Töihin kypsyneenä aloin loppusyksystä kehitellä pakofantasiaa, jossa rauhallisesti koliseva juna vie kauemmaksi ja kauemmaksi kaikesta ikävästä… Jo paljon ennen joulua alkoi tuntua, etten mitenkään jaksa kesälomaan asti, työputki täytyy saada poikki jo joululomalla. Ylityötunteja oli kertynyt yli viikon verran. Eräänä iltana Tanjalla päätin, että on pakko päästä reissuun. Alle kahdessakin viikossa ehtisi tehdä jonkinmoisen matkan. Toiveenani oli viettää mahdollisimman paljon aikaa venäläisessä junassa, katsella, kun luminen tundra vilistää ohi, juoda vodkalla terästettyä glögiä, lueskella, vaipua junatranssiin ja olla tekemättä mitään. Sillä ei ollut niin väliä, minne matka suuntautuisi. Perillä voisi olla muutaman päivän ja sitten körötellä taas takaisin… Laskeskelin, että ehtisin matkustaa noin kolmen päivän junamatkan päähän Moskovasta. Ei muuta kuin Tanjan Venäjän kartta ja harppi ja ympyrää piirtämään. Survival-asenteeni petti pohjoisen matkasuunnan kohdalla ja päätin, että se jääköön odottamaan suopeampia ilmoja, sillä -60 pakkasista en uskonut selviäväni.
Yllättäen matkakumppanin löytäminen osoittautui vaikeaksi. Ystäväni, jotka olivat jo ehtineet tottua kesäisiin Siperian matkoihini, pitivät minua hulluna. Venäjänkulkijaystäväni Tanjakin oli estynyt osallistumaan, sillä hän oli menossa uudeksi vuodeksi venäläisten ja saksalaisten ystäviensä kanssa Lappiin leikkimään talvisotaa. Ainoa ihminen, joka osoitti innostusta lähtemiseen, oli äitini. Ajatus arvelutti, talvisiperiamatka ääriolosuhteissa äitini kanssa? No, tulisipa ainakin testi tytär-äiti suhteelle.
Päätimme lähteä Novosibirskiin. Se oli sopivan junamatkan, n. 56 tunnin, päässä Moskovasta. Novosibirsk on noin miljoonan asukkaan kaupunki, jota Trans-Siberian handbook ei mainostanut kauniiksi tai viehättäväksi. Novosibirsk on teollisuuskaupunki, mutta se on myös Siperian tieteen ja kulttuurin keskus (?). Kaupungin läpi virtaa Ob-joki. Noin 30 kilometrin päässä kaupungista on Akademgorodok, joka neuvostoaikoina oli suljettu tiedemiesten kaupunki ja nykyisinkin merkittävä tiedekeskus. Mitään kummempaa nähtävää Novosibirskissä ei ole, niin kuin ei ole muissakaan Siperian kaupungeissa.
Alkuvalmisteluina aloimme hankkia talvikerrastoja, pitkiä kalsareita, villahousuja, toppahousuja, korvaläppiä, hanskoja ja untuvatakkeja. Päätimme varata etukäteen junalipun Helsingistä Moskovaan. Siitä eteenpäin hankkisimme lippuja paikan päältä. Mikäli emme saisi junalippuja Novosibirskiin, menisimme jonnekin muualle.
Lähdimme matkaan joulupäivänä. Veimme rinkat säilöön Helsingin rautatieasemalle ja kävimme ennen junan lähtöä perinteisellä joulupäivän aterialla mummon luona. Junamatka Helsingistä Moskovaan menikin jouluruokien ähkyä sulatellessa. Moskovasta ostimme junalippuja. Saimme liput iltapäivällä lähtevään junaan. Ostimme paluulipun 1.1.2003. Olisimme takaisin Moskovassa 5.1 aamulla. Hankimme myös liput samana iltana lähtevään Pietarin junaan. Pietarista palaisimme Helsinkiin bussilla.
