Etukäteisvalmistelut

Näin ystävääni Hannua oopperan takapihalla muutaman pussikaljan merkeissä elokuussa 2003. Hannu intoili keväällä 2004 suunnitteilla olevasta Kaukasuksen hiihtoretkestään ja sai minutkin intoilemaan….

Seuraava askel kohti seikkailua oli 18. elokuuta lähetetty joukkomeili otsikolla "Go East!". Muistutusmeili seurasi 23. syyskuuta ja viimeinen joukkomeili "osa III" lähes valmiine aikatauluineen lokakuun lopussa. Tuohon mennessä kihlattuni Sandin ja minun uuden kodin tupareissa Hannu oli ehtinyt näyttää meille myös kuvia edelliseltä reissultaan ja matkakuumeeni vaan kasvoi kasvamistaan!

Tammikuussa 2004

Vuoden alussa joukkomme ja aikataulumme oli selvillä. Lomaviikoksi valitsimme 6/2004 ja reissuun lähdettiin kolmen naisen voimin - Anu (lukioaikainen paras ystäväni Oulusta, joka sittemmin on asunut useamman vuoden Saksassa saksalaisen Danielinsa kanssa. Lähdössä ensimmäistä kertaa rajan itäpuolelle. Ja ummikkona), Anja (itäsaksalainen kämppäkaverini Nizhny Novgorodin opiskeluajoilta, ja tuttu kaveri jo monen vuoden ajalta Venäjä-ympyröistä. Tällä hetkellä vuoden ajan Siperian Omskin asukas) ja minä. Etukäteen varasin Anulle ja itselleni juna-hotelli-paketin Moskovaan "Lähialuematkojen" kautta sekä lennot meille netin kautta Sibir Airilla (www.s7.ru) Moskovasta Sochiin ja takaisin. Myös Krasnaya Polyanan hotelli varattiin ja maksettiin netissä moskovalaisen matkatoimiston kautta (http://www.travel.in-russia.com). Kustannuksia / henkilö tuli alkuvalmisteluista seuraavasti:

viisumi : 42 eur
2 yötä Moskovan hotelli Rossijassa aamupaloineen : 72 eur
rekisteroitymismaksu : 3 eur
junaliput Hki-Moskova-Hki : 131 eur
toimistokulut 5 : eur
lentoliput Moskova-Sochi/Adler - Moskova : 118,62 eur
3 yötä Krasnaya Polyanan hotelli Zamokissa : 45 eur
yhteensä : 416,62 eur

30.1.2004 perjantai

Anu laskeutui Helsinkiin suunnitelmien mukaisesti iltapäivällä saksalaisella halpalentoyhtiöllä, ja tapasimme Stokkan edessä klo 16.00. Seuraava, jo perinteinen rituaali oli viinin ja eväiden osto. Tällä kertaa ostoslistalla oli myös digikameran muistikortin osto.

Kuvateksti : Tanja ja Anu Lev Tolstoin kyljessä Helsingin rautatieasemalla valmiina seikkailuun.

17.30 ojensimme jo lippuja Leo Tolstoin ulko-ovella hyttiemoillemme (tällä kertaa olivat kyllä isäntiä…) ja asetuimme hyttiimme. 17.42 junan starttaillessa skoolasimme reissulle valkoviinillä ja kävimme eväiden kimppuun. Alkumatkasta vaihtelimme kuulumiset, vertailimme varustustamme ja jutustelimme Venäjästä. Kävi ilmi, että Anun ennakkokäsitykset oli varsin syvässä, mutta lupasin, että useimmat käsitykset kyllä karisevat reissatessamme! Lisäksi selvitin Anulle tärkeimmät tulliproseduurit ja tulimme siihen tulokseen, että täytämme varmuuden vuoksi tulliselvityskaavakkeet vaikka nykyisen lain mukaan kaavakkeen täyttöä varten matkustajalla tulisi olla vähintään 1500 dollaria käteistä (tai 3000 dollaria jonkun toisen tulkinnan mukaan)… Lahdessa hyttiimme tuli venäläinen nainen, joka oli jäämässä Pietariin. Hetken säikähdin meidän olevan väärässä junassa kunnes kävi ilmi, että Tolstoi pysähtyy nykyään mennen tullen Pietarissa. Päätimme valvoa Pietariin asti (perillä klo 01.30) ja otimme vauhtia ravintolavaunusta heti tullimuodollisuuksien ja Viipurin jälkeen. Raflassa Anu tutustui vaaleaan Baltika "troikkaan" eli kaljaan, jota tulee lipiteltyä Venäjällä oikein olan takaa . Lisäksi tutustuimme pariin ruotsalaiseen kolliin, jotka olivat lähdössä junalla aina Pekingiin asti. Sieltä reissun oli määrä jatkua Vietnamiin ja minne lie. Yhteensä pojat aikoivat olla reissuillaan huimat 160 päivää! Ennen Pietariin saapumista hyttikaverimme selvitti meille pietarilaisten datsha-käyttäytymistä sujuvalla englannilla. Pietaria yritimme nähdä naapurin ruotsalaisten kanssa, mutta maailman kaunein kaupunki ei avautunut radalle asti . Neva-joki sentään ylitettiin. Pietarin jälkeen hammaspesulle ja petiin.

31.1.2004 lauantai

Aamulla heräsimme siihen, että hytti"emomme" koputteli oveen ja ilmoitteli, että olemme 30 minuutin päästä Moskovassa. Tottakai unohdimme edellisenä iltana innoissamme kääntää ajan moskovalaiseksi ja kännykkämme olisivatkin pirisseet tunnin liian myöhään ellei isäntäväki olisi meistä huolehtinut. Saimme aamukahvit (10 ruplaa kappale) ja vessatkin olivat vielä auki vaikka saattavatkin sulkeutua noin 40 minuuttia ennen määränpäähän saapumista. Pakkaillessa ja säätäessä aamukahvit jäivät melkein juomatta, joten päätimme, että ensimmäinen etappi oli joku Leningradskin aseman lukuisista kahviloista. Tähän väliin Omskista Moskovaan lentävä Anja laittoi tekstaria siitä, että oli vielä (usean tunnin suunnitelmista jäljessä) Omskissa ja tulisi kun kone lentäisi. Tuumasimme, että kyllä Anja ennen huomista etelän lentoamme Moskovaan ehtii ja totesimme, että Venäjällä on hyvä tehdä tarpeeksi väljät aikataulut, jottei tule ikäviä yllätyksiä.

Leningradskin asema on laitettu muutaman vuoden aikana uuteen uskoon ja asemaa voi kutsua jo melkeinpä viihtyisäksi. Jäimme Leninin patsaan tienoilla olevaan pystybaariin ja kassalla meitä tervehti iloisesti hymyilevä venäläinen tyttö. Lienekkö johtui aamulla takkuilevasta venäjästäni vai vaan siitä, että olimme suurien rinkkojen alla hikoilevia ulkomaalaisia, mutta tyttö hymyili meille kuin Naantalin aurinko ja kantoi pöytään iloisesti kaiken mitä tilasimme. Anu totesi yllättyneenä, että eihän ne venäläiset niin happamia ja epäkohteliaita ole kuin väitetään. Jesh! Yksi ennakkoluulo jo kaadettu ja oltiin vasta ensimmäisiä minuutteja perillä .

Seuraava etappi oli tietty siistiytyminen alakerran vessoissa. Asemalla voi myös käydä suihkussa, mutta meille riitti hampaidenpesu, joten otimme 3 ruplan vessavaihtoehdon. Pestessämme hampaita tuli luoksemme mummo, joka iloisesti kehui meitä siisteiksi, fiksuiksi ja näppäriksi nuoriksi naisiksi, kun pesimme reissatessa hampaamme ja kaikkea! Mummo kyseli meistä kaiken, levitteli ihastuksissaan käsiään ja toivotteli jumalan siunausta. Anukin totesi, että olipa herttainen mummo. Pienenä negatiivisena ajatuksena putkahti päähämme, että sillä aikaa kun keskustelimme keskittyneenä mummon kanssa, olisi mummon rikostoveri voinut penkoa sinisilmäisten suomalaisten laukut selkiemme takana mennen tullen….. Kukaan ei vienyt meiltä mitään ja taas yksi stereotypia sai kyytiä : "kaikki, jotka juttelevat kanssasi eivät halua ryöstää sinua".

