Reittikartta 1: Helsingistä Helsinkiin (Leila Nieminen).
Leena, Leila ja Sirkka-Liisa matkasivat elokuussa 2005 Siperian kolmessa kaupungissa Krasnojarskissa, Ulan Udessa ja Irkustskissa. Kolmen viikon reissun kohokohtia olivat kuitenkin retket Baikalin itäpuolella sijaitsevaan Barguzinin jokilaaksoon ja järven länsipuolella sijaitsevalle Olhonille, Baikalin suurimmalle saarelle. Matkan aikana tulivat tutuiksi niin Barguzinin vuoriston kuivuneet jokiuomat ja savannimainen laakso kuin Olhonin valkea hiekka punaisine kallioineen – matkaan liittyviä hässäköitä unohtamatta.
Leena, Leila ja Sirkka-Liisa
Keväällä 2004 päätimme toteuttaa kaikkien kolmen unelman matkasta Siperiaan, jonnekin sinne kauas. Ensimmäinen suunnitelmamme oli ulottaa matka Jakutiaan asti ja sieltä maateitse etelään Kiinan rajaa kohti ja siitä länteen. Matkan kesto rajoittui kuitenkin kolmeen viikkoon ja siirtymiset Siperiassa vievät aikansa, siispä päädyimme Baikalin alueeseen.
Matkustustavassa päädyimme yhdistelemään lentämistä ja junaa, pitkälti ajansäästösyistä. Ensin Pietarin kautta Krasnojarskiin lentäen. Sieltä junalla Ulan Udeen, josta suunnittelimme tekevämme noin viikon patikointimatkan Baikalin itäpuolen jokilaakson vuoristoon. Sen jälkeen junalla Irkutskiin, josta bussilla Olkhonille. Irkutskista lentäen takaisin Suomeen Pietarin kautta.
Aloimme järjestää patikointiretkeä yli vuosi ennen matkaa. Etsimme netistä Burjatiassa sijaitsevaa matkanjärjestäjää, joka järjestäisi patikointiretken. Lähetimme kyselyjä noin 20 nettiosoitteeseen, niistä valtaosa matkanjärjestäjiä, mutta lopulta myös kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden hallintotoimistoja ja Ulan Uden yliopisto. Monet viestit näyttivät menevän perille. Tuli myös virheilmoituksia; kaikkiin osoitteisiin ei saatu viestiä läpi useista yrityksistä huolimatta.
Kyselyihimme vastanneet tarjosivat samaa standardimatkaa. Hinnat tosin vaihtelivat kovasti (parista sadasta tuhansiin dollareihin, vaikka kyseessä oli pitkälti sama 3-5 päivän kiertomatka). Matkan lähestyessä lähetimme yhä uusia viestejä kuitenkaan onnistumatta löytää matkanjärjestäjää. Yhteensä sähköpostia lähti noin 20 eri osoitteeseen.
Lopulta Baikal Naran Tour -niminen ulanudelainen matkatoimisto suostui huolehtimaan patikointimatkamme järjestelyistä. Asiaa auttoi nähtävästi se, että poimimme kartalta tarkan kohteen (Peak Baikal) ja kirjoitimme haluavamme sinne. Osaltaan asiaa varmasti auttoi se, että löysimme tuttujentuttujen kautta Suomesta Ulan Ude -kontaktin, Bair Irincheevin [office@bair-travels.com], joka myös oli yhteydessä Baikal Naran Touriin.
Lähdetään matkaan lähes tunnin myöhässä niin Helsingistä Pietariin kuin Pietarista Krasnojarskiin. Vaihdot sujuvat kuitenkin kommelluksitta. Krasnojarskin lento kestää nelisen tuntia, jona aikana ohitetaan neljä aikavyöhykettä.
Krasnojarskiin saavuttaessa kello on paikallista aikaa noin yksi yöllä. Lentokoneessa tehdään ennen matkan jatkumista ilmeisesti huoltotoimia, koska matkustajat lähtevät koneesta pois. Mennään toisten perässä kentällä odottavaan bussiin. Sitten syntyy hässäkkä.
Kentällä seisoo toinenkin bussi. Matkustajat eivät tiedä, kumpaan bussiin pitäisi mennä. Leena on ymmärtävinään, että toinen bussi on Krasnojarskiin jääville ja toinen jollekin jatkolennolle menijöille. Ollaan väärässä bussissa. Kun siirrytään toiseen, odotetaan jännittyneenä, mihin päädytään. Bussi on kuin onkin oikea, jäämme Krasnojarskiin.
Krasnojarskin yö on pimeä, mutta lämmin. Takseja ei näy missään. Kioskin luona seisoo auto ja mies, jolta kysytään, ajaako hän taksia. Ei virallisesti, mutta hän tarjoaa kyydin kaupunkiin 800 ruplalla. Epäröidään. Edellämme harhailee yksinäinen nainen, joka näyttäisi etsivän myös kyytiä. Nainen on irkutskilainen Natasha, englanninkielen opettaja, joka on palaamassa Saksasta. Hänellä ei ole riittävästi rahaa taksiin. Natashan selvitettyä "taksimiehen" luotettavuuden aseman miliisiltä lyöttäydymme autoon: Natasha etupenkille ja me muut vanhan Volgan takapenkille. Suuntana pimeys ja sen takana sijaitseva Krasnojarskin keskusta.
Matkan aikana Natasha kehuu kotikaupunkiaan, jossa hellekausi on vienyt monelta vastikään hengen. Hän suosittelee kauppoja ja ravintoloita sekä ympäristön ulkoilumahdollisuuksia. Kun saavutaan Hotel Krasnojarskiin, hän antaa yhteystietonsa, jos tarvitsemme kaupungissa opasta. Maksamme matkasta 600 ruplaa. Natasha jatkaa vielä matkaa ja maksaa loput. Natashalle ei raaski kertoa, että viivymme kaupungissa vain päivän.
Hotellin ikkunasta avautuu näkymä Jeniseille. Joen ylittävä silta on komeasti valaistu.
Seuraava päivä vierähtää pitkälle ennen kuin olemme saaneet hankittua jatkoliput Ulan Uden junaan. Meillä on junaan Suomesta ostetut paikkaliput, mutta ei varsinaisia matkalippuja. Massiivinen asemarakennus näyttää tyyliltään vanhalta, mutta on uustuotantoa: kaakelit ja marmorit kiiltävät niin ulkona kuin sisällä. Kun löydetään oikea lippuluukku, Leena alkaa selvittää lippuasiaa. Puolitoista tuntia virkailija yrittää tutkia miten voisi myydä meille liput junaan, mihin meillä on jo paikkaliput. Järjestelmä ei tunne sellaista vaihtoehtoa. Suomalainen matkatoimisto ei puolestaan pystynyt myymään meille muuta kuin paikkaliput. Virkailija selaa tuskaisena mappiaan, istuu välillä tietokoneelleen ja yrittää syöttää siihen erilaisia komentoja, soittaa jonnekin, selaa jälleen mappiaan, pyörittää päätään, huokailee, puhuu itsekseen ja välillä Leenalle jotain, jota Leena ei ymmärrä. Toinen virkailija käy huomauttamassa syntyneestä jonosta. Joudutaan lopulta ostamaan uudet liput varhain seuraavana aamuna lähtevään junaan, koska junaan, johon meillä olisi ollut jo paikkaliput, ei saa enää matkalippuja!
Krasnojarskin päivä on ollut sateinen ja harmaa, mutta hetkeksi sade taukoaa. Kuljeskellaan kaupungilla ihailemassa sen vanhaa puuarkkitehtuuria. Hirsitaloja koristavat taiturimaiset puuleikkaukset. Vastakohtia riittää: puristukseen jääneiden puutalojen viereen on noussut uutta arkkitehtuuria, suurten ulkoilmamainosten naapurissa tomaatit kypsyvät hilseilevillä ikkunalaudoilla. Kaupunki näyttää ahkerasta rakentamisesta päätellen elinvoimaiselta.
Jenisein rannassa suuri hiekkalotja ohittaa keskustan. Lotja lipuu vauhdilla Coca cola -kojujen takaa. Pieni alus vetää lastia ja suurempi työntää. Muutamassa minuutissa lotja häipyy maantiesillan kaarien alitse näkymättömiin.
Ollaan katseltu ruokapaikkaa, mutta vaihtoehdot ovat kovin vähissä. Italialaistyyppiset bistrot eivät houkuttele. Rantakadulta löytyy lopulta ravintola, jossa syödään lohta venäläiseen tapaan.
Pitsiverhoillulla Volgalla ajetaan viileässä aamussa kohti rautatieasemaa. Aikaerosta johtuen kello on Suomessa vasta puoli kahden maissa yöllä. Olo on tokkurainen.
Odotellaan keskushallissa, koska infotauluille tulisi tietoja junamme lähtölaiturista. Sitten tulee kuulutus, josta ei saa mitään selvää, mutta jonka jälkeen ihmiset lähtevät rientämään kohti tunnelia. Me perässä. Alhaalla oleville opastauluille tulee vihdoin tekstit, joista nähdään mille laiturille ja raiteelle juna tulee. Pieni burjaatti-vaunupalvelija tarkistaa liput ja ohjaa meidät kupeeseen numero seitsemän. Se on tyhjä! Saadaan siis oma hytti.
Juna nytkähtää liikkeelle ajallaan kello 7.30. Ylitetään tuota pikaa Jenisei ja sen myötä Itä- ja Länsi-Siperian raja. Käytävän ikkunoista vain yhdestä saa yläosan auki. Ja senkin aukaisemisesta tulee pian joku sanomaan, ettei sitä saisi aukaista. Ikkunoiden salusiinit on koristeltu Baikalin kuvilla. Krasnojarskin kaupunkiasutuksen jälkeen maisemaan ilmaantuvat datshat. Hauskan näköisiä, erilaisia mökkejä kököttää vieri vieressä pienillä maapalstoillaan. Niitä ympäröivät kaalimaat, heinäkeot, kumpuileva maasto. Pilvet roikkuvat matalalla. Ensimmäinen, lyhyt pysähdys noin kahden tunnin matkan jälkeen Yjarissa.