Meillä oli muutama tunti aikaa Moskovassa. Ostimme eväitä ja kävimme syömässä. Juna lähti yhden jälkeen Kazanin asemalta. Juna oli juhlapyhien ruuhkan vuoksi käyttöönotettu lisävuoro. Olimme varanneet paikat kupe-vaunuun. Normaalisti kupe on neljän hengen makuuhytti. Meidän kupeessamme oli vain kaksi paikkaa. Kupeemme toimi samalla myös vaunun pannuhuoneena. Yläsängyn päällä oli ylimääräinen tavarahylly, minkä johdossa yläsängyssä ei mahtunut istumaan. Joka paikka oli täynnä pikeä ja ilma oli hyvin tunkkaista. Ikkuna oli sekä sisä- että ulkopuolelta umpijäässä. Lamput eivät toimineet eikä myöskään vaunumme lämmityssysteemi. Vaunumme venäläiset matkustajat olivat raivoissaan, he olivat maksaneet lisämaksua kalliimmista kupe -paikoista ja saivat nyt täysin toimimattoman vaunun. Osoittautui, että vaunu oli jo poistettu käytöstä liian huonokuntoisena, mutta kaivettu esiin vaunujen hautuumaalta uuden vuoden ruuhkien vuoksi. Junapalvelijamme Ljubov (Rakkaus) kuunteli ihmisten valituksia tylysti ja älähti jotakin tyyliin "oma vikanne, mitäs matkustatte". Provodnik oli tylyin, epäkohteliain ja vähiten palvelualttein venäläinen, minkä olen ikinä tavannut ja se on jo paljon. Kun vielä ensimmäisenä yönä alkoi työpaikallamme kiertänyt vatsatauti, totesin istuessani oksennusämpärin kanssa hyytävän kylmän kupen lattialla pipo päässä, että tässä on nyt sitä fantasioideni talvisiperiaa.
Onneksi oksennustauti kesti vain yhden yön ja lämmityskin saatiin jotenkin toimimaan. Tutustuimme vaunussamme matkaavaan pihkovalaiseen perheeseen, johon kuului äiti, isä, teinityttö ja 10-vuotias poika. He kutsuivat meidät kupeeseensa ja tarjosivat meille ruokaa. Perheen isä juotti meille 95% vietnamilaista käärmeviinaa, ja uusi oksennustauti oli lähellä. Isä oli entinen sotilas. Hän omisti armeijalta ostetun lentokoneen, jota oltiin käytetty Ville Haapasalon Metsästyksen kansallisia erityispiirteitä elokuvassa, joka on Venäjällä yhä huippusuosittu. Isä oli tästä hyvin ylpeä. Perhe yritti naittaa minua Jevgeni tuttavalleen, joka oli hieman yli kolmenkymmenen ikäinen entinen kosmonautti, joka on liian nirso naisten suhteen. Kieltäydyin kunniasta.
Olimme perillä kolmannen päivän iltana. Pihkovalaisperheen äiti oli kauhuissaan kuullessaan, ettei meillä ollut varattuna majoitusta. Hän kehotti meitä hakeutumaan yöksi aseman äiti-lapsi huoneeseen. Epäilimme, että taitaisin olla hieman liian iso lapsi kyseiseen huoneeseen. Olin etsinyt etukäteen internetistä Novosibirskin hotellien yhteystietoja. Lähin hotelleista oli heti asema-aukion edessä. Päätimme kokeilla sitä. Toiveikkaina katselimme, että valtavan neuvostotyylisen hotellin vain muutamissa ikkunoissa paloi valo, hotelli ei ainakaan olisi täynnä. Menimme kyselemään huonetta respasta. Heti kun selvisi, että olemme ulkomaalaisia vastaanottotytön ilme muuttui tiukaksi, syksyn Moskovan terrori-iskun jälkeen on tullut uusi laki, joka kieltää majoittamasta ulkomaalaisia ilman ennakkovarausta. Ylipäätään vain osalla hotelleista (entiset Inturistin hotellit, joilla on hyvät kytkökset valtion tiedusteluun) on oikeus majoittaa ulkomaalaisia. Vänkäsin tiskillä pitkään, ehdottelin varauksen tekemistä nyt ja asiaan palaamista puolen tunnin kuluttua, meidän ottamista epävirallisesti tai venäläisiksi kirjattuina. Njet. Mikään ei ollut mahdollista. Sain kuitenkin luvan käyttää puhelinta. Soittelin listani läpi. Vastaus oli sama joka paikassa. Yksi hotelli olisi suostunut ottamaan meidät yhdeksi yöksi sadalla eurolla ja Inturistiin olisimme päässeet koko ajaksi vielä kalliimmalla.
Alkoi jo tulla epätoivoinen olo, ilta läheni kymmentä ja ulkona oli kova pakkanen. Mietimme, että joudumme palaamaan asemalle. Paluuliput oli ostettu vasta viiden päivänpäähän, eikä niitä voinut vaihtaa, sillä junaliput oli myyty loppuun uuden vuoden takia. Lentoliikenne oli puolestaan poikki lennonjohtajien ja lentäjien syömälakon vuoksi. Näytti siltä, että meidän todella täytyisi mennä itkemään äiti-lapsi huoneeseen. Ei auttanut, kun palata pihalle. Siellä meitä odotteli kaksi resuista mummoa, jotka olivat tarjonneet kotimajoitusta jo mennessämme sisään. Palasimme nöyrästi heidän luokseen ja aloimme neuvotella hinnoista. He tarjosivat yksiötä suhteellisen läheltä keskustaa kohtuullisella hinnalla. Sovimme, että menemme ensin katsomaan paikkaa ja päätämme sitten. Mummot hankkivat taksin ja lähdimme matkaan.
Asunto sijaitsi keskuspuiston laitamilla kaksikerroksisen talon alakerrassa. Asunto koostui eteisestä, yhdistetystä makuu/olohuoneesta, keittiöstä ja kylpyhuoneesta, jossa oli kylpyamme. Asunnossa oli lämmintä ja myös lämmin vesi toimi. Siisteyden tasossa olisi ollut toivomisen varaa. Meitä epäilytti ottaa asunto, sillä mummot vaikuttivat epämääräisiltä. Pelkäsimme, että meidät ryöstetään. Meillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Naapuriasunnossa asui kolmas mummo, joka piti asuntoa silmällä ja jolle täytyi palauttaa avain lähtiessämme. Mummo vannotti, että jos joudumme miliisin kanssa tekemisiin, emme saa kertoa asuvamme täällä. Teimme kaupat. Mummo näytti kadulta, missä päin on keskusta. Olimme pudonneet pois matkaoppaan kartalta, eikä meillä ollut vielä Novosibirskin karttaa. Tullessamme oli ollut pimeää eikä meillä aavistustakaan, missä päin majailimme. Kadulla tajusin jättäneeni piponi taksiin. Harmitti, sillä pakkanen oli kova, eikä ilman pipoa selviäisi.
Mummon lähdettyä palailimme sisään. Kävin suihkussa ja vaihdoin oksennustautivaatteet pois. Joimme rauhoittuaksemme Belii Aist konjakit ja menimme nukkumaan. Nukuimme makuupusseissa päiväpeiton päällä, sillä talon lakanat ja peitot olivat törkyisessä kunnossa. Yöllä heräsimme kauhuissamme, kun joku hakkasi ikkunaan. Uskallauduimme tutkimaan tilannetta, ja totesimme puun oksan lyövän ikkunaan.
Aamulla äiti keitti keittolevyllä vettä pikakahvia varten. Levy oli erittäin likainen eikä tehossa ollut kehumista. Kahden tunnin keittelyn jälkeen vesi oli lähes kiehumaisillaan ja multa menneet hermot. Lähdimme käymään läheisellä torilla. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen. Pakkasta oli paljon ja sitä terästi raikas Siperian talvituuli. Kyyneleet valuivat silmistä ja jäätyivät poskille. Multa meinasi paleltua pää, kun olin hukannut piponi. Muutenkin oli kylmä, vaikka olikin päällä neljä/viisi kerrosta vaatetta. Olimme ainoita, jotka pukeutuivat toppa- tai untuvavaatteisiin. Kaikilla venäläisillä oli turkit ja karvahatut. Keräsimmekin katseita.
Löysimme torin. Ostimme eväitä ja pipon. Harkitsin myös huopatossujen hankkimista. Ne olisivat kuitenkin vieneet niin paljon tilaa rinkassa, että luovuin asiasta. Paluumatkalla kävimme syömässä trendikkäässä nuorison urheilubaarissa. Matkalla otimme muutamia valokuvia, vaikka kuvatessa meinasivatkin sormet jäätyä. Ostimme vielä lähikaupasta "kotiimme" muutamat kaljat ja Belii Aist konjakkia, jolla lämmittelimme hieman, ennen kuin lähdimme keskustaa tutkimaan.
Asuntomme sijaitsi keskuspuiston lähellä. Keskuspuistoon oli pystytetty valtava uuden vuoden kuusi, jossa loistivat eri väriset vilkkuvat valot. Kuusta ympäröivät valtavat jääveistokset, joiden aiheina olivat kansansadut. Paikalla oli useampiakin kilpailevia Pakkasukkoja ja Sneguratskoja (Pakkastyttöjä). Lapsille tarjottiin rekiajeluita.
Kaupunginpuiston laitamissa oli kaupunginteatteri, joka oli Venäjän suurimpia (ellei suurin). Näyttelijäkunnaltaan teatteri ei ehkä ollut ihan maan parhaimmistoa. Ajattelimme käydä katsomassa uusi vuosi-aiheisen lasten näytelmän. Odottelimme kassoilla puolisen tuntia. Niiden olisi pitänyt olla auki, mutta eipä ketään näkynyt. Toppavaatteissa tuli kuuma, ja luovutimme. Teatterin edessä oli aukio, jonka päädyssä seisoi Lenin ylväänä muutama työläinen tovereinaan. Kiertelimme keskustassa. Vaikutelma oli yhdistelmä neuvostoarkkitehtuuria ja länsimaisia yrityksiä. Leniniä vastapäätä oli 24h auki oleva länsimainen supermarket. Kaupungin ravintolat ja baarit olivat ylikansallisia ja kalliita, perinteisiä venäläisiä bistroja ei näkynyt ainakaan keskustassa.
Tutustuimme paikalliseen historialliseen/etnografiseen museoon. Alkuperäiskansojen elämästä kertovat kokoelmat olivat mielenkiintoisia, tosin meille jäi hämärän peittoon suurimman osan esineistä käyttötarkoitus. Kirjallista informaatiota oli erittäin vähän saatavilla ja joka huoneessa torkkuva mummo oli venäläiseen tyyliin esineitä eikä asiakkaita varten. Opastusta olisi täytynyt kysyä lisämaksusta toisilta mummoilta, joita ei näkynyt.
Maanantaina teimme retken Akademgorodokiin. Sinne pääsi kätevästi juna-asemalta reittitaksilla (minibussi). Ajattelimme, että bussimatka käy samalla kaupunkikiertoajelusta. Niin se olisikin käynyt, elleivät ikkunat olisi olleet umpijäässä. Äidin huulirasvaputkilolla raaputtelimme vuorotellen nyrkin kokoista kurkistusaukkoa ikkunaan ja mietimme, että mahdolliselle seuraavalle talvisiperian reissulle täytyy ehdottomasti ottaa jääskraba mukaan.
Noin tunnin päästä olimme perillä. Erilaisia tiedelaitoksia oli ripoteltu sinne tänne. Arkkitehtuuriltaan Akademgorodok poikkesi perusneukkukaupungeissa, talot olivat kauempana toisistaan ja vaikutelma oli miellyttävä. Mietimme, että paikka joenvarsineen on varmasti kesällä mukava. Kaupungin nähtävyydet olivat rajalliset. Yksi hotelli, jossa oli ravintola, tavaratalo, josta neukkuaikoina oli saanut harvinaisia herkkuja, ja kirjakauppa. Kävimme syömässä hotellilla, jossa jo valmisteltiin uuden vuoden illanviettoa. Sitten käppäilimme kaupungilla ja ostimme kirjakaupasta karttoja ja historian ja maantiedon kouluvihkoja.
Viikon mittaan yritimme hankkia lippuja johonkin uuden vuoden illanviettoon, mutta joko liput oli myyty loppuun ajat sitten tai sitten ne olivat eritäin kalliita. Uuden vuoden aattona päätimme lähteä katsomaan uuden vuoden showta näyttelykeskukseen. Menimme metrolla lähimmälle asemalle ja tarvoimme pakkasessa pitkän prospektin päähän. Onnistuimme löytämään näyttelyhallin, mutta esitys oli peruttu illan juhlavalmistelujen vuoksi. Oli kylmä ja harmitti.
Illalla kävimme syömässä ravintolassa ja ostimme kotiin juhlaruokia. Telkkarista tuli juhlan kunniaksi Villen Kansallisen metsästyksen erityispiirteitä ja samaan sarjaan kuuluva talvielokuvasekoilu. Vuoden vaihtuessa lähdimme keskuspuistoon katsomaan ilotulitteita. Meilläkin oli tähtisädetikkuja, muttei niitä kovin montaa viitsinyt polttaa, kun sormet olisivat jäätyneet. Puistossa soi musiikki, ihmiset joivat samppanjaa ja teinit tanssivat 35 asteen pakkasessa hitaita. Ei ole helppoa Siperian teineilläkään.
Seuraavana iltana lähti paluujunamme. Tällä kertaa juna oli siisti, lämmitys ja valaistus toimivat ja ikkunoista vilisti ohi toivomani luminen tundra. Saimme matkakumppaneiksi äidin ja 13-vuotiaan pojan Akademgorodokista. Molemmat olivat erittäin ystävällisiä ja seurallisia. He tarjosivat meille eväitään ja saimmekin rääppiäiset uudenvuoden herkuista. Omskissa tuttavat toivat heille lisämatkaevääksi herkullisia itse viljeltyjä säilöttyjä vihanneksia, jotka he jakoivat kanssamme.
Äiti oli ammatiltaan aivotutkija ja poika huippulahjakas puhallinsoittaja ja muutoinkin lapsinero. Äidillä oli tiedekonferenssi Moskovassa ja poika oli lähtenyt hänen seurakseen ja samalla tapaamaan Moskovassa asuvaa veljeään. Äiti jutteli aivotutkimuksistaan kolme päivää, antoi venäjänkielisiä artikkeleja luettavaksi ja selitti kuinka ikkunan jääkuviot muistuttavat erilaisia aivokäyriä. En tajunnut aiheesta enkä erikoissanastosta mitään ja yritin selittää, että näin lomalla olen enemmän kiinnostunut kioskirakkausromaanista. Poika kertoili opiskelustaan. Äiti oli pakottanut hänelle läksykirjat mukaan ja hän teki matkan aikana lisätehtäviä. Äidin ja pojan suhde vaikutti aivan symbioottiselta. Ihmettelimmekin, kuinka 13-vuotias poika kirjaimellisesti lepäili äidin rinnoilla.
Matka kului rattoisasti maisemia ihaillen. Aurinko paistoi kauniisti lumisten puiden lomasta. Lueskelimme ja nautimme leppoisasta matkanteosta.
Moskovassa olimme neljältä aamulla ja olotila lähenteli koomaa. Saimme rinkat säilöön. Asemalla oli tiukka meininki. Paikalla oli lukuisia miliisejä, jotka tarkastivat ihmisten henkilöpapereita. Majoitussekoilun ansiosta meiltä puuttui (taas kerran) rekisteröitymismerkintä viisumista, joten emme halunneet joutua miliisien kanssa lähikontaktiin. Aamu oli aikainen ja kaikki paikat kiinni. Päätimme mennä aseman elokuviin tappamaan aikaa. Siellä meni joku b-luokan seikkailuelokuva. Nukahdimme ennen alkutekstien loppumista. Heräsin kerran, kun sankari taisteli pahisten kanssa ja toisen kerran, kun hän ratsasti kamelilla aavikkoa pahiksia karkuun. Kolmannen kerran heräsin miliisiratsian. Se oli onneksi erikoisratsia, jossa ratsattiin ainoastaan miliisejä, jotka olivat myös keksineet, että elokuvateatteri on hyvä nukkumispaikka. Elokuvan lopuksi sankari sai uhkean blondin ja me päätimme lähteä seuraavaksi tappamaan aikaa kiertoajelulle. Kymmeneltä kävimme lounaalla Mäkkärissä. Sitten suuntasimme Tretjagovin galleriaan. Junassa tapaamamme äiti oli onnistunut puhumaan, että poika Vanja lähtisi meidän kanssamme museoon sillä aikaa, kun hän olisi konferenssissa. He olivat ostaneet meille valmiiksi venäläisten liput, jotka olivat maksaneet 1/10 ulkomaalaisten lipun hinnasta. Äiti viittelöi, että meidän pitäisi olla hiljaa, ettei petos tulisi ilmi, ja katosi. Jäimme pojan kanssa. Paljastui, ettei pojalla ollut mitään käsitystä, missä ja koska hän tapaisi äitinsä jälleen.
Katselimme tauluja. Toisen salin jälkeen Vanja pyysi, että saisi lähettää kännykälläni tekstiviestin äidilleen. Kun äiti ei heti vastannut ja antanut jatkotoimintaohjeita, hän alkoi panikoida. Rauhoittelin Vanjaa, ja sanoin, että ilman äidin toimintaohjettakin voimme mennä saliin kolme ja katsoa taulut ja niin edelleen. Suunnilleen sama sisältö oli äidinkin viestissä. Vanja hermoili kuitenkin enemmän ja enemmän ja halusi lähteä pois museosta. Veimme hänet syömään läheiseen Mäkkäriin ja hän yritti taas tavoitella äitiä. Kun äiti ei vastannut hänen mielestään tarpeeksi pian, hän halusi lähteä yleisöpuhelimeen soittamaan äidille. Äiti kertoi olevansa töissä ja vapautuvansa muutaman tunnin kuluttua ja kysyi voisimmeko olla Vanjan kanssa vielä hetken. Lupasimme, sillä emmehän voineet hylätä poikaa yksinkään tuntemattomaan suurkaupunkiin.
Menimme Punaiselle torille ihmettelemään ja Gum-tavarataloon jäätelölle. Siellä Vanja oli jo aivan hysteerinen, ja halusi lähteä veljensä luokse johonkin läntiseen lähiöön, jonka metroaseman melko lähellä veli asuisi. Vanjalla ei ollut käsitystä veljen osoitteesta eikä puhelinnumerosta ja muutenkin hän oli niin hysteerisessä tilassa, ettei häntä voinut päästää yksin menemään. Jouduin pitämään Vanjaa väkisin kiinni ja sanomaan tiukasti, että me emme päästä häntä yksin lähtemään. Otti päähän ja rankasti, takana lyhyt yö ja yhtäkkiä huomaa olevansa ventovieraan häiriintyneen lapsen kanssa kestämässä itkupotkuraivareita, kun lapsen äiti on kadonnut jonnekin. Myös oma äitini oli raivoissaan sekä Vanjan lapsellisuudesta että Vanjan äidille, joka oli jättänyt lapsensa. Lopulta emme enää saaneet hillittyä Vanjaa, vaan hän halusi lähteä lähiöön metroasemalle odottamaan äitiä. Saimme äidin kiinni ja sovimme asian. Vanja ryntäili päättömästi Moskovan ruuhkametrossa, ei malttanut katsoa, mikä on oikea linja ja kumpaan suuntaan täytyisi lähteä. Pelkäsin hukkaavani joko Vanjan (mikä ei olisi suoraan sanottuna kamalasti harmittanut) tai äitini ruuhkassa.
Metrossa Vanja väitti nähneensä äitinsä jollakin laiturilla ja halusi kesken matkaa siirtyä vaunusta toiseen etsiäkseen äidin. Ihmeeksemme äiti löytyikin samasta metrosta. Jäimme metrosta pois. Äiti kysyi, miten päivä oli mennyt. Olin niin raivoissani, etten vaivaantunut olemaan kohtelias, vaan kerroin tapahtumat kaunistelematta. Äiti kuunteli ja sanoi: "Niin tuollainen lapsi on ollut siitä asti, kun hänen isänsä murhattiin kaksi vuotta sitten." Sitten hän vielä mietti, että ehkä hänen ja Vanjan ei koskaan kannattaisi olla erossa toisistaan. Sanoin, että ehkä kuitenkin kannattaisi, mutta ehkä kannattaisi aloittaa jollain muulla tavalla kun jättämällä poika tuntemattomassa kaupungissa tuntemattomien ulkomaalaisten seuraan. Äiti oli kovasti pahoillaan. Erosimme metroasemalla ja lähdimme lähimpään blinibaariin rauhoittumiskaljalle.
Juna Pietariin lähti puolenyön jälkeen. Olimme aivan katkipoikki ja annoimme uusien matkakumppaneidemme ymmärtää, ettemme puhu ollenkaan venäjää.
Pietarissa ehdimme viettää muutaman tunnin Nevskillä guljaillen ennen bussimme lähtöä. Rajalla ei kysytty rekisteröitymistä, eikä meitä lähetetty Novosibirskiin puuttuvia leimoja hakemaan. Kotitaloni hissiin tuli kanssani saman aikaan vanha naapurin mies. Hän ihmetteli isoa rinkkaani ja toppavarusteita. Sanoin olevani tulossa Siperiasta. Setäparka ajatteli, että pidän häntä pilkkanani.