavaa.

Torin sulkemisaika on kuulemma kello 17, mutta se ei millään tavoin estä tekemästä ostoksia vielä kello 18. Varustaudumme kuivatuilla mansikoilla, aprikooseilla, kuka milläkin. Testaamme torin tualetin ja opimme, ettei wc-paperia annostella pepun koon mukaan. Kassamummo ei suostu lisämaksustakaan luovuttamaan sitä kiintiötä enempää. Johannes bongaa torilla Joutsen-merkillä varustetut Suomi-muovipussit. Tanja ostaa mustikoita ja vadelmia puolen litran muovituopeissa! Tuoppien hinnat putoavat neljäänkymppiin heti kun mummoille selviää että ostaja on tullut pitkältä.

kuvateksti : PPK:n torilla

Klikkaa tästä lisää kuvia torilta!

Torin jälkeen luulemme lähtevämme bussilla PPK:n paraatikeskustaan syömään, mutta todellisuudessa lähdemmekin osallistumaan suureen kasvatusprojektiin. PPK:n paraatikeskusta on laajan Avatshinskaja-lahden rannalla, missä keskikokoisen kerrostalon korkuinen Lenin-setä juoksee takin liepeet liehuen kohti merta. Muutama askel vielä, ja Lenin-setä saa kylmän kylvyn.

kuvateksti : Avatshinskaja-lahden rannalla

Kamtshatkaa ympäröivät meret kuhisevat kalaa ja muita meren eläviä, mutta sitä ei uskoisi, kun katsoo rantaravintoloiden tarjontaa. Lihasta ei ole pulaa, ei myöskään oluesta, mutta kalasta on turha haaveilla. Istumme siis summamutikassa ja pahaa aavistamattomina erään pikkukuppilan muovituoleille ja käymme tilaamassa sitä mitä listalta löytyy: saslikkia, kebabia, leipää, salaattia, olutta. Kohta pöytään aletaan kiikuttaa tavaraa pienillä kertakäyttölautasilla. Tässä vaiheessa YMPO (=ympäristöpoliisi) eli Hegu saapuu rannikontutkimusretkeltään ja nostaa äläkän.- Kertakäyttölautasia! Muovihaarukoita! Ja kenellä siellä on muovipussi!

Armon saavat vain olutpullot, kaikki muu on todistusaineistoa ympäristörikoksesta, jonka toteuttamista olemme vähintäänkin edesauttaneet omalla passiivisuudellamme - kenties peräti syyllistyneet rikoksen suosimiseen! Voi meitä onnettomia! Miksi emme kantaneetkaan omia ruokailuvälineitä repussa? Ritva suhtautuu kasvatusprojektiin jo tyynen viileästi; onhan hän ehtinyt olla sen kohteena jo koko Siperian radan mittaisen matkan, ja kieltämättä kasvatus on jättänyt häneen jälkensä. Muut yrittävät vielä napista. Mutta Hegu on järkähtämätön.

Klikkaa tästä lisää kuvia lahden rannalta!

Palaamme Edelweissiin, missä iskä maistattaa omatekoista mesimarjavodkaa. Sitten järjestäydymme neljän sukupolven suurperheeksi. Suvun kantaäiti on tietysti Ritva eli mummu, sitten tulee hänen tyttärensä Anna-Kaisa eli mamma, seuraavana järjestyksessä on mammanpoika Hegu eli iskä ja nuorinta polvea edustavat Kimmo, Kaisa, Tanja, Johannes, Salla ja Tiina. Suurperheelle on ominaista seksuaalinen varhaiskypsyys, joka ilmenee sekä sukupolven tavattomana lyhyytenä että ainakin verbaalitason ajoittaisena promiskuiteettina. Tämä ei kuitenkaan koske kuin joitakin suurperheen jäseniä. Epäilemme holtittomuudesta erityisesti iskää, sillä kaikki hänen kuusi lastaan ovat syntyneet kahden vuoden sisällä. Kysyttäessä iskä kuitenkin vain hymyilee salaperäisesti. Mielenkiintoista on myös sukupolvesta toiseen periytyvä yksinhuoltajuus. Suurperheessä on selkeä hierarkia, sillä mummun sana on laki ja ellei mummu ole paikalla, mamman sana muuttuu laiksi välittömästi. Iskän auktoriteetti ilmenee erityisesti YMPO-toimintana. Perheessä harjoitetaan paljon ja monipuolista kasvatustoimintaa. Kaikki on siis niin kuin pitääkin: rakkautta ja rajoja.

22.8.05
Lähdetään maastoon, lillutaan kuumassa lähteessä

Aamulla hotellin eteen ilmestyy auto, joka ei missään tapauksessa täyttäisi ainuttakaan EU-direktiiviä. Sen etupää muistuttaa 60-luvun kuorma-autoa ja loppupää kuljetuskonttia, jossa on kuitenkin etäisesti linja-auton mieleen tuova ikkunarivistö. Konttiin on tietysti ovi, mutta ovesta pääsee sisään vain hyvin pitkäjalkainen henkilö, joten oven eteen on lyhytjalkaisempia varten asetettava pienet tikkaat. Auton renkaat kuuluvat nimittäin pikemminkin rekkaan.

Kuvateksti : Menopelimme

Tapaamme nyt puolet ensimmäisen maasto-osuuden miehistöstä: Sasha-oppaan ja autonkuljettaja Aleksandr Nikolajevitshin. Sasha on arviolta viisikymppinen, pitkä, hoikka ja mustakulmainen. Ulkonaisesti eräänlainen kevennetty painos Akseli Gallen-Kallelasta. Hän on pidättyväinen, ehkä suorastaan ujo, mutta hymyilee paljon ja hyväntahtoisesti, jolloin hänen kullalla reunustetut poskihampaansa välkähtävät. Ehdottoman luotettava ja ystävällismielinen henkilö. Sasha on tämän miehistön pomo. Aleksandr Nikolajevitsh on noin kuusikymppinen venäläismiehen prototyyppi: hötkyilemätön, lempeä, ainainen pilke silmäkulmassa; niin ainainen, että muuten ahavoituneiden kasvojen silmänurkissa loistavat vaaleat naururypyt. Aleksandr Nikolajevitshistä tulee välittömästi mummun suosikki. Matkaan meitä on saattamassa matkatoimiston johtaja Oleg. Lykkäämme Olegille mummun lentolipun. Selitämme hänelle, että lento, jolle lippu on, on peruttu. Moskovassa mummulle on tehty varaus saman päivän toiselle lipulle. Varaus täytyy vahvistaa ja siitä on saatava tarra mummon lippuun. Oleg lupaa hoitaa asian.

Auton katolla ja perässä on jo yhtä ja toista varustetta, nyt puolet penkeistä täyttyy meidän repuistamme ja rinkoistamme, ja viimein sulloudumme itsekin autoon. Meillä on tänään edessämme noin sadan kilometrin ajomatka. Aikaa tulee kulumaan tuntikaupalla. Ajamme ensin luoteeseen kohden pientä Elisovon kaupunkia. Tie on aivan kohtuullista. Emme ole vielä läheskään tottuneet siihen, että joka puolella siintää lumihuippuisia vuoria, vaikka PPK:kin oli kauttaaltaan niiden ympäröimä, ja katselemme niitä ihmetyksen vallassa. Kamtshatkan niemimaalla kulkee näet etelästä pohjoiseen kolme vuorijonoa, joiden välissä on alavampaa maastoa ja jokilaaksoja. Niemimaan läntinen osa on kauttaaltaan alavampaa, mutta keski- ja itäosa hyvin vuoristoisia. Koko niemimaa kuuluu Tyynenmeren tuliperäiseen alueeseen, ja Kamtshatkalla onkin yli 200 tulivuorta, joista 29 lasketaan toimiviksi. PPK on Tyynenmeren rannikolla ja toimivien tulivuorten ympäröimä.

Tenttaamme Sashaa hermostuneina tulivuorenpurkauksista, maanjäristyksistä ja karhuista. Sasha vastailee rauhallisesti. Hänen mukaansa tulivuorenpurkaukset pystytään ennakoimaan jonkin aikaa etukäteen, maanjäristyksiä ei tunne teltassa ja karhut syövät vain omatoimimatkailijoita ja varomattomia paikallisia. Kamtshatkalla on kuulemma ihmisten ja karhujen kesken sopimus rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Aika etevää: monissa maissahan ei saada tällaista sopimusta aikaan edes ihmisten kesken.

Ajettuaan vasta vähän matkaa, kuljettaja pysäyttää yhtäkkiä auton erään sillan luona. On sattunut paha onnettomuus. Henkilöauto on suistunut päin sillan betonilaattaa, ja koko laatta, kooltaan noin 1 m x 1 m x 30 cm on irronnut, osunut siihen, missä kuljettaja tavallisesti istuu ja murskannut auton siltä puolelta. Ainoa onnellinen seikka koko jutussa on se, että ratti oli tässä - kuten nähtävästi useimmissa Kamtshatkan autoissa - oikealla puolella, koska autoja ostetaan Japanista. Kuljettaja on polvillaan tien vieressä ja pitelee päätään. Auton sisällä on kaksi muuta matkustajaa verissään, toinen valittaa ja toinen on hiljaa.

Pian paikalle pysähtyy useita muitakin autoja, ja apua hälytetään kännykällä. Miliisi ajaa ohi vaivautumatta edes hiljentämään. Suomalaisen sisuksissa kuohahtaa. Varmaan myös kamtshatkalaisen. Siivoamme tielle lennähtäneitä puskurin ja sillankaiteen kappaleita, lähdemme eteenpäin. Hilpeä joukkomme hiljenee.

Kuvateksti : Onnettomuuspaikalla

Elisovossa pysähdymme, pistäydymme torilla täydentämässä voimajuomavarastoja, ja otamme kyytiin uuden miehistön jäsenen: Tanja-kokin. Tanja on noin 35-vuotias, hänellä on vuoroin unelmoiva, vuoroin ilkamoita katse ja Mona-Lisan hymy. Lisäksi Tanjalla on sokeritauti ja leirioloissa erityisen kätevä täysin likaantumaton tukka, mitkä seikat käyvät ilmi muutamien seuraavien päivien aikana. Luultavasti hänellä on myös pelkästään ruskeaa rasvaa siinä, missä meillä tavallisilla kuolevaisilla on valkoista läskiä, sillä hänellä on useimmiten paljaat käsivarret, vaikka muilla olisi yllään koko vaatevarastonsa. Myöhemmin saammekin tietää, että Tanja nukkuu mielellään lumessa: siinä on hänen mielestään lämmintä. Tanja näyttää auton ikkunasta noin 3500 metrin korkuista Korjakskij-tulivuorta, ja kertoo kiipeävänsä joka kesä ystävättärensä kanssa sen laelle. Ylhäällä he sitten pukevat mekot päälleen ja ottavat toisistaan valokuvia. Ja meidän hurja joukkomme on menossa vain alle 3000 metrin vuorille!

Kello tulee kaksitoista. Huolehtivainen iskä muistaa mummun lääkityksen. Mummun lisäksi myös muu perhe laitetaan tiputukseen. Hetken kuluttua syntyy perhekuoro. Kuoron ohjelmisto osoittautuu heikoksi ainakin venäläisten laulujen osalta. Krokotiili Gena lähtee, samoin Goluboi vagon ja ensimmäinen säkeistö Pust vsegda budet solntsesta. Ohjelmistoa täydennetään suomalaisilla iskelmillä, lastenlauluilla ja popilla.

Hetken kuluttua pysähdymme taas. Pysähdyksen tarkoituksena on ottaa mukaan polttopuuta. Korkeammalla ei puita tietenkään enää ole. Aleksandr Nikolajevitsh ja Sasha painuvat lepikkoon ja alkavat nylkyttää poikki pystyyn kuivuneita pieniä puita. Mutta eivät jää suomipojat ja -tytötkään toimettomiksi. Iskän salaisesta varastosta löytyy saha. Ja me muut kiskomme saalista tielle. Kulkupelimme katon ympäri kiertää laudoitus, ja katolla onkin jo yhtä ja toista tavaraa. Aleksandr Nikolajevitsh hyppää seisomaan vararenkaan päälle, ja hetkessä puut on heitelty katolle.

Ajelemme eteenpäin, ja pian poimimme mukaan vielä yhden miehistön jäsenen: Maksim I:n. Kamtshatkalla on selvästi pulaa miesten nimistä, koska joudumme läheisiin tekemisiin peräti neljän maksimin kanssa, joten maksimit on siitä syystä numeroitu. Maksim I on palaamassa maastosta edellisen turistiryhmän kanssa, mutta häntä ei päästetä kotiin edes peseytymään, vaan siepataan lennosta uudelle keikalle. Maksim I on suunnilleen Tanjan ikäinen, suuri kaikissa suunnissa ja muistuttaa vaaleine hiuksineen ja vahvoine rusketuksineen reipashenkistä samoilijaa suoraan Tirolista. Sulkahattu ja nahkahousut vain puuttuvat. Maksim I:llä on myös vahva ääni, ja hän osallistuu antaumuksellisesti meidän kuoroharjoituksiimme aina, kun treenaamme jotakin niistä noin puolesta tusinasta venäläisestä laulusta, joista joku osaa edes pätkän. Maksim rakastaa puhumista. Hän puhuu tauotta, aina eikä tunnu välittävän, vaikka kuulijan venäjän kielen taito ei riittäisikään pysymään mukana pitkissä tarinoissa.

Saamme lisää tietoa miehistöstä. Tanja ja Maksim I ovat molemmat syntyneet Kamtshatkalla, mutta kummankin vanhemmat ovat muuttaneet tänne Euroopan puolelta. Tanjan äiti on kotoisin Ukrainasta. Emme tule kysyneeksi Tanjan ja Maksimin varsinaista ammattia, emme myöskään Sashan, mutta Sashasta saamme tietää, että hän on muuttanut tänne jostakin Venäjän Euroopan puoleisesta osasta. Neuvostoaikaan korkeakoulusta valmistuneet joutuivat valitsemaan ensimmäisen työpaikkansa valtion tarjoamista. Sasha valitsi Kamtshatkan, ja jäi tänne.

Lähestymme nyt Paratunkan lomakylää. Emme mene itse kylään tällä kertaa, mutta lomakylän lähellä meidän automme pysäytetään ja meille tarjotaan vielä yhtä kyytiläistä. Hetken kuluttua autoon nouseekin kaikkien suunnattomaksi ällistykseksi noin 65-vuotias saksalainen mies, jolla on jalassa sandaalit, selässä rinkka ja leuassa muhkea parta. Hänet ristitään lähes välittömästi Joulupukiksi. Jotkut tosin epäilevät, että Joulupukki onkin naamioitunut karhu. Joulupukki on reissaillut Kamtshatkalla aivan omin päin jo useita päiviä, ja jonkin ajan kuluttua hänen seurakseen on tulossa pari muuta saksalaista. Kaikkein mielipuolisimmalta kuulostaa, että he aikovat kiivetä koko niemimaan korkeimmalle tulivuorelle, Kljutshevskoille, jonne on PPK:sta matkaa ainakin 550 kilometriä, eikä edes maantietä koko matkaa. Jos sinne ylipäätään saa kyydin, kestänee matka vähintään pari päivää yhteen suuntaan. Kljutshevskoi on 4750 metriä korkea, eikä kiipeäminen sinne ole lasten leikkiä. Eräs oppaistamme kertoo myöhemmin yrittäneensä Kljutshevskoille kahdesti, mutta ensimmäisellä kerralla oli liian tuulista ja toisella kertaa liian tyyntä. Tuulta pitää näet olla jonkin verran, koska tulivuori lykkää sisuksistaan myrkyllisiä höyryjä, jotka tyynellä ilmalla laskeutuvat myrkkyrenkaaksi vuoren rinteille. Mutta kenties Joulupukilla on salaista tietoa siitä, miten Kljutshevskoille pääsee. Eihän se olisi mikään ihme ottaen huomion Joulupukin normaalin asuinpaikan Korvatunturilla. Mutta Joulupukki haluaa nyt siis olla hetken järjestetyllä vaelluksella, joten hän liittyy seuraamme pariksi päiväksi. Ilman järjestettyä retkeä tai suhteita ei meidän reitille ole asiaa, sillä alueelle tarvitsee kulkuluvan. Olemme näet menossa Kronotskin luonnonpuistoon, jonka alueella on useita tulivuoria ja liikkuminen rajoitettua. Joulupukin onneksi seurueeseemme kuuluu valmiiksi ehta saksalainen, nimittäin Johannes, joten Joulupukki saa nyt myös äidinkielistä juttuseuraa. Meidän muiden saksan taidot kun ovat vähän niin ja näin. Myöhemmin saamme tosin havaita, että kielitaidon puute ei estä Joulupukkia vokottelemasta mummua, jolta hän kaiken huipuksi haluaisi läksiäislahjaksi hatun. Mummu ei ole tähän suostuvainen, vaan pitää päänsä - ja hattunsa.

kuvateksti : Joulupukki

Tie loppuu ja alkaa suunta. Kamtshatkalla on näet autolla kuljettavat reitit jaettu kahteen suureen kategoriaan: teihin ja suuntiin. Luultavasti tie on sellainen, joka on joskus varta vasten rakennettu. Joskus on kylläkin vaikea havaita tien rakentamisessa mitään suunnitelmallista, mutta sellainenhan on kuulunut venäläisen maantien olemukseen ikiajat. Kamtshatkalla on kartasta päätellen yhteensä reilut tuhat kilometriä varsinaista tietä, joka on ainakin joskus ollut päällystettyä. Pinta-alaltaan Kamtshatka on Suomen luokkaa. Länsimaisen ihmisen ensimmäinen ajatus on, että teiden puute on vahinko, mutta voihan asia olla juuri päinvastoin: upea luonto on säästynyt ihmisen turmiolliselta kosketukselta ja monet rikkaudet jätetty ainakin toistaiseksi hyödyntämättä. Suunta on sellainen, mistä on ennenkin ajettu, vaikka varsinainen tienrakennustoiminta puuttuisikin. Suunta voi olla esimerkiksi joen pohja tai lumikenttä, jos sattuu olemaan lunta; periaatteessa suunta voi muodostua mihin tahansa, missä näillä autoiksi nimitetyillä traktoreilla pääsee eteenpäin. Suunnan merkkinä ovat useimmiten pehmeään maahan syvään syöpyneet pyöränurat. Siis jotain samantapaista kuin suomalainen pellonlaita huhtikuun lopussa. Suunnan olemukseen kuuluu myös, että suunta voi tehdä äkillisesti tiukan mutkan ja samalla nousta tai laskea jyrkästi. Sellaisessa kohdassa on viisainta panna silmät kiinni. Selvääkin selvempää on, että sillat ovat tarpeettomia. Kun kerran joen yli pääsee muutenkin.

Tie kohoaa yhä ylöspäin, ja samalla kasvillisuus muuttuu. PPK:n alueella oli paljon niin sanottuja kivettyneitä koivuja, jotka muistuttavat käkkyräisyydessään ja kooltaan lapinkoivua. Kivettyneiksi koivuja kutsutaan siksi, että puuaines on hyvin kovaa. Ylöspäin noustaessa kivettyneet koivut vähitellen loppuvat ja niiden tilalle tulee matalaa, läpitunkematonta leppäpensaikkoa. Paikoitellen on aivan yhtä matalaa ja yhtä läpitunkematonta sembrapensaikkoa. Pensaikon läpi ei ihminen pysty kulkemaan, mutta karhu pystyy. Venäläisestä kirjallisuudesta löytyy kuvauksia ihmisten epätoivoisesta yrityksestä päästä tällaisen pensaikon läpi.

kuvateksti : maisemia matkalta

Pysähdymme näköalapaikalle, josta avautuu upea näkymä luonnonpuistoon. Kasvillisuus on hyvin matalaa. Monet kasvit eivät muistuta lainkaan omia, tuttuja kasvejamme, mutta joukossa on myös tutunnäköisiä: metsäkurjenpolvi on lyhentynyt ja muuttunut vaaleansiniseksi, hiirenvirna on myös pienentynyt ja tanakoitunut. Ja tuossa hehkuu pieni koiranruusun sukulainen aivan aniliininpunaisena. Kukkien loistavat värit ovat silmiinpistäviä. Kukkien joukossa on marjavarvikkoa: variksen marjoja, mesimarjoja, muutama lakkakin. Hiukan edempänä kuljettaja pysäyttää suuren kiven kohdalla. Kiveen on kiinnitetty muistolaatta. Tällä paikalla menehtyi vuonna 1984 kolme nuorta autoonsa jäätyään maanvyöryn alle.

Klikkaa tästä lisää kuvia matkalta!

Jonkin ajan kuluttua pidetään lounastauko. Auto pysäytetään pienen joen rannalle, ja meitä kehotetaan ottamaan mukaan uimavarusteet. Tanja-kokki ja Aleksandr Nikolajevitsh jäävät valmistelemaan lounasta, Sasha ja Maksin I lähtevät meidän kanssamme uimaan. Matkaa ei kuulemma ole paljon. Vaikka suurin osa meistä on kokeneita Venäjän-kävijöitä, emme ole vielä oppineet, että ihan lähellä Kamtshatkalla on sama kuin helvetin kaukana Helsingissä. Lähdemme kulkemaan suuntaa pitkin alaspäin. Maasto on savista, ja hetken päästä näemme yhden suuren ja yhden pienen karhun käpälän painauman. Ne eivät ole olleet siinä kauan, sillä jäljet häipyvät nopeasti, ja nämä ovat aivan terävärajaiset. Hiukan alempana on useita karhunlantakasoja. Kyselemme lisää karhuista. Sasha kertoo karhujen tappavan vuodessa kymmenisen ihmistä. Viimeksi karhu oli tappanut kalastajan edellisenä päivänä. Kolme miestä oli ollut kalastamassa, kun vene oli kaatunut. Kaksi miehistä oli uinut joen toiselle rannalle ja kolmas samalle rannalle karhun kanssa. Kyselemme ohjeita, kuinka toimia, jos karhu tulee vastaan. Sasha kehottaa rauhallisuuteen. Hän sanoo, että leirintäpaikoilla ammuskellaan varoituslaukauksia karhujen karkottamiseksi ja öisin pidetään yllä nuotiota.

kuvateksti : päiväkävelyllä kuumille lähteille

Välillä pysähdymme ihailemaan upeaa vesiputousta. Kuljemme edelleen, ja tulemme urheiluseuran tukikohtaan. Koska paikalle on vaikea päästä, käytetään tukikohtaan kuljettaessa helikopteria. Paikalla on nytkin joukko miehiä ja helikopteri. Joku miehistä osaa pari sanaa suomea. Hämmästyttävää! Olemme sentään jokseenkin maapallon toisella puolella, eikä täällä juuri käy maanmiehiämme. Kukaan oppaistamme ei ole aiemmin opastanut suomalaisia.

Kuljettuamme vielä monenlaisten maastojen läpi ja tultuamme lähes vakuuttuneiksi siitä, että uimapaikkaa ei ole olemassakaan, saavumme lopulta perille. Uimapaikkana on matala, kuuma lähde, jonka pohjalla on kiviä ja mustaa mutaa. Sehän on tietysti hyväksi hipiälle, joten ei muuta kuin voitelemaan sillä koko kroppa. Mutta mutapa ei lähdekään pois noin vain. Toinen kuuma lähde, jossa mutaa ei ole, on liian kuuma, joten kauneusnaamiot pestään pois jääkylmässä joessa.

kuvateksti : kuumassa lähteessä

Klikkaa tästä lisää kuvia uintiretkeltä

Sitäkään emme ole vielä ehtineet oppia, että kaikenlainen itsensä klotraaminen on oikeastaan turhaa. Vaikutus on nimittäin aina mennyttä viidessätoista minuutissa. Niin käy nytkin. Lähdemme kulkemaan takaisin ylös, kohti lounaspaikkaa, ja hetkessä olemme taas hiestä märkiä. Kun on päästy lähes ylös asti, mammalla mustenee yhtäkkiä maailma silmissä. Unen, veden ja ruoan puute saivat sen aikaan. Mammaa hävettää. Ei ole päästy vielä kiipeilyn alkuunkaan, ja nyt jo tuli raja vastaan. Sasha rupeaa pitämään mammaa silmällä. Kaisa yrittää pysyä sisarustensa vauhdissa. Hän kuuntelee sisarusten vertailua maratonajoistaan ja muisteluita Finlandia-hiihdosta ja soutukilpailusta. Hän miettii omaa urheilutaustaansa, niitä seitsemää juoksulenkkiä ja puolen syksyn vesijumppaa ja ihmettelee, kuinka on kuvitellut pysyvänsä tämän porukan matkassa. Siskot juoksevat neljän kilometrin ylämäen samalla laulaen. Mitähän tästä tulee, miettii Kaisa. Maksim ja Tanja tekevät ylimääräisen lenkin sillä jossain vaiheessa mamma huomaa unohtaneensa kameransa pissapuskaan. Ylimääräisellä lenkillä löytyy helposti myös yhteinen sävel.

Uintiretkemme aikana Kokki-Tanja on valmistanut kalakeiton nuotiolla. Hän ja Aleksandr Nikolajevitsh ovat kattaneet kulkupelimme viereen pitkän pöydän. Olemme syöneet viimeksi aamiaisen hotellissa monta tuntia sitten, joten ruoka maistuu taivaalliselta.

kuvateksti : lounastauko

Jatkamme ajomatkaa läpi laavakenttien, jotka tuovat mieleen kuun pinnan. Täällä on kuulemma testattu kuukulkijoita Neuvostoliiton avaruusohjelmaa varten. Illansuussa saavumme perille ensimmäiseen leiriytymispaikkaamme, jossa aiomme viettää kolme yötä. Paikka on noin 900 metrin korkeudessa täysin puuttomalla alueella, jolla on paikka paikoin niukkaa aluskasvillisuutta, paikoitellen ei sitäkään. Hiekka on hiukan lämmintä, koska maa on tuliperäistä. Aivan leiriytymisalueemme vieressä on laaja rinne paksun lumikerroksen peitossa. Keskelle lumikenttää vuoripuron kohdalle on kaivettu vedenottokuoppa. Kaikkialla ympärillä kohoavat tulivuorten lumiset huiput.

kuvateksti : Leiri

Meille jaetaan kahden hengen kupoliteltat, jotka pystytämme tuota pikaa. Kaisan ja Tanjan teltasta puuttuvat kepit. Kokki-Tanja luovuttaa oman varatelttansa eivätkä tytöt joudu Joulupukin tai kovasti kuorsaavan Maksimin viereen.

Ruokailu tapahtuu pitkässä toukanmuotoisessa teltassa. Lisäksi paikan varustukseen kuuluu eräänlainen seinätön katosteltta, jonka alle viritetään pyykkinaru kuivattavia vaatteita varten, nuotiopaikka sekä hyyssikkäteltta.

Illallinen toukkateltassa. Kolme ruokalajia plus tee ja pikkuleipiä tai karkkia, kuten kunnolliseen venäläiseen ateriaan kuuluu. Sitruunaviipaleita on vielä kosolti, mutta nyt viritetään alkusoinnut taistelulle sitruunoista. Iskän chilikastike on tiskinalustavaraa. Jotkut meistä ymmärtävät vasta nyt, miten ihanaa on sgushchennoje moloko (=makeutettu paksu maitotiiviste, jota laitetaan kahviin tai blinien päälle tai mihin vain). Kummallista on, että Kamtshatkalla ei käytetä smetanaa, vaan sen korvaa majoneesi. Missä tahansa kaupassa on myytävänä jättikokoisia majoneesipurkkeja. Onkohan täällä pulaa lehmistä?

Näköetäisyydellä leiripaikastamme on maalämpövoimala ja parakkikylä, jossa työntekijät asuvat kaksi viikkoa kerrallaan. Voimalaan ja voimalasta pois kulkee silloin tällöin kuorma-autoja. Jossakin voimalan suunnalla on uimapaikka, ja Maksim I houkuttelee perheestä lapset ja isän "ohjelman ulkopuolelta" mukaansa uimaan. Matka meinaa tyssätä lämpövoimalaitoksen portille, josta ei ilman kulkulupaa mennä. Maksim käy vaihtamassa muutaman sanan vartijan kopissa ja saa luvan viedä lapset kylpemään.

Ei haittaa vaikka uimapaikalle on parin kilometrin matka. Altaan vesi on todella kuumaa. Viereisestä purosta juoksutetaan letkulla kylmää vettä, ja pian sopivan lämpöinen kylpy on valmis. Pimeys sulkee syliinsä, ja tähdet tuikkivat ympärillä. Venäläiset miehet tarjoavat tyttärille jalkahierontaa. Ah! Joukko palaa myöhään illalla leiriin otsalamput keikkuen.

kuvateksti : iltalenkillä kuumilla lähteillä

Klikkaa tästä lisää kuvia leiristä:

23.8.05
Ensimmäinen tulivuori valloitetaan.

Nyt on sitten tosi paikka. Kuudelta ylös, nahkea olo yön jäljiltä, aamiaiselle seitsemältä, ja lähtö ensimmäiselle tulivuorelle kello kahdeksan kolmekymmentä. Edessä on arviolta 10 tuntia vaellusta ensin ylös ja sitten alas. Sataa tihuuttaa. Yöllä oli kai muutama lämpöaste, mutta paljonko päivällä tulee? Onko varpaankynnet leikattu? Tarvitaanko sadeviitta vai eikö tarvita? Mitä ihmettä pitäisi pukea päälle, ja mitä laittaa reppuun? Minkä pituiseksi vaellussauvat tulee säätää? Tanja-kokki jakaa kaikille eväspakkaukset. Sashalla, Maksim I:llä ja Aleksandr Nikolajevitshilla, joka lähtee myös mukaan, vaikka ei olekaan varsinainen opas, on selässään rinkat, joissa on henkilökohtaisten varusteiden lisäksi meidän lounaamme ja pullokaupalla kamshatkalaista mineraalivettä.

Lähdemme kepeästi ja pahaa-aavistamattomina ensin tietä - tai oikeastaan suuntaa - pitkin maalämpövoimalan ohi. Tavallisesti ajettaisiin ensin hyvän matkaa kulkupelillä, mutta viime talvena Kamtshatkalla oli 17 (!) metriä lunta ja suunta on edelleen ajokelvoton, joten meidän on vain otettava jalat alle heti alkuun. Vettä tihuuttaa, sumuriekaleita ajelehtii vuoren ympärillä. Kamtshatka ei ole missään suhteessa samanlainen kuin maailman muut paikat, ja eräs sen erikoisuus on kahden tunnin välein muuttuva sää. Minkäänlaisia ennusteita on turha tehdä.

kuvateksti : ensimmäisen vuoren valloitus

Maasto on alussa melko mukavaa, tosin rinne on paikoitellen savista, ja joudumme katselemaan tarkasti, minne jalan voi asettaa. Välillä on viehättäviä kukkivia rinteitä. Onneksi sade loppuu. Puhutaan ja kävellään kuin pyhäkouluretkellä. Maksim I joutuu mamman kysymysten tykkituleen. Mutta sehän sopii Maksimille, koska hän tykkää puhua. Kun lopulta siirrytään puhumaan politiikkaa, mamma ilmoittaa, että aihe on ihan liian vaikea tämmöiseen maastoon ja vielä vieraalla kielellä.

Mitä ylemmäksi mennään, sitä vähemmän puhutaan, sitä jyrkemmäksi maasto muuttuu ja sitä enemmän on lumikenttiä. Itse asiassa juuri lumikentät ovatkin kaikkein pahimmat. Välillä pysähdytään hetkeksi. Jos pysähdytään, tulee hetkessä kylmä, ja kävellessä taas yhtä nopeasti kuuma. Vaatteita puetaan ja riisutaan solkenaan. Sasha juottaa mammaparalle jatkuvasti mineraalivettä varmaankin siinä pelossa, että mamma ottaa ja pyörtyy. Mutta mammapa ei pyörry. Mamma ihmettelee vain itse tykönään, mikä käsittämätön mielenhäiriö sai hänet lähtemään tulivuorelle. Eihän hänellä voi olla sinne mitään asiaa! Voi äiti armas ja kaikki korjakkien pyhät eläimet! Kaikkein käsittämättömintä on, että Japanista kuulemma tulee tänne vaeltamaan kahdeksankymppisiä, ja meistä ei sentään kukaan ole kahdeksankymppinen. Japsimummot ja -vaarit vaeltavat hitaasti ja surullisesti, mutta vaeltavat huipulle asti. Mummu ja Kaisa vaeltavat Aleksandr Nikolaevitsin henkilökohtaisessa ohjauksessa kaukana toisten perässä. Aleksandr Nikolaevits on turvallinen ja ihana. Mummun ja Kaisan jalat lipsuvat, väsy painaa eikä kumpikaan usko selviytyvänsä perille. - Älkää kiirehtikö, älkää juosko, toistelee Aleksandr Nikolaevits ja saa vauhdin hidastumaan entisestään. Pian selviää, että se on ainoa tapa selvitä matkasta. Suomalainen mummu ja Kaisa vaeltavat hitaasti ja hysteerisinä. Naurupuuskissa on se huono puoli, että tasapaino uhkaa pettää entistä pahemmin.

- Maksim, onko vielä paljon matkaa?
- Viimeinen nousu jo.
Mutta ei se ole viimeinen nousu. Maksim ei osaa laskea, sillä viimeinen nousu on hänen mielestään ainakin viisi kertaa.

Vihdoin viimein, kun yrityksen toivottomuus on jo valjennut moneen kertaan koko porukalle, saavutaan eräänlaiseen korkeiden rinteiden väliseen solaan. Nyt ollaan jo aivan lähellä kraatteria. Jyrkät kielekkeet putoavat syvyyteen mikä ruosteenkarvaisena mikä kellertävänä tai harmaana kuin laidan yli pursuava paksu taikina. Maksim I katsoo mietteliäänä rinteessä olevaa pitkää railoa, ja toteaa sitten, että sitä ei ollut kolme päivää sitten. Käy selväksi, että nämä vuoret ovat oikeasti eläviä. Tämäkin on purkautunut viimeksi vuonna 2000. Tuntuu aika pelottavalta, mutta Maksim I vakuuttaa, että tulivuoret eivät purkaudu varoittamatta. Hänestä tulivuoret ja purkaukset ovat kauniita. Niin varmaan. Tämä taitaa olla asennekysymys. Viimeinen rinne on aika hankala, mutta me emme sitä huomaa. Nyt saa tulla eteen vaikka pystyseinä, ja siitä kyllä mennään. Kun on kerta tänne asti tultu.

kuvateksti : ...lähestymme kraateria

Ja sitten ollaan kraatterissa. Mutta eihän näytä lainkaan sellaiselta kuin tulivuoren kraatterin pitäisi näyttää! Missä täällä on se iso, laavan täyttämä reikä? Sellaista ei ole, on vain monien huippujen ja rotkojen rykelmä ja värejä keltaisesta likaisenharmaaseen ja ruosteenruskeaan. Asetumme jonkinlaiselle tasanteelle, jossa on useita fumaroleja. Meitä on varoitettu jo etukäteen fumaroleista, jotka ovat kuin tulivuoren pahanhajuista hengitystä. Pienimmät fumarolit ovat läpimitaltaan vain muutaman sentin, mutta suurimmat voivat olla metrienkin levyisiä aukkoja, joista purkautuu jatkuvasti rikinkatkuista höyryä. Jos tuuli työntää höyryä kasvoille, on pidätettävä hengitystä. Voipa niistä pärskähtää kuuma suihkukin. Täällä Kimmo kuvaa tositteen Sputnikin käynnistä. Fumarolin suulle kertyy vähitellen kirkkaankeltainen reunus, joka on joskus houkutellut ihmisiä yrittämään napata kappaletta reunuksesta. Tämä on joskus johtanut siihenkin, että reunus on pettänyt ja yrittäjä on pudonnut syvyyteen. Kammottava kuolema.

kuvateksti : Mutnovkan kraaterissa

Lounas syödään tietysti tulivuoren huipulla. Tumma leipä, juusto, rasvamakkara ja kananmunat maistuvat taivaallisilta kraatterissa siniseltä makuualustalta tarjoiltuina! Pitkäksi aikaa ei voida kuitenkaan jäädä lepäämään, sillä sumu alkaa nousta. Lähdetään siis laskeutumaan. Meno on nyt nopeampaa, mutta jollakin tavoin vaikeampaa kuin nousu. Ehkä se johtuu jatkuvista lumikentistä, sillä lumi on liukasta. Sasha on antanut määräyksen pysytellä lähekkäin. Hajoamme silti kahteen porukkaan. Apuna on sentään GPS- paikannuslaite ja kompassi. Lumen ja mudan vuorottelua tuntuu jatkuvan loppumattomiin. Vaatteita puetaan ja riisutaan. Mikä ihme saa ihmisen rupeamaan tällaiseen, kun voisi köllötellä kaikessa rauhassa mökillä takkatulen paisteessa? Paluumatkalla mamma, mummu ja Kaisa kyselevät edessä olevista vuorista. Seuraavan päivän vuori Gorelyi on kuulemma helppo, mutta Mutnovskille kiipeäminen on lastenleikkiä viimeiseen Avashinskiin verrattuna. Kuljettava matka on yhtä pitkä kuin Mutnovskille, mutta nousu on koko ajan jyrkkää ylämäkeä. Sinne ei ainakaan lähdetä. Jotkut rajat on itsensä kiduttamisella oltava ja joku järki ihmisen päässä, päättävät mummu, mamma ja Kaisa.

kuvateksti : lounas tulivuoren huipulla

Puoli kahdeksan aikaan illalla kaikki ovat taas leirissä. Kukaan ei pudonnut fumaroliin, kukaan ei vierinyt alas rinnettä, kukaan ei taittanut niskaansa eikä nilkkaansa. Kaikki ovat vain puolikuolleita uupumuksesta. Kiitos kaikille taskuamuleteille ja erityisesti esi-isäkorpille, joka selvästi varjeli tätä seurakuntaa. Edestakaista kävelyä oli noin 25 kilometriä. Votkaa ja Belyj Aistia kuluu jonkin verran enemmän kuin yleensä, mutta kuitenkin kohtuudella, koska huomenna on edessä uusi ponnistus.

Klikkaa tästä lisää kuvia ensimmäisen vuoren valloituksesta:

Kaikkien kengät ovat kuin mutavellissä uitetut. Seuraa pukemista ja riisumista. Omituista, miten olo uudistuu heti, kun pukee toiset, aivan yhtä nihkeät ja juuri eilen käytetyt vaatteet ylle. Peseytyminenkään ei tunnu erityisen tarpeelliselta, vaikka kotona ei tulisi mieleenkään jättää suihkua väliin tällaisen rypemisen jälkeen. Pääsemme myös tutustumaan aivan uudenlaiseen kengänkuivauslaitteeseen. Maalämpövoimalan rakennuskompleksiin kuuluu sarja pömpeleitä, joissa on lämpöputkia. Viemme kengät kuivumaan erääseen tällaiseen pömpeliin yöksi. Sinne vain ladotaan tallukat riviin lautojen päälle, jotta mahdolliset muoviset osat eivät sula.

kuvateksti : iltatoimia leirissä

Illallisen jälkeen uupunut perhe kokoontuu rinkiin venyttelemään väsyneitä jäseniä. Ähinää ja puhinaa nuotion ympärillä. Miehistöä meidän iltajumppamme huvittaa. Heillä ei selvästikään ole tapana venytellä. Tanjalla ja Kimmolla riittää vielä voimia lähteä lillumaan kuumille lähteille. Ajatus houkuttaa muitakin, mutta energia ei riitä edes hampaiden pesuun. Maksim, Kimmo ja Tanja ovat yhtä mieltä siitä, että iltalenkki ja kuuma kylpy tähtitaivaan alla hyvässä seurassa kruunaa rankan päivän. Isä ohjeistaa lapsia ja mummua: hampaat voi puhdistaa myös puhtaalla alkoholilla.

Yöllä on kylmä, ehkä nollan paikkeilla. Mutta kylmyys ja kaikki muutkin vaivat unohtuvat, jos sattuu astumaan ulos teltasta ja katsomaan ympärilleen. Siinä on pikkuruinen telttayhdyskuntamme majesteettisten tulivuorten kainalossa, tuttujen tähtikuvioiden myyttiset merkit kirjavoivat taivaan ja vatsalleen käpristynyt kuu hohtaa koko tämän äärettömyyden yllä. Kyllä tänne sittenkin kannatti tulla, jo pelkästään nähdäkseen tämän... Voi, kunpa ei tarvitsisi lähteä täältä ikinä...

24.8.05
Toiselle tulivuorelle

Aamulla taas aikainen herätys. Tanja ja Kaisa heräävät horkassa. Yöllä oli paljon kylmempää kuin aikaisemmin, lämmikkeeksi on kaivettu kaikki vaatteet ja belyi aist. Hytisten ylös. Syy kylmyyteen selviää: Tanja on yöllä kuumalta lähteeltä tullessaan unohtanut laittaa teltan oven kiinni. Iltauinnin rentouttava vaikutus siis toimi erittäin hyvin...

Jaloissa ja käsissä tuntuu edellisen päivän kiipeäminen. Mummo ja mamma päättävät jättää Gorelyi- vuoren suosiolla väliin. Kaisaakin epäilyttää, hän on ainoana huonokuntoisena lähdössä vuorelle ja pelkää, ettei pysy maratoonarisisarusten vauhdissa. Perhe tukee ja vakuuttaa, etteivät hylkää hidastakaan kulkijaa.

Ensimmäiseksi poiketaan tehtaan portille, ja Maksim lunastaa edellisen yön lupauksensa. Pääsimme nimittäin yöllä uimaan sillä ehdolla, että vapaapäivää viettävä porttivahti viedään myös Gorelyille happihypylle. Ajetaan Gorelyi-vuorelle. Mummu ja mamma jäävät auttamaan Aleksander Nikolaevitshia auton korjaamisessa. Muut lähtevät valloittamaan vuorta. Aurinko paistaa, ja jo ensimmäisessä nousussa tulee kuuma, ja riisumisen ja pukemisen kierre alkaa taas. Nousu on miellyttävää Mutnovskiin verrattuna. Vähän jäätiköitä, selkeä polku, välillä juolukoita, joiden syöminen on hyvä tekosyy pitää taukoa. Kaisa kuvittelee eteensä mummun hitaat askeleet ja pysyy näin riittävän hitaassa etenemisvauhdissa.

kuvateksti : kohti matkan toista huippua

Ylhäällä odottaa kaksi turkoosia järveä. Tulivuorella on vieläkin niin epätodellisen oloista, etteivät sanat riitä kuvaamaan. Noiden turkoosien järvien rannalla otetaan ensimmäiset mekkokuvat Kaisasta ja Tiinasta. Urheilurintsikat välkkyvät ja vaelluskengät kruunaavat asukokonaisuuden. Lounaan jälkeen lepuutetaan hetki, minkä jälkeen kiivetään viimeiset metrit huipulle. Siellä lämpövoimalaitoksen vartija istuu ilman paitaa ottamassa aurinkoa ja kirjoittaa päiväkirjaa.

kuvateksti : Gorelyin kraateri

Tällä välin mummu, mamma ja Aleksandr Nikolajevitsh eivät korjaa autoa, vaan lähtevät vaeltamaan eräälle Gorelyin sivukraaterille. Kun on kiivetty hyvän matkaa ja pidetty jo muutama taukokin, mamma huomaa, että kameraa ei ole missään. Aleksandr Nikolajevitsh lähtee kiireesti alas edelliselle taukopaikalle. Hän on päässyt jo kauas, kun mamma löytää kuin löytääkin kameran repun pohjalta: hän oli ajatuksissaan sysännyt sen sinne. Mummu ja mamma huutavat minkä kurkusta lähtee ilmoittaakseen löydöstä Aleksandr Nikolajevitshille, mutta tämä ehtii lähes alas asti ennen kuin viesti menee perille. Ja taas mammaa hävettää. Mutta Aleksandr Nikolajevitsh ei ole millänsäkään. Kuljetaan siis edelleen, syödään marjoja, kuvataan kukkia, jutellaan. Reissu kestää pari tuntia, ja kun se on tehty, sortuvat mummu ja mamma auton penkeille nukkumaan. Kylläpä nukkuminen voikin olla ihanaa!

Myös varsinaisen tulivuoren valloittajat ovat jo tulossa takaisin. Paluumatkalla Maksim ja Kaisa laulavat kaikki tuntemansa venäläiset rokkibiisit. Esitys on heikko, hengästymisen lisäksi toimintaa haittaa se, ettei kumpikaan osaa sanoja eikä laulaa. Loppumatkasta Maksim kertoo innoissaan rivoja vitsejä. Reitin seuraaminen unohtuu ja hidas ryhmä palailee omia reittejään mm. joen pohjaa pitkin. Pitkän kävelyn aikana Maksim kertoilee Artjom-pojastaan, elämästään, seurustelusta, Kamtshatkasta. Alastulo lumisia rinteitä lasketellen on ihanaa!

Aurinko paistaa, eikä kellokaan ole paljon, joten annamme Tanja-kokille hieman lisäaikaa illallisen tekoon ja jäämme ottamaan aurinkoa Gorelyin juurelle. Maksim ottaa torkut. Nuoriso jaksaa riehua: heille ei riitä tulivuorelle nousu, vaan sen päälle on vielä työnnettävä kuulaa, tai siis laavakiveä. Kimmo selviää kisasta voittajana, mutta myös Salla puolustaa naisten kunniaa komeasti. Oi nuoruus!

kuvateksti : loppuverryttelyä

Illalla nousee tuuli, joka yltyy yhä vain. Tanjalla, Kaisalla ja Kimmolla on voimia lähteä kuumille lähteille Maksimin kanssa. Tiinalla on vielä käsittämättömämpi liikkumisen tarvis, joten hän pistää shortsit jalkaansa, repun selkään ja lähtee juoksemaan. Mutta sepä onkin täällä niin tavatonta, että hän saa tuota pikaa peräänsä kaksi kilpaa tööttäävää kuorma-autoa, jotka tuuppivat toisiaan ojaan kilpaillen siitä, kumman kyytiin Tiina saadaan. Onpa mukavaa, kun suurperheemme kukoistavat tyttäret saavat osakseen myönteistä huomiota. Miehet ovat olleet eristyksissä lämpövoimalalla kahden viikon työrupeaman ajan ja ovat innoissaan alueellaan kirmaavasta nuoresta naisesta. Tiina on helpottunut tietäessään, että sisarukset ovat tulossa samaa tietä häntä vastaan. Kuuma lähde hellii kipeitä lihaksia. Edellisistä illoista poiketen nautimme uintiretkestä valoisaan aikaan. Vaikka tähtitaivaan alla kylpy tuntuukin taivaalliselta niin tälläkin kertaa rentous valtaa, eikä paluumatkan kävely kovassa vastatuulessa houkuta yhtään.

kuvateksti : Tiina lenkillä

kuvateksti : iltamenot leirissä

Sataa. Toukkateltassa korttirinki pelaa erän toisensa jälkeen. Ennen nukkumaan menoa telttojen nurkat varmistetaan kivillä, vaikka ne tuskin lähtevätkään lentoon niin kauan kuin joku nukkuu sisällä. Yöllä tuntuu kuin kokonainen karhuperhe rynkyttäisi telttaa kaikista neljästä kulmasta. Mutta eihän täällä ole karhuja! Yö vain tuhannet loi hirmuhaamut. Mieli rauhoittuu heti, kun astuu ulos. Joku uneton tupakoi nuotiopaikalla. Teltoissa on äänetöntä. Tähtien salaiset viestit, tulivuoret, ihana, ihana yö.

Klikkaa tästä lisää kuvia toisen vuoren valloituksesta

25.8.
Lähdetään Mutnovkalta, saunotaan Paratunkassa, leiriydytään seuraavan tulivuoren juurelle

Tuuli on kova vielä aamullakin. Aamiainen, pukemista ja riisumista, tavaroiden siirtelyä repusta toiseen. Teltat puretaan nopeasti ja koko leirialue siivotaan putipuhtaaksi. Muut vielä avustavat iskää tässä puuhassa. Olemme saaneet tartunnan! Iskälle meidän siivoustasomme ei tietenkään riitä, vaan hän kerää vielä tupakantumpitkin. Sitten jätämme leiripaikalle hyvästit.

Lähdemme nyt ajamaan kohti Paratunkan lomakeskusta, missä meillä on mahdollisuus puhdistautua ennen seuraavaa ryvettymisjaksoa eli Avatshinskin tulivuorta ja jokimelontaa. Matkan varrella pysähdymme erään joen rannalle, ja menemme katsomaan, josko näkyisi kaloja. Ja näkyyhän niitä. Joki on kirkasvetinen ja melko matala. Aika ajoin vedessä vilahtaa mustavalkoinen, kookas lohi. Ne ovat koiralohia (ven. keta). Täällä siis uiskentelevat ne, joita on jokseenkin jokaisen venäläisen ravintolan ruokalistalla. Siperian ja Kamtshatkan lohet eivät selviä hengissä jokeen noususta, vaan kuolevat ennen pitkää. Nämä ovat jo uupuneita yksilöitä, minkä näkee siitä, että alunperin tumma väritys on muuttunut valkolaikkuiseksi. Kooltaan koiralohet ovat 3-4 -kiloisia. Maksim rakastaa kuumia lähteitä ja opettaa meitä bongaamaan niitä kukkuloiden rinteiltä.

Paratunkassa on pieni lomahotelli Gelios. Meillä tätä ei kutsuttaisi hotelliksi, vaan ehkä matkustajakodiksi, mutta väliäkö sillä (www.kamchatintour.ru/kamchatka/en/hotels.asp#gelios) Täällä tämä on hotelli, ja kuka on sanonut, että Eurooppa on jonkinlainen yleismaailmallinen normi. Meille on luvattu suihku ja lämmin allas. Menemme kellariin, missä on miesten puoli ja naisten puoli ja kummassakin kaksi suihkua. Suihkut on yhdistetty toisiinsa mielenkiintoisella tavalla: jos lisää toisessa suihkussa lämpimän veden määrää, niin se vähenee toisessa. Eräänlainen lämmönvakiointisuihku siis. Varsin omaperäinen idea. Suihkun jälkeen uimapuku päälle ja pihalle, missä on lämmin allas. Paratunka toimii kokonaan maalämmöllä. Kylläpä olo on taas taivaallinen, vaikka tiedämme hyvin, että muutaman tunnin päästä olemme yhtä likaisia kuin ennenkin. Kylvyn ja kylmän kaljan jälkeen mamma ja Kaisa tulevat yhtä aikaa toisiin aatoksiin: josko silti pitäisi yrittää Avatshinskille?

kuvateksti : Gelios

Matkojen pahimpia puolia on se, että joutuu jatkuvasti eroamaan ihmisistä, joihin on juuri ehtinyt kiintyä. Niin käy nytkin. Ensimmäisenä meidät jättää Maksim I. Maksim ja Tanja vaihtavat puhelinnumeroita. Saamme tietää myös, että autonkuljettajamme Aleksandr Nikolajevitsh, joka on ollut tähän asti meillä eräänlaisena ylimääräisenä oppaana, ei jää seuraamme enää kolmannelle tulivuorelle. Muitakin murheita ilmaantuu. Matkanjärjestäjä Oleg on sitä mieltä, että hitaimpien on jäätävä leiriin, kun lähdetään kiipeämään Avatshinskille. Sasha puolustaa kaikkien oikeutta kiivetä, ja Paratunkalta lähtiessä jäädään 1-1 -tilanteeseen.

Oleg kaappaa mummun kaupunkiautoonsa. Mummun lentolipun vaihtaminen takaisin oikealle päivälle ei ole onnistunut ilman häntä. Mummu viedään näytille lentokentälle.

Tunnelmat ovat vähintään sekavat, kun lähdemme ajamaan kohti Avatshinskia. Ajamme siis pohjoiseen. Matka ei nytkään ole pitkä, mutta aikaa kuluu kuitenkin useita tunteja. Matkalla pysähdymme pieneen asutuskeskukseen, jonka supermarketista käymme ostamassa eväitä. Kylän torilta kyytiimme nousee mummu. Lentolipun vaihtaminen ei ollut onnistunut, ja asiaan on kehotettu palaamaan Irkutskissa.

Autossa kuoroharjoitukset jatkuvat. Tie päättyy, ja alkaa suunta. Ensin ajelemme leveää joenpohjaa. Vettä lirisee vain siellä, täällä pieninä puroina. Mutta sitten joenpohja loppuu, ja edessä leviää lumikenttä. Pari pienempää autoa on hyytynyt lumikentän reunalle, kuskit ja matkustajat seisovat hämmentyneinä auton ympärillä. He pyytävät meiltä apua, ja Aleksandr Nikolajevitsh lupaa tulla auttamaan paluumatkalla, elleivät onnettomat pääse sitä ennen pälkähästä. Mutta me karautamme lumeen, ja Aleksandr Nikolajevitsh päästelee menemään kuin tyhjää vain. Hitaasti ja pahimpia paikkoja väistellen, mutta kuitenkin voitokkaasti. Kyllä Kamaz aina hienosteluauto Mossen päihittää!

kuvateksti : suuntaa

Pysähdymme viimein Avatshinskij-tulivuoren juurelle loivaan rinteeseen, jolla on useita pieniä työmaaparakkeja. Seuraavat kaksi yötä vietämme näissä parakeissa. Kasvillisuus on niukkaa: matalaa varvikkoa ja heinää ja siellä, täällä pensaita. Alempana virtaa jokipahanen. Näkyvyyttä on joka suuntaan kilometrikaupalla. Aivan Avatshinskin vieressä näyttäisi kohoavan toinenkin tulivuori, Korjakskij. Todellisuudessa niiden huippujen välinen etäisyys on noin 10 kilometriä. Sekä Avatshinskij että Korjakskij ovat olleet jatkuvasti näkyvissämme heti Kamtshatkalle saavuttuamme. Ainoastaan siirtyessämme etelään Mutnovskin suuntaan, ne katosivat pariksi päiväksi näkyvistä. Korjakskin korkeus on 3456 metriä, ja se on suhteellisen rauhallinen tulivuori. Viimeinen isompi purkaus tapahtui vuonna 1957. 2751-metrinen Avatshinskij edustaa temperamenttisempaa vesuvius-tyyppiä, ja se purkautui 1900-luvullakin useita kertoja. Voimakkain purkaus tapahtui vuonna 1938, ja viimeksi Avatshinskij on purkautunut vuonna 1991, jolloin pääkaupunki sai niskaansa tuhkasateen. Tässä maassa tulivuoret ovat isäntiä, ja me ihmiset pikku matosia. Kummallista, että paikalliset eivät kuitenkaan tunnu pelkäävän tulivuorten raivoa. Maanjäristyksiä sen sijaan pelätään jopa siinä määrin, että jotkut muuttavat niiden pelossa mantereelle (Kamtshatka ei tietenkään ole saari, mutta koska siltä ei käytännössä pääse muualle Venäjälle muuten kuin lentäen, puhuvat kamtshatkalaiset mantereesta.) Maanjäristyksiä Kamtshatkalla on keskimäärin 70 vuodessa, on siis hyvät mahdollisuudet päästä kokemaan sellainen. Myöhemmin kuulemme, että suurin osa järistyksistä on niin pieniä, ettei niitä edes huomaa.

kuvateksti : Avatshinskij "base camp"

Sitten on edessä seuraavat jäähyväiset: Aleksandr Nikolajevitshin on aika jättää meidät. Ero koskee paitsi meidän kaikkien ja Aleksandr Nikolajevitshin, erityisesti mummun sydämeen, sillä heistä on tullut hyvät ystävät. Läksiäislahjaksi mummu antaa Aleksandr Nikolajevitshille kaulastaan aarteen: pienen puisen pikarin. Vastalahjaksi mummu saa itse kasvatetun luomutomaatin ja pienen pussillisen sembramännyn käpyjä, jotka Aleksandr Nikolajevitsh on kerännyt hänelle omin käsin. Käpyjen siemenet ovat hyviä ja ravitsevia. Syömme niitä urakalla, ja lahjoitamme muutaman myös hauskoille, hiukan oravan näköisille pikku otuksille, jotka ovat ilmaantuneet ihmettelemään touhujamme. Otukset luikkivat heinikossa ja nousevat välillä pystyyn kuulostelemaan kuin afrikkalaiset nelisormimangustit, mutta ne eivät ole mangusteja. Mutta eivät ole paikallisetkaan meitä viisaampia. He väittävät niitä murmeleiksi (ven. surok), kunnes joku muistaa, että ne ovatkin suslikkeja. Hän on oikeassa. Suomeksi ne ovat siiseleitä, tarkemmin ottaen helmisiiseleitä (citellus suslicus). Pikku siiselit saavat meiltä paljon huomiota ja monenlaista ruokaa, muun muassa suklaata. Voi voi sentään! Entäs jos pikku siiseliparka saa nyt reiän hampaaseensa? Ristimme pari siiseliä Siiriksi ja Reinoksi.

kuvateksti : Heguzi seurustelee paikallisten kanssa

Illalla tehdään vielä vakaa päätös: kaikki muut paitsi mummu lähtevät huomenna Avatshinskille. Mummu päättää jäädä pyykille. Istumme hetken nuotiolla, ja sitten nukkumaan parakkien kerrossänkyihin. Pistorasiat pursuavat kännyköiden latureita ja kameroiden akkuja. Aamulla on edessä taas varhainen lähtö.

26.8.05
Noustaan viimeiselle tulivuorelle

Maksim I:n lähdön jälkeen saamme uudeksi oppaaksi Sergein, joka opastaa nimenomaan täällä Avatshinskilla. A-vuoren opastus on ulkoistettu Kamchatintour-nimiselle firmalle (www.kamchatintour.ru). Lomasesongin aikana Sergei asuu täällä. Sergei on tällä nousulla pääopas, ja asettuu siis kulkueemme kärkeen. Sasha pitää perää. Iältään Sergei on noin kolmikymppinen. Hän on pienehkö, hilpeä kaveri, silmät vilkkuvat iloisesti otsalle tiukasti solmitun huivin alta. Sergei, kuten sen puoleen muutkin oppaat, on työssään hyvin taitava: hän osaa neuvoa ja kannustaa sopivasti. Hän jopa kehuu ryhmäämme tasaväkiseksi! Oikeasti on kuitenkin kyse siitä, että hän osaa organisoida nousuvauhdin kaikkien voimille sopivaksi ja neuvoa tarvittaessa. Mutta silti hänen lausumansa on balsamia niiden sieluille, jotka matkanjärjestäjä olisi halunnut jättää alas.

kuvateksti : Sergei ja alpinistit

Olemme lukeneet edeltäkäsin, että tämä on pahin nousu koko matkamme aikana, ja se hermostuttaa hiukan etukäteen. Lähdemme liikkeelle 800 metristä, joten kiivettävää on kaikkiaan 1900 metriä. Kilometrejä kertyy parikymmentä. Matkanteko Avatshinskille on erilaista kuin Mutnovskille. Mutnovskille jouduttiin nousemaan viistosti, eikä päämäärää nähnyt ennen kuin oltiin lähes perillä. Niillä, joilla on kaksi sauvaa, tuntui toinen sauva olevan koko ajan tiellä. Nyt kuljemme ikään kuin tulivuoren monipoimuista helmaa aina pätkän kerrallaan, ja sitten siirrymme taas toiselle helman harjanteelle. Maa on kuivaa ja tummanharmaata, kivikkoa on paljon. Lisäksi maisemat avautuvat kumminkin puolin helmaa upeina. Määränpää on koko ajan näkyvissä, jolloin ei tuli jatkuvia pettymyksiä, kuten Mutnovskilla.

kuvateksti : ylöspäin

Mutta suurin ero verrattuna ensimmäiseen nousuun on sittenkin siinä, että olemme oppineet oikean asenteen konkreettisesti kantapään kautta. Nähtävästi Siperia opettaa tällaistakin. Ei pidä ajatella, montako tuntia matkaa on vielä edessä, ja etenkään ei pidä ajatella, miten täältä tullaan alas. Kuljetaan vain askel kerrallaan keskittäen koko huomio seuraavaan askeleeseen. Astutaan pieniä askelia, ja jalkaa nostetaan astuttaessa mahdollisimman vähän. Olemme saaneet tälle reissulle ryhmäämme uuden jäsenen, Izhevskistä kotoisin olevan Nadjan, joka on kokenut alpinisti. Mamma, jota kiipeäminen hermostuttaa, asettuu Nadjan taakse seuratakseen, miten tämä kulkee, ja astuu sitten Nadjan jalanjäljissä. Nadjan mielestä kysymys on ennen muuta tahdosta ja psykologiasta. Niin taitaa olla.

Taukoa pidetään noin tunnin välein. Katsotaan alas parakkikylän suuntaan ja puhellaan, että siellä mummu nyt pesee meidän likaisia kalsareita. Sergei pitää radiopuhelimella yhteyttä parakkikylän päällikköön, Juraan, ja mummulle lähetetään terveisiä moneen otteeseen. Vaatteita puetaan ja riisutaan. Aluksi enemmän riisutaan, kun päivä lämpiää. Repusta kaivetaan aurinkolasit, sillä tänään on kirkas ilma. Aurinkovoide on kovaa valuuttaa, sillä harva on ottanut sitä mukaansa kehotuksista huolimatta. Viimeisetkin nenät palavat silti. Jalkoja tuuletetaan. Suurten kivien luona pidetään juoma- ja pissataukoja. Ylemmäksi edetessä vaatteita puetaan: ensin takki, sitten pipo ja lopulta hansikkaat. Ilmankin pärjää, ja osa porukkaa nauttiikin auringosta shortseissa ja lyhythihaisissa paidoissa. Tuuli yltyy sitä kovemmaksi, mitä ylemmäksi kiivetään. Väsyttää, mutta epätoivosta ei ole tietoakaan.

kuvateksti : vieläkin ylöspäin

Tuntien kuluttua aletaan lähestyä huippua. Tulemme ensimmäiselle lumikentälle. Mamma huomaa vasta nyt, että sauvoissa on ollut koko ajan tutit. Kun päästään kentän yli, iskä kaivaa repustaan tongit ja vetäisee tiukkaan juuttuneet tutit irti. Tämä tapahtuu kreivin aikaan, sillä edessä on haastavin osuus. Kiitos, kiltti iskä. Tämä saattoi olla mamman hengen pelastus. Ja nyt vellihousut ja huonosti varustautuneet vapiskaa!

Ensin noustaan pitkähkö jyrkkä rinne siksakkaamalla muutama metri oikealle ja muutama metri vasemmalle. Ja sitten sama uudestaan. Ja vielä. Ja vielä. Ja aina vain. Takki on ihan tyhjä, mutta pahempaa on edessä. Viimeinen osuus on paksun sorakerroksen peittämään jäätä tai lunta tai mitä tahansa käsittämätöntä ja inhottavan jyrkkää. Nyt ei enää siksakata, vaan mennään suoraan. Mutta tämä on viimeinen osuus, ja tästä mennään vaikka konttaamalla. Kontata ei sentään tarvitse, mutta pari väsyneintä kiskoo itsensä ylös köydellä. Ja sitten on valmista. Olo on kuin taivaassa, mitä edistää se, että ollaan vähän lähempänä taivasta, kuin myös pienet votkasiivut... Juuri puoli tuntia sitten oli pakko esittää itselleen tiukka kysymys, miksi tänne oikein pitikään lähteä, mutta nyt kysymys on kadonnut taivaan tuuliin. Tai kenties tulivuoren kraatteriin...

kuvateksti : näkymä Avatshinskin kraaterista

Avatshinskin kraatteri on suunnilleen sellainen, millaiseksi tulivuoren kraatterin voi ennalta kuvitella: suurin piirtein pyöreä, läpimitaltaan ehkä parisataa metriä ja jähmettyneen laavan täyttämä. Laava on mustaa ja kropuliaista ja höyryävää. Ei tule mieleen laskeutua kokeilemaan. Riittää, että kraatterin reunus on kuuma ja musta ja punainen ja keltainen. Kierrämme koko kraatterin. Yhdeltä puolelta on hämmästyttävät näkymät Tyynelle valtamerelle, toisella puolella kylpee auringossa PPK:n kaupunki Avatshinski-lahti sekä tutut eteläiset vuoret. Pohjoiseen avautuu suuri tuntematon. Tuntuu siltä kuin olisi kaiken yläpuolella.

kuvateksti : Avatshinskin kraateri

Kun on syöty, alkaa hämmästyttävä toiminta. Sallan repusta löytyy jälleen vanhan roosan värinen lyhyt ja avonainen diskomekko. Iskä tempaisee sen ylleen muitta mutkitta ja asettuu poseeraamaan kuin olisi seissyt kameran edessä työkseen. Avatshinskij on suosittu kohde, tulijaa ja menijää riittää kuin pikkukaupungin raitilla, ja nytpä nämä kulkijat saavat nähdäkseen muitakin ihmeitä kuin tulivuoren sisukset. Iskän jälkeen on näet vuorossa mekon varsinainen omistaja Salla ja sen jälkeen ensin Johannes ja sitten oppaamme Sergei. Salla on tehnyt erinomaisen mekko-ostoksen, sillä tämä on one-size ja unisex -mekko. Se istuu erinomaisesti kenelle vain: pullistuu ja litistyy aina sen mukaan, mitä sisällä on. Aivan selvästi etenkin miehet ottavat tarjoutuneesta mahdollisuudesta kaiken irti. Onhan asia toisekseen niin, että aivan joka päivä ei tavalliselle miehelle - ei edes naiselle - tule tilaisuutta pukea ylleen mekkoa ja poseerata tulivuoren laella. Ehkä ei edes kerran vuodessa. Ehkä ei edes kerran elämässä.

kuvateksti : mekkokuvia kolmannella tulivuorella

Viimein on aika lopettaa leikit ja lähteä takaisin alas. Joiltakin tämä käy kuin olisivat ikänsä kiipeilleet tulivuorten rinteitä. Toisilla on hiukan oppimista. Kynnetään paksua sorakerrosta alas pienin askelin, jalkaa nostamatta ja hiukan puolelta toiselle notkuen. Kantapäät pidetään lujasti rinteessä, etenkin jyrkimmällä alkuosuudella. Vähitellen tämä merkillinen askeltaminen alkaa sujua, ja alaspäin mentäessä se käy helpommaksi, koska laskeutumiskulma loivenee. Ilma lämpiää, vaatteita riisutaan ja kengistä poistetaan kiviä. Alastulo kestää korkeintaan puolet nousuun kuluneesta ajasta. Mieliala on hilpeä, Tiina flirttailee Sergein kanssa, ja muut kannustavat häntä tiukempaan yritykseen. Mutta epäilemme, että Tiina ei laita kaikkea peliin.

kuvateksti : lasketellen alas

Kun ollaan jo lähes alhaalla, alkaa lumikenttä, mutta millainen! Jos kuorruttaa kakun marengilla ja levittää marengin kauniin aaltomaiseksi kakun pinnalle ja laittaa sitten liian kuumaan uuniin niin, että aallonhuiput kärähtävät, niin suunnilleen sellainen. Paitsi että väritys ei ole ollenkaan herkullinen: lumi on likaisenvalkoista, nyppylöiden huiput mustia ja lisäksi kovia. Eihän tämmöisessä edes pysty kävelemään. Mutta pakko on kävellä; ei tänne jääminenkään ole mikään optio, joten kävelemme. Loputa tulemme pienelle tien tapaiselle, jossa siiselit jo tervehtivät sankarikiipeilijöitä, ja saavumme leiriin noin 10 tunnin urakan päätteeksi.

kuvateksti : marenkikenttää

Mummua halaillaan, pyykki on puhdasta, ja kaikki ovat mielettömän onnellisia. Ja ruskeita - tai punaisia. Aurinko on tehnyt tehtävänsä. Iloa varjostaa vain tieto siitä, että matkanjärjestäjän päätöksen mukaan miehistö vaihtuu, ja joudumme eroamaan tämän jälkeen myös Tanja-kokista ja Sashasta. Olemme viihtyneet heidän kanssaan, ja kaikesta päättäen myös he meidän kanssamme, vaikka meidän seuramme voisi olla koettelemus kenelle tahansa hyvin kasvatetulle henkilölle. On onni, että Tanja ja Sasha eivät osaa suomea, niin että jokseenkin estottomasta suunsoitosta on suurin osa jäänyt heiltä ymmärtämättä.

Viimeinen yhteinen ateria. Hiukan viiniä, hiukan enemmän "valkoviiniä" ja valkohaikaraa. Viimeinen sitruunaviipale on Tanjalla tiskin alla, ja sen saa iskä. Teräväkatseinen Tanja on oivaltanut, että sitruunaviipale teessä on iskälle herkkä juttu. Hän on myös oivaltanut, että suklaalevite on Johanneksen erityinen heikkous.

Myöhemmin kokoonnutaan nuotiolle, missä venytellään perusteellisesti ja omaperäisesti. Sitten jatkuu suunsoitto sekä "valkoviinin" ja valkohaikaran kulutus. Mummu päästää lavasäteilynsä valloilleen ja tempaisee soolona varislaulun. Hetki syöpyy syvälle sydämiin. Sasha, Tanja ja leirin johtaja Jura haetaan mukaan. Lauletaan moniäänisenä kuorona kaikki, mitä osataan ja paljon sellaistakin, mitä ei osata. Iskän ja Sallan hieman sukurutsaisesti sävyttyneen yhteistyön tuloksena on syntynyt omatekoinen laulu Kamtshatkan pidoista, joka ei läpäisisi ainoatakaan sensuuria maan päällä. Mutta meiltähän ei kysytty. Niinpä kuuntelemme kiltisti ja siunaamme mielessämme isäntien kielitaidottomuutta. Myös Jura laulaa omatekoisen, mutta salonkikelpoisen Kamtshatka-laulun ja säestää kitaralla. Juran tarina taitaa olla tyypillinen. Hän on syntynyt, kasvanut ja opiskellut Leningradissa. Tultuaan kerran Kamtshatkalle hän ei ole koskaan palannut mantereelle kuin korkeintaan muutaman päivän sukulaisviisitille silloin tällöin. Jura ei ymmärrä, mihin mantereen ihmisillä on niin kova kiire ja mitä he tavoittelevat, kun heiltä kuitenkin puuttuu kaikkein tärkein: tähdet ja vuoret.

kuvateksti : iltanuotiolla

Klikkaa tästä lisää kuvia kolmannen vuoren valloituksesta:

On jo aivan pimeää, vain täysikuu loistaa ja tuhannet tähdet tuikkivat. Kuun hohteessa kohoaa Avatshinskij salaperäisenä ja lumoavan kauniina. Lähdetään nukkumaan. Mutta mitä Sashan ja mamman välillä tapahtui? Tapahtuiko muka jotain? Nuoriso tivaa asiaa aamulla, mutta mammaa vain naurattaa. Aikuisten asiat eivät kuulu keskenkasvuille.

27.8.05
Lähdetään Avatshinskilta, tutustutaan uuteen miehistöön, siirrytään Bystraja-joelle

Siiseleille tarjoavat aamiaista Jura ja Tanja hyvässä yhteistyössä. Ruokinnan lomassa katsellaan Juran ottamia kuvia talvisesta Kamtshatkasta. Kuvat ovat järjettömän upeita ja mieleen jää kytemään haave talviretkeilystä… Jura ottaa muistoksi digikamerallaan kuvia siiseleitä syöttävästä suomalaisesta.

kuvateksti : viimeiset hetket Avatshinskilla

Aamulla meitä saapuu noutamaan luonnonvoimia uhmaten kulkupeli, joka on selvästi samaa lajia kuin edellinen, mutta kuitenkin eri yksilö. Plussaa ovat paremmat penkit, miinusta ikävä harmaa väri ja erityisen pitkä miinus on se, että kuljettajana ei ole Aleksandr Nikolajevitsh, vaikka olimme salaa toivoneet. Mutta elämä on täynnä pettymyksiä, ja mummu ja me muut kestämme ne kuin miehet. Uuden kuskin nimi on Maksim. Siis Maksim II. Tuttavuutemme Maksim II:n kanssa jää hyvin lyhyeksi, joten luonnehdittakoon häntä vain näillä maininnoilla: nuorempi kuin Aleksandr Nikolajevitsh ja kuitenkin ihan hyvä kuski myös.

Ajamme kohti Elizovon pikkukaupunkia laulaen täyttä kurkkua lähes koko matkan. Jopa pidättyväinen Sasha intoutuu laulamaan meidän kanssamme; saihan hän eilen nuotiolla siitä jo runsaasti kokemusta. Koska tämä ajomatka edustaa eräänlaista siirtymävaihetta retkessämme, on aivan oikein ja kohtuullista vajuuttaa kevyesti "valkoviiniä", vaikka onkin vielä aamupäivä, ja antaa sillä tavoin lisätehoa siirtymän dramaattisuudelle.

Viimein olemme vääjäämättä Elizovossa. Hoidellaan asioita, kuka mitäkin. Torilta löytyy uudet maastohousut Haltin pukujen tilalle: Partioaitasta ostetut kalliit välineurheiluhousut kun pettivät pitäjänsä jo ensimmäisellä tulivuorella hajoilemalla saumoista. Shoppailun jälkeen kokoonnutaan autolle hyvästelemään Tanja ja Sasha. He hyväksyvät mukisematta suomalaisen halauskulttuurin; mehän olemme kumminkin enemmistönä. Ero sattuu sieluun, arvatenkin puolin ja toisin.

kuvateksti : Elizovon torilla

Hienolla kaupunkiautollaan Elizovon torille meitä tapaamaan saapunut matkatoimiston johtaja Oleg esittelee meille nyt uuden miehistön: Volodjan, Maksim III:n ja Vasilissan. Vasilissa on tämän reissun kokki. Lisäksi saamme uusiksi matkakumppaneiksi Natashan sekä hänen 12-vuotiaan poikansa Arturin ja Arturin ystävän Maksim IV:n. Tämä auto on siis hyvin maksim-pitoinen. Matkamme seuraava osuus on kolmipäiväinen jokimelonta. Lähdemme ajamaan länteen kohti Bystraja-joen latvoja. Bystraja laskee Ohotan mereen Kamtshatkan niemimaan ja Venäjän mantereen väliin. Autoon muodostuu korttirinki: Johannes ja pikkupojat lyövät korttia väsymättä lähes koko matkan ajan.

Tiirailemme uusia oppaitamme, joista saamme aikaa myöten tietää yhtä ja toista. Volodja ja Vasilissa ovat aviopari. Molemmat ovat opettajia: Volodja liikunnan opettaja ja Vasilissa venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja. Ylipäätään kaikilla oppailla ja kokeilla tuntuu olevan jokin toinen ammatti, ja opastaminen on lisätienestiä. Turistisesonkihan kestää vain pari kuukautta. Opettajia lienee joukossa runsaasti siksi, että heillä on pitkä loma. Voisi arvata, että myös Tanja, Sasha ja Maksim I ovat opettajia tai ainakin osa heistä, vaikka emme tulleetkaan kysyneeksi. Maksim III puolestaan on ammatiltaan valokuvaaja.

Volodja on noin viisikymppinen venäläistynyt ja sinisilmäinen inkkari, tai ainakin näyttää siltä. Hänellä on harmaa tukka ja pitkä ponnari niskassa. Volodja näyttää aika veijarilta ja hivenen pelottavalta. Hänestä saa vaikutelman, että hänen kanssaan ei neuvotella. Pikkupojille hän ilmoittaa olevansa tästä lähtien sekä heidän äitinsä ja isänsä että isoäitinsä ja isoisänsä ja että hänen sanansa on laki. Arturin äiti ei pane ollenkaan vastaan, vaikka Volodja haastaakin näin hänen arvovaltansa. Ei, vaikka ei Natasha itsekään ole mikään kynnen alle rusennettava, mikä käy selväksi matkan kestäessä.

Maksim III on tumma ja keskimittainen, hänellä on silmälasit ja veräjä yläleuassa. Mutta niinhän venäläisillä on usein. Ei siinä ole mitään kummallista. Maksim III aukoo suutansa säästeliäästi, ja silloinkin, kun aukoo, jää viesti joskus arvoitukseksi. Reissun kuluessa ilmenee, että Maksim III:lla on hiukan seksistisiä taipumuksia. Rintsikan polttajien sukupolveen kuuluva perusfeministi-mamma ei ymmärrä alkuunkaan, miksi nuoret naiset, joita Maksim III häiritsee, eivät vetäise äijää reippaasti munille.

Vasilissa on huomattavasti miestään nuorempi: kolmenkympin paikkeilla. Hän on pieni, solakka ja kokoonsa nähden hyvin vahva. Lisäksi Vasilissalla on pitkät ja runsaat vaaleat kiharat. Tippaakaan miettimättä tulee mieleen venäläisten satujen Vasilissa Prekrasnaja ( = Kaunis Vasilissa). Vasilissa on tavannut itseään reilusti vanhemman Volodjan 5 itseään nuoremman siskonsa kautta. Sisko ystävineen oli ollut telttailemassa kuumilla lähteillä. Volodja oli sattunut paikalle ja onnistunut pitämään nuoret erossa viinasta opettamalle näille erätaitoja, niemimaan historiaa ja maantiedettä sekä suhtautumista heidän erikoiseen luontoonsa. Vasilissa halusi tavata tuon pikkusiskonsa suuresti arvostaman miehen tarkistaakseen miehen taustan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Auto tulee täpötäyteen, koska siis meidän joukkomme, oppaiden ja kokin lisäksi mukaan tulee vielä tuhti venäläistäti Natasha holhotteineen sekä Lada-koira. Olemme hämmentyneitä, jossain määrin jopa närkästyneitä tämmöisestä seurueesta. Tanja muistuttaa, että olemme itse toivoneet saavamme myös venäläisiä matkakumppaneita. Olipa nolo juttu. Sitä paitsi Natasha-täti ja pojat osoittautuvatkin oikein mukaviksi. Mutta koiraa emme ole toivoneet. Eihän koirassa sinänsä mitään vikaa ole; periaatteessa koira on hyvä ajatus, koska se voisi varoittaa karhuista, joita joella on paljon. Mutta tämä ei kuulemma varoita vaan pinkoo karkuun, koska on pienenä saanut karhun tassusta kuonoonsa. Mutta emme me hauvelia senkään takia viero. Koirillahan on monenlaisia toimenkuvia. Eräs mahdollinen toimenkuva on olla suloinen ja paapottava. Mutta tämäkään ei nappaa. Epäilemme näet, että Lada-parkaa ei ole varmaan ikinä pesty eikä harjattu. Se kyhnyttää takapuoltaan maahan, sen turkki on takkuinen ja harmaa. No voihan se olla harmaa muutenkin; se on nimittäin cockerspanieli; mutta epäilemme, että harmaa väri on likaa. Pikku koiraparka ei siis saa meiltä sympatiaa eikä rapsutuksia eikä kukaan syötä sitä salaa pöydän alle. Eikä se ole lainkaan sen oma syy. Olemme salavihaisia Volodjalle ja Vasilissalle. Koirahan on heidän.

Matkalla joelle pysähdymme välillä pienessä kylässä, jossa pysähtyvät varmaan kaikki ohikulkevat autot ja muut kulkupelit. Kylänraitilla on ripirinnan pieniä maalaamattomasta puusta kyhättyjä ja siksi jo harmaantuneita puoteja ja kioskeja ja niiden edessä aivan yhtä ripirinnan piirakanmyyjiä kärryineen. Kaikki myyvät samoja piirakoita; vain täytevalikoimassa on pientä vaihtelua. Piirakkapysäkin jälkeen, saamme tietää, että meidän on jälleen aika peseytyä. Näin on päätetty. No, varmaan pesu onkin tarpeen. Meidät viedään jonkinlaiseen kuumien lähteiden keskittymään, johon eivät kylläkään näytä keskittyneen pelkästään kuumat lähteet vaan myös kaikki Kamtshatkan pesun tarpeessa olevat ihmiset. Lisäksi tänne on keskitetty venäläisen turismin välttämätön rekvisiitta: teltat ja saslikkigrillit. Onpa yksi pukukopin virkaa toimittava rakennelmakin, mutta kun ei koppiin ole merkitty, kenelle se on ajateltu, jätämme kopin käyttämättä. Vessoja ja suihkuja täällä ei tietenkään ole, vaikka kuumissa lähteissä ei varsinaisesti puhdistukaan, vaan saa päälleen mutakerroksen.

kuvateksti : matkalla joelle pistäydyimme piirakka-ostoksilla ja pesulla kuumilla lähteillä

Mutta Suomi-pojat ja -tytöt selviävät ihan mistä vain, joten uikkareiden vaihtaminen huomaamatta keskellä väenpaljoutta on ihan piece of cake. Pelkkä suupala siis. Johannes jää haukkana vartioimaan vaatemyttyjämme, ja me muut lähdemme kokeilemaan lähteitä. Jotkut ovat liian kuumia tai muuten vain epämukavia. Kaikki ovat syvyydeltään suunnilleen polveen, lähteen pohja on kivinen ja aika epämukava. Menettelemme siis kuin alkuasukkaat, eli käymme pötköttämään lähteeseen puoli-istuvaan asentoon. Samassa lähteessä lekottelee myös joukko venäläistätejä, jotka kuunneltuaan hetken meidän molotustamme käynnistävät kolmannen asteen kuulustelun. Keitä ja mistä ja miksi ja mitä suunnitelmia. Miksi eräällä teidän miehistä on vaaleanpunaiset varpaankynnet? Tätejä, joista suurin osa on korkeintaan kolmekymppisiä, ihmetyttää, miksi meidän pitää kiipeillä tulivuorilla ja mennä melomaan joelle, kun täällä on niin mukavaa. Mamma saa melkein sokin, kun suunnilleen hänen ikäisensä ihminen paukauttaa, että miten mamman ikäinenkin ihminen on menossa joelle melomaan. Mamman arvostelukyky on siis pettänyt pahasti. Mutta sitten hän päättää ylpeästi jättää mokoman tantan puheet omaan arvoonsa. Kasvattakoon vapaasti omaa selluliittikerrostaan! Kuolkoon vaikka lähteen pohjalle, kun kerran on niin mukavaa lötkötellä siinä!

Tukka on tietysti taas niin likainen, että sillä voisi helposti voidella paistinpannun. Mutta mikä neuvoksi, kun lähteissä ei voi klotrata sampoolla? Lisäksi tukkaan jäisi taatusti mutaa. Muutamat uskalikot - myös perheemme nuoriso - asettuvat istumaan lähteiden vieressä virtaavaan jääkylmään jokeen siihen kohtaan, missä lähteet yhtyvät jokeen, ja pesaisevat tukkansa tässä kylmän ja kuuman veden risteyskohdassa. Paikalliset uskovat ihmeitä tekevään mutaan, ja niinpä jotkut voitelevat itsensä sillä yltä päältä. Kimmo ja Tanjakin yrittävät mutakylpyyn, mutta lähteen pohjassa pulputtaa äkäisiä sata-asteisia suihkuja ja molemmat meinaavat polttaa varpaansa. Lopulta Tanja saa mutakerroksen päälleen sympaattisen ukrainalaisen herran avustuksella. Lämmin vartalonaamio tuntuu mahtavalta paahtavan auringon alla, mutta sen pois peseminen ei olekaan ihan helppoa. Onneksi iskä auttaa. Iskä on tosi kiltti, kun sille päälle sattuu.

Sillä välin, kun me lotrasimme lähteissä, uusi miehistömme ajoi joelle täyttämään kumiveneet ja valmistelemaan lounasta. Viimein meidät poimitaan taas kyytiin, ja ajelemme Bystraja-joen rantaan. Ilma on käsittämättömän lämmin. Osa tarkenee bikineissä loistavasti, ja toiset turvautuvat goretexiin. Jokaiselle annetaan vedenpitävä säkki, ja sitten Volodja näyttää opettajan ottein, miten säkki pakataan ja mitä sinne pakataan. Mukaan otetaan vain yöpymisessä tarvittava ja henkilökohtaisen hygienian edellyttämä rekvisiitta sekä vaihtovaatteet sen varalta, että joku onnistuu tipahtamaan veteen. Kaikki tarpeeton jätetään maihin. Meitä varten on myös varattu kasa kumisaappaita: harmi vain, että kokovalikoimasta päättäen on kai kuviteltu, että olemme yhtä henkeä lukuun ottamatta miehiä. Mutta voihan sitä pakon edessä ämpäreissäkin astella. Viimeksi puetaan päälle pelastusliivit. Toimenpide vaatii kärsivällisyyttä ja vuorovaikutustaitoja.

kuvateksti : pakkaushommissa

Rannassa on jo kaksi valmiiksi täytettyä kumivenettä, joihin miehitymme lounaan jälkeen. Veneet ovat hieman eri kokoisia, joten isompaan veneeseen menee kymmenen henkeä (Volodja, Vasilissa, Lada, Natasha ja pojat, Johannes, Tanja, mummu ja iskä) ja pienempään kuusi (Maksim III, Salla, Tiina, Kimmo, Kaisa ja mamma). Mutta ennen veneisiin sulloutumista edessä on oppitunti, jonka aiheena on: Miten nousen veneeseen ja veneestä maihin. Volodja- ja Maksim-sedät opettavat. Huomaamme, että he ovat kovin tarkkoja varusteista ja odottavat myös turistien kunnioittavan niitä. Syykin selviää: kumiveneestä saa pulittaa 3000-5000 dollaria ja huonostakin melasta vähintään kuutisensataa ruplaa.

On jo myöhäinen iltapäivä, joten tänään kuulemma vasta harjoitellaan hiukan melontaa. Huomaamme nyt joutuneemme aivan erilaiseen maastoon kuin tulivuorilla kiipeiltäessä. Joki ei ole erityisen leveä; ehkä kolme-neljäkymmentä metriä - mutta siinä on melko kova virtaus. Se on tietysti siinä mielessä hyvä, että meidän pitäisi vajaassa kahdessa päivässä meloa 125 kilometriä. Alussa rannat ovat jyrkät, joki virtaa kuin kanjonissa, ja molemmin puolin kohoaa komeita vaaroja. Tai ainakin niitä kutsuttaisiin Suomessa vaaroiksi. Kasvillisuus on vuoristoon verrattuna rehevää. Koivuja on paljon. Joen yllä lentelee monenlaisia lintuja, joista useimmat ovat meille tuntemattomia, mutta enemmistönä ovat korpit, jotka luovat hiukan synkän tunnelman liitäessään veden yllä mustina ja äänettöminä.

Ideana oli siis harjoitella melontaa, mutta tyytyisivätkö suomalaiset sisupussit muka kepeään harjoitteluun? Eipä tietenkään. Tuota pikaa aletaan ottaa senkkaa vastapuolen nenästä. Volodja on tämän porukan johtaja, joten hänen paattinsa pitäisi kai olla jotenkin johtoasemissa, mutta Maksimin veneessä Salla, Tiina ja Kimmo jo kuopivat vettä ja hirnahtelevat kärsimättöminä. Se, joka kuvitteli lähtiessään, että tämä on keskivertoistumatyöntekijöiden sunnuntairetki, on kyllä saanut jo tähän mennessä havaita, että suurin osa porukasta ei ole mitään normaaleja istumatyöntekijöitä. Täällä harrastetaan maratonia ja syvänmerensukellusta ja Sulkavan soutuja ja Finlandia-hiihtoja ja varmaan joku harrastaisi riippuliitoa ja seinäkiipeilyäkin, jos rupeaisi oikein kaivelemaan. Muutama joukkoon eksynyt normaali on jo aikapäiviä havainnut olevansa epänormaali. Mutta ei se mitään. Tämä on - jumalan kiitos - suvaitsevaista joukkoa, jossa vähäväkisiä kannustetaan.

kuvateksti : paatit miehistöineen

Niinpä kun Maksim III komentaa: "Vse vpered!" (= "Kaikki eteenpäin!", suom. huom.), alkaa vimmattu melan heilutus, ja kun kuuluu "Stop!" tai "Spasibo!", näyttävät Salla, Tiina ja Kimmo suorastaan pettyneiltä. Mutta vene etenee komeasti. Toisessa veneessä keskenkasvut Artur ja Maksim IV yrittävät keksiä selityksiä sille, miksi heidän veneensä on hitaampi. Ainoa selitys, mikä ei juolahda heidän mieleensä, on se, että melojat ovat toisessa veneessä parempia. Opimme uuden venäjän merkityksen venäjän tshainik-sanalle (teekannu). Sillä nimellä kutsutaan sen veneen melojia, jotka ovat hitaampia. Sovimme Tshainikin suomalaiseksi käännökseksi "käsi" tai "luuseri".

Volodjan veneen miehistön levottomuus karhujen mahdollisesta yhteistyöhaluttomuudesta on äkkiä poistettu, sillä tämän valtakunnan asukki suvaitsee esiintyä heille vielä samana päivänä. Nuori karhu on pesulla, kun vene lipuu ohi. Se nousee joessa urheasti takajaloilleen tutkiakseen meitä paremmin. Nalle säikähtää kuitenkin ääniä ja loikkii ketterästi metsään, eivätkä toisen veneen matkaajat ehdi nähdä siitä vilahdustakaan, vaan joutuvat vielä odottamaan kohtaamistaan karhun kanssa.

Karhut ovat siinä mielessä mukavia, että eivät tuppaa liian lähelle. Volodja kertoi kuitenkin jo autossa, että aivan äskettäin hän kohtasi karhun aivan lähietäisyydeltä, parin metrin päästä, ja kun ei otso vähemmällä uskonut, että Volodja ei halunnut tehdä lähempää tuttavuutta, joutui Volodja ampumaan ilmaan pistoolillaan. Pelkkä ajatuskin tuonkaltaisesta lähikontaktista nostaa ihokarvat pystyyn. Tauoilla uskaltaudumme hädin tuskin puskapissille. Mutta meille esittäytyvät mesikämmenet pysyvät rannalla tai ainakin eri puolella jokea, kuin me satumme kulloinkin olemaan. Reissun lopussa nallesaldo on kolmen suhde neljään: toisessa veneessä olleet näkivät kolme ja toiset neljä karhua.

Välillä rantaudutaan keräämään polttopuita. Volodjan vene rantautuu ekaksi ja ensimmäinen rannalla on aina Volodja. Rantautumisrutiineihin kuuluu nallen pelottelu. Nalleja varotellaan heittämällä ympäröiviin pusikkoihin ja heinikkoihin "papatteja". Volodjan miehistö kerää puita ja pikkupojat taiteilevat puista itselleen miekkoja, meloja, mitä vaan millä voi leikkiä. Maksim III haluaa pitää komennon itsellään, eikä päästä ketään auttamaan puiden keräämisessä.

kuvateksti : tauolla Bystrajan rannalla

Tämä on siinä mielessä hyvä melontajoki, että eteenpäin pääsee, vaikka ei evääkään heilauttaisi. Niinpä tahti pidetään melko rauhallisena. Volodja ja Vasilissa yrittävät melonnan lomassa tuon tuosta täydentää muonavarastoja heittelemällä virveliä, mutta tuloksetta. No toivottavasti muonitusta ei ole laskettu kalaonnen varaan.

Vaikka Maksim III välttääkin turhaa suun pieksäntää, vastaa hän sentään kysyttäessä. Ainakin lopulta. Vastausta voi nimittäin joutua odottamaan kauan. Saamme kuitenkin lypsetyksi lisää tietoa. Maksim on asunut Kamtshatkalla koko ikänsä, ja hän on syntyisin niemimaan pohjoisosasta. Hänen isänsä oli jokin pikkupaikkakunnan viskaali, ja elämä oli tuolloin oikein mukavaa vähän syrjemmälläkin. Väkeä asui pienissä kylissä nykyistä enemmän, kouluun riitti lapsia, ja syrjäseutuja varustettiin niin hyvin, että monasti pikku kylästä sai sellaista, mitä ei saanut PPK:sta. Mutta perestroika ja Neuvostoliiton loppu oli piste myös makealle elämälle takamailla.

Maksimin ehdoton silmäterä on vanha neukkukivääri SKS-45. Kukaan muu ei saa koskea edes koteloon. Kysyttäessä Maksim ottaa kiväärin kotelosta onnellisen omistajan ottein ja näyttää, mikä vehje on neukkukivääri kastamalla sen muitta mutkitta veteen. Kokonaan. Nykyiset Izhevskin tehtaan tuotteet ovat kyllä koristeellisia, mutta muuten kelvottomia tähän verrattuna, ilmoittaa Maksim III. Myös Volodjalla on ase: hänellä on pistooli. Kun lähdimme joelle, meille ilmoitettiin, että tämä on karhujen valtakuntaa, jonne me tulemme vieraiksi. No niin taitaa olla. Ajatus karhuista karmii selkäpiitä, mutta samalla olemme huolissamme pelkästä ajatuksesta, että juuri meidän retkikuntamme ei näkisi yhtään karhua. Sellaistakin kuulemma sattuu. Mutta Maksim III rauhoittaa meitä kertomalla, että edellisellä reissulla nähtiin 18 (!) karhua. Pitäisiköhän tiedosta olla iloinen vai hermostunut? Tottahan jokainen makean länsimaisen kaupunkielämän pilaama turisti haluaa palatessaan kertoa, miten hirmuisille vaaroille hän altistui. Mutta toisaalta kahdeksantoista karhua! Miten ihmeessä täällä uskaltaa yöllä silmäänsä ummistaa?

Kello on jo melko paljon, kun viimein leiriydytään. Ennen leiriytymistä Volodja ja Maksim III käyvät säikyttelemässä paukkupanoksilla mahdollisia karvaturreja. Telttameiniki on periaatteessa sama kuin tulivuorilla: toukkateltta, hyyssikkäteltta ja kahden hengen kupolitelttoja. Erona on vain se, että teltat pystytetään aivan ripirinnan. Volodja antaa tiukan määräyksen, että kukaan ei saa poistua näköetäisyydeltä, ja ilmoittamatta ei saa ylipäätään mennä minnekään. Mummu saa päähänsä mennä rantaan pesulle. Matkaa on korkeintaan parikymmentä metriä, mutta telttojen ja rannan välissä on pusikko. Maksim III rynnistää perään kivääreineen. Muut eivät sitten saakaan päähänsä lähteä minnekään.

kuvateksti : leirissä

Vasilissa rupeaa värkkäämään ruokaa. Hänen hommansa on vaativampi kuin Tanja-kokin, koska hän ei voi laittaa ruokaa sillä aikaa, kun me olemme vaelluksella. Niinpä jelppailemme Vasilissaa parhaan kykymme mukaan.

Pelkäsimme karhuja, mutta huomaamme pian, että varsinainen eläinkunnan taholta uhkaava vitsaus eivät ole karhut vaan mäkäräiset. Ne käyvät kimppuumme säälimättömästi. Onneksi Vasilissan varastosta löytyy kassillinen hyttyshattuja niille, jotka eivät ottaneet omaansa mukaan, vaikka saamassamme välttämättömien varusteiden listassa hyttyshattu olikin mainittu. Tietysti mäkäräisiä voi paeta myös istumalla savussa. Leiripaikalla on tietenkin nuotio, ja savussa onkin yllättävän mukava istuskella. Kokeillaan myös erilaisia karkotteita, mutta ne havaitaan hyödyttömiksi. Istumme siis tiukkaan käärityissä kamppeissamme hyttyshatut päässä. Kauempaa katsoen leirimme vaikuttaisi luultavasti ulkoavaruuden olioiden salaiselta sillanpääasemalta.

Kun on tarpeeksi syöty, juotu ja laulettu, on aika mennä nukkumaan. Volodja yllättää hyyssikkäkäynniltä tulevan Tanjan ja antaa lahjaksi kovista "koivuhelmistä" veistetyn ihanan rannerenkaan. Meille on kerrottu, että oppaat pitävät yöllä vahtia vuorotellen. Mummu ja mamma heräävät yöllä ja menevät hyyssikkään. Yövahtia ei näy ei kuulu.

28.8.05
Koskia, karhuja, polttiaisia

Joella on erilainen ilmasto kuin vuorilla. Vaatteita ei tarvitse lisätä ja riipiä läheskään samaan tahtiin. Paitsi ehkä niiden, jotka saavat keulassa meloessaan milloin kokovartalo-, milloin pelkän alapesun. Yöllä on lämpimämpää, joten illalla nukkumaan mennessä ei myöskään tarvitse varsinaisesti ryhtyä pukemaan…

Paitsi ilmat, myös tunnelma melontareissulla on hyvin erilainen vuoriin verrattuna. Joella kun ollaan kirjaimellisesti "samassa veneessä" ja vierivieressä. Rauhoittuminen omien ajatusten pariin ei ole mahdollista myöskään illalla leirissä karhuvaarasta johtuvan "liikkumiskiellon" vuoksi. Sekä ilmahyökkäysten että rauhoittumisen kannalta täällä on kuitenkin eduksi, jos pystyy sulkemaan makuupussin hupun niin tiukasti, että siitä ei mene läpi yksikään mäkärä. Ikävänä sivuvaikutuksena on tällöin hidas tukehtuminen. Hm.

Kukaan ei tainnut valita jälkimmäistä vaihtoehtoa, koska teltoista kaivautuu aamulla esiin yhtä monta matkalaista kuin illalla meni nukkumaan. Vasilissa kattaa aamiaisen toukkatelttaan sillä aikaa, kun me kasaamme tavaroita ja puramme telttoja. Toukkateltassa on hiukan erilainen kalustus kuin edellisellä miehistöllä: pöydät ovat pienempiä, ja kokoonpantavat armeijan kenttätuolit sopisivat oikein hyvin seurakunnan iltapäiväkerhon istuimiksi. Syöminen on hiukan hankalaa, jos polvet ovat istuessa suunnilleen otsan korkeudella. Kimmo toteaa pienemmäksi pahaksi jättäytymisen mäkäräisten armoille teltan ulkopuolella. Aamiaisen peruselementti on puuro, kuten kaikkina muinakin päivinä. Lisäksi on teetä, leipää, makkaraa ja levitteitä sun muuta. Kahviakin on pyynnöstämme varattu reilusti. Mutta missä ovatkaan sitruunaviipaleet? Puute on silmiinpistävä, mutta kestämme koettelemuksen stoalaisen tyynesti.

Komeat punaiset kumiveneemme on vedetty yöksi korkealle vesirajasta. Ne lasketaan nyt veteen ja lastataan yksissä tuumin. Sitten molempien venosten miehistö nousee alukseensa tiukan kurinalaisesti eilen opittuja sääntöjä noudattaen: yksi kerrallaan kapteenin säätämässä järjestyksessä niin, että ensin astutaan veteen ja huuhdotaan hiekka ja muta saappaista, sitten polvilleen veneen reunamakkaralle ja siitä makkaran päälle istumaan. Viimeiseksi venoseen nousee peränpitäjä eli kapteeni. Ja sitten vain menoksi.

Mamma kuulustelee Maksimia siitä, että yöllä ei näkynyt vartijaa.
- Maksim, eikö yöllä ole vartiointia?
- On, miten niin?
- Minä ja mummu mentiin vessaan, eikä näkynyt ketään.
- Se johtui siitä, että yövahti ei halunnut näyttäytyä.
Epäilevä hiljaisuus.
- Mihin aikaan te kävitte?
- Kolmelta.
- Se oli Volodjan vahtivuoro, minä olin juuri lopettanut.
Klassinen juttu. Ei ollut minun vuoroni, höpöhöpö. Ei halunnut näyttäytyä, kyllä kai, puhu pukille. Mitenkähän tässä uskaltaa nukkua ensi yönä?

Maksimin veneen keulassa melovat Tiina ja Salla ja perässä Kimmo ja Maksim III. Volodjan veneen keulassa ovat Johannes ja iskä, perässä Vasilissa ja Volodja. Pikkupojat ovat väsänneet hauskan melan kepistä ja tyhjästä muovipullosta. Melko pian alkaa eilinen kilpalaulanta. Tsainikeiksi haukutut tshuhnat päättää näyttää taivaan merkit! Vai että teekannuja! Sehän nähdään! Melotaan niin, että pärskeet vain lentelevät, ja Volodjan joukkue jää ällämystyneenä nakottamaan kuin nallit kalliolle. Mitäs härnäsi härmäläistä.

Välillä sbornaja komanda (= maajoukkue) lepäilee, ja Kaisa ja mamma, jotka eivät ole eläessään meloneet, rupeavat vuorostaan melomaan. Yleensä tämmöinen mieliteko tulee juuri silloin, kun Maksim III saa päähänsä pistää tupakaksi tai sikariksi. Jokimelontamiehistö on näet tupakkamiehiä ja -naisia, mikä hämmästyttää meitä. Kuulemma he tupakoivat vain kesällä. Onkohan tämä jonkinlainen karhunkarkotuskeino? Melominen on joka tapauksessa oikein hauskaa. Salla käy reunamakkaralle pötkölleen ja huutaa tahtia: hop, hop, hop!

Poikien pyynnöstä aletaan Volodjan veneessä puhua englantia. Maksim IV ymmärtää hienosti muttei jaksa keskittyä puhumiseen. Artur puolestaan osaa hienojakin lauseita, mutta ei jaksa kuunnella. Tanja kyselee pojilta kysymyksiä perheistä, harrastuksista, koulusta, kavereista. Maksim IV kääntää Tanjan kysymykset Arturille venäjäksi, ja Artur vastaa Tanjalle englanniksi. Natasha-äiti hymyilee ja kehuu poikaansa. Pojat vitsailevat lähtevänsä isoina yhdessä reissuun ja löytävänsä kummallekin isossa maailmassa hommaa: toinen kuuntelee ja toinen puhuu.

Maisema muuttuu sitä mukaa, kun etenemme länteen kohti Ohotan merta. Lumihuippuiset vuoret ovat kadonneet taivaanrannasta. Vuoria on edelleen näkyvissä - tosin nämä olisivat vuoria vain Suomessa tai Virossa. Kasvillisuutta on huipulle asti. Joen rannat ovat madaltuneet. Veden korkeus vaihtelee huomattavasti eri vuodenaikoina, ja nyt on matalan veden aika. Vielä eilen näimme alkukesän vesirajan meloessamme jyrkkärantaista osuutta. Se oli noin 3,5 metriä ylempänä kuin tämänhetkinen vesiraja. Miltähän joki onkaan mahtanut näyttää kesäkuussa tällä kohdin? Kuin todisteena siitä, että vettä on ollut enemmän, on saarten itäpäähän, nyt aivan kuivalle maalle kasautunut puiden runkoja ja oksia.

Muutaman tunnin kuluttua rantaudutaan. On lounasaika. Osa porukasta puuhaa mahan täytettä Vasilissan apuna, toiset keksivät monenlaista hyödyllistä ja hyödytöntä tekemistä. Aurinko paistaa, saappaat ja sukat riisutaan, ainokainen säälittävän kokoinen aurinkovoideputkilo on kovassa käytössä. Uskomatonta, miten paljon voidetta noin pieneen putkiloon voi mahtua: ainakin litra. Osa vain pötköttää soralla silmät ummessa auringon lämmössä. Bikineissä tarkenee mahtavasti eikä tuulisessa kohdassa ole edes liiaksi itikoita. Iskän mielestä jääkylmä jokivesi on juuri sopivaa uimiseen, joten hän viskaa vaatteet päältään ja rynnistää veteen aivan luomu-asussa. Sekös naurattaa Arturia ja Maksim IV:ttä. Ja kesä vaan jatkuu.

kuvateksti : lounastauko Bystraja-joella

Tiedossa on, että kohta lounaan jälkeen tullaan ensimmäiseen koskeen. Bystraja-joki ei ole erityisen vaativa melottava ainakaan sillä kohdin, missä me melomme, mutta koskenlaskua kokemattomia hermostuttaa silti. Mamma epäilee, että tähän mennessä taskuun kertyneet voimaeläimet eivät ehkä riitä ja etsiskelee rantakivikosta uusia. Löytyy kaksi pientä karhun päätä.

Mutta karhunpääkivillä onkin aivan arvaamaton vaikutus: yhtäkkiä Volodja kuiskaa, että vastarannalla on karhu. Kaikki jähmettyvät katsomaan äänettöminä. Tosiaan: rantapusikossa kuljeskelee nuori karhu pitkän aikaa, kunnes se lopulta pinkaisee rinnettä ylös ja katoaa. Ehkä se haistoi meidät. Karhuilla on erinomainen kuulo ja hajuaisti, mutta ne näkevät huonosti. On meidän vallassamme olla hiljaa ja paikallaan, mutta sille emme mahda mitään, jos tuuli kantaa nallen nenään varoittavia hajuja.

kuvateksti : nalleja

Sitten on aika lähteä. Salla, Tiina, Kimmo ja Maksim III asettuvat melonta-asemiin. Mamma ja Kaisa käyvät istumaan makkaran keskikohdille. Kummankin taskussa on apujumalien arsenaali ja jaloissa voimajuomapullot. Mamma muistelee mielessään mennyttä elämäänsä ja puristaa sormet sinisinä lähintä eteen osuvaa hihnaa. Mutta Salla, Tiina, Kimmo ja Maksim III ovat niin kuin ei mitään - niin kuin tämä olisi jopa hauskaa! On eräillä huvit. Ei kulu puolta tuntiakaan, kun ollaan ensimmäisessä koskessa. Vse vpered! Vpered! Vpered! Salla, Tiina ja Kimmo terästäytyvät hetkessä ja melovat vimmatusti. Vesi roiskuu, mutta ei pahasti. Ja kohta: Spasibo!! Ei se niin kamalaa ollutkaan. Vene ei hörpännytkään vettä. Kukaan ei pudonnutkaan. Ei edes törmätty kiviin. Eikä koko kauheus kestänyt viittä sekuntia kauempaa. Ylimainostettu juttu. Totta puhuen se oli oikeastaan hauskaa.

Volodja ja Maksim III kinaavat siitä, oliko tämä koski ollenkaan vai vain preludi. Jaahas! Edessä on siis sittenkin pahempaa. Toisaalta emme ole menossa viitoskategorian koskiin vaan ainoastaan ykkös- ja kakkoskategorian, joten ehkä meillä on kohtalaiset mahdollisuudet selvitä hengissä. Mamma ja Kaisa rauhoittuvat. Kun sitten tulee se Maksimin mielestä ensimmäinen varsinainen koski, pääsevät apujumalatkin jo hiukan helpommalla.

Mutta kyllä Kamtshatka on aikamoista erämaata. Olemme olleet joella jo toista vuorokautta, emmekä ole nähneet ristinsielua. Tosin näimme aamupäivällä jälkiä siitä, että rannalla oli oltu aivan äskettäin, sillä eräässä pysähdyspaikassa kyti vielä nuotio. Volodja ja Maksim pitävät silmällä salakalastajia, joita on täällä runsaasti. Nuotio saattoi olla salakalastajien jäljiltä.

Illalla rantaudutaan seuraavaan leiripaikkaan. Ensin Volodja ja Maksim käyvät taas heittämässä paukkupanoksia metsään. Leiri pystytetään jo tuttuun tapaan. Hommaa hidastaa hiukan se, että tämä paikka on jo valmiiksi kansoitettu. Sen ovat kansoittaneet polttiaiset. Polttiaiset ovat varmaankin lintujen ja joidenkin muiden eläinten kannalta hyvin tarpeellisia, mutta ihmisen näkökulmasta ne ovat superhäijyjä. Niitä ei nimittäin pidättele mikään. Kaikki kiskaisevat hyttyshatut päähänsä salamannopeasti, mutta nekös pidättelisivät polttiaisia! Mitä vielä. Voi melkein kuulla, kuinka ne nauravat meille pilkallisesti ilkeillä väkäleuoillaan. Ja sitten ne syöksyvät suoraan läpi verkon ja iskevät pienet terävät polttiaisen hampaansa pahaa aavistamattoman ihmispolon otsaan. Tai sormeen. Tai nilkkaan. Etenkin sormeen ja nilkkaan. Lopputuloksena on pikkuinen paukama, jonka keskellä on veripisara ja joka kutiaa aivan infernaalisesti. Seuraavana aamuna joka iikalla on polttiaisten purema nilkkarengas tai rannerengas. Salla-paralta ne ovat kirjoneet koko selän. Erityisen hävyttömästi ötökät ovat kohdelleet mummua, jonka silmät ovat likimain muurautuneet puremista umpeen. Kuukauden kuluttua käy ilmi, että osa paukamista kutiaa edelleen. Iskän rapsusalvalla on niin kova kysyntä, että iskä julistaa sen säännöstelyn alaiseksi hyödykkeeksi, jota myönnetään vain erityisen painavin perustein. Mamma kaivaa hätäpäissään esiin korvaavan tuotteen, hydrokortisonisalvan.

kuvateksti : leirissä

kuvateksti : Natasha koreana

Saamme todisteen siitä, että isoäitien sukupolvella on erityisiä taitoja. Mummu on kulkenut jo hyvän aikaa ympäri pientä leirintäaluettamme ja kerännyt pieneen pussiin ruusunkiulukoita. Sitten hän kaivaa esiin paksun neulan ja lankaa ja pujottelee kiulukat pitkäksi ja koristeelliseksi kiulukkanauhaksi. Hän pistää nauhan mamman kaulaan, ja mamma käy esittelemässä koristetta ylpeänä. Johan tässä on jouduttukin monta päivää kitumaan vailla mahdollisuutta koristautua ja tälläytyä. Onneksi mamma kuitenkin älyää, että muilla on samoja inhimillisiä tarpeita ja päättää, että jokainen saa pitää nauhaa vuorollaan vanhimmasta nuorimpaan. Seuraavana on vuorossa iskä, sitten Kimmo ja niin edelleen. Kun kaikki ovat kyllikseen keekoilleet, nauha lahjoitetaan Natashalle.

kuvateksti : iltanuotiolla

Melontaosuus on lyhyempi kuin tulivuorijakso. Vietämme joella vain kaksi yötä. Nyt on siis viimeinen ilta, joten istumme nuotiolla kuolemaa ja polttiaisia halveksien. Jokainen yrittää hakeutua mahdollisimman sankkaan savuun. Lauletaan koko repertuaari muutaman kerran. Löytyy parit laulun sanatkin yllättäen. Harjoitetaan kovaäänistä kasvatustoimintaa. Alkoholilla on osuutta asiaan. Laittaudutaan nukkumaan. Ihme ja kumma, polttiaiset rauhoittuvat pimeässä. Yöllä mummu ja mamma menevät hyyssikkään. Ketään ei näy. Aijaijai, Maksim ja Volodja.

29.8.2005
Jokimelonta päättyy, lähdetään Paratunkaan

Viimeinen päivämme joella. Totuttuun tapaan teltat puretaan ja tavarat pakataan säkkeihin. Istutaan aamiaisella, kun Volodja tulee toukkatelttaan: "Shhh, karhu. Tulkaa katsomaan." Kaikki hipsivät hiljaa ulos ja katsovat ympärilleen. Ei näy karhua. Silloin Volodja kyykistyy ja osoittaa maahan. Siinä on pikkuinen hiiri järsimässä jotakin. Menimme lankaan. Karhu, tai oikeastaan nalle (mishka) on venäjäksi lähes sama kuin hiirulainen (myshka). Erona on vain, että jälkimmäisessä on niin sanottu taka-i. Y ei siis äänny kuten suomalainen y. Pahuksen Volodja. Pääsi tekemään pilkkaa meistä.

Olemme käyneet tuohtunutta keskustelua siitä, että Volodja ei anna mummun meloa, vaikka mummu tahtoisi. Volodjalla on selvästi luutuneita käsityksiä mummujen toimenkuvista. Olemme päättäneet jo illalla, että jollei Volodja heti aamulla ilmaise suostuvansa siihen, että mummu saa meloa, kaappaamme mummun Maksimin veneeseen. Mummujen etua ajavan järjestön painostustoiminta onnistuu. Volodja ymmärtää, että suomalaisjäärien kanssa ei kannata ottaa yhteen. Viisas mies.

Asetumme taas veneisiin. Maksim poistuu kuitenkin hetkeksi, jolloin Salla ja Tiina vaihtavat paikkaa niin, että Tiina on nyt Maksimin edessä. Arvelemme, että Maksim ei huomaa. Maksim ei sano mitään, lähdetään melomaan, ja pian ollaan ensimmäisessä koskessa. Tämä taitaa olla koko reissun pahin koski. On vaarana joutua liian lähelle rantaa, missä on teräviä vedenalaisia kiviä. Mutta emme joudu, vaan menemme tyylikkäästi läpi kuin tyhjää vain.

Näkymät ovat muuttuneet eilisestä. Enää ei näy minkäänlaisia vuoria, vaaroja eikä edes mäkiä. Aluskasvillisuus on aiempaa korkeampaa ja puut myös. Ötökät käyvät kimppuun heti, jos meno hiljenee. Ja Volodjan paatissa englannin kielen kurssi jatkuu.

Jonkin ajan päästä Maksim huomauttaa, että Tiina roiskuttaa vettä hänen päälleen. Sitten hän pyytää Sallaa ja Tiinaa vaihtamaan paikkaa vielä ennen viimeistä koskea. Syytä tivataan, mutta Maksim senkuin kiertelee ja kaartelee. Tiina on muka vahvempi meloja ja pysyy paremmin tahdissa, joten hänen pitäisi olla ratkaisevassa paikassa keulassa vasemmalla. Tiina protestoi: hänellä on mielestään vähemmän voimaa kuin Sallalla. Mutta kapteeni ei anna periksi. Niinpä vaihto tehdään. Tullaan viimeiseen koskeen, joka ei ole erityisen hankala, mutta aika pitkä. Vesi roiskuu niin, että Tiina kastuu perusteellisesti. Maksim nauraa kuin Naantalin aurinko. Meillä on siis pitkävihainen kippari! Ei tykännyt, kun Tiina roiskutti vettä hänen hienolle hipiälleen, ja maksoi potut pottuina.

kuvateksti : koskenlaskua

Rantaudumme puolen päivän jälkeen. Takana on nyt 125 kilometriä Bystraja-jokea, muutama koski ja jokunen karhu sekä epälukuisa joukko ötököitä, mutta hengissä ollaan. Paikkaa, jossa nousemme rannasta, kutsutaan japanilaiseksi sillaksi. Oikeasti joen yli ei mene siltaa, mutta molemmin puolin on rautatiesillan tyngät. Japanilaiset sotavangit rakensivat tätä sodan jälkeen. Jostain syystä rakennusprojekti jäi kesken. Mahdollisia syitä ei ole vaikea kuvitella eikä hauska ajatella.

kuvateksti : "Kamtshatkan Karjalaa"

Nousemme veneistä, ja samassa huomaamme, että rantavedessä on seitsemän kuollutta koiralohta. Volodja ja Maksim III tarkastelevat niitä. Lohet on avattu, mäti poistettu ja kalat heitetty sen jälkeen takaisin veteen. Salakalastajat ovat olleet asialla. Nämä lohet olisivat olleet vielä aivan hyväkuntoisia; nehän ovat joen alajuoksulla. Volodja ja Maksim ovat tuohtuneita, eikä ihme.

kuvateksti : salakalastuksen uhrit

Jokiosuuden loppumista juhlistetaan muutamilla vodkapaukuilla ja halauksilla. Karhumaisen isoveljen Kimmon halatessa mummua kuuluu krunts. Muutamaa viikkoa myöhemmin Suomessa mummu saa lääkäriltä kuulla kahden kylkiluun murtuneen. Mutta harvaa on halattu niin antaumuksella, että kylkiluut murtuvat. Aika harva myös pystyy tällaiseen halaukseen.

Bussi-kuormurimme saapuu paikalle. Purkaminen ja pakkaaminen käynnistyy taas. Vedenpitävät säkit tyhjennetään ja kukin sulloo tavaransa takaisin omiin reppuihinsa ja rinkkoihinsa. Vasilissa valmistaa viimeistä ateriaa. Sillä aikaa ne meistä, jotka ovat saaneet iskältä roskienkeräystartunnan, siivoavat paikkaa. Emmehän me ole vielä ehtineet sitä roskata, mutta jotkut muut ovat. Rannassa on muun muassa vielä lämmin nuotio, johon on heitelty kaikenlaista palamatonta roinaa, kuten tyhjiä muovipulloja. Saaliiksi saadaan myös useita työhansikkaita ja naisten pikkuhousut. Salakalastus kamtshatkalaisittain taitaa sisältää myös kiintoisia sivujuonteita.

kuvateksti : kumiveneiden pakkaamista ja ruokailua

Natasha ja pikkupojat ovat laittautuneet ongelle. Pojat vetelevät joesta vaaksan mittaisia koiralohen poikasia, joita kertyy muovikassin pohjalle aimo kasa. Täällä ei vissiin ole kuultukaan kalojen vähimmäismitasta. No ehkä täällä on kalaa niin paljon, että alamittaisten sinttien pyydystäminen ei tunnu missään.

Edessämme on nyt noin 200 kilometrin ajomatka PPK:iin. Arvioitu kesto on viitisen tuntia. Keskinopeus siis 40 kilometriä tunnissa - siitä huolimatta, että aivan alkumatkaa lukuun ottamatta ajamme tietä pitkin. Maasto on täällä osaksi suota, sillä olemme jo Bystraja-joen suistoalueella. Kamtshatkan länsirannikko on kaiken kaikkiaan soista. Siellä, missä ei ole suota, on joka puolella päivänkakkaraketoja. Johanneksen ja pikkupoikien korttirinki järjestäytyy jälleen.

Ensimmäinen pysähdys on melko pian Apatsha-nimisessä kylässä. Kylä on suorastaan säälittävä. Yksi pieni kauppa ja joukko huonokuntoisia talonröttelöitä. Joskus kauan sitten ne on rakennettu rakkaudella, sillä ikkunapuitteet ovat edelleen koristeelliset, mutta rappion näkee siitä, että särkyneet ikkunat on paikattu muovilla. Uusia laseja ei nähtävästi ole saatavilla. Miten noissa taloissa voi asua talvella? Pihoissa on kuitenkin kukkaistutuksia, keittiöpuutarhoja ja paljon ruskeita kanoja. Omavaraisuus on varmasti valttia näillä seuduilla. Tyhjentyneitä taloja on paljon. Tanja istuu Volodjan, Maksimin ja koirien kanssa kyläkaupan seinustalla. Seinustalla poltellaan tupakkia, jutellaan elämästä ja tulevista matkoista sekä vaihdellaan yhteystietoja.

kuvateksti : Apatsha-kylä

Tieto siitä, että maasto-osuus päättyy tähän, vaikuttaa lamauttavasti. Kukaan ei laula - paitsi iskä. Mamman mielestä repertuaarin valinta epäonnistuu kuitenkin pahasti, ja hän kasvattaa iskää kovasanaisesti. Johannes pelaa korttia pikkupoikien kanssa. Pikkupojat kertovat Tanjalle ja Kaisalle tulivuorista kaiken tietämänsä - ja he tietävätkin varmaan kokonaisen tunnin. Maksim III hieroo Tanjan jalkoja, ja Tanja lopputenttaa reissulla opittua pojilta. Vikana bravuurina kympin oppilaat pyytävätkin opettajan puhelinnumeron englanniksi. Tanja antaa pojille muistoksi mummon Tiimarista hankkimat punaiset jääkaappimagneettisydämet. Pojat ovat haltioissaan. Volodja on umpiväsynyt. Nähtävästi epäily yövartioinnin laiminlyönnistä oli sittenkin aiheeton. Myös iskä on väsynyt. Kun laulaminen kielletään, hän nukahtaa. Mutta siinä hän tekee virheliikkeen. Pirullinen porukkamme käyttää tilanteen siekailematta hyväkseen. Aletaan etsiä huulipunaa. Suomi-tyttöjen feminiinisyys joutuu koetteelle, sillä kenelläkään ei ole huulipunaa käden ulottuvilla. Mutta Natashallapa on! Jälleen kerran tuli todistetuksi, että venäläiset naiset ovat feminiinisempiä kuin suomalaiset tuulipukuun tai säkkiin pukeutuvat Niskavuoren Hetan perilliset. Kun Natasha on pelastanut tilanteen, saa Kimmo tehtäväkseen huomaamatta maalata iskän huulet kauniilla helmiäispunalla. Tehtävä onnistuu yli odotusten. Todella kutsuvat huulet - eikä iskä huomannut mitään.

Jostakin syystä, jota emme oikein ymmärrä, vietämme kaksi seuraavaa yötä Paratunkassa. Ehkäpä PPK:ssa ei ollut vapaita hotellihuoneita. Saavumme Paratunkaan illansuussa. Päätämme ottaa kuvan koko joukosta auton luona, tai niin ainakin iskä luulee. Oikeastaan tarkoitus on ottaa kuva iskän huulista. Iskä on huomannut, että jotain on tekeillä ja hänelle hymyillään hyväntahtoisesti, mutta kuluu melkoinen tovi ennen kuin hän pääsee jekustamme perille. Venäjä on siinä mielessä hyvä paikka tällaisille metkuille, että täällä ei ole peilejä joka nurkalla.

kuvateksti : iskän koristelu ja ryhmäkuvaus

Klikkaa tästä lisää kuvia melontaosuudelta

Kun jokimelontamiehistö on hyvästelty, on aika jälleen peseytyä. Useimmat menevät kellariin suihkuun ja uimaan, toiset käyvät hotellihuoneen hieman erikoislaatuisessa kylpyammeen ja suihkukopin risteytyksessä. Ja sitten illalliselle. Illalliseen ei sisälly juomia, joten kukin tilaa, mitä haluaa. Mamma tilaa lasin punaviiniä. Kun lasi on lähes tyhjä, paljastuu pohjalta kukkurapäinen teelusikallinen pienenpieniä kärpäsiä. Yäk!!! Vaikka niissä olisi varmaan hyödyllisiä ravinteita, jättää mamma herkun nauttimatta ja menee vaatimaan lasillisen kärpäsetöntä viiniä. Tarjoilijaparka ei nikottele hetkeäkään, avaa jopa uuden pullon. Edellinen pullo oli ollut auki, ja kärpäset olivat havainneet oivan tilaisuuden kallistella pulloa. Mutta kävikin niin, että pullo kallisti kärpäset. Rauha niiden sieluille! Illalla Salla ja pojat lätkivät korttia ja vääntävät kättä hotellin ravintolassa. Tiina, Kaisa ja Tanja pesevät pyykkiä ja latailevat kameroita. Matkaa on Kamtshatkan jälkeenkin pitkästi, vaatteita rajallisesti eikä mitään tietoa siitä koska on seuraavan kerran tarjolla lämmintä vettä pyykkäystarpeiksi asti.

30.8.2005
Merelle!

Aamiaisella tapahtuu melkein katastrofi. Aamiainen on tietysti valmiiksi katettu, ja jokaisella on edessään muun muassa pieni tuoremehutetra. Mamma hörppää siitä aimo kulauksen, mutta tunnistaa sitten, että mehuhan on mangoa, joka on mammalle hengenvaarallista. Ei auta muu kuin juosta huoneeseen kaivelemaan lääkkeitä, joita mamma mättääkin aimo annoksen siinä toivossa, että lääkkeet riittävät estämään anafylaktisen shokin kehittymisen. Mammalla ei näet ole mukana pelastavaa ruisketta. Sitten vain odotellaan, mitä tapahtuu. Mitään ei kuitenkaan tapahdu: mango on luultavasti kuumennettu tuoremehun valmistusvaiheessa, jolloin myös vaaralliset saponiinit ovat muuttuneet vaarattomiksi.

Sataa. Tähän asti meillä onkin ollut uskomattoman hyvä onni: vaikka sade on Kamtshatkalla normaali kesäsää, on meidän matkallamme satanut hiukan vain ensimmäisen tulivuorikiipeilypäivän aamuna. Nämä viimeiset kaksi päivää on tarkoitus viettää merellä ja PPK:ssa. Tanjalla on lisäksi omia suunnitelmia: hän haluaisi lähteä katsastamaan geysir-laaksoa helikopterilla. Matka on kallis, ja me muut luovuimme aikeesta jo aiemmin, kun kävi ilmi, että hintamonopoli ei ole murrettavissa. Hinta on näet 14 000 ruplaa henkeä kohti, mikä on noin 450 dollaria. Geysir-laakso sijaitsee PPK:sta joitakin satoja kilometrejä koilliseen, eikä sinne mene minkäänlaista tietä. Laakso löydettiin vasta vuonna 1941. Matkatoimisto on kuitenkin suhtautunut varsin penseästi käynnin järjestämiseen yhdelle hengelle, ja sään jumalat ovat nyt selvästi liittoutuneet matkatoimiston kanssa: sateisella ja sumuisella säällä lentoja ei järjestetä, ja jos järjestettäisiinkin, menisivät rahat kankkulan kaivoon. Joka tapauksessa kaikkien ohjelmaan kuuluu muutaman tunnin risteily Avatshinkij-lahdella PPK:n edustalla.

Lena-opas tulee hakemaan meitä, ja ilmoittaa, että yritämme sumusta ja tihkusta huolimatta päästä tänään merelle. Matkalla PPK:n satamaan Kaisa ja Tanja jututtavat Lenaa ja antavat palautetta reissun järjestelyistä. Lena ei voi uskoa, että löytyy turisteja, jotka haluaisivat asua kotimajoituksessa, tutustua paikallisiin opiskelijoihin taikka viettää päivän tai pari vaikkapa koulussa tai lastentarhassa. Lena selittää, että täkäläiset asunnot ovat pieniä ja vailla hotellien mukavuuksia. Yritämme vakuuttaa Lenalle, että saamme mukavuuksista yliannostuksen kotona ja täällä meille onkin tärkeintä saada tutustua paikallisiin ja heidän elämänmenoonsa. Lena on hämmentynyt. Paratunkaan on rakenteilla japanilaisia ja amerikkalaisia varten viiden tähden hotelli, ja nyt käykin ilmi, että ainakin suomalaiset turistit haluavatkin mieluummin asua kohtuullista korvausta vastaan Lenan luona ja syödä ravintoloiden sijaan hänen ruokapöydässään. Lupaamme Lenalle, että kerromme toiveestamme isolle-O:lle, jolla on valta vaikuttaa asioihin.

Sataman edustalla on pieni tori, jolla teemme ostoksia: kuka ostaa vadelmia, kuka muita marjoja. Kaikkia marjoja emme edes tunne. Sitten pieni mustapukuinen mies tulee noutamaan meidät pienellä jeepillä, johon sopii vain osa porukasta kerrallaan. Ajomatka on aivan lyhyt: itse asiassa ajamme vain sataman portista läpi, mutta täällä näkyy olevan sellainen järjestys, että portista käveleminen noin vain ei sovi.

Satama on juuri niin ankea kuin venäläiset satamat yleensäkin. Suoraan edessä olevan laiturin kupeella köllöttää kumoon kaatunut ja puoliksi uponnut laiva. Oikeastaan varsinaiset satamalaiturit tuntuvat olevan jossain muualla, ja tämä on ikään kuin sataman takapiha, jos sellaisesta nyt voi puhua. Joka tapauksessa rannassa keinahtelee lähinnä kalastustroolarin näköinen pieni alus, joka ei muistuta missään suhteessa Helsingin kauppatorin saaristoristeilyaluksia. Taiteilemme itsemme kannelle suoraan kaiteiden yli. Miehistönä on äskeinen mustapukuinen mies, joka osoittautuu kippariksi, sekä Ljuba-kokki. Sataa tihuuttaa edelleen, eikä pikku laivalla ole mitään mahdollisuutta päästä sadetta pakoon. Mahtaako tästä tulla kylmä keikka?

kuvateksti : satamaa

Puetaan päälle kaikki repuista löytyvät vaatteet ja viimeiseksi sadevarusteet. Hupulliselle sadeviitalle on taas käyttöä. Myös venäläisten keksintö virittää istuinalunen kuminauhalla lantion ympärille toimii näissäkin olosuhteissa loistavasti. Ljuba kattaa pöytään voileipiä ja kapteeni tarjoaa paukut lähdön kunniaksi. Mutta railakas ryhmämme on kuin odottamattoman suruviestin saanut. Kaisa ja Tiina ovat ottaneet matkapahoinvointilääkkeet ja mamma allergialääkkeet, ja seurauksena on väsähtänyt ja epätodellinen olotila. Muutkin ovat kuin selkäänsä saaneita: ei laulamista, ei riitelyä, ei naurua. Ajatus matkan päättymisestä on lamaannuttanut kaikki.

Etenemme pikku hiljaa kohden Avatshinskaja Buhtan suuta, ja jututamme Ljuba-kokkia. Ljuba on siviilissä keramiikkatyön opettaja. Ljuballa on tavattoman kiinnostava logiikka. Kysymme, paljonko PPK:ssa on asukkaita. Ljuba ei tiedä, mutta hän päättelee, että kenties pari sataa tuhatta. Perustelu on se, että sadan tuhannen asukkaan paikkakunta voi saada kaupungin statuksen. Seuraavaksi meitä kiinnostaa, kuinka pitkä PPK mahtaa olla päästä päähän (kaupunki on näet muodoltaan pitkulainen, minkä näkee hyvin kartasta). Tätäkään Ljuba ei tiedä, mutta hetken mietittyään hän on päätyy siihen, että kaupungin pituus etelästä pohjoiseen on noin 50 kilometriä. Arviotaan hän perustelee sillä, että bussin matka kaupungin halki kestää tunnin, ja kun bussin nopeus on Ljuban mielestä 50 kilometriä tunnissa, on oikea vastaus ilman muuta 50 kilometriä. Hauska ihminen tämä Ljuba. Alamme ihan piristyä hänen seurassaan.

Linnuista Ljuba tuntuu olevan hiukan paremmin perillä. Ainakin hän latoo nimiä melko sujuvasti. Harmi vain, että me emme tunne lintujen venäjänkielisiä nimiä. Mutta luultavasti näemme melkoisesti lunneja, harmaalokkeja ja merimetsoja. Lisäksi muitakin, joita emme tunnista. Muutama hylkeen pallopääkin poksahtaa pintaan siellä täällä.

Myös legendat Ljuba hallitsee. Avatshinskaja Buhtan suulla on kolme suurta sokeritopan mallista kiveä, joita kutsutaan Kolmeksi veljekseksi. Ljuba kertoo meille nimeen liittyvän legendan. Kauan sitten kaupunkia uhkasi hirviö. Kaupunkilaiset pyysivät apua kolmelta veljekseltä. Nämä lupautuivatkin. Hirviö puolestaan lupasi jättää kaupungin rauhaan, jos veljekset kivettyvät. Veljekset suostuivat tähän, ja nyt he suojelevat kaupunkia kivettyneinä. Kaupunki pelastui, ja hirviö häipyi. Poikaparat.

kuvateksti : kolme veljestä ja lunneja

Lähellä veljeksiä kippari heittää ankkurin mereen. Vedessä on kaksi isoa muovipulloa, jotka osoittautuvat rapumerran merkeiksi. Kippari alkaa vetää mertoja ylös yksi kerrallaan. Merrat ovat suuria: jokaisen läpimitta on noin 60 cm. Ensimmäisessä on vain pari merisiiliä, mutta toinen ja kolmas ovat kukkuroillaan kookkaita taskurapuja. Oikea Pietarin rapusaalis! Neljäs on tyhjä. Suurin osa on piikikkäitä taskurapuja - tai sellaiseksi kippari ne ainakin nimeää - joiden ruumiin läpimitta vaihtelee noin kahdeksan ja kolmentoista sentin välillä. Jos jalat vetäisi suoraksi, olisi suurimpien rapujen läpimitta jalan kärjestä kärkeen kolme-neljäkymmentä senttiä. Rapujen selkäpanssari ja jalat ovat terävien nystyröiden peitossa. Joukossa on myös pari villasaksirapua, jotka ovat hiukan pienempiä. Merellä on melko tuulista, joten kippari kääntää kokan kohti suojaista poukamaa, jossa on tarkoitus lounastaa. Silloin Tiina huomaa hetkensä koittaneen, pujahtaa kajuuttaan ja ilmaantuu hetken päästä kannelle Sallan perhemekossa, jonka muutama muukin on ehtinyt jo pukea ylleen. Tiina laittautuu kokkaan suoraan kapun silmien eteen kuin Kate Winslet Titanicissa ja avaa upeat pitkät punaiset hiuksensa. Tuuli riepottaa Tiinan hiuksia, ja kamerat räpsyvät. Ihme ja kumma, että emme aja karille. Mutta vielä suurempi ihme kurssissa pysyminen on, kun Kimmo sonnustautuu hetken kuluttua samaan perhemekkoon. Kimmo on lähes parimetrinen ja kaikin puolin raamikas, mutta one-size-fits-all -mekko sopii hänellekin kuin valettu. No, ehkä helma on uskalletun lyhyt. Ja taas kuvataan. Irtosihan tästä joukosta sentään vielä!

kuvateksti : rapuja ja mekkokuvia

Ljuba touhuaa ruokaa kajuutassa, ja kun pääsemme Tihaja buhtaan (= Hiljainen lahti) myös matkustajat pannaan hyödyllisiin töihin. Kippari tuo vapoja, joissa on suuri avokela ja kunnon paino. Siimaa kelataan, kunnes koukku on pohjassa, ja liikutellaan sitten pienin liikkein pohjaa pitkin. Ei kulu monta minuuttiakaan, kun Salla vetää ylös kauniin kampelan, jolla on musta-keltaraitaiset evät, ja hetken päästä vielä toisenkin. Mummu kalastaa villasaksiravun, samoin mamma. Mutta Tanja ei ole selvästikään ymmärtänyt, että on tarkoitus hankkia ruokaa, sillä hän kalastaa kaksi meritähteä. Niistä ei ole syötäväksi, joten ne heitetään takaisin mereen. Mutta villasaksiravut päätyvät tuota pikaa pataan yhdessä muiden rapujen kanssa.

kuvateksti : kalastajat ja saaliit

Olemme matkan aikana hiukan harmitelleet ja hämmästyneet sitä, että listalle ei ole kuulunut kalaruokaa juuri lainkaan. Mutta nyt saamme korvauksen. Alkuruokana on suolattua hopealohta (kizhutsh) ja salaattia. Sitten seuraa perivenäläinen kalakeitto (uha), jossa on koiralohta. Ja viimeiseksi paras: kasoittain rapuja! Kokeillaan kaikkia välineitä - haarukoita, veitsiä, saksia, puukkoa - mutta parhaaksi osoittautuvat omat hampaat: ravun jalka kouraan ja sitten puraistaan kuori rikki. Lihan voi kaivaa haarukalla tai sormin tai imeä kuoresta. Mässäämme ravuilla kuin pienet lapset, mutta kaikkia emme pysty syömään. Tullaan rantaan, ja hämmästykseksemme Ljuba työntää muovikassiin jäljelle jääneet keitetyt ravut ja antaa ne mukaamme. Pussi menee tietysti heti puhki rapujen piikeistä, ja herkulliselta tuoksuvaa rapujen keitinlientä valuu kaikkialle, minne menemme pusseinemme, muun muassa autoon, jolla suuntaamme takaisin Paratunkaan.

kuvateksti : kippari ja ravut

Klikkaa tästä lisää kuvia retkeltä:

Olemme varanneet illaksi saunan, ja tietenkin ohjelmassa on myös illallinen. Tarkoitus on syödä ravutkin, mutta emme kerta kaikkiaan pysty. Vaatii hiukan neuvottelutaitoja, että saamme hotellin keittiön ottamaan ravut yöksi säilytykseen. Hotellin saunatiloista löytyy pukuhuone sekä vilvoitteluhuone, jonka pitkän pöydän ääressä saunaväki voi nauttia esimerkiksi virvoitusjuomia ja pientä suolaista nahkasohvilla. Tiloissa on kahdet suihkut, kylmävesiallas sekä varsin tilava sauna. Vuokrakaan ei päätä huimaa. Perusmaksu muutamalle hengelle taitaa olla viidensadan ruplan tienoilla ja lisähinta "ylimääräisistä" saunojista satakunta ruplaa per lärvi. Ja hintaan kuuluu toki uiskenteluaikaa mineraalivesialtaissa.

31.8.
Käydään museossa, tehdään kiertoajelu Petropavlovsk-Kamtshatkissa

Hotellissa on meneillään pieni pohjoisten alkuperäiskansojen symposiumi. Tanja ja Kaisa tutustuivat edellisenä iltana uima-altaalla joihinkin symposiumin osanottajiin, jotka osoittavat kiinnostusta saamelaisten oloja kohtaan. Mamma, joka saa leipänsä opetusalan hallinnosta, luvattiin lähettää aamulla symposiumiin. Mutta kun mamma tekee aamulla työtä käskettyä ja ilmaantuu paikalle kello yhdeksän, on symposiumin puheenjohtaja vähintäänkin hämmästynyt. Hänelle ei ole nähtävästi puhuttu mitään ylimääräisen vieraan kutsumisesta. Mamma selittää, että hän voi kyllä kertoa, miten saamelaisten koulutus on Suomessa järjestetty, mutta puheenjohtaja ei ymmärrä tarttua täkyyn. Olkoon, ellei ymmärrä omaa parastaan, tuumii mamma.

Vaihdamme tänään hotellia. Lähdemme Paratunkasta ja siirrymme PPK:iin hotelli Edelweissiin, josta matkamme myös alkoi. Matkalla PPK:iin ohitamme paikan, jossa tapahtui kolari pari viikkoa aikaisemmin. Autonromu on korjattu pois, mutta irronnut betoninen siltapalkki on edelleen jorpakossa.

Ohjelmassa on tänään vaihteeksi ihan tavanomaista turistitouhua: ensin etnografinen museo ja sitten kaupunkikiertoajelu. Ensimmäinen sujuu suunnilleen normaalisti. Museo on kaunis kaksikerroksinen puutalo - eräs niistä harvoista kauniista rakennuksista, joita PPK:ssa on. Museo ei ole suuren suuri, mutta kattaa monenlaista: muun muassa Kamtshatkan eläimistön, historian esihistoriasta nykypäivään sekä näyttelyn alkuperäiskansojen elämästä ja maailmankäsityksestä. Eläimistä saamme tietää muun muassa, että Kamtshatkan vesistöissä elää seitsemän eri lohilajia ja että hirvi ei kuulu niemimaan alkuperäiseen eläimistöön, mutta hirviä on tuotu tänne myöhemmin helikopterilla lennättämällä (!), ja tapaamme myös murmelin, jolloin varmistuu, että Avatshinskin juurella meille seuraa pitäneet pikku otukset eivät varmasti olleet murmeleita.

Alkuperäiskansoista opas kertoo muun muassa, että talvisin asuttiin suurissa monen perheen yhteisasumuksissa, jotka olivat osaksi maan alla, mutta kesäksi kukin perhe muutti omaan majaansa, jotka rakennettiin hiukan maan pinnan yläpuolelle paalujen varaan. On siinä ollut purkamista ja pakkaamista näilläkin. Taitavat meidän purkamiset ja pakkaamiset olla pientä tuon rinnalla. Shamaanikulttuuri poikkeaa suomensukuisten kansojen shamanismista ainakin siinä suhteessa, että jokaisessa suvussa oli oma shamaani, joka oli usein suvun vanhin nainen, ja joka suvulla oli oma shamaanirumpu. Lisäksi yhteisöissä oli erikseen varsinaiset voimakkaammat shamaanit, joita kutsuttiin apuun silloin, kun omat keinot eivät riittäneet. Mutta näillä yhteisöshamaaneilla ei ollut omaa rumpua, vaan he käyttivät aina sen perheen tai suvun rumpua, mihin heidät kutsuttiin. Emme tule kysyneeksi, missä määrin shamanismia harjoitetaan edelleen, todennäköisesti kuitenkin jonkin verran. Myös matriarkaattikysymys on kiinnostava. On jonkin verran viitteitä siitä, että alkuperäisyhteisöt elivät matriarkaatissa, tai ainakin miehen ja naisen asema oli suhteellisen tasavertainen. Matriarkaattioletusta vahvistaa varsinkin se, että suvun pää oli nainen ja kun oltiin tekemässä isoja ratkaisuja, neuvoa kysyttiin tältä naispuoliselta suvun päältä. Naimisiin mentäessä morsian siirtyi sulhasen sukuun, mutta ei välittömästi, vaan sulhasen piti ensin muuttaa morsiamen sukuun ja tehdä siellä töitä vuosi tai pari, ennen kuin hän sai vaimon mukaansa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että miehille sallittiin myös naisen rooli. Jos mies ei ollut kiinnostunut naisista eikä "miesten asioista", hän saattoi valita roolin, jossa hän teki naisten töitä eikä mennyt naimisiin.

kuvateksti : museossa

Pois lähtiessämme innostumme ostamaan kortteja, kirjasia ja sen sellaista. Ja vaikka tiedämmekin, että venäläiset ovat ylittämättömiä mestareita kaupankäynnin hankaloittamisessa, emme olisi osanneet kuvitella, mihin kaikkeen he tällä alalla venyvät. Museossa on näet pieni kioski, josta ostetaan kaikki, mitä museosta voi ostaa pääsylipuista koruihin ja vaatteisiin. Kioskiin ei tietenkään pääse sisään valikoimaan tavaroita, emmekä olisi edes unissamme kuvitelleet mitään niin radikaalia. Luukun takana istuu siis täti, ja luukun edessä olevalla seinällä on näkyvissä luukun tuotevalikoima. Tuotevalikoimaan kuuluu esimerkiksi kymmenittäin erilaisia postikortteja. Kukin kortti on numeroitu. Ostaja valitsee seinältä kortin ja ilmoittaa sitten tädille numeron. Kortit ovat tädillä siistissä kuminauhalla kiinnitetyssä pinossa numerojärjestyksessä, ja sieltä hän sitten kaivaa esiin aina ilmoitetun numeron. Jokainen meistä haluaa tietysti paljon erilaisia postikortteja, mistä seuraa, että yhden asiakkaan korttiostoksiin menee keskimäärin kymmenen minuuttia. Ja meitä on yhdeksän. Yritämme rationalisoida toimitusta kirjoittamalla valmiiksi listoja haluamistamme korteista, mutta asia ei siitä juuri parane. Osto-operaatioon kuluu kaikkineen ainakin tunti.

kuvateksti : ostoksilla museossa

Seuraavaksi on vuorossa näköalapaikka. Tässä vaiheessa meno alkaa taas olla melko villiä. Kaikki eivät nimittäin ole vielä pukeutuneet mekkoon, joten mekon kierrätykseen on nyt pantava vauhtia. Ensimmäisenä on mummun vuoro. Hän vetäisee mekon päälleen bussissa ja astelee sitten näköalatasanteelle kuvattavaksi. Ja kas kummaa - mekko sopii mummullekin kuin valettu. Museossa seuraamme liittyi tulivuorikokkimme Tanja, ja taitavat neuvottelijamme ovat jo ennen tasanteelle tuloa saaneet suostutelluksi Tanjan leikkiin mukaan. Niinpä myös Tanja kuvataan. Ja sen jälkeen ei ole temppu eikä mikään saada myös bussikuski-Maksim pukeutumaan tähän ryhmävaatteeseen. Näköalapaikalta kurvataan PPK:n paraatikeskustaan kohti mereen juoksevaa Leniniä. Mekko on nyt mamman yllä. Mamman tehtävänä on poseerata niin, että Lenin-sedän pää näyttäisi olevan hänen kämmenellään. Sitten "Art-Salon Russian Souvenir"-matkamuistomyymälään (www.northernlights.ru). Lena-opas vaihtaa koltun päälleen jo bussissa, ja myymälässä hän asettautuu kuvattavaksi porontaljalla loikoillen ja suuri täytetty karhu takanaan. Vautsi! Ostetaan sitä sun tätä, ja sitten takaisin bussiin. Koko aikana ei ole jouduttu kuuntelemaan sanaakaan ikäviä matkaoppaan jorinoita eikä osallistumaan pakollisten muistomerkkien töllistelyyn. Tämä turistiryhmä on pitänyt omatoimisesti huolen ohjelmasta.

kuvateksti : mekkokuvia ja ostoksia

Kiertoajelun päättyessä olemme tietysti nälkäisiä. Oppaamme suosittelevat korealaista ravitsemusliikettä. Jäämme ravintolaan, mutta sitä ennen on taas kauhea jäähyväisten aika. Tanja ja Lena eivät nimittäin jää kanssamme syömään. Syykin lienee selvä: vaikka olisimme miten kivoja, on tämä ravintola keskipalkkaiselle venäläiselle liian kallis. Hyvästelemme ja saamme lahjaksi vodka-pullon ja purkin rakastamaamme makeutettua maitotiivistettä. Asiakkaina on meidän lisäksemme jokin suku, vaikuttaa upporikkaalta, sekä nuori pari, jolla ei myöskään tunnu olevan pikku rahan puutetta.

kuvateksti : lounas kaupunkilaisittain ja hyvästit

Osa porukasta palaa hotellille bussilla, ja loput ottavat jalat alleen. Kävelyretkellä etsitään kylmää olutta, jutustellaan parin vladivostoklaisen rahtilaivapojan kanssa, tutkaillaan rakennustyömaata, katsellaan miliisien ilmoitustaululta kadonneita henkilöitä sekä piipahdetaan pienessä kirkossa.

kuvateksti : kaupunkikävelyllä

Klikkaa tästä lisää kuvia kaupungilta

Viimeinen yhteinen ilta hotellissa. Tavaroita siirrellään repusta toiseen ja järjestellään uuteen uskoon. Jokainen aavistaa jo lähtemisen kivun, mutta siitä ei puhuta. Asia on liian kipeä. Olo on irrallinen ja valmis riehakkuuteen. Kun kaikki alkavat olla paikalla, majoitutaan Tanjan ja Kaisan huoneeseen, minne katetaan juhlava rapuateria. Ravut pääsivät nimittäin Paratunkan hotellin keittiössä kunnolliseen pahvilaatikkoon, jossa ne kuljetettiin edelleen juhlallisesti Edelweissin jääkaappiin. Kyytipoikana on votkaa muovipullossa, venäläistä samppanjaa, ruisleipää, kuivattuja mustekalasuikaleita, maitotiivistettä sekä hunaja-seesam -patukoita. Varsin kiintoisa kulinaarinen kokoonpano. Laulamme antaumuksella moniäänisesti ja -kielisesti. Esitetään mummun, mamman ja iskän etukäteen harjoittelema kuvaelma krokotiilinkesyttäjästä suurten suosionosoitusten saattelemana. Välillä käydään myös happihypyllä. Pari ohikulkija-äijää kuvaa itsensä Tiinan ja Tanjan kanssa kamerakännyköillään.

kuvateksti : viimeinen ilta

Sitten suurperheemme sortuu nukkumaan ikäjärjestyksessä, kuten sopiikin. Kimmo ja Tanja lähtevät vielä kukkumaan yökerhoon. Matkaan lähdetään respan tilaamalla taksilla. Taksi pysähtyy luvan kanssa ottamaan kyytiin pari bileistä palailevaa neitokaista. Koska paljon mainostettu määränpää Vulkan-yökerho on kiinni, päätetään tyttöjen suosituksesta määränpääksi vaihtaa Cosmic. Matkalla tytöt heitetään kotiin kaupan kautta sillä tytöt ovat vielä juhlatuulella ja hakevat olutta kotitarpeiksi. Cosmicin edessä kuski antaa alennusta mittarin hinnasta, koska tyttöjen vuoksi reitti hiukan piteni. Lisäksi kuski jää viideksi minuutiksi odottamaan siltä varalta että Cosmic on kiinni tai meno ei muuten vaan maistu. Vaan menohan maistuu. Sisäänpääsymaksun (tytöt 50 ruplaa, pojat 100 ruplaa) lisäksi rahaa kuluu noin 120 ruplaa maksaviin drinkkeihin. Disko on täynnä väkeä vaikka seuraavana päivänä avataan syyslukukausi kouluissa. Tai ehkä väki on eksynyt paikalle juuri siitä syystä. Viihtyisä disko ja baarit on sisustettu "kosmiseen" tyyliin, tanssilattia on täynnä tanssivia nuoria ja meininki on mahtava! Myös Kimmo ja Tanja intoutuvat hurjaan biletykseen ja taksi kotiin otetaan Cosmicin edestä vasta sitten kun on pakko lähteä. Klo 6 aamulla mamma havahtuu tulijoiden ääniin ja tuntee sekä haikeutta että huvittuneisuutta.

1.9.05
Jäähyväiset Kamtshatkalle

Tänään lähtevät kaikki muut paitsi Salla ja Johannes. Lennot lähtevät iltapäivällä, joten aikaa on vielä hyvänlaisesti. Tavaroita siirrellään taas paikasta toiseen ja reppuja järjestellään. Huoneet luovutetaan. Mummu ja mamma lähtevät yhdessä kaupungille. Ensin torille. Ostetaan korealaisia alusvaatteita ystävällisen oloiselta, mutta jotenkin surumieliseltä naiselta. Kumpikin ostaa myös kiinalaiset reisitaskuhousut. Mummu ymmärtää jopa sovittaa housuja ennen ostopäätöksen tekoa; sehän käy kätevästi myyntitiskin takana. Ynseältä mieheltä hankitaan karkkeja. Välillä mummu ja mamma matkan hengen mukaisesti vahvistautuvat "mineraalivedellä". Sitten syömään.

Nuoriso istuu bystrossa nauttien salaatteja ja omista cola-light pulloista juomia.

Iltapäivällä käytettävissä on enää yksi kahden hengen huone. Pieni lepo tuntuu olevan juuri nyt paikallaan, ja niinpä innovatiivinen perheemme innovoi perhesängyn: seitsemän henkeä ahtautuu yhteen sänkyyn. Vain mummu ja Johannes pidättäytyvät tästä kokemuksesta.

kuvateksti : levähdetään ennen lähtöä

Matkatoimiston pääkiho Oleg tulee hakemaan meitä, ja lähdemme ajamaan lentokentälle. Vaatii hieman maanittelua ja tahdikasta kiristystä saada suuri johtaja suostutelluksi mekkokuvaan, mutta lopulta suostumus tulee. Kuvauspaikaksi tuttujennäkemispelkoinen iso-O valitsee pienen sivutien, jonka laidat muistuttavat spontaanisti syntynyttä kaatopaikkaa. Oleg sonnustautuu mekkoon, johon on tähän mennessä tiivistynyt yli kymmenen hengen luontaiset aromit. Aromiuutetta on vielä vahvistettu säilyttämällä mekkoa tiiviissä minigrip-pussissa. Oleg saa käteensä pienen Suomen lipun mihin olemme kirjoittaneet kiitoksemme ja terveisemme koko matkatoimistolle. Ja sitten kuvataan.

kuvateksti : Iso-O mekossa

Loppumatkalla lauletaan vielä suosikkilaulumme Goluboj vagon, Sua lähde kaunis katselen ja Kalliolle kukkulalle. Päätetään myös perustaa kuoro, joka keskittyy venäläiseen ohjelmistoon ja joka ei koskaan esiinny. Oleellista on, että kuoroon hyväksytään kaikki halukkaat.

Saavutaan kentälle. Ensin lähtee mamman kone Pietariin, ja hiukan myöhemmin muiden kone Vladivostokiin. Kiireiset rutistukset, ja mamma on poissa.

kuvateksti : mamma lähtee