Kanssamatkustajat alkavat heräillä hyteissään. Nakkitäytteisten piirakoiden myyjä kulkee vaunusta toiseen. Myös neuvostoaikaisten Baikal-korttien myyjä kiertää hyteissä.
Kotka liitelee taivaalla. Pikkuasemia jää radanvarteen. Kahdentoista maissa pysähdytään Kanskiin. Se näyttää puunjalostusteollisuuspaikalta tai vastaavalta - ratapihalla on runsaasti junavaunuja tukkilasteissa. Seuraava pysähdys on Illanskayassa. Asemalla odottelevat ostajia lukuisat piirakoiden, kananmunien, kurkkujen, kalojen ym. tuotteiden myyjät. Osa matkustajista käy ostoksilla aseman kaupassa.
Kello 14 maissa ylitetään junamatkamme ainoa aikavyöhyke. Nyt ollaan siinä ajassa, jonka mukaan eletään tästä eteenpäin eli + 5 Moskovan aikaan ja + 6 Suomen aikaan.
Tayshet'in ratapiha on laaja ja johtoja ilmassa valtavasti, sillä ollaan BAM-radan ja Trans-Siberian -radan risteyspaikassa.
Pitkiä tavarajunia menee tuon tuosta ohi. Maasto on edelleen kumpuilevaa, metsäistä, paikoin metsäpalon jälkiä. Pieniä kyliä harvassa. Ukissa sataa.
Paikoin puusto on harvaa, aluskasvillisuus heinäistä. Heinäkekoja onkin matkan varrella kaikkialla: koivikoissa, pelloilla, pihoissa, jokivarsilla. Talojen pihoilla kasvaa etupäässä perunaa, auringonkukkia, kaalia. Kurjat'in ympäristö kaunista laaksomaisemaa. Ollaan Sajan vuoriston latvoilla.
Sinisten rakennusten Nizhneudinskissa ei näy juuri muita kuin kananmunanmyyjiä. Sataa edelleen, sitten salamoi. Tulun on iso paikka. Rata myötäilee Ude-jokea. Maisemassa runsaasti avolouhoksia. Niiden jälkeen laajoja viljelysmaisemia. Kello 21.45 ohitetaan Kuitun. On jo pimeää.
Seuraavava aamuna, vähän ennen yhdeksää Leena menee hytistä käytävälle ja ilmoittaa: "Ladies and gentleman: Baikal!" Hytin ikkunasta näkyy vain suota ja sen takana vuoria, mutta käytävän puolella siintää Baikal! Rata kulkee aivan järven rantaa. Aamu on kaunis. Rannalla on harvakseltaan asutusta, myös pieniä kyliä.
Siinä se Baikal nyt on! Tyynenä, sini-vihreänä, suuren ja aavan näköisenä - autionkin. Ei veneitä, ei saaria. Ollaan Babushkinin tienoilla.
Välillä järvi jää kauemmaksi radasta, välillä se on aivan vieressä, kunnes käännytään kohti koillista ja Selenga jokea.
Naapurilooseissa on perheitä ja nuoria miehiä, me ollaan vaunun ainoat turistit. Vierusloosin babushka haluaa tietää mistä olemme. Hän ylistää Baikalia ja kertoo uskomuksesta, jonka mukaan varpaiden kastelu Baikalissa tietää viittä lisävuotta - tai ainakin luulen hänen kertovan siitä!
Timljuin, laakeassa laaksossa sijaitsevan teollisuuspaikan radanvartta reunustavat pitkät poppelirivistöt.
Selengan jokivarren maisemat ovat upeita: helppokulkuisen näköisiä, osittain puuttomia vuoria ja kiemurteleva joki. Yhdentoista maissa saavutaan Mostovoin kylään, jossa on tiheässä datshoja radan ja joen välissä. Mostovoissa ylitetään Selenga-joki. Kaksi punaista rautatiesiltaa. Vastaan tulee pitkä tavarajuna.
Mostovoista Ulan Udeen on lähes koko matkan asutusta. Kello 11.30 ollaan perillä Ulan Udessa. Kaupunki ottaa vastaan aurinkoisena ja lämpimänä, suorastaan helteisenä. Noustaan tulolaiturilta portaat ylikulkusillalle, josta laskeudutaan asemarakennuksen toiselle puolelle. Kysytään ensimmäiseltä taksilta paljonko kyyti Hotelli Burjatiaan maksaa. Mies lupaa viedä meidät 800 ruplalla. Vaikuttaa kalliilta, mutta heitetään rinkat takapaksiin. Matka ei ole pitkä, yhä ilmeisemmältä tuntuu, että kuski ottaa meiltä kiskurihinnan. Maksaessaan Leena vielä varmistaa hinnan ja kuski selittää, että kun teillä on niin paljon matkatavaroitakin! Myöhemmin kuullaan, että taksi asemalta hotellille maksaa 100-150 ruplaa. Taksikuski oli siis roisto!
Hotel Burjatia on edessä korkeana, valkeana, neuvostohenkisenä. Sisääntulo-kerroksesta löytyy helposti Baikal Naran Tourin toimisto ja sieltä Svetlana ja Irina. Leena on viestitellyt tiuhaan viimeisten kuukausien aikana Svetlanan kanssa patikkamatkastamme.
Irina kertoo, että ollaan ensimmäiset, joille toimisto järjestää patikkamatkan Barguzinin laaksoon ja Peak Baikalille. Pelkäävät vastuuta - ja punkkeja. Kaksi henkilöä on tänä kesänä kuollut Baikalin seudulla punkin aiheuttamaan aivokuumeeseen. Meillä on rokotukset kunnossa.
Luonnontieteellisen museon korkokuva-kartta Baikalista on havainnollinen, järvessä on paikoin tosi syvät rannat. Museossa tutkitaan myös Baikalin mineraaleja ja kaloja. Selviää, että Baikalilla elää muun muassa haikara, venäjäksi tsablja. Se on kuitenkin eri laji kuin konjakkipullon Bielii aist, valkohaikara.
Kävelykatu eli arbat on viihtyisä mataline taloineen. Nuoret istuskelevat penkeillä ja suihkulähteillä.
Ilta on kaunis ja lämmin, mittari näyttää 27 astetta. Lenin-aukiolle on pystytetty lava, jota miliisit vartioivat. Mainoslehtisistä selviää, että jokin puhelinoperaattori järjestää viikonloppuna ilmaiskonsertit.
Kierretään vanhoille puutalo-kortteleille. Kauniita taloja ja värejä! Kuvaan ikkunoita, portteja, vuorilistoja, räystäitä.
Etnograafiseen ulkomuseoon päästään mikrobussi numero kahdeksalla noin puolessa tunnissa Ulan Uden keskustasta.
Museossa kiinnostavimpia ovat vanhauskoisten talot. Koristeita on ikkunaluukuissa, huonekaluissa, uuneissa, rukeissa, astioissa - joka paikassa. Tilkkutöitä on sängyillä, lattioilla, seinillä. Kauniita värejä. Koristeellisia lukkoja ovissa ja porteissa.
Burjaattien kesä- ja talvijurtat ovat hirsirakenteisia ja kulmikkaita.
Museon eläintarha-alue on luotaantyöntävä. Susia, kettuja, karhuja, peuroja ym. pienissä, haisevissa häkeissä ympyrää kiertämässä.
Seuraavana aamuna kello 11.15 lähdetään Baikal Naran Tourin auton ja autokuskin sekä Irinan matkassa kohti etelää ja Tarbagatajn vanhauskoisten kylää kylää. Kaupungin ulkopuolella tie noudattelee kumpuilevassa maastossa Selenga-joen linjaa. Selenga on burjaattien kieltä ja tarkoittaa rautaa.
Eräässä laaksossa vastassa oleva nainen ohjaa meidät ylös kukkulalle. Siellä odottaa kansanpuvuissaan viisi naista. He alkavat laulaa.
Laulujen jälkeen kiivetään vieressä kohoavalle Makaavalle Leijonalle, jonka paikallinen nimi on Omulohva. Se on pyhä paikka. Hienot maisemat. Alhaalla jokirannassa laiduntavat lehmät. Vielä parikymmentä vuotta sitten kummut olivat metsäisiä, mutta 1980-luvulla puut hakattiin ja vietiin Kiinaan. Rinteistä tehtiin peltoja ja laidunmaita.
Jatketaan autolla laaksossa sijaitsevaan Tarbagatajn kylään, jossa pistäydytään ensiksi vanhauskoisten kirkolla. Hauska ja komea Isä-Sergei esittelee kirkon ikoneiden jälkeen kellarissa sijaitsevan museonsa.
Seuraavaksi matka jatkuu Zinaidan eli Zinan siniseen pihapiiriin. Zina on vanhauskoinen ja pukeutunut kansanpukuun. Hän esittelee talonsa sisältä ja ulkoa, kertoo lauluharrastuksestaan ja lapsistaan. Kasvitarhassa on pieni sininen kaivohuone ja puutarhan takanurkassa pieni, sininen sauna. Kasvimaa on hyvässä kunnossa, sipulit on nostettu kuivumaan. Kaivohuoneella kädet pestyämme siirrymme oleskelupihaan katetun pöydän äärelle. Kärpäset ja mehiläiset ovat löytäneet piirakat ennen meitä. Pöydässä on pullo Baikal-vodkaa ja ateria on aloitettava ryypyllä.
Syötyämme pihaan tulee sama laulukuoro, johon tutustuttiin aiemmin kukkulalla. Laulujen lomassa he esittelevät kansanpukujaan. Vaimon päähine on nimeltään "kitska". Se kiedotaan päähän suuresta huivista niin, että liepeet ulottuvat selässä lantioille. Myös suuret meripihkakorut ovat tärkeä osa pukua. Hame on sarafaanimainen, vyötäröllä hameen alla leveät nauhavyöt.
Ulan Udeen palattuamme on aika lähteä eväiden ostoon. Huomenna alkavaa patikkamatkaa varten hankitaan tattaria, leipää, suolaa, sokeria, juustoa, suklaata. Kuivamuonaa pussikeittoineen ollaan tuotu Suomesta.
Lenin-aukion ilmaiskonsertti päättyy kymmeneltä ilotulitukseen.
Ennen Barguzinin lähtöä jätetään ylimääräiset tavarat Naran Tourin toimistoon säilytykseen. Lähtö on sovittu kahdeksaksi. Autoa ei vain kuulu. Svetlana hermoilee ja soittelee jonnekin. Auto tulee tunnin myöhässä. Urvanin kuskina Aleksandr ja apumiehenä Sergei. Svetlana valittaa miesten "sodanaikaista" autoa, jonka toinen sivuikkuna on rikki ja korjattu pahvilla.
Kaupungista lähdettäessä alkaa kilometrien pituinen jatkuva nousu. Pahvi-ikkunasta vetää. Tiellä tulee vastaan raskaissa tukkilasteissa olevia kuorma-autoja. Aleksandr ajaa autoa hillitysti ja kertoo käyneensä Kurumkanissa monta kertaa ja tietää, ettei sinne kannata lähteä kuin huonolla autolla - tiet ovat niin huonot. Mutta meidänhän on tarkoitus mennä Kurumkanista vielä eteenpäin, Maijskiin asti! Sitä ei Aleksandr tiennytkään!
Noin 30 kilometrin ajon jälkeen ollaan tien korkeimmalla paikalla. Pientareiden puihin on ripustettu värikkäitä nauhoja - siis burjaattien pyhä paikka. Kuskit vievät pusikkoon "uhrinsa", pitävät tupakkatauon ja tiivistävät pahvi-ikkunan pajunoksalla. Sen jälkeen aletaan laskeutua laaksoon. Tukkiautot ovat ylämäessä kovilla. Ikkunasta ei enää vedä.
Turuntajevon tienoilla pysähdytään jo toisen kerran tankkaamaan. Ja seuraava pysähdys on pian sen jälkeen raiskatun näköisessä jokirannassa, jossa on kahvin ja piirakan myyjiä. Miehet täyttävät vatsaansa. He tapaavat parkkipaikalla perheen, joka on sattumoisin myös matkalla Maijskiin. Perhe tuntee uuden tien, joka johtaa sinne Kurumkanista. Sopivat, että kuljetaan yhtä matkaa.
Ensimmäiseen sataan kilometriin on kulunut aikaa kaksi tuntia. Asfaltti päättyy 120 kilometrin kohdalla. Alkaa tietyömaa, joka sivuutetaan kiertotien kautta. Kiertotie on kuin kynnöspeltoa. Lada on juuttunut mahastaan lätäkköön.
Seuraava pysähdys on Kotokelskoe-järven rannalla sijaitsevan kylän kahvilassa. Miehet syövät kaalikeittoa, me otetaan tattaripuurot. Näytetään miehille kartasta missä päin Maijsk oikein on! Noin kello 12.30 saavutaan Baikalille. Tie myötäilee järven rantaa paikoin hyvinkin läheltä. Toisin paikoin rannan ja tien välinen alue on pusikoitunut. Hiekkarannoilla on siellä täällä retkeilijöitä. Autoja tulee vastaan melko tiuhaan tahtiin. Polkupyöräilijöitäkin yllättävän paljon. Aleksandr ajaa välillä vastaantulijoiden kaistalla, koska se on lanattu. Tie on kulunutta ja kuoppaista vanhaa öljysoratietä, jonka päälle on ajettu hiekkaa. Halkopölkkyjä on putoillut tielle edellä ajaneesta kuorma-autosta.
Olisi kiva pysähtyä jossain lähellä rantaa. Mutta miehet näyttävät valitsevan pysähtymispaikat. Niitä ovat huoltoasemat, kuluneet parkkialueet ja kuppilat. Vihdoin, kello 14.15, auto pysähtyy Baikalin rannalle, kun pyydetään pissataukoa - ja miehet valitsevat tietysti rannan puoleisen metsikön!
Huuhdellaan kädet ensi kerran Baikalissa. Ollaan jo lähellä Barguzinin lahtea. Pyhä Nenä näkyy pohjoisessa.
Kolmen maissa pysähdytään huoltoasemalle Ust-Barguzinin laidalle. Joku pönttö vuotaa Urvanissa. Sergei ryömii auton alle. Onneksi on kaunis ilma. Syödään eväitä. Sergei saa vian korjattua.
Ust-Barguzinissa etsitään lauttasatamaa. Kuka sanoikaan, että on käynyt useamman kerran Kurumkanissa? Oikea paikka löytyy pienen etsiskelyn jälkeen. Ust-Barguzin vaikuttaa melko suurelta, mutta tasaiselta kylältä. Lauttarannasta hienot näkymät Pyhälle Nenälle.
Barguzin joen ylittävä lautta on kokemus sinänsä. Sitä vetää pieni hinaaja. Lauttaan ajetaan autot sivusta, eikä mitään turvakaiteita ole. Lautalla on pieni kajuutta, johon autoista ajetut matkustajat voivat mennä. Ulkotiloissa oleskelijan onkin syytä pitää tiukasti seinistä kiinni äkkipysähdysten varalta.
Lauttamatka sujuu kaikesta huolimatta turvallisesti - kukaan ei putoa veteen.
Joen toisella puolella miehet vaihtavat kuskia ja Sergei ryhtyy ajamaan. Heti näkee, ettei auto ole ainakaan Sergein. Tie on päällystetty, mutta paikoin kuoppainen. Sergei on huimapää: kaasutus ja jarrutus, kaasutus ja ohitus. Heittelehdimme takapenkillä miten sattuu, kun ei ole mistä pitäisi kiinni. Tällaisella ajotyylillä näille teille ei tosiaankaan kannata tulla hyvällä autolla!
Barguzinin laakson tie on Barguzinin kylään asti metsäistä, eikä jokea juurikaan näy. Sitten tienvarren maisemat avartuvat ja maasto alkaa kumpuilla yhä enemmän. Jokilaakso aukeaa savannimaisena. Uljunin kylä on kaunis taustallaan kohoavine upeine vuorineen. Tekisi mieli pysähtyä, mutta ehkä sitten paluumatkalla. Nyt on pääasia, että ehditään valoisaan aikaan Maijskiin. Mutta kun kylä on ohitettu, miehet päättävätkin pysähtyä. Tupakkatauko!
No, on tämäkin taukopaikka kaunis. Vuoretkin näkyvät upeasti.
Kun matka jatkuu, pysähdytään pian uudestaan. Tällä kertaa tienvarressa sijaitsevaan pyhään paikkaan "alttareineen" ja nauhametsikköineen. Aika suttuisen näköistä.
Boraghain siltatyömaa ohitetaan joen kautta. Yleensä pienet jokiuomat ovat lähes kuivia, tässä virtaa vettä vähän enemmän. Kurumkanin jälkeen neuvonantaja-automme ohittaa meidät ja pian käännytään tielle, jolle ei ole minkäänlaisia opasteita. Tämä on ilmeisesti se Maijskin uusi tie. Se onkin hyväkuntoinen - mutta vain ensimmäiseen kylään asti. Siellä tie muuttuu peltotieksi. Se lähtee hirsiaidan reunasta ja etenee hiekkaisessa, avarassa maisemassa. Tien laidassa olevalle "alttarille" kuskit jättävät pari tupakkaa. Näin on matkanteko taas jätetty henkien haltuun ja ajaa voi miten huvittaa. Enimmäkseen kaasu pohjassa.
Noin kello 20 tienvarren taulussa toivotetaan tervetulleeksi Maijskiin. Hieno tunne, vihdoinkin perillä!
Oppaiden talon portilla Sergei tööttää äänitorvea. Opas Konstantin (Kostja) tulee reippaasti tervehtimään. Hän on odotellut serkkupoikansa Ivanin kanssa meitä neljästä lähtien.
Kuskit antavat Kostjalle Svetlanan lähettämän kirjeen. Siinä on kuskien palkkarahat, joita he alkavat valittaa liian pieniksi. Lopulta he lähtevät. Toivotaan, etteivät samat miehet olisi kuskeina paluumatkalla. Ainakaan he eivät itse tiedä olevansa.
Kuskien lähdettyä ei kauaa haikailla. On lähdettävä nopeasti maastoon ennen kuin tulee pimeä. Rinkat nostetaan sivuvaunulliseen, jota Kostjan isä lähtee ajamaan Ivan kyydissään ensimmäiselle leiripaikallemme. Kostjan Siperianhusky Seryi juoksee perään.
Kostja kävelee meidän kanssa kohti leiriä. "Peak Baikal", hän sanoo ja osoittaa edessämme kohoavan vuorijonon korkeinta huippua. Patikkamatkamme tavoite! Tällaiselta se siis näyttää.
Aurinko on jo laskemassa vuorten taa. Kun ylitetään Barguzin joki, sillalla tulee vastaan kylän lehmiä. Sillan toisella puolella avautuvat avarat laidun- ja niittymaat. Niityn yllä lentää haikara. Leiripaikalle on vajaan puolen tunnin kävely. Ivan pystyttää teltat sinistä kellokukkaa ja vilukkoa kasvavalle suojaiselle niitylle. Kostja hakee läheisestä lammesta keitinvettä. Nuotio on jo sytytetty. Kattilassa kypsyvät uudet perunat, toisessa kiehuu teevesi.
Ruokaillessa ilta hämärtyy. Kostjan mukaan näin pohjoisessa ei ole punkkeja, mutta karhuja kylläkin - lähinnä vuoristossa. Punkit ovat enemmänkin Baikalin rantojen vaiva. Siis levollisin mielin heinikkoon. Vilukot hohtavat kuutamossa.
Patikoimaan lähdettäessä kuljetaan ensin metsän ja niityn laitoja kiertelevää kärrypolkua. Avaralla niityllä on burjaatti-perhe tekemässä heinää. Niitylle näkyy vuorten rinteillä kuivunut joenuoma. Sitä kohti kuljetaan ja sitä pitkin on tarkoitus kiivetä ylöspäin.
Niityn ylityksen jälkeen kuljetaan pätkä maantietä Kurumkanin suuntaan. Sitten metsätielle, jonka varrella on siellä täällä puita, joista on kerätty pihkaa. Metsätieltä suunnataan vuoren rinteille. Koko ajan on nousua poluttomassa metsässä. Pieni sade virkistää. Noin neljän maissa saavutaan hiestä märkinä joenuomalle, perusleiripaikalle.
Ioha- eli Johanna-joki on lähes kuivaa kivikkoa. Vain pieni puro lirisee kivien lomassa. Siitä saadaan juoma- ja keitinvettä. Vesi on ihanan raikasta ja hyvää!
Oppaat virittävät nuotion ja pian mustassa padassa porisee kiehuva vesi ja toisessa ruoka. Ruokailun jälkeen pystytetään teltat ylemmäs jokitöyräälle.
Kostja kertoo, että olemme hänen tietämänsä mukaan alueen ensimmäiset suomalaiset kulkijat. Hän on opastanut aiemmin amerikkalaisia, ranskalaisia ja sveitsiläisiä. Ulkomaalaisia ei yleensäkään ole näillä alueilla liikkunut paljon.
Koulutukseltaan Kostja on mikrobiologi, mutta organisoi työssään matkoja ja toimii oppaana.
Seuraavana päivänä jätetään teltat ja rinkat leiriin, ja lähdetään ylöspäin päiväreput selässä.
Sää on aurinkoinen. Edetään aluksi joenuomaa pitkin kiveltä toiselle hyppien. Vesiputous on kierrettävä jyrkän rakkarinteen kautta. Ivan menee kivikossa kuin kauris. Kun pysähdytään rinteeseen ihailemaan maisemia, hän on jo paljon korkeammalla kuin muut. Hän on kiinnostunut extreme-lajeista!
Matka jatkuu joenuomassa. Välillä hypitään puron yli puolelta toiselle, yritetään olla liukastumatta märillä kivillä, ja sitten taas noustaan ylemmäs suurille kiville. Rinteillä kasvaa vattuja ja voimakkaasti mustaherukalta tuoksuvaa marjaa. Eräässä kivikossa on punapalloinen kasvi, jollaisen Kostja kertoo nähneensä vasta toisen kerran. Se on myrkyllinen.
Kun joenuoma kaartuu, Maijskin ohella laaksossa näkyy Allan kylä. Vuorten rinteillä puusto harvenee, mutta Peak Baikalia ei näy, koska sen huippu on pilvessä. Erään vesiputouksen äärelle pysähdytään ruokailemaan.
Kostjan mielestä huipulle on turha yrittää, koska se on pilvessä. Aikaakin on vähän.
Ruokailun jälkeen osa porukasta jatkaa rakkarinnettä vielä hiukan ylemmäs. Jalat on soviteltava oikeisiin paikkoihin. Ivanille kulku ei tuota ongelmia. Hän menee aina vain ylemmäs, joudutaan jo vähän toppuuttelemaan, sillä meille nämäkin maisemat riittävät. Maaoravia vilahtelee kivien koloissa. Leiriin palataan noin kello 21. Hämärissä juodaan vielä iltateet.
Puoli yhdeltätoista seuraavana aamuna leiri on kasassa ja rinkat jälleen selässä. Sää on aurinkoinen, lämmin. Joenuoman kivillä hyppely ei ole yhtä vaivatonta kuin eilen, sillä rinkka keikkuu selässä. Oikeastaan kulkua ei voi luonnehtia edes hyppelyksi, vaan varovaiseksi lyllertämiseksi. Pian Kostja ohjaakin meidät metsän puolelle. Mäntykankaalla on hyvä kulkea. Ja koko ajan on pientä alamäkeä! Napsitaan kulkiessa puolukoita.
Parin pysähdyksen jälkeen tullaan tutulle metsätielle. Aurinko paahtaa aika kuumasti ja vesipullosta tekee mieli ottaa kulaus tuon tuosta.
Noin kello 15 saavutaan Barguzin joen rantaan, seuraavaan leiripaikkaan. Onpa hieno paikka! Tasainen, valoisa ja varjoisa. Mutta rantatöyräät ovat niin korkeat, että pääseekö mistään peseytymään? Penkat ovat hiekkaisia ja eroosion kuluttamia.
kuva: Barguzin-joki
Illalla Kostja kertoo, millaisia matkoja hänen toimistonsa järjestää: Irkutskista veneellä Olhonille, Olhonilta veneellä Pyhälle Nenälle ja sieltä edelleen autolla Barguzinin laaksoon. Matkan kesto noin viikon tai miten pitkään ryhmät haluavatkaan eri paikoissa viipyä. Etappipaikoissa ovat yöpymiset. Järven ylittäminen ei ole ongelma kesäkuukausina, jolloin on vain harvoin kovia myrskyjä. Svetlana oli aiemmin kysyttäessä kertonut, ettei järven ylitystä ole mahdollista järjestää! Kostja kertoo edelleen, että ryhmän koko olisi hyvä olla enintään kymmenen. Barguzinin laaksossa on helpompiakin vuorireittejä kuin missä me olimme, esim. edempänä Allaan päin mentäessä. Seuraavan ryhmänsä kanssa hän on menossa juuri sinne. Kuulostaa hienolta, pitäisikö tulla toistekin Kostjan retkelle?
Kun iltateet on juotu, miehet lähtevät kylään, joka on vain parin kilometrin päässä. Tämä on kuulemma turvallinen leiripaikka, eikä näin lähellä kylää ole karhujakaan. Auto tulisi noutaman meidät 8-9 maissa aamulla. Ei ole tietoa, onko se sama auto, millä Maijskiin tulimme. Kostjan kertoman mukaan näillä seuduin käytetään tulomatkamme miesten ajotyylistä ilmausta "kuljettaa kuin halkoja".
Yöllä sataa, mutta aamulla sade hellittää. Aamupalan jälkeen pakataan tavarat ja ruvetaan odottamaan noutajaa. Odotetaan tunti, kaksi. Ketään ei näy. Kuunnellaan jokaista pörinää, joka puuston takaa niityltä kuuluu. Ajopelit menevät ohi. Päätetään odottaa puoli yhteentoista. Jos ketään ei ole tullut, lähdetään kävelemään kylään.
Juuri kun ollaan lähdössä, sivuvaunullinen pysähtyy niityn reunaan. Kostja tuo mukanaan teetä termarissa ja maitoa pullossa. Hän kertoo, että noutajia ei ole näkynyt ei kuulunut. Kostja on ollut yhteydessä Svetlanan toimistoon Ulan Udeen, josta on kehotettu odottelemaan, samojen miesten kuin tullessa olisi pitänyt lähteä jo edellisiltana kohti Maijskia meitä noutamaan. Samojen miesten! Ei hyvää lupaa!
Tavarat lastataan sivuvaunulliseen. Kävellään Kostjan perässä kohti kylää.
Sää on aurinkoinen, mutta vuorenhuippuja peittää pilviverho. Kuljetaan kärrytietä, joka kulkee poikki aukean, loppuun kalutun aron. Joki kiemurtelee vierellä. Joen toisella puolella on hieno hiekkaranta. Etäämpänä kävelee ihmisiä heinämaille.
Kostja odottaa meitä kylän sillalla. Hänellä ei ole mitään uutta kerrottavaa. Istutaan hänen kotipihansa pergolassa odottamassa noutajia tai puhelinsoittoa Ulan Udesta. Mitä pitäisi tehdä? On jo yli puolenpäivän ja matkaan menee kahdeksan tuntia. Pian pitäisi kyytimiesten tulla, sillä pimeällä ei ole kiva matkustaa romuautolla. Tai ehkä auto onkin jo mennyt rikki ja siksi viivytys. Toistakaan kyytiä ei tähän hätään saa mistään. On perjantai ja moni on aloittanut jo viikonlopun vieton - ehkäpä meidän kuskimmekin.
Kostja tarjoaa keitettyä haukea ja leipää. Ruoka maistuu.
Naran Tourista soitetaan ja ehdotetaan, että elleivät automiehet saavu kolmeen mennessä jäämme Maijskiin yöksi ja lähdemme Ulan Udeen aamulla linja-autolla. Ja niinhän siinä sitten käy, että Kostja lähtee viemään meitä kylän majatalolle, joka sijaitsee Ulitsa Leninalla melkein naapurissa. Ruokaa sieltä ei saisi, mutta kauppa on rakennuksen alakerrassa. Leena juttelee sitä ennen puhelimessa Irinan kanssa ja pyytää häntä vaihtamaan huomiset Irkutskin junalippumme seuraavan päivän junaan.
Majatalolla on kaksi naista, mutta kummallakaan ei ole avainta majoitustiloihin. Emännöitsijä, jolla avain olisi, on heinänteossa. Hänen pitäisi palata kolmen jälkeen. Kostja vie meidät samassa talossa sijaitsevan luonnonpuiston toimistoon, jossa voisimme odottaa emäntää. On kaunis sää, joten mennään ulos.
Vuoret näyttäytyvät koko komeudessaan kylän taustalla.
Lapsia pyöräilee raitilla. Majatalon alakerrassa olevasta kaupasta tulee pieni burjaattityttö huuliharppu huulillaan. Tytön isoäiti pitää kauppaa ja hän kertoo, että tyttö on 4-vuotias Sashenka. Sitten paikalle tulevat Tuvan, Maks ja Artjom. Otan heistä kuvia, lapset poseeraavat ja utelevat kuvaanko televisioon.
Kello on viisi ja ylikin, mutta emäntää ei vain näy. Onhan kaunis päivä, joten heinää on tehtävä, "seno zagatovijat", niin kauan kuin mahdollista.
Majataloa vastapäätä on arvoituksellisen näköinen hylkyrakennus, johon illan tulle alkaa kerääntyä lehmiä. Onkohan se kylän yhteinen lehmipihatto?
Kaupan suljettua ovensa istuskellaan sen rappusilla ja katsellaan kulkijoita. Toisella kuistilla istuu passissa nuorehko nainen sormiaan naksutellen ja siemeniä syöden. Hän odottaa emäntää niin kuin mekin.
Lasten lisäksi kadulla ei ole paljon kulkijoita. Muutama auto, traktori ja pyöräilijä menee ohitse. Lehmiä saapuu lisää "pihattoon". Aurinko alkaa laskea.
Sitten alkaa tapahtua: Noin yhdeksän maissa niityltä päin saapuu ensiksi hevosharava. Pian sen jälkeen tulee traktori ja kuorma-auto, jonka lavalla on väkeä. Vähän myöhemmin ajaa kylään maastoauto täynnä ihmisiä. Siitä pudotetaan väkeä talojen porteille. Kun auto menee majatalon ohi, nainen toiselta kuistilta huikkaa, että siinä on emäntä. Kostjakin näyttää kävelevän majatalolle päin. Hänkin on siis seurannut, koska heinäväki saapuu.
Tovin päästä maastoauto kaartaa majatalon päätyyn ja pyylevä nainen pyörähtää autosta ulos. Emäntä! Hän avaa makuutilojen ja keittiön ovet. Kaikki on siivoamatta edellisten yöpyjien jäljiltä: käytetyt lakanat sängyissä ja lavuaarin alla oleva likaämpäri täynnä. Eihän sitä ehdi heinäaikana siivota! Mutta "nitsevo", pääasia että päästään lepäämään, sillä aamulla on aikainen lähtö. Nukutaan makuupusseissa. Sängyt ovat lelluvia hetekoita.
Illan pimetessä Maijskin noin 1500:n asukkaan kylänraitilla lastenkin äänet vaikenevat. Lehmät haetaan hylkyrakennuksesta koteihinsa. Kostjan kertoman mukaan Maijsk on lähes täysin venäläinen kylä. Päivän mittaan ollaan nähty muitakin. Yleisesti ottaen Barguzinin laakson asukkaista noin 60% on venäläisiä, 30% burjaatteja ja loput muita kansallisuuksia.
Herätys kello 5.45. Ulko-oven takana Kostja jo odottamassa. Hän siis tuli vielä varmistamaan, että ehdimme bussiin! Sen lähtöaika on 6.30.
Kun viimeisetkin tulijat on odotettu, bussi nytkähtää liikkeelle. Aurinko on nousemassa ja valo värjää vuorten huiput punertaviksi. Kuinka kauniissa aamuauringossa Maijsk jääkään taaksemme! Tie on kuoppaista, mutta kuski ajaa suht' varovasti - emme ole hänelle halkoja. Etupenkin babushka gladioluksineen heiluu silti bussin tahdissa niin kuin me kaikki muutkin. Barguzinin laakso näyttää raikkaalta, hiljaiselta ja kuvaukselliselta. Erääseen burjaatti-kylään (en ole varma nimestä, ehkä Arzun) tehdään noin 20 kilometrin lenkki. Kylätie on hiekkaista peltotietä, mutta hyvin päästään ylös mäissä ja montuissa. Kylän pysäkki on täynnä ihmisiä. Miten he kaikki mahtuvat bussiin? Onneksi osa väestä on saattajia, mutta bussi täyttyy silti ääriään myöten.
Kostja neuvoi lähteissä, että Kurumkanissa meidän täytyy vaihtaa autoa. Mennään vain viereiseen bussiin, joka lähtee saman tien kohti Ulan Udea. Käytännössä kaikki ei suju aivan niin vaivattomasti.
Kurumkaniin saavuttaessa ei voi olla varma, ollaanko jo bussiasemalla vai onko tämä joku muu pysähdyspaikka ja ollaanko ylipäätään Kurumkanissa vai jossain muualla. Missään ei lue mitään. Ihmiset alkavat kuitenkin tungeksia ulos. Bussin oviaukossa käy varsinainen aallokko, kun toiset yrittävät ulos ja toiset sisään. Me ei tiedetä mitä pitäisi tehdä. Mitään toista bussia ei näy missään ja joku sanoo, että bussia ei tarvitse vaihtaa. Joku toinen taas tietää, että Ulan Uden lippu pitää käydä ostamassa asemalta. Leena yrittää kysyä kuljettajalta, mutta häneltä ei heru selvää vastausta. Leena yrittää käydä ostamassa vieressä olevasta rakennuksesta liput. Jäädään Leilan kanssa bussiin odottamaan. Eräs uusi bussiin tullut mamma ajaa meidät penkistä ylös ja sanoo, että se on varattu, menkää omaan bussiinne! Nousemme seisomaan ja tukimme oviaukon.
"Biletti, biletti" kuuluu yhdestä jos toisestakin suusta. Kun Leena tulee takaisin, hän kertoo, ettei mitään lippuja myydä. Lipunmyyntiluukku oli työnnetty kiinni ja sanottu vain, että kaikki liput on jo myyty. Viereemme on tullut sillä välin toinenkin pikkubussi. Pitäisikö meidän nyt kuitenkin mennä siihen? Meidänkin bussissa käy koko ajan trafiikki, kun ihmisiä menee ja tulee. Moni muukaan ei näytä tietävän, mihin pitäisi mennä. Ilmeisesti vain ne tietävät, jotka ovat onnistuneet ostamaan liput.
Vihdoin kuljettaja nousee pukiltaan ja pyytää meitä ulos bussista, lukitsee sen jälkeen autonsa ja ohjaa meidät viereiseen bussiin. Sekin on aivan täysi, mutta onnistumme saamaan paikat takapenkiltä. Penkkien edessä on korkea vuori matkatavaroita. Loikitaan niiden yli vapaille paikoille. Sitten rahastaja huutaa, että pitäisi maksaakin. Kun Leila menee maksamaan, humalainen mies istuu Leilan paikalle. Kanssamatkustajat katsovat sitä vähän paheksuen, mutta eivät puutu asiaan.
Hässäkkä on ohi ja matka jatkuu Kurumkanista noin kello 11. On kuuma, mutta kun joku yrittää aukaista kattoluukun, niin jo kohta joku haluaa sen kiinni, koska vetää.
Koska bussi on aivan täynnä, matkalta otetaan mukaan vain sellaiset matkustajat, joilla on etukäteen ostettu paikkalippu. Eräältä pysäkiltä tuleva porukka huutelee, että heillä ovat ne ja ne paikat, mutta täpötäydessä autossa kukaan ei hievahdakaan. Mainitut paikat olisivat takapenkillä. Tulijoiden on raivattava istumapaikat edempää. Kahden hengen penkeissä istuu nyt kolme henkeä. Ja laukkuvuori perällä kasvaa.
Ihmiset ympärillä torkkuvat ja nojailevat estottomasti vierustovereidensa olkapäille. Bussin etupuolella on pahoinvointia ja niin matkaan tulee pari oksennustaukoa. Aurinko paahtaa, on kuuma.
Miten kauniisti Barguzinin laakso väreileekään! Ja laakso jatkuu ja jatkuu. Vihreän ja keltaisen sävyt, kiemurteleva joki, taustalla vuoret. Mielessäni alkaa soida Ultra Bran laulu "Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen, myös me nukahdamme väsyneet leijonat…". Saisipa pysähtyä katselemaan hetkeksi tätä avaruutta. Mutta auto ei pysähdy nyt, niin kuin ei pysähtynyt menomatkallakaan.
Leenan vieressä istuva tyttö on sanonut, että tämä bussi menee Ulan Udeen, hänkin on menossa sinne. Kun pysähdytään Barguzinin kylän bussiasemalle, oviaukkoon ilmestyy kuitenkin mies, joka kutsuu kolmea naista, "tri ženštšinyi". Hän tarkoittaa meitä. Noustaan ja harpotaan laukkuvuoren takaa rinkkoinemme ulos. Mies on auttavainen, kantaa osaa tavaroistamme ja vie meidät viereiseen pikkubussiin. Meille on varattu kolme paikkaa etupenkiltä, jossa epäonneksemme joudutaan istumaan selkä menosuuntaan päin. Mies on auton kuljettaja. Hän hyppää ripeästi kuskipukilleen ja saman tien lähdetään matkaan. Tämäpä nopeaa toimintaa. Aivan kuin meidät olisi kaapattu!
Matkan kolmas bussi, jossa nyt istutaan, on ilmeisesti varabussi - tai mikä lie. Siinä on enemmän tilaa kuin edellisessä, meidät turisteina ehkä haluttiin siirtää väljempään paikkaan. Muita turisteja ei autoissa ole näkynyt.
Koska istutaan selkä menosuuntaan päin, pakostakin joutuu tarkkailemaan kanssamatkustajia. Etuoikealla matkustaa viisihenkinen perhe, ehkä burjaatteja, äiti, isä ja kolme lasta. Pyylevä äiti nuokkuu lähes koko matkan etunojassa ja pyyhkii hikeä liinalla otsaltaan. Laukun päällä hänen edessään on parivuotias tyttö, jonka kasvoja hän myös pyyhkii. Perheen isä istuu ikkunanvieressä ja katselee ulos. Isommat lapset, tyttö ja poika, vähän kinastelevat, mutta yleisesti ottaen perhe on hyvin rauhallinen ja äänetön. He ovat siististi pukeutuneita.
Etuvasemmalla istuu vanhempi mies noin 10-vuotiaan tytön kanssa, ehkä isoisä lapsenlapsensa kanssa. Mies on isokokoinen ja humalassa. Hän on koko ajan äänessä, höpöttää kovalla äänellä jotain tytölle ja kanssamatkustajille. Hän halailee tyttöä, joka on kovin ilmeetön. Tyttö roikkuu välillä ikkunassa, sitten taas siirtyy istumaan edessään olevalle kaiteelle. Koko ajan saa pelätä milloin hän lentää nenälleen lattialle, sillä matkanteko on sitä mitä on: keikkumista ja keinumista. Kuljettajakin sanoo hänelle jotakin. Tyttö ei välitä kielloista, eikä isoisäkään muuta kuin naureskelee.
Bussin muut matkustajat ovat etupäässä vanhoja ja nuoria pariskuntia, takapenkillä istuu myös nuoria miehiä.
Ylämäissä auton moottori kuumenee ja päällemme puhaltaa sivulta kuumaa ilmaa. Leila alkaa voida pahoin ja Ust-Barguzinin lautan jälkeen hän päättää jäädä oviaukon viereen seisomaan. Siinä voi tukeutua kaiteeseen ja saa katsoa suoraan eteenpäin.
Matkustajat eivät juurikaan vaihdu. Kaikki näyttäisivät olevan matkalla Ulan Udeen. Eräästä kylästä otetaan kyytiin kaksi nuorta miestä, jotka ovat iloisella tuulella. He asettuvat takapenkille.
Maksimihan jälkeen pysähdytään noin kymmenen minuutin tauolle Baikalin rantaan liputettujen puiden kohdalle. On mukava huuhtoa kasvot Baikalin raikkaalla vedellä ja jaloitella. Paikka näyttää olevan yleinen pysähdyspaikka.
Matkan jatkuessa peräosassa istuva nuori nainen alkaa voida pahoin ja seuraa pari oksennustaukoa. Puolen tunnin ruokatauko pidetään samassa kylässä järven rannalla, jossa mennessä söimme tattaripuuroa. Nyt pysähdytään tien toisella puolella sijaitsevaan kahvilaan. Vähän meidän jälkeemme sinne parkkeeraa myös se bussi, josta jouduimme siirtymään pois Barguzinissa. Juomista kuluu kuumuuden takia paljon.
Ennen Ulan Udea pysähdytään vielä pienen puron varteen erään kylän laitaan. Takapenkin iloiset nuoret miehet halusivat pysähdystä, ja he pistävät ruohokentällä heti painiksi. Osa porukasta käy pusikoissa, osa jokirannassa vilvoittelemassa
Kännykästäkin löytyy jo kenttää, joten kotiin voi laittaa viestin, että tallessa ollaan, mutta vuorokausi aikatauluista jäljessä.
Ulan Udeen saavutaan vähän ennen kuutta. Kävellään hotellille ja suoraan Svetlanan toimistoon hakemaan säilössä olevia kamppeitamme. Svetlana on luvannut olla paikalla. Siellä hän istuukin ja on kovasti pahoillaan matkan viivytyksestä, kuinkas muutenkaan. Hän haluaa tarjota meille korvaukseksi illallisen.
Svetlana selittää, että menomatkan kuskeille oli maksettu etukäteen päivistä, jotka he odottaisivat meitä Kurumkanissa. Ilmeisesti he olivat saaneet toisen kyydin ja tulleetkin takaisin etuajassa - olivathan he olleet tyytymättömiä maksuun jo alun alkaen. Yrittäessään eilen soittaa miehille, he olivat olleet humalassa. Toimisto on näin ollen menettänyt etukäteen maksetut rahat. Tämä on Svetlanan versio tapahtuneesta.
Täksi päiväksi varatut Irkutskin junaliput on pyyntömme mukaan vaihdettu - mutta yöjunaan! Se tarkoittaa, että joutuisimme jatkamaan matkaa jo tulevana yönä ja me ollaan rättiväsyneitä. Ja olemme koko ajan halunneet tehdä kyseisen matkan päivällä, että näkisimme Baikalin rannat koko pituudessaan. Svetlana huokaa ja lupaa käydä vaihtamassa liput. Hän tsekkaa meidät hotelliin. Sovitaan, että noin kello 20 lähdetään hänen lupaamalleen illalliselle.
Illallispaikka on jossain laitakaupungilla. Ravintola tarjoaa ruokailun lomassa monenlaista ohjelmaa: tanssiesityksiä, laulua, soittoa. Asiakkaat ovat varakkaan näköistä, hyvin pukeutunutta väkeä. Henkilökunta viimeisen päälle laitettua. Ollaan hypätty aivan toiseen maailmaan kuin päivällinen bussinmatkan maailma oli. Päivällinen oli rankkuudestaan huolimatta monin verroin kiinnostavampi kuin illallinen.
Svetlana kertoo toimistonsa olevan viitisen vuotta vanha. Aiemmin hän oli Inturistin opas. Toimiston nimi tulee Svetlanan Naran-nimisen tyttären mukaan. Naran on burjaatian kieltä ja tarkoittaa aurinkoa.
Aamiaisen jälkeen Leena neuvottelee vielä Svetlanan kanssa Maijskin matkan korvauksista. Olisihan meidän saatava vähintään bussimatkaan ja Maijskin yöpymiseen kuluneet rahat takaisin, koska ne ovat olleet meille ylimääräisiä menoja. Etukäteen Svetlanalle maksamaamme pakettiin kuuluivat kaikki patikkamatkan kuljetukset. Svetlana on nihkeä korvaamaan, koska sanoo menettäneensä itsekin rahaa sotkun takia. Hän suostuu lopulta maksamaan vaaditut rahat: bussimatkat 325 ruplaa per henkilö ja Maijskin yöpyminen 100 ruplaa per henkilö. Ei siis mitään suuria summia.
Svetlana saattaa meidät autokuskinsa kanssa rautatieasemalle. Siellä selviää, että useasti hotellille ja muualle kaupunkiin kuulemamme "Wish you a merry christmas" -sävel on peräisin täältä. Pimputus kuuluu jokaisen kuulutuksen aluksi.
Tällä kertaa ei saada junasta omaa hyttiä, vaan yläpetit kahdessa eri hytissä. Heitetään matkatavarat niille ja mennään ravintolavaunuun.
Puoliltapäivin saavutaan Baikalille. Rata kulkee seuraavat neljä tuntia järven rantaa seuraillen. Veden rajassa on paikoin betonimuureja ja -laattoja, ovatkohan ne aallonmurtajia? Siellä täällä näkyy myös uimareita, kalastajia ja telttailijoita. Sää on jälleen lämmin ja aurinkoinen.
Ravintolavaunussa on tosi hiljaista. Olemme pitkät tovit ainoat asiakkaat. Tarjoilijat ottavat torkkuja pöytien ääressä. Kamelinkarvashaalien kaupustelija kiertää vaunussa, emmekä tahdo päästä maatuskasta eroon. Junavaunussa on ajoittain lämmintä 30 astetta, joten shaaliostokset eivät nyt houkuttele. Onneksi välillä tuuletus pelaa hyvin.
Sljudjankassa on parinkymmenen minuutin pysähdys. Kalan, siementen ja piirakoiden kaupustelijoita on asemalla pitkä rivi. Marmoripintaisessa asemarakennuksessa on meneillään remontti ja työmiehet ovat töissä sunnuntaista huolimatta. Ratapihan taustalla kohoavat vuoret.
Irkutsk on vastassa kuumana. Meitä on vastassa nuori nainen Downtown Hostellista. Hän ohjaa meidät komean asemarakennuksen edustalla odottavaan bussiin. Se lähtee aikanaan ja ensiksi ylitetään Angara-joki. Pian sen jälkeen jäädään pysäkille. Tällainen on siis hostellin mainostama pick up -kuljetus!
Hostelli on muutaman mutkan ja noin 10 minuutin kävelymatkan päässä pysäkiltä, punatiilisen kerrostalon alakerrassa rautaoven takana. Hostellissa on kaksi varsinaista makuuhuonetta kerrossänkyineen, keittiö ja yhdistetty toimisto- ja oleskelutila televisioineen ja tietokoneineen. Meidät ohjataan isompaan makuuhuoneeseen, jossa on kolme kerrossänkyä. Alapetit on jo varattu. Niiden haltijat eivät ole paikalla, mutta he ovat kuulemma mukavia, saksalaisia nuoria miehiä. Petit ovat kovia, mutta henkilökunta ystävällistä.
Saadaan bussiasemalta liput kello 8.10 lähtevään Olhonin bussiin, johon tulee yhteensä kahdeksan rinkkamatkalaista: venäläinen nuoripari Moskovasta, hollantilainen nuoripari, yksinäinen nuorimies ties mistä ja me. Lisäksi on muutama muu matkustaja. Vapaitakin paikkoja olisi. Maisemat ovat erilaiset kuin järven itäpuolella. Laakeita, kumpuilevia viljelymaisemia aukeaa molemmin puolin tietä kilometrikaupalla. Siellä täällä on laiduntavia lehmiä ja asutusta. Tie on erittäin hyväkuntoista. Matka taittuu nopeasti. Irkutskista Bajandaijn risteyskohtaan vie parisen tuntia.
Risteyksessä lehmät tukkivat tien. Niin käy aika ajoin myöhemminkin, kun matkaa jatketaan pienempää tietä itään. Myös tämä tie on päällystetty ja hyväkuntoinen. Mäet alkavat suureta ja bussi on muutamassa ylämäessä kovilla. Tie on paikoin viivasuora, mänty- ja lehtikuusimetsät reunustavat sitä. Välillä on niittyjä, joissa lehmien ohella laiduntavat hevoset paimenineen. Pysähdytään ruokailemaan tienvarren burjaatti-ravintolaan.
Kello 14 jälkeen ollaan Olhonin salmessa. Se ylitetään lautalla, joka on tullessamme salmen toisella puolella. Bussilasti purkautuu ulos jaloittelemaan. Rantakalliolta avautuvat hienot näkymät. Laella on nuoren miehen hautamuistomerkki. Rinteessä ensimmäiset baikalinvuokot.
Reilun puolen tunnin odottelun jälkeen lautta jököttää edelleen vastarannalla. Sitten alkaa tapahtua. Lautta tulee noin varttitunnissa salmen yli.
Bussit ajavat lautalle ensin, sitten muut, jalankulkijat menevät siinä sivussa. Sitten laskusilta ylös ja liikkeelle! Rannasta lähdettyä lautta tekee käännöksen ja vastarannalla autojen on peruutettava siltä pois.
Jo lauttarannassa pistävät silmään Olhonin kumpuilevia maisemia rikkovat korkeat voimajohtolinjat. Saari on siis sähköistetty, vaikka suht' tuoreessa opaskirjassa kerrotaan, ettei saarella ole vielä sähköä. Nyt ovat asiat toisin.
Jatketaan bussimatkaa kohti Hužiria. Saaren päätie on hiekkainen, huono ja mäkinen, mutta Maloe Morelle, "pikku merelle", avautuvat maisemat ovat kauniit. Puita ei ole, eikä asutusta, on vain laidunta ja niittyä. Rannoilla hiekkaa ja kimaltelevaa vettä, vastarannalla valkeakylkisiä vuorijonoja. Muutama telttailija siellä täällä.
Neljän maissa saavutaan Hužiriin. Kysytään infokioskista missä on Nikitan vierastalo. Ollaan varattu netin kautta sieltä huoneet. Paikka onkin lähes vieressä. Nikitalle kävellessä ensimmäisiä vastaantulijoita ovat lehmät.
Nikitan vierastalokompleksi sijaitsee pienellä kumpareella kylän laidalla lähellä rantaa. Siihen kuuluu kymmenkunta erinäköistä ja -kokoista puurakennusta. Kokonaisuutta ei voi moittia ainakaan persoonattomaksi; on tornia ja seinämaalausta, kukkaa ja lauta-aitaa. Väkeä on liikkeellä ryhmissä ja erikseen. Henkilökuntaa on runsaasti, enimmäkseen nuoria naisia ja miehiä. Kun nähdään Nikita, on selvää, että juuri hän on Nikita. Mies on sympaattisen oloinen, hymyilevä ja koko ajan jotain touhuava - entinen pöytätenniksen mestari.
Kioski-respassa kuullaan, että Nikitan taloissa ei ole nyt juuri tilaa, mutta saamme yksityismajoituksen noin sadan metrin päässä sijaitsevasta talosta. Majoitumme siellä, mutta aamiainen, lounas ja illallinen syödään Nikitan ruokalassa. Kokonaishinta on 550 ruplaa per henkilö per vuorokausi.
Respan tyttö lähtee viemään meitä Ulitsa Pushkinilla sijaitsevalle talolle. Siinä on kaksi huonetta: olohuoneessa kaksi sänkyä ja pikkuhuoneessa yksi. Päätalon takana on pienempi rakennus, jossa talon isäntäväki asuu. Kasvimaa karjasuojineen ja ulkohuoneineen on omassa aitauksessaan pihan perällä, käsienpesupaikka nurkan takana. Ne tulevat tutuiksi etenkin Leilalle, joka on bussimatkan jälkeen vatsataudissa.
Tapaamme talon burjaatti-isännän ja tämän tyttären - emäntää ei näy. Heidän vierainaan ei ole ennen ollut suomalaisia ja isäntä näyttää tyytyväiseltä, kun nyt sai sellaisia - australialaisia ja saksalaisia kun on ollut, muttei suomalaisia!
Ruoka Nikitan ruokalassa on kotitekoista, kasvissyöjälle on omat sapuskat. Nuoret miehet tuovat ruoat pöytiin ripeästi ja siivoavat ne myös yhtä joutuisasti. Hyvää, tuoretta leipääkin on tarjolla. Iltakävelyllä aurinko on juuri laskemassa. Auringonlaskun suunnassa on terävä niemennokka, shamaanikalliot, paikalliselta nimeltään Burhan, jossa liehuu jokunen lippusiima.
Vaihteeksi rauhallinen aamu: ei aikatauluja, ei kiirettä minnekään! Tehdään Nikitan vierastalon yhteydessä olevassa pikku kaupassa kortti-, kartta-, kirja- ym. ostoksia.
Kauppareissun jälkeen kohti Saraiskin hiekkarantaa. Lokkiparvet kaartelevat ja lehmät laiduntavat maalauksellisissa maisemissa.
Saraiskin rantahiekka on kuin mannaryyniä ja kivet pieniä, väriltään vaaleita. Muita kulkijoita on vähän. Kaksi pikkutyttöä juoksee rantahiekassa bikineissään, äidit seuraavat heitä rannalta. Aamiaiselta tuttu kumarainen teräsvaari kävelee hiekalla vetävin askelin. Etäämmällä muutama poika häärii veneen ja traktorin parissa. Vene vedetään traktorin perään. Traktori kääntyy ja alkaa tulla rantaa pitkin meitä kohti. Se tulee aika kovaa. Tunnistetaan tulijat: hehän ovat naapurin poikia, samoja, jotka ajelivat eilen illalla samalla pelillä pitkin kylän raittia!
Kylässä on yksityismajoitusta tarjoavia kylttejä siellä täällä porttien pielissä. Leveän, hiekkaisen keskusbaanan varrella kylän sähkölanka- ja pylväsverkosto on silmiinpistävä. Kännykkämastot ja lautakatot halkovat silhuettia rinta rinnan.
Palatessamme majapaikkaan kuulemme kiivaan väittelyn Nikitan ja erään turistin välillä. Nikita on ilmeisesti tarjonnut naiselle jotain kotimajoitusta ja nainen käy kuumana, että sellaisia kiskurihintoja pyydetään majoitustiloista, jotka ovat niin alkeellisia, että pesutilatkin ovat satojen metrien päässä. Hän haluaa pois ja äkkiä, muualle, missä ovat Svetlanan vierasmajat! Nikita hommaa naiselle ja tämän tyttärelle auton, joka vie heidät Svetlanalle. Auton lähdettyä Nikita levittelee meille käsiään, ei näytä sitä, mutta on varmasti kiukuissaan.
Ollaan varattu kello 18:ksi sauna. Se on kuuma kuin pätsi, lauteilla ei voi olla kauaa. Mukava on kuitenkin peseytyä ja istuskella sen jälkeen saunapihassa vilvoittelemassa. Ilta on mitä kaunein ja lämpimin. Iltapalaksi on tarjolla kalaa foliossa, pastaa, vihanneksia ja marjapiirakkaa.
Kun ollaan lähdössä aamupalalta, Nikita keräilee väkeä retkiautoihin. Hän miltei kaappaa meidätkin mukaan, vaikkemme ole suunnitelleet millekään autoajelulle lähtöä. Kun estellään, ettei me olla mitenkään valmistauduttu, eikä meillä ole mitään varusteitakaan mukana, Nikita sanoo, että auto ajaa meidän talon kautta, joten voimme käydä hakemassa sieltä mitä haluamme. Niin sitä istutaan maastoautossa ja ollaan lähdössä saaren pohjoisosan kierrokselle.
Kymmenen hengen nelivetoisessa Uaz'issa istuu takapenkillä irkutskilaisnainen alle kouluikäisen poikansa kanssa sekä noin 50-60-vuotias ranskatar venäläisen ystävättärensä kanssa. Auton keskipenkeillä katse menosuuntaan päin istuu kaksi venäläistä nuorehkoa miestä, jotka arvelemme veljeksiksi sekä noin viisikymppinen venäläinen Dimitri. Hänen matkakumppaninsa, luxemburgilainen nuorehko mies istuu kuskin vieressä etupenkillä. Koska meidät kiikutettiin viimeksi autoon, saimme myös huonoimmat paikat: keskiosasta selkä menosuuntaan päin. Ensimmäiset kilometrit lähikylään asti sujuvat mukavasti. Arolla tiet muuttuvat kärryteiksi. Niitä risteilee moneen suuntaan, välillä on jyrkkiä nousuja. Metsäosuudella mennään syviä uria pitkin. Kuljettaja on kuitenkin taitava, emmekä jää missään kiinni. Välillä satelee vähän vettä, taivas on melko harmaa.
Ensimmäinen pysähdys on korkealla kalliolla Maloe Moren rannalla. Punajäkäläiset kivet ovat vaikuttavia. Mutta vielä ihmeellisemmiltä puna-oranssit seinämät näyttävät toisessa pysähdyspaikassamme, saaren päässä, jossa pystysuorat punaiset kalliot nousevat vedestä alapuolellamme. Kalliomuodostelman nimi on Kolme veljestä, koska pystysuoria kallioita on kolme rinnakkain. Meidän kaksi veljestämme näyttävät olevan extreme-väkeä. He juoksevat muiden edellä kohti korkeimpia paikkoja ja jyrkimpiä kallioita ja keikkuvat milloin missäkin ja ottavat toisistaan digikameralla kuvia, joita sitten matkan jatkuessa katselevat autossa hihitellen.
"Verikalliot" ovat vaikuttava näky harmaassa maisemassa. Baikal on lähes tyyni. Vastarantaa ei pilvisyydestä johtuen näy, näkyisikö muutenkaan. On kuin oltaisiin maan ääressä.
Seuraavaksi ajetaan saaren pohjoisimpaan kohtaan, Hoboin niemelle. Kuski jättää meidät kävelemään ja ajaa itse autoineen osoittamaansa paikkaan ja ilmoittaa lähtiessään, että siellä on ruokailu reilun tunnin päästä.
Hoboilla tulee Madeira mieleen. Pystysuoria, tummia kallioita, vähän puita. Kävellään niemen kärkeä kohti, jossa extreme-veljekset keikkuvatkin jo ensimmäisinä. Kärjessä on kivikasoja ja "toteemipaalu", johon eri maiden kansalaiset ovat työntäneet kolikoita ja käyntikorttejaan.
Hoboi on burjaattien kieltä ja tarkoittaa syöksyhammasta. Ehkä kalliot näyttävät sellaiselta toisesta suunnasta katsottuna. Ylhäältä päin kalliomuodostelmat muistuttavat makaavaa koiraa.
Ruokailupaikalle kävellessä alkaa sadella. Uazeja on metsikön reunassa parkissa neljä tai viisi, kukin vähän matkan päässä toisistaan. Nikita on saanut siis näin monta autoa täyteen saarta kiertämään!
Nuotiot savuavat autojen luona, kuskit valmistavat kalakeittoa. Meidän auto ja kuski ovat viimeisenä lehtikuusien katveessa. Kun kaikki ovat paikalla, hän kauhoo ämpäristä omulikeittoa.
Kuljettaja on kuin shamaani sadeviitassaan, auton luona seistessään ja tarkkaillessaan, että kaikki tulevat kylläisiksi. Sitten hän pakkaa ruokailutarvikkeet auton tavaratilaan ja taas lähdetään.
Sade hellittää ja seuraava pysähdyspaikka on lähellä edellistä. Kuski selittää jotain sellaista, että tällä kohtaa Baikal on syvimmillään. Ollaan Shunte Levin niemellä. Porukkaa vaeltaa parista muustakin Uazista kohti niemen kärkeä.
Kun jatketaan paluumatkaa Hužiriin, maisemassa näkyy kaukana kuin laaja kivipelto. Sitten kivet alkavat liikkua. Eteemme avautuu satojen lampaiden lainehtiva lauma. Sen takana ratsastaa hevospaimen ja sivummalla paimenkoira. Kuski on heti valmis pysähtymään, kun pyydetään. Onpa meillä mukava kuski tänään!
Metsäosuus on päivän sadekuuroista johtuen liukasta ja näyttää siltä kuin urat olisivat entisestään syventyneet. Taitava kuskimme valitsee juuri oikeat urat ja selviytyy niistä mestarillisesti. Välillä auto kallistuu tai putoaa uraan uhkaavasti, mutta niin vain jatketaan arotiellä matkaa.
Perille saavutaan puoli kuuden maissa. Maksetaan kuskille noin 300 ruplaa per henkilö.
Päiväreissun jälkeen suuntaamme Saraiskin rannalle, sillä tänä iltana on viimeinen tilaisuus käydä Baikalilla uimassa. Vesi ei tunnu lainkaan kylmältä. Montakos lisävuotta tämä nyt tietääkään? Taisi olla 25. Rannassa on tosi lämmintä, koska ei tuule kuten eilen.
Ollaan hankittu Nikitan respasta liput kello 8.30 lähtevään Irkutskin mikrobussiin, joka noutaa matkalaiset Nikitan pihasta. Koko aamun on sadellut. Bussia odottelee Nikitan ruokalassa kymmenkunta henkeä. Kun lähtöaika on jo mennyt ohi, Nikita tulee ilmoittamaan, että lautan seisomisen takia bussi on myöhässä. Odotetaan ja odotetaan ja Nikita tulee sanomaan, että nyt bussi on jo Olhonin puolella, vähän aikaa vielä menee ennen kuin se on täällä.
Mikrobussi on buukattu aivan täyteen. Nikitalle saapuessa siinä on jo kolme henkilöä. Rinkat lastataan auton katolle. Apumies sitoo ne sinne naruilla. Kun kysytään, entä jos sataa, mies vastaa, ettei sada.
Matkaan päästään vasta kymmenen maissa. Sade on muuttunut poudaksi. Maloe Moren takaisten vuorten yllä leijailee hienoja pilvimuodostelmia. Lauttarantaan saavuttaessa lautta on tulossa juuri vastarannalta. Kolme saksalaisen kenguru-ryhmän (mikä se sitten lieneekin) maastoautoa on kärkkymässä ensimmäisinä lauttaan pääsyä. Ne tukkivat kulun niin, että lautalta saapuvat autot pääsevät hädin tuskin peruuttamaan rantaan. Sitten saksalaisautot ajavat lomittain, ettei kukaan pääsisi lautalle ennen heitä. Syntyy hässäkkä.
Lautalta kuulutetaan, että muiden pitää väistyä, bussit tulevat lauttaan ensin. Saksalaiset eivät ole ymmärtävinään, vaikka heille käydään selittämässä sama englanniksi. Autot jököttävät paikallaan. Saksalaisia ei lauttaan kuitenkaan päästetä ja niin ollen sinne ei pääse kukaan muukaan. Suma seisoo. Sitten tapahtuu yllättävä käänne. Lautta vaihtaa paikkaa.
Rannassa on kaksi "ajosiltaa" vierekkäin. Lautta siirtyy nyt sille toiselle ja bussit ajavat jonon kärkeen. Saksalaiset eivät pysty liikkumaan muodostelmastaan minnekään. Kaikki muut pääsevät lauttaan ja saksalaiset jäävät viimeisiksi - eivätkä mahdu mukaan. Miehet jäävät ilmeisen noloina odottamaan seuraavaa vuoroa. Todennäköisesti he saavat odottaa sitä kauan - sen verran hiiltyneitä lauttamiehet olivat.
Matka lauttarannasta Irkutskiin kuluu nopeasti. Matkalla pysähdytään kerran tankkaamaan ja isolle tielle tultaessa yhden kerran ruokatauolle ja toisen kerran tankkaamaan. Alkumatkan puheensorina vaikenee melko pian lähdön jälkeen. Moni torkkuu, taitaapa nukahtaakin.
Irkutskin linja-autoasemalle saavutaan vähän ennen viittä. Bussin katolla kulkeneet rinkat ovat hyvässä kunnossa. Hostellissa saadaan oma huone niin kuin on sovittu. Näissäkin sängyissä mielettömän kovat patjat.
Tänään ei ole kiire minnekään, tänään kuljeskellaan Irkutskissa. Suuntana aluksi Ulitsa Karl Marksalla sijaitseva Regional Museum. Sen matkamuistomyymälästä ostetaan tuliaisia kotiin: laadukasta kivi-, tuohi- ym. pikkutavaraa.
Muita ostospaikkoja ovat mm. Leninin patsaan vieressä sijaitseva kirjakauppa, suuri keskustan tavaratalo ja vaaleanpunainen konvehtikauppa. Ruokailemassa käydään kävelykadun varrella sijaitsevassa ravintolassa, Arbatskij dvorikissa. Ruokapaikka on viihtyisä. Ravintola on sisustettu kuin vanhan puutalokorttelin sisäpihaksi. Saksofonisti soittaa jatsahtavaa.
Seuraavana päivänä tähdätään yhdeksältä lähtevään Lisvtjankan bussiin. Linja-autoaseman lippuluukulla selviää, että lippuja saa vasta iltapäivän autoihin. Mikrobusseja lähtee kuitenkin aseman sivulta sitä mukaa kuin ne täyttyvät.
Seisomme jonossa noin varttitunnin ja pääsemme matkaan kello 9.10. Lisvtjankaan on matkaa noin 70 kilometriä. Tie on hyvää, esikaupunkialueella on äveriään näköisiä asuinrakennuksia. Matkalla mietitään kannattaako jäädä pois ulkomuseon kohdalla, koska kyytiä sieltä Lisvtjankaan voi olla mahdoton saada, sillä bussit ovat täynnä. Matkataan ulkomuseon ohi suoraan Lisvtjankaan. Maantie seuraa kylään saavuttaessa usean kilometrin Baikalin rantaa. Matkustajat jätetään pois kylän keskustassa sijaitsevan torin laidassa.
Lisvtjankan keskustan muodostavat tori ja rannassa ankkurissa olevat erilaiset alukset. Kalanmyyjien savustuspöntöt tupruttavat torin ylle harmaita savuja. Myynnissä on kalojen ohella sembran siemeniä, tuohitöitä, kiviesineitä ym. taidokkaita käsitöitä. Hinnat ovat jonkin verran korkeampia kuin Irkutskissa.
Kävellään Baikalin rannan harvaan metsikköön, jossa on väkeä piknikillä. Tien varressa on täälläkin muutama kalanmyyjä savustuspönttöineen. Mäellä on keskeneräisen, hylätyn näköinen punatiilinen kerrostalotyömaa.
Piknikin jälkeen istuskellaan satamassa. Järvellä liikkuu harvakseltaan kantosiipialuksia ja muita laivoja.
Illansuussa mikrobussilla takaisin Irkutskiin. Viimeiset ostokset ja pakkaamaan.
Hostellin tyttö on tilannut meille taksin, jolla lähdetään lentoasemalle kello kuusi aamulla. Taksikuski jättää meidät ulkomaanterminaaliin, vaikka ollaan matkalla Pietariin. Onneksi kotimaanterminaali on vieressä. Hirveä ryysis. Odotellaan lähtökuulutusta, jota ei ala kuulua. Aavistellaan pahaa. Viivytystä tiedusteltaessa selviää, että lento on tunnin myöhässä. Kuinkahan ehditään Pietarissa Helsingin jatkolennolle?
Pietariin saavuttaessa ollaan edelleen tunti aikataulusta myöhässä. Otetaan taksitolpalta kyyti Pulkova 2:lle.
Lentoasemalla pitkät jonot turvatarkastukseen ja yhtä pitkät tsekkaukseen. Sen jälkeen todella hitaasti etenevät jonot passintarkastukseen. Parin tunnin vaihtoaika kuluu erilaisissa jonoissa. Koneeseen mennessä vielä yksi turvatarkastus, mutta ehdimme kuin ehdimmekin mukaan.
Helsingin lennon matkustajista suurin osa on muita kuin suomalaisia. Helsinki-Vantaalla he siirtyvät suoraan jatkolennoilleen. Koti-Suomen matkalaukkuhihnalla on vain muutama pakaasi. Nostetaan siltä rinkkamme rauhallisin mielin - ei tungosta, ei kiirettä.
Tilasimme ennen matkaa Akateemisen kautta kartan Barguzinin alueelta. Se osoittautui viime sotien jälkeisen ajan kartaksi, jolle paikalliset oppaamme hymyilivät. Parempia karttoja saa paikan päältä Ulan Udesta, Irkutskista ja Olhonilta. Karttoja löytyy myös netistä, esim. osoitteesta: http://www.baikaler.com/maps.html