Seuraavaksi astuimme ulos ja katselimme eteemme avautuvaa aamuista Moskovaa. Kello näytteli noin yhdeksää ja hotellihuoneemme olisi valmiina vasta puolenpäivän aikaan, joten järkevin vaihtoehto oli mennä Moskovan kiertoajelulle "tappamaan aikaa" ja tutustumaan kaupunkiin. Kiertoajelut on helppo löytää aseman edestä, kun etsii vain magnetofonien kanssa hengailevia agentteja, jotka huutelevat "Ekskursija! Ekskursija po Moskve!". Ekäi tartte kuin mennä agentin viereen ja näyttää turistilta niin kohta jo istuu bussissa. Bussi lähtee kun turisteja on tarpeeksi. Venäläiset ovat hulluina ryhmämatkailuun ja kiertoajeluihin, joten bussi täyttyykin joka kerta yllättävän nopeasti pääkaupunkiin saapuvista junista virtaavista venäläisistä. Ja lähtöä odotellessa ehtii tutkailla mitä kaikkea Komsomolskaya-metron ja kolmen juna-aseman edessä tapahtuu aamulla…

Kuvateksti : Ekskursija-meininkiä ja aamuista elämää Komsomolskayan metroasemalla

Tällä kertaa kiertoajelu maksoi 150 ruplaa / henkilö ja rinkat kulkivat nätisti auton tavaratilassa. Kiertoajelu kestää noin 2 tuntia, matkalla nähdään ItarTassin uutistoimisto, suuria yhtiöitä, Punainen tori (hotelli Rossija), Kreml, Moskovan yliopisto ja sen edestä avautuva näköalatasanne ja kaupungin panoraama, Mosfilmin studiot, suurlähetysalue, uutta arkkitehtuuria, Voiton puisto, suuret bulevardit ja prospektit, riemukaari, uusi Arbat-katu ja sen ympäristö ja ennenkaikkea metropolia aamutoimissaan turvallisesti penkissä istuen. Bussissa on tiukka kuri eikä siellä saa turhia pulista ja häiriköidä. Anut ja minut osoitettiin uusille paikoille etupenkiltä bussin takaosaan ajelun puolessa välissä. Opas selvitti muille matkaajille outoja toiminpiteitään sillä, että bussissa oli kaksi suomalaista joista toinen puhuu venäjää ja toinen ei, ja että tulkkaamisestani aiheutunut möly pyrittiin näin eliminoimaan. Kaikki olivat ratkaisuun tyytyväisiä, myös me. Muistelin Anulle kuinka kerran kiertoajelulla ollessani, edessäni istuva mies valitti lakkaamatta tulkkauksestani kunnes nukahti ja alkoi kuorsata.

Kuvateksti : Tanja ja Kreml, väsynyt bussikuski ja Anu yliopistolla

Ekskursija toimii erinomaisena shokkihoitona sellaiselle, joka tulee ensimmäisiä kertoja elämässään kaupunkiin missä asuu yli 10 miljoonaa ihmistä…. Selitykset ovat mielenkiintoiset, mutta venäjäksi. Kannattaa siis yrittää seurailla reittiä omasta matkaoppaasta tai tiedustella oppaalta metroasemien nimiä, niin osaa halutessaan palata kiinnostaville paikoille.

Anu ja minä muutimme kiertoajelun jälkeiset suunnitelmat kun Anjakaan ei ollut tulossa klo 12.00 treffeille Rossija-hotelliin ja lähdimme seuraamaan ystäväni Dimkan puhelimitse antamia vihjeitä baariin, jossa herra oli kuubalaisten tuttujen kanssa jatkoilla eilisten Kuuban suurlähetystön bileitten jälkeen. Venäläisten juhlimiskunto on fantastinen! Löysimme perille entiseen "Chesterfield"- baariin (nykyään "Boar Bar") Kurskin juna-aseman lähellä. Matkalla piti kysyä tietä ja monta kertaa. Kukaan ei tuntunut baaria tietävän ja olimme jo menettää toivomme, mutta silloin herra, jolta ensimmäisenä kysyimme neuvoa juoksi meidät kiinni ja sanoi selvittäneensä baariin sijainnin! Sinne siis ihmisten ystävällisyyttä ihmetellen J. Dimka, Jose ja joku jätkä (joka pulisi niin pahoissa kaasuissa, ettei nimestä saanut selvää) tarjosivat meille oluet ja Jose rakastui Anuun tulisesti. Matkalla Moskovaan mietimme, että pitäisikö meidän kutsua Anuakin Anjaksi asioiden helpottamiseksi. Mietiskely osoittautui täysin tarpeettomaksi sillä ainakin Jose vakuutteli että Anu oli kaunein sana minkä hän oli pitkän elämänsä aikana kuullut!

Dimka luovutti meille lentolippumme, jotka vastuullinen lentoyhtiömme oli toimittanut pyynnöstäni Dimkan Moskovan toimistoon ja lähti mukaamme kohti hotelli-Rossijaa. Tähän asti olimme Anun kanssa tutustuneet Moskovan metroon, mutta nyt kokeilimmekin uutta menopeliä eli autoa tyyliin "peukku pystyyn ja tien laitaan". Aikaa kului 20 sekuntia (vaikka se oli Dimka, joka liftasi eikä me!) ja istuimme jo rinkat takakontissa autossa matkalla hotellille. Liftaus on Venäjällä äärimmäisen mukava, helppo ja edullinen tapa matkustaa. Itse liftasin aikoinaan opiskelukaupungissani Nizhnyssä kovastikin, mutta Moskovassa luotan metroon. Paitsi jos Dimka on autokyytiä järjestämässä.

Hotellissa check-in sujui mutkattomasti kuten aina (nuori henkilökunta puhuu mielellään myös englantia) ja passit jätettiin respaan rekisteröitymistä varten. Venäjällähän on ulkomaalaisten rekisteröitymissääntö, jonka mukaan yli 3 päivän oleskelu tulee rekisteröidä. Ulkomaalaisia majoittavat hotellit hoitavat tämän turistin puolesta, mutta omatoimimatkailijoille se tuottaa hieman päänvaivaa. Siitä lisää myöhemmin… Passista ja viisumista kannattaa pitää kaupungilla liikkuessaan mukana ainakin kopioita. Originaalin voi sanoa olevan hotellissa mikäli miliisi pysäyttää ja haluaa nähdä paperit. Papereita kysytään yleensä vain tummilta, joiden juuret viittaavat sinne, minne olemme menossa eli Kaukaasiaan. Suomalainen saa yleensä olla rauhassa. Hyvä idea on skannata tärkeimmät dokumentit varalta vaikkapa mukana matkustavaan hotmailiin.

Hotelli Rossija on valtaisa! Löysimme sen pohjoisen sisäänkäynnin puolelta pienen toimiston, jossa ystävällinen nuori tyttö järjestää kulkuluvan ("propuska") hotellissa asuvien vieraille. Todistin varaukseni kanssa olevani hotellin asiakas, Dimka näytti passiansa ja täytti henkilötietonsa paperipalalle, josta leiman kanssa syntyi tuo maaginen propuska. Propuska antaa luvan olla asukkaan vieraana hotellissa klo 23.00 asti. Ilman kulkulupaa hotellissa ei pääse edes hissiin. Heitimme kamat huoneeseemme (tällä kertaa pohjoisella puolella), jätimme Dimkan hotelliin nukkumaan ja keräämään voimia iltaa varten, kasasimme Anun kanssa tuliaiset, ja lähdimme metrolla kohti yhtä eteläistä lähiötä (metroasema "Marino") moikkaamaan ystävääni Lenkaa ja Lenkan pientä Dasha-tytärtä.

Tehokkaasta ja nopeasta metrosta huolimatta välimatkat Moskovassa ovat pitkät ja istuimmekin metrossa noin tunnin ja teimme muutaman vaihdon. Marinon metroasemalla tulimme ulos väärästä uloskäynnistä ja saimme kävellä ekstra korttelin, mutta onneksi mielenkiintoisesti paikallisen torin kautta. Anu oli haltioissaan ja digikamera surisi. Ostimme torilta Lenkan pyytämät majoneesin ja leivän ja jatkoimme matkaa nälän jo kurniessa.

Kuvateksti : Tunnelmia torilta ja Lenkan lähiötä

Lenkan ja Dashan tapaaminen oli yhtä täynnä lämpöä kuin aina! Lenka oli naapurini ja hyvä ystäväni Nizhnyn opiskeluaikoina ja jäänyt siitä ajasta mukaan elämääni ikuisiksi ajoiksi. Vaihdoimme Lenkan kanssa kuulumiset, leikitimme Dashaa ja katselimme Lenkan asuntoa. Lenka asuu samalla tavalla kuin monet muutkin venäläiset eli ns kommunalkassa, jossa tuntemattomat ihmiset jakavat huoneiston keskenään. Lenkalla on käynyt hyvä tuuri, sillä hänellä ja naapurihuoneen Galina-tädillä on oikein mukava ja toimiva kaksio, jossa kummallakin on oma huone, yhteinen keittiö, wc, kylyhuone ja eteinen. Lenkalla ja Galinalla on asunnossa myös Lenkan hankkima pesukone, ja muu perus kodinelektroniikka. Lenka on remontoinut ja sisustanut oman huoneensa itse ja saanut valtakuntansa varsin kodikkaaksi Ikean avustuksella. Parvekkeelta 10. kerroksesta avautuu hulppea näköala alueen yli. Nuoresta iästään ja yksinhuoltajuudestaan huolimatta on Lenka onnistunut Moskovaan muuttaessaan löytämään hyvän työpaikan. Ja "äitiyslomalla" ollessaan Lenka tekee asiakkailleen tilinpäätökset kotoaan käsin omalta tietokoneeltaan. Kun olimme saaneet Lenkan valmistamat sopat kumottua, niin ovikello soi ja paikalle tuli Omskin Anja, joka arveli että tuohon aikaan päivästä meidät löytäisi parhaiten Lenkalta! Söimme pääruoaksi kalaa, juttelimme hetken ja päätimme lähteä Anun ja Anjan kanssa keskustaan katsomaan mitä Dimkalle kuuluu. Anu oli tässä vaiheessa innostunut venäläisestä keittiöstä ja kehui innoissaan Lenkan ruokia ja mietti että kuinka liemestä saakaan niin maukasta . Sovimme Lenkan kanssa, että seuraavan kerran näemme jo paluumatkalla sunnuntaina 8.2. kun Dasha täyttää ensimmäisen vuotensa ja saa ensimmäiset synttärinsä ja kaksi suomalaista sinne vieraaksi!

Hotellilla hommattiin Anjalle samanlainen propuska kuin aiemmin päivällä Dimkalle. Dimka jo odotteli meitä ja oli huomattavasti pirteämmän näköinen kuin aamulla. Meillä oli tuliaisina muutama pullo Baltikaa ja haimme vielä hotellin koilliskulman ("Rossija" on TODELLA iso, ja sitä on mahdoton havainnollistaa ilman ilmansuuntia) kahvilasta kahvit huoneeseen. Kahvit hotellissa maksoivat 50 ruplaa / kuppi (ja vielä pantti 100 ruplaa neljän kupin viemisestä huoneeseen) kun taas olimme juuri ostaneet olutta hintaan 20 ruplaa / 0,5 litraa metroaseman kioskista…. Hintataso on yksi niistä asioista Venäjällä, jotka eivät seuraa mitään logiikkaa.

Kuvateksti : Anja ja Tanja lempipuuhissaan eli tarkistamassa olut-indeksiä

Pidimme huonebileet 23.00 asti ja lähdimme yöhön. Matkamme suuntasi (taas liftillä) kohti Malaja Nikitskalla sijaitsevaa "Taverna Amigo"-baaria (talo nro 25, tel (095) 291-70-16). Amigo on kuubalais/latino-paikka, jossa on tanssilattia, ravintola, baari, biljardi ja hyvä ruoka. Lenkalla olosta oli jo vierähtänyt aikaa ja hiukopala maistui! Istuimme ravintolan puolella välillä tanssien ja välillä henkilökunnan (mm. omistajan, ja kuubalaisen DJ:n) kanssa jutustellen pitkälle aamuun (Dimka ja Anja poistuivat takavasempaan noin 04.00 ja Anu ja minä jatkettiin siihen asti, kun ovet pidettiin auki eli noin kuuteen. Illan puheenaihe oli "satisfaction versus happiness" ja monin paikoin sivuutettiin vielä vessajuttujakin kun Anjan kanssa kerroimme Anulle että minkälaisia vessoja olimme matkojemme varrella Venäjällä nähnyt ja kuinka niissä tulee toimia. Lisäksi illan tärkeä missio oli opettaa Anulle juomasanastoa. Huutelimme sujuvasti kippistelyn lomassa"Za zdarovje!" ja "Salut, Salsa, Buena Vida!", joista jälkimmäinen ei lienee mennyt ihan kohdalleen mutta kelpasi meille hyvin. Pöydässämme käytiin kiivasta keskustelua suurimmaksi osaksi englanniksi, mutta välillä myös venäjäksi, saksaksi ja suomeksi kunnes Dimka ja Anja lähtivät ja Anu ja minä vaihdoimme kokonaan suomeen. Naapuripöydästä tuli seuraamme erittäin hyvää englantia puhuva nuorimies Aleksei, joka kyseli että olemmeko kotoisin Virosta, missä Aleksei vietti lapsuutensa kesät kuten moni muukin. Juttelimme Aleksein kanssa Venäjästä ja elämästä Moskovassa ja tenttasimme myös Aleksein näkemyksen tyytyväisyydestä ja onnesta. Aleksein kaveri liittyi seuraamme ja totesi, että meillähän on paljon yhteistä musiikkia ja minä myöntelin. Poika kovasti toivoi, että olisin laulanut hänelle suomeksi "Katjusha"-laulun….. Tunnelma oli siinä vaiheessa aamua jo kovinkin korkealla ja olisin saattanut laulun vaikka laulaakin, mutta minuun iski ramppikuume ja poikien neiti-seura halusi kotiin. Pojat kiittivät kauniisti seurasta, toivottivat mukavaa lomaa ja lähtivät. Maksoin laskun, joka näytti seuraavalta :

11 x Baltika nro 7 (0,5 l)- 682
2 x kana sandwich- 146
1 x vege sandwich- 73
1 x Pina Colada- 195
1 x Bacardi- 56
2 x Kokis- 72
1 x Espresso - 41

Yhteensä siis kuittailin Visalle 1391,50 ruplaa sisältäen 10 % tarjoilusta. Tekee vajaa 40 euroa eli kymppi mieheen/naiseen. Ei paha.

Odottelimme vielä Anun kanssa hetken baarin kutsumaa taksia tanssilattialla, ja Anu ehti saada oikein "lapdancen". Dimka oli useaan kertaan sanonut, ettei meidän pidä maksaa Moskovan keskustassa autoille enempää kuin 50-70 ruplaa kyydistä. Tuona aamuna istuimme Anun kanssa ns. virallisessa, puhelimitse tilatussa taksissa joka halusi kotimatkastamme 350 ruplaa! Halusimme kotiin ja maksoimme pyydetyn, kun tinkauskaan ei onnistunut. Muistin tosin taivastella koko matkan kuskille ja Anulle sitä, että Sibir Airin lento Moskovasta Nizhnyyn (450 km) maksaa vain 300 ruplaa! Oppitunti numero yksi kertautui Anulle : "Never ask why", sillä useimpiin asioihin ei löydy selitystä eikä logiikkaa. Minulle jäi muistoksi Amigosta "Katjusha" soimaan päähän aina seuraavaan torstaihin asti.

1.2.2004 sunnuntai

Helmikuun ensimmäinen päivä, ei silmäystäkään unta ja edessä lentomatka Mustalle merelle. Anu otti 15 minuutin torkut sillä aikaa, kun kävin suihkussa, pakkasimme kamat ja lähdimme hotellin ravintolaan (venäjäksi "bufet") aamiaiselle. Olo oli outo. Illan aikana virtaava olut oli tehnyt tehtävänsä, mutta olimme varmoja, että piristymme kunhan pääsemme matkaan. "Ajan tappaminen" kun on aina raskasta. Istuimme aamiaisella lautaset täynnä kolmannet kahvikupit edessä ja seuraamme lyöttäytyi nuori herra, joka näytti vähintään yhtä krapulaiseltä kuin mekin.

Kuvateksti : Krapulataidetta hotellin pitsiverhojen läpi sekä aamiaisseuramme ja Anun kaverikuva

Hän tilasi tarjoilijalta oluen (50 ruplaa eli saman verran kuin kahvi koilliskahvilassa) ja kysyi, että voiko maksaa sen dollareilla. Tarjoilija heitti hinnaksi 2 taalaa, johon poika kaivoi taskustaan kasan 100 dollarin seteleitä ja ojensi tarjoilijalle yhden niistä. Tarjoilija nauroi, että eikö oikeasti olisi pienempää (Venäjällä halutaan AINA pientä rahaa). Ei kuulemma ollut mutta isoja näytti olevan. Ja paljon. Poika kysyi haluammeko juoda hänen synttäriensä kunniaksi viskiä. Kieltäydyimme, skoolasimme kahvilla (Anulta tuli jo hienosti "Za zdarovje!") ja aloimme jututtaa kaveria. Kävi ilmi että poika oli asunut Rossija-hotellissa viikon, ja juonut koko sen ajan. Anu ilmoitti juoneensa edellisenä iltana Amigossa Cuba Libren, jossa oli kuulemma liikaa kokista ja liian vähän rommia. Poika vastasi juoneensa edellisenä iltana 3 pulloa vodkaa. Päätimme vaihtaa puheenaihetta ja yritin kysellä että mitä suunnitelmia pojalla oli syntymäpäivänä. Ei mitään kuulemma. Seuraavaksi kysäisin, että mistä poika oli kotoisin kun kerran hotellissa asui. Kaupunkia en tunnistanut ja poika totesikin ettei se ole kaupunki vaan vankila. No, oluen juotuaan poika kiitteli seurasta, toivotteli seikkailuja ja lähti matkoihinsa. Anun kanssa juotiin VIELÄ yhdet kahvit, haettiin kamat huoneesta, luovutettiin avain ja lähdettiin kohti Punaista toria.

Kuvateksti : Tanja ja St. Basilin katedraali sekä Punaisen Torin flirttailevat vahdit

Punainen tori oli tietysti kiinni, niinkuin se hyvin usein on. Anua lohdutti ajatus siitä, että tulemme vielä paluumatkalla Moskovaan. Lisälohdutusta antoi muutama aidalla vahdissa oleva flirttaileva sotilaspoika, joista Anu sai muistoksi komean kuvan. Metrolla matkasimme Koltsevaja (kehälinja) ja Zamoskvoretskaja linjojen risteykseen Paveletskaja-metroasemalle Paveletskaja-nimisen juna-aseman tuntumaan (sieltähän se logiikkakin löytyi kun vuorokausi haettiin!). Domodedovan lentokenttä suorittaa matkatavaroiden ja matkustajien check-in säädöt Aeroekspressin terminaalissa ja tarjoaa helpon ja ilmaisen junayhteyden kentälle (kesto 40 min). Sitä oli aikomuksemme käyttää.

Olimme terminaalissa klo 10.57 ja tällä kertaa kohtalo päätti toisin. Huomasimme, että Sibir Air lentomme S71023 check-in ehti juuri loppua ja viimeinen juna, jolla ehtisimme lentokentälle lähtisi kolmen minuutin kuluttua. Anjaa ja saatille lupautunutta Dimkaa ei näkynyt. Suoritimme Anun kanssa nopean tilanne katsauksen ja terminaalin tytöt sanoivat että klo 12.00 lähtevällä junalla emme lennolle ehdi, koska matkustajien koneeseen otto loppuu 20 minuuttia ennen koneen lähtöä eli nopsalla matikalla juuri silloin kun junamme tärähtää lentokentän laituriin. Ja kaiken lisäksi meidän täytyisi vielä suorittaa check-in. Shit! Jostain syystä en pysty soittamaan kännykälläni joidenkin venäläisten ystävieni kännyköihin, enkä pystynyt niin tekemään nytkään. Niinpä päätimme Anun kanssa odottaa tasan klo 11.25 asti ja sitten lähteä metroilemaan ja busseilemaan kohti lentokenttää. Tietysti toivoimme, että Anja ja Dimka tupsahtaisivat siihen mennessä paikalle. Tilanteessa positiivista oli se, että olimme saaneet jostain uutta energiaa edellisenä yönä hukatun tilalle . Juuri kun nostimme rinkkamme maasta ja olimme haihtumassa paikalta, tutut jalat kipittivät alas portaita ja saivat vielä tutut päätkin jatkoiksi. Hurrasimme matkaseuramme ja Dimkaan hurjaan juoksuun kohti metroasemaa ja selitimme matkalla tilanteemme. Pääsimme hyvin metroon, ja otimme suunnaksi Zamoskvoretskaja-linjan melkein viimeisen pysäkin eli Domodedovskaja-aseman. Terminaalista meille neuvottiin, että siellä voisimme istahtaa joko marhsrutkaan taikka ottaa halutessamme taksin, joka tulisi huomattavasti halvemmaksi kuin ottaa taksi keskustan asemalta. Ja nopeammaksi, sillä Moskovan ruuhkat voivat olla melkoiset! Metromatkalla ohitimme mm Avtozavodskaja-aseman, joka myöhemmin reissullamme nousi surullisen kuuluisaksi joutuessaan pommi-iskun kohteeksi. Niin se elämä heittää, koskaan ei voi tietää mitä nurkan takana on. Tuona päivänä autotehtaan-asemalla oli aivan tavallinen lauantai aamupäivä ja me turistit vilkuilimme tuskaisina kellojamme, ja kertailimme edellistä iltaa.

Domodedovskajan metroasemalla oli kokonainen kompanja marshrutkia, joita kaupunkiterminaalin henkilökunnan mukaan lähti säännöllisesti 20 minuutin taipaleelle kohti lentokenttää. Päätimme ottaa rennosti ja varman päälle ja Dimka viittilöi meille taksin, survoi meidät sisään ja jäi vilkuttelemaan. Kuskille heitimme ilmaan pyynnön siitä, että perille täytyisi päästä ja nopeasti. Mietimme hetken aikaa, että kuka maksaa ylinopeussakot mikäli sellaiset saadaan. Maksajasta ei päästy yhteisymmärrykseen, joten kuski kaivoi tutkanpaljastimen esille ja iski kaasun pohjaan. Matka taittui ja ohittelimme useamman marshrutkan. Kerran meinasimme ajaa kolarin, kun edessä oleva kuski päätti vaihtaa kaistaa muita varoittamatta. Selvästi kuskimme oli ammattilainen ja handlasi tilanteen loistavasti. Vilkaisin Anua vieressäni ja se helpottonut hymy, minkä tuossa tilanteessa vaihdoimme tuli vielä reissun aikana kovasti tutuksi. Loppumatkassa meitä edellinen auto pääsi ratsiaan, ja meidän autossa riemu nousi kattoon. Oltiin jo niin lähellä ja aikaa oli, joten ehtisimme lennolle ja kirkkaasti! Kuski sai retkestään 125 ruplaa eli reilu 3 euroa naiseen. Marshrutka olisi ollut noin 100 ruplaa vähemmän, mutta olimme sijoitukseemme tyytyväisiä ja kiirehdimme tsekkailemaan rinkkamme koneeseen. Domodedova on todella hieno lentokenttä remontin jälkeen ja löysimme etsimämme englannin/venäjänkielisiä opasteita seuraillen alta aikayksikön. Ehdimme vielä istuskella hetken aikaa turvatarkastuksen jälkeen, kunnes bussi tuli noutamaan viimeisen lastin matkustajia koneeseen. Lennolla Anja jutteli vierustoverinsa kanssa ja sai Adlerin-pojalta Timurilta vielä puhelinnumeronsa siltä varalta, että tarvitsisimme määränpäässä apua. Anjaa naapurin nimi huvitti suuresti, sillä itäsaksalaisena pikku-pioneerina Anjan arjen sankari oli ollut lastenkirjojen Timur! Anu veteli sikeitä lennon ajan, ja minä nukahtelin kynä kädessä matkapäiväkirjaa kirjotellessani. Välillä heräsimme syömään ja juomaan ja sekä lento että vielä laskukin sujuivat kaikin puolin mallikkaasti Mustaa merta ihaillen. Ja rastia seinään kun taas oli takana yksi kunnialla selvitty Sibir Air lento! Vitsi vitsinä! Mielipiteensä on kullakin, mutta itse ainakin käytän yhtä ahkerasti ja yhtä turvallisin mielin SAS:n, Finskin, Deltan ja SibirAirin bonuskorttejani. Aeroflotin kortti on hyllyllä kostoksi muutamasta niin pahasta myöhästymisestä, että antamani karanteeni tuskin loppuu ennen vuoden 2005 matkoja.

Kuvateksti : Anu sai pitää kameransa, koska lopetti Adlerissa valokuvauksen heti kun lentokenttävirkailijat sen kielsivät…

Adlerin kentällä huomasimme ensin tuulessa huojuvat palmut, vihreät nurmet ja ihanan raikkaan merituulen! Ihanaa vaihtelua Helsingin ja Moskovan kylmän ja loskan jälkeen! Jätimme hyvästit Timurille ja pidimme pienen sisäisen kisan siitä, mitä teemme seuraavaksi. Vaihtoehtoina oli lähteä Krasnaya Polyanaan tai Sochiin (Anja) taikka jäädä tutkimaan Adleria (Anu ja Tanja). Enemmistö voitti. Haimme liukuhihnalta kamamme ja todistimme reppuihimme ja lippuihimme kiinnitettyjen numerotarrojen avulla, että ottamamme laukut todella kuuluivat meille. Tämä toimenpide tehdään jokaisella venäläisellä kentällä, niin isolla kuin pienellä. Mielestämme tapa on vallan mallikelpoinen tuoda länteenkin. Saatuamme rinkat selkään, joukkoomme liittyi suuri joukko miehiä tarjoamaan kyytiä, hotellia, ruokaa yms. Miehet huutelivat lähinnä ajoja Krasnaya Polyanaan. Hinnat pyörivät 1000 ruplan kieppeillä eikä kuulemma muita kuljetusmahdollisuuksia ole olemassakaan... Valkkasimme miehistä yhden ja kyselimme Adlerin majoitusmahdollisuuksista. Mies kertoi erittäin hyvästä uudesta hotellista, josta saisimme huoneen 900 ruplalla (3 hlö, 1 yö). Ja taksin rinkkoineen perille 300 ruplaa. Vastasimme haasteeseen kun emme muutakaan keksineet.

Meidät ajettiin Adlerin keskustan ohi melkein meren rantaan asti oikein hienon rakennuksen eteen. Hotellin nimeksi paljastui "Gregor" (Ulitsa Kirova, 11, Adler/Sochi, tel. 44-21-32). Huone osoittautui erittäin houkuttelevaksi (1 parisänky, 1 norm sänky, iso ja siisti kylppäri, telkkari, vedenkeitin, lämmitin ja upea näköala kohti sisämaata ja määräpäätämme Kaukasusta). Kirjauduimme sisään ja lähdimme tutkimaan Adleria ja etsimään ruokaa.

Kuvateksti : Hotellimme ja Adlerin rantabulevardia

Kävelimme 2 minuuttia rannalle ja nautimme upeasta auringon laskusta ja veden liplatuksesta. Adlerin ranta oli kivikkoista. Kerroin Anulle, että Jaltalla ranta on samanlaista ja Anja vahvisti että tilanne on sama myös Sochissa. Itseasiassa kun hieman kävelimme rantabulevardia niin huomasimme että Adlerissa oli myös hiekkarantaa. Rantakaistale kohti pohjoista vaikutti raunioituneelta, ränsistyneeltä ja autiolta, mutta jotenkin niin ihana haikean romanttiselta ja silloin tällöin vastaan guljaavat tai hölkkäävät ihmiset muistuttivat meitä siitä että Adlerissa on elämää. Etsimme rannasta kahvilaa tai ravintolaa, mutta turhaan. Osa paikoista oli sen näköisiä, että eivät aukea varmasti kesäksikään, osa ehkä aukeaa. Ihan rannan loppupäässä eteemme tupsahti ravintola. Kävelimme sisään ja vilkaisimme ruokalistaa. Hinnat olivat edulliset, annokset hyvännäköiset ja paikka tyypillinen venäläinen kahvila/ravintola neonvaloineen ja musiikkeineen. Päätimme kävellä vielä hetken aikaa ennen pimeän tuloa. Tarjoilijatar suositteli paikkaa meille ja sanoi, että illalla tarjolla on myös live-musiikkia. Lupasimme harkita asiaa.

Kuvateksti : Anu tutustumassa Adlerin elintarvike-valikoimaan

Seuraavaksi pistäydyimme pieneen ruokakauppaan. Kassan tyttö oli yhtä innokas jututtamaan meitä kuin kaikki muutkin. Tunne oli kuin pienessä kylässä, jossa vieraitakin kohdellaan kuin omia. Olo oli turvallinen ja rento. Onnellinen siitä, että sai jututtaa ihmisiä ja tutustua heihin. Anja kysyi ostostensa ja muun jutustelun lomassa kassan tytöltä, että kuinka pääsisimme parhaiten Krasnaya Polyanaan. Tyttö säikähti ja kiljaisi ettei sinne voi mennä ja koko reissu on itsemurha! Anullekaan ei auttanut valehdella, koska sekä tytön, että meidän naamat paljastivat ettei kaikki ole kunnossa. Anja kyseli lisää ja minä tulkkasin Anulle. Tyttö kertoi, että tie KP:hen on kapea ja liukas, ja kuskit hulluja. Lupasimme tytölle, että harkitsemme vielä retken peruuttamista. Tosiasiassa kaipasimme toista mielipidettä. Tai niin monennetta että saisimme meitä miellyttävän vastauksen. Emme stressanneet asialla, sillä suunnitelma oli viettää vielä pari päivää Sochissa ja olimme varmoja, että ratkaisu tulisi eteemme siihen mennessä. Tyttö kysyi Anjalta, että olemmeko urheilijoita ja Anja iloisesti myönteli että kyllähän me urheillaankin. Kun kuljeskelimme hetken ymmärsimme mitä tyttö oli tarkoittanut, tuntui nimittäin että läheisestä sanatoriosta juoksenteli jatkuvasti joka suuntaan toinen toistaan pidempijalkaisia urheilijoita joiden takeissa luki Venäjää ja Kazakhstania yms. Adlerissa oli urheilujuhlan tuntua!

Alkoi jo hämärtää emmekä saaneet enää valokuvia, mutta huomioimme sen, että Adlerissa oli paitsi ränistyneitä taloja myös hienoja isoja omakotitaloja. Päättelimme, että Adler lienee hieman Sochia halvempi ja hiljaisempi paikka lomailulle. Sochiin oli vain noin puolen tunnin marshrutka-matka ja Krasnaya Polyanaankin täytyy kulkea nimeomaan Adlerin kautta. Suunnistimme kohti pääkatua jota muistimme ajaneemme hotellille ja löysimme hiljaisesta keskustasta pienen ja mukavan kahvilan keskustan liikenneympyrän kohdilta. Sen mukaan lentokentälle oli 5,2 km ja KP:hen 45. Istuimme ravintolassa tyttöjen asioita jutellen tyttöjen asioita niin kauan että siivouskin oli melkein suoritettu. Ovet suljettiin perässämme klo 20. Emme olleet ihan varmoja siitä, missä hotellimme on eikä meillä ollut karttoja, joten päätimme neuvokkaina tyttöinä kävellä kohti merta ja suunnistaa siitä sitten hotelliimme. Ei ole mitään hienompaa kuin parin hyvän kaverin seura ja meren kohina pimeässä yössä! Hengailimme hetken rannalla ja testattuamme veden lämpötilan näppituntumalla päätin käydä aamu-uinnilla meressä. Muistoksi illasta rannalla jäi taskun pohjalle pieni kivi. Se pääsi kotona Reykjavikin Hard Rock Cafésta hankittuun oluttuoppiin muiden Venäjän kivien joukkoon. Löysimme rannalta vaivatta hotelliimme ja olimme tosi otettuja kun huomasimme, että isäntämme olivat käyneet laittamassa päälle huoneessa olevan lämpöpatterin.

2.2.2004 maanantai

Heräsimme maanantaiaamuna aikaisin ja aika lailla virkeinä. Tytöt kävivät pesulla ja minä vielä lepäilin ja keräilin voimia aamun koitokseeni. Laitoin bikinit alle ja toppatakin ja housut kalsareineen päälle sekä pyyhkeen olalle ja lähdimme kohti rantaa. Pian huomasimme, ettemme olleet suinkaan ainoat aamuvirkut, vaan ranta oli jo pullollaan kävelijöitä, juoksijoita ja kalastajia. Sain ramppikuumeen, joten päätimme kävellä hiukan reunemmalle, jotta emme olisi uteliaiden katseiden alla. Hyvä paikka löytyi, otin toppakamat pois ja hiiviskelin aaltoihin.

Kuvateksti : Kaverit tietävät, että uimaan on päästävä… (Klikkaa isommiksi)

Jo pelkkä ajatus hirvitti niin, että uinnista tuli nopea, mutta tulipa ainakin tehtyä! Uinnin jälkeen vaatteet niskaan, ja aamupalaostoksille hotellin viereiseen kauppaan. Nautiskelimme huoneessa rauhalliseen tahtiin aamiaisen ja ihailimme huoneen ikkunasta avautuvaa Kaukasusta.

Vatsat täynnä pakkailimme kamat, kiitimme huonetta ja kiikutimme rinkat alakertaan. Hotellin pitäjä lupasi pitää silmällä tavaroitamme sillä aikaa kun kiertelimme Adleria ennen Sochiin lähtöä. Päätimme suunnistaa tällä kertaa sisämaahan eli naapuritontilla sijaitsevalle kirkolle. Kirkon pihalla ystävälliset ihmiset neuvoivat meitä käymään myös armenialaisen kirkon luona. Kiittelimme vinkistä ja panimme tuulemaan. Kirkkoa emme koskaan löytäneet, mutta "Мзымта"-joen kylläkin ja komean sotamuistomerkin sen luona.

Käännnyimme joelta taas kohti itää ja Kaukasusta ja pian tulimmekin tuttuun liikenneympyrään ja päätimme tutkia Adlerin keskustaa päivänvalossa. Ensimmäinen löytö oli vessa josta kuljimmekin päivän aikana niin monta kertaa "ohi" että meidät alettiin tuntea melkein nimillä. Pistäydyimme olutostoksilla ja saimme kaupasta selville, että Krasnaya Polyanaan kulkee tavallinen marshrutka linja-auto asemalta ja liput kannattaisi ostaa etukäteen. Päätimme kokeilla onneamme heti ja kipaisimme nurkan taakse linkkuriasemalle. Kassan ikkunassa oli lappu jossa oli bussimme aikataulu. Vuoroja oli useampi päivässä (ensimmäinen vuoro lähti klo 05:40 ja viimeinen iltakuuden aikaan) ja päädyimme yrittää klo 15.00 lähtevään vuoroon. Lippuja sai ostaa vain samalle tai seuraavalle päivälle ja meidän piti ostaa lippu keskiviikolle. Selitimme tädille kassalla, että olimme lähdössä Sochiin ja tarvitsisimme liput ehdottomasti keskiviikolle. Täti pyysi meitä tulemaan paikalle keskiviikkona klo 14.00, ja hän pitäisi meille lippuja varattuina. Kiittelimme kovasti ja skoolasimme edistykselle. Menisimme Krasnaya Polyanaan. Ja aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin kulkevat sinne päivittäin. Kippis rantakaupan tytölle ja itsemurhamatkalle!

Seuraavaksi Anja pakeni valokuvaliikkeeseen ja sai filmiostoksestaan palkkioksi ilmaisen kehityksen. Päätimme tappaa aikaa sen verran, että saamme Omskin kuvat nähtäväksi kahvikupin ääressä. Kävimme vilkaisemassa viereisessä basarissa löytyisikö Anulle housuja, ja menimme Adlerin torille lounaalle. Soppalounas oluineen ei maksanut kuin reilun euron ja maistui hyvälle! Tori oli täynnä herkkuja ja suosikiksemme nousi ihanan väriset ja tuoksuiset mausteet, joita sekä Anu että Anja ostivat isot kasat.

Kuvateksti : Adlerin tori (Klikkaa isommiksi)

Heiluimme hetken keskustassa, joka tuntui olevan yhtä suurta basaaria ja huomattavasti eloisampi paikka kuin edellisenä iltana. Anu kokeili onneaan kolikkopelissä sillä aikaa kun Anja vaihtoi rahaa. Viereisen yksikätisen mies neuvoi meitä ja totesi Anulle, että mikäli tämä mielii voittaa tulee masiinaan sijoittaa rahaa huomattavasti enemmän kuin Anun pitelemä 10 ruplan seteli. Huomasimme reissullamme, että etelän miehillä on pelihimo. Pysyvätpähän pois pahanteosta kun näyttivät illallakin mieluummin pelailevan kadunkulmassa kolikkopelejä kuin juhlivan! Torilta palasimme valokuvausliikkeeseen ja kyselimme missä kuvat olisi hyvä katsoa. Nuoret myyjät neuvoivat meidät paikkaan nimeltä "Treugolnik", mutta totesivatkin paikan olevan liian pimeä kuvien katseluun. Päätimme ottaa oluet ja katsella kuvat joen varressa ulkona. Kuvien ja auringosta nautiskelun jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin hotelliin ja kohti Sochia. Matkalla huomasimme valkokuvausliikkeen nuorison ehdottaman kuppilan joka oli kyltissä tituleerattu jazz-kahvilaksi. Päätimme testata sen paluumatkalla.

Sochiin pääsimme mukavasti marshrutkalla hintaan 15 ruplaa + 5 ruplaa rinkasta per nassu. Matka kesti puolisen tuntia ja tien päällä alkoi jo pimetä sen verran että Sochin näimme ensi kertaa ilta valaistuksessa. Matkan lähestyessä loppua, kanssamatkustajamme ja kuskimme alkoivat kysellä, että mihin meidät passaisi jättää. Vastasimme, että majoitus on haussa ja niinpä eräs ystävällinen rouva sanoi, että meidän kannattaa jäädä pois rautatieasemalla hänen kanssaan ja hän näyttää mistä löydämme yösijan.

Taas kerran tapahtui niinkuin kerrottiin ja pian kävimme jo kauppaa erään mummon kanssa majapaikasta. Babushka Shura pyysi huoneesta 100 ruplaa hengeltä per yö ja sanoi että talo sijaitsee kävelymatkan päässä asemalta valoisan bulevardin varrella. Kipitimme parikymmentä minuuttia, ylitimme matkalla "Sochi"-joen ja saavuimme talolle. Talo oli Sochilaiseen tapaan matala, mutta muuten tyypillinen venäläinen kerrostalo. Onnekkaalla Anulla oli ensikertalaisena jo muutaman päivän reissulla onni tutustua kahteen venäläiseen asuntoon! Babushka Shura tarjosi meille heti teetä ja leipää omatekoisella aprikoosihillolla kyyditettynä. Anun sanavarasto karttui taas kun babushka huuteli "Kushai! Kushai!" ja pussaili Anua poskille. Syödä pitää että jaksaa, niin on! Babushkan mies dedushka (nimi ei meille koskaan paljastunut) tykkäsi kovasti katsella telkkaria eikä meitä juuri huomioinut. Kolmiomme yhdessä huoneessa asui nainen, Ljuba. Babushka ja dedushka nukkuivat olohuoneessa. Babushka oli niin onnellinen, että löysi meidät! Ajattelimme että kävi mummolla tuuri kun ei tarttenut kauempaa seistä asemalla odottamassa kesäisiä turisteja. Ja tulipa siinä teetä siemaillessa vaan mieleen, että mitähän mielenkiintoista telkkarista oikein tuli kun dedushka ei kiireiltään ehtinyt asemalle…

Leivästä eivät nälkäiset turistit täyttyneet emmekä viitsineet mummon kaikkia leipiä syödä joten päätimme lähteä tutkimaan Sochin iltaa ja etsiä ruokapaikan. Tässä vaiheessa shashlik ja punaviini kuulosti hyvältä ja hyvää olimme tulleet hakemaan. Hyppäsimme kadulle ja lupasimme mummolle tulevamme viimeistään yhdeksi kotiin. Mummo neuvoi meille suurpiirteisesti reittiä "Rivieralle". Yritimme tarkkaan katsoa reitin, jotta osaamme vielä takaisin. Lisäksi pyysimme tietysti Babushka Shuraa kirjoittamaan meille muistin tueksi kotimme osoitteen paperille. Pysähdyimme ison hotellin kulmilla kysymään tietä ja ystävällinen parkkipaikan valvoja vastaili auliisti kysymyksiimme. Kaikki ihmiset etelässä tuntuivat niin kohteliailta ja mukavilta! Löysimme tuon "Riviera"-puiston, joka kesäiseen aikaan ilmeisesti toimii huvipuistona ja on varmasti täynnä ihania "kesäkahviloita". Anulla oli mukana muutama ravun pala, joita olimme nauttineet Adlerissa oluen kera. Ne ravut sai syödä suihinsa puistossa joku onnellinen kissa. Löysimme meluisan rantakadun ja sen varrelta monta ravintolaa vierekkäin. Kaikki näyttivät samalta ja kaikista raikui hurja venäläinen poppi. Valitsimme summanmutikassa yhden ravintolan ja kävimme pöytään. Illan aikana seurasimme mielenkiinnolla kuinka viereisen pöydän miesseurue päihtyi ja tanssitti ravintolan naisia. Välillä ravintolan orkesteri soitti ja lauloi niin kovaa ettemme kuulleet omaa ääntämmekään. Ruoka oli herkullista ja sitä oli paljon. 600 grammaa possu-shashlikkia, pullo gruusialaista punaviiniä, muutama olut ja alkuruoat maksoivat 884 ruplaa eli 25 euroa. Musiikki soi päässä taas vielä monta päivää kokemuksen jälkeen. Kotimatkalla tanssahdeltiin ja babushkalle sanottiin että oltiin käveleskelty Rivieralla ja istuskeltu pienessä kahvilassa. Ei vain kehdattu sanoa suoraan, että oltiin ravintolassa ja pistettiin haisemaan moninkertaisesti se määrä mikä heille yöstä maksettiin. Yö nukuttiin taas hyvin ja aamulla nukuttiin pitkään. Mutta niin nukkui dedushkakin ja kuorsasi vielä konserttoa, kun hiippailimme kukin vuorollamme suihkuun.

3.2.2004 tiistai

Sochin ensimmäinen aamu alkoi ja jatkui vesisateella. Liekö tuosta sateesta ja harmaudesta ryytyneenä käytimme kunnolla aikaa aamupesuun ja kahvitteluun ja uskaltauduimme ulos vasta siinä vaiheessa, kun dedushkakin vaihtoi itsensä makuuasennosta istuma-asentoon telkkarin ääreen. Babushka vannotti meitä menemään kasvitieteelliseen puutarhaan, jonne noustaan pientä köysirataa.

Kuvateksti : Anja, Tanja ja Babushka Shura keittiössä ja Tanja osoittelemassa Babushkan postilaatikkoa

Lupasimme harkita asiaa, mutta päätimme ensimmäiseksi käydä tervehtimässä merta. Kävelimme Sochi-joen rantaa ja ohitimme edellisiltaisen ruokapaikkamme.

Kuvateksti : Sochi-joen ranta. (Klikkaa isommiksi)

Täällä teimme Anun kanssa oudon huomion : pulut istuivat puussa! En ole asiantuntija, mutta voisin väittää ettei suomalaiset pulut istu puussa… Anjan mielestä taas puussa istuvissa puluissa ei ollut mitään outoa. Kulttuurieroja?

Seuraava etappi olikin satama ja "Morskoi vokzal" eli meriterminaali. Katselimme lippuluukun tiedotteita ja huomasimme että Sochista pääsee laivalla ainakin Gruusiaan ja Turkkiin. Ilma oli lohduton ja harmaa ja aallot hurjat. Hetken merta ihailtuamme taivas repesi ja seuraavat tarpeemme oli taas hyvin perustasoa eli täytyi saada ruokaa ja suojaa. Onneksi bongasimme laiturille rakennetun "Nord-Vest"-kahvilan.

Kuvateksti : Sochin satamaa, turisti-rantaa ja kahvila "Nord-Vest" (Klikkaa isommiksi)

Kipitimme sisälle ja tilasimme herkut pöytään. Kahvilan seinät olivat kokonaan lasia ja vietimme pöydässä syöden, juoden, jutellen ja maisemia ihaillen useamman tunnin. Laskua saimme aikaan huimat 1376 ruplaa, mikä johtui kaiketi siitä että söimme/joimme jälkiruoatkin ja ravintolassa sai vain tuontiolutta ja niinpä lipittelimmekin aikamme kuluksi Tuborgia. Sadepäivän ravintolakokemus oli kerta kaikkiaan miellyttävä ja Anulle ehdittiin tuossa ajassa kertoa enemmän Venäjä-stooreja kuin mitä useimmat turistit kuulevat koskaan. Innokkaina päätimme jossain välissä uskaltautua ulos, kävellä keskustaan ja jatkaa päivän agendaa jossain keskustan ravintelissa lähempänä muita ihmisiä. Kävelimme rantaa pitkin rankkasateessa, ja poimin taas rannalta mukaani ison kiven muistuttamaan tuosta hullusta hetkestä.

Kävelimme, ostimme matkalla jano-oluet ja vihdoin ja viimein löysimme itsemme tutuilta kulmilta sieltä mistä olimme Sochiin saapuneet. Ja se mikä huomiomme herätti, oli mainos keilauksesta. Lähdimme nuolten osoittamaan suuntaan, kysyimme kerran tietä matkalla ja löysimme keilailupaikan nimeltään "Bombardir" (Ulitsa Vorovskovo, 41). Bombardirin vieressä oli japanilainen ravintola, mutta päätimme kuitenkin tarkistaa mitä ruokaa keilahallissa löytyisi. Löysimmekin kahvilan, jossa saimme täyden tarjoilun. Tuolla kertaa otimme myös vodkat ihan terveyssyistä, ettemme vaan vilustuisi ennen kuin olemme päässeet edes määränpäähämme. Lisäksi Anulle tilattiin maistettavaksi blinit kaviaarilla. Ilta sujui keilaillessa, olutta lipitellessä ja Anun Danielille tekstaillessa. Muutaman kerran onnistuimme jäädyttämään ratamme niin, että pojat tiskiltä tulivat hätiin. Kerran Anu meinasi heittää pallon taaksepäin ja kerran jouduimme vaihtamaan rataa, koska aiheutimme omallemme niin pahan oikosulun, ettei rata enää suostunut starttaamaan keilojen asettelua. Lopulliseksi laskuksi Visalle kirjattiin 1787 ruplaa eli noin 50 euroa. Tuosta keilailun osuus oli 600 ruplaa. Keilailun jälkeen kävelimme kotiin. Kengät ja sukat olivat litimärät, mutta olimme jo melkein tottuneet olotilaan. Babushka Shura oli jo huolesta sekaisin. Kerroimme mummolle olleemme taidemuseossa, mikä oli hyvä veto sillä mummo ei ilmeisesti ollut siellä itse koskaan käynyt eikä halunnut keskustella asiasta enempää vaan kävi nukkumaan. Dedushka kuorsasi niin, että seinät tärisi eikä tiennyt maailman menosta mitään. Seuraavana aamuna oli herättävä aikaisin, ja matka kohti Krasnaya Polyanaa alkaisi. Nukuin kuin tukki niinkuin kaikkina muinakin öinä, joina yleensäkään nukuttiin.

4.2.2004 keskiviikko

Heräsimme aamulla kännykkäni piipitykseen ja totesimme että ulkona satoi vieläkin. Ainoana lohtunamme oli ajatus siitä, että ehkä sade täällä merkitsi lisää lunta vuorille! Kävimme aamupesulla. Anu kieltäytyi suihkusta (wc ei ollut siistein mahdollinen) ja vaikka Anjan kanssa yritimme uhkailla, ettei suihkua löytyisi valttämättä ennen Moskovaa, Anu piti päänsä.

Kuvateksti : Aamukahvit Babushkan keittiössä ja pakkaushommissa huoneessamme

Anja lähti käymään alakerran kaupassa hakemassa muovipusseja, jotta saisi pidettyä rinkkansa sisällön kuivana. Lisäksi päätimme ostaa mummollemme suklaata kiitokseksi, koska emme halunneet antaa rahaakaan enempää kuin mitä oli pyydetty. Anjan saavuttua ojensimme suklaat Babushka Shuralle ja kiitimme majoituksesta ja hyvästä huolenpidosta. Anja aloitti seremonian sanomalla : "Koskapa me kaikki pidämme teen juonnista, niin tässä on Teille pientä herkkua teen kanssa….". Siinä vaihessa babushka ehti jo protestoimaan ja huuteli isoon ääneen, että mikäli niin pidämme teestä ja noista suklaista niin hän laittaisi vettä kiehumaan ja voisimme syödä suklaat pois ennen lähtöämme. Pistimme hanakasti vastaan ja vakuutimme mummon siitä, että suklaat olivat nimenomaan hänelle kiitokseksi. Mummon hyväksyi lopulta asian ja hyvästeli meidät kaikki hellästi lähtiessämme.

Niin jätimme Babushka Shuran, dedushkan ja Ljuban taaksemme ja kävelimme torin kautta rautatieasemalle.

Kuvateksti : Sochin tori, klikkaamalla isommiksi.

Rautatieasemalla oli suunnitelmamme jättää rinkat aamupäiväksi säilöön ja katsella vielä Sochia päiväsaikaan. Ensimmäiseksi söimme aamiaisen aseman vastapäätä olevalla "pottu-kioskilla". "Kroshka"-ketju on ihana venäläinen pikaruokala, josta saa uuniperunoita perivenäläisillä täytteillä. Huhujen mukaan idea on lähtenyt siitä, että joku pienen kylän perhe päätti myydä pottuja moskovalaisille ja nyt kojuja on pitkin ja poikin Moskovaa ja näemmä jopa Sochissa asti! Varsinainen menestystarina Ja niin herkkua!

Kuvateksti : Anja valkkailemassa täytteitä pottuunsa

Mahat täynnä jatkoimme paikalliseen tavarataloon katselemaan. Sieltä Anu löysi äidilleen keräilylahjaksi Sochi-aiheisen lautasen, minä löysin matkaherätyskelloradion (320 ruplaa) ja Anja melkein löysi itselleen seksikkään punaisen uimapuvun Omskin uimahallia varten. Uikkarissa oli läpinäkyvää pintaa enemmän kuin itse uikkaria, mutta koko oli ikävä kyllä liian iso. Lisäksi bongasimme tavaratalossa vielä keksinnön, jota emme olleet vielä nähneet : nimivodka, jossa jokaiselle venäläiselle miehen nimelle oli oma pullonsa! Naisten nimille pulloja emme nähneet…

Kuvateksti : Etsinnöistä huolimatta Anjaa ja Tanjaa ei löytynyt…

Matkalla tavarasäiliölle tarkastimme vielä rautatieaseman edestä opas-tätien plakaatista paikalliset ekskursija vaihtoehdot. Kaupunkikiertoajelua emme enää ehtineet tehdä ja Krasnaya Polyanaan olimme menossa muutenkin. Muut kohteet eivät juuri mieleen jääneet. Taisi olla vesiputousta ja muuta kesäkamaa.

Päästimme pysäkillä jo kaasuttelevan marshrutkan menemään, sillä kamoinemme emme olisi mahtuneet melkein täyteen pikkuautoon. Suunnitelma oli loistava ja seuraavassa saimme vallattua bussin takaosan. Hinnasto oli luonnollisesti sama kuin tullessakin eli 20 + 5 ruplaa per matkustaja kasseineen. Eräs hymyilevä mies tuli kyselemään, että aiommeko todella matkustaa tuolla matrshrutkalla kun kuskikin juuri joi hänen seuranaan pullon vodkaa! Koska emme tienneet oliko tuo vitsi vai ei, päätimme unohtaa koko jutun. Kännissä tai ei, sen verran ammattilainen kuski oli, että matka Adleriin sujui hienosti. Ainoa ongelma oli marshrutkojen yleisin ongelma - ovi. Matkustajat huolehtivat pikku-pakun sivuovesta ja saavat kovan läksytyksen auton isännältä mikäli kohtelevat ovea kaltoin. Ongelma on se, että sievällä käsittelyllä ovi ei aina sulkeudu. Anua nukutti. Minä keskityin katsomaan välkehtivää, ihanaa merta sen mitä huurtuneista ikkunoista näin.

Kuvateksti : Sochin upea rautatieasema ja marshrutka-pysäkki, jolta matkamme jatkui kohti Adleria ja Krasnaya Polyanan bussia.(Klikkaamalla isommiksi)

Saavuimme sateessa Adleriin ja marssimme suoraan täydelle lippuluukulle. Täti muisti meidät ja ojensi meille pöydän alta lippumme. Paikat 15, 16 ja 17 klo 15.00 lähtevään bussiin nro 135. Reissu koversi jokaisen lompakkoa 27 ruplalla (vajaa euro) ja sillä rahalla lunastimme vielä liput rinkoillekin. Meille jäi hyvästä suunnittelusta ja toteutuksesta johtuen melkein tunti tehokasta peliaikaa, joten marssimme syömään siihen baariin mitä valokuvausliikkeen nuoret olivat meille suositelleet pari päivää sitten (Bar "Treugolnik", Ulitsa Kirova, 56, tel 44-37-83). En ole koskaan käynyt saluunassa, mutta tuon kokemuksen jälkeen uskon ymmärtäväni miltä cowboysta länkkärissä tuntuu, kun hän astuu saluunaan. Avasimme oven ja könysimme sisään pimeään baariin kaikkine kamoinemme ja koko asiakaskunta kääntyi katsomaan meitä. Yksinollessa olisi saattanut jännittää, mutta me tytöt heitimme rinkat reippaasti lattialle, venyttelimme muutaman kerran ja painoimme puuta. Anu päätti vielä ottaa meistä komean kuvan ja ihmiset katsoivat jo niin että silmätkin oli vaarassa mennä kieroon, kun Anu seisoskeli keskellä saluunaa digikameroineen ja huuteli "Hallo,hallo!". Baari oli mielenkiintoinen ja taatusti hengailun arvoinen varsinkin silloin kun tarjolla on jazzia! Tilasimme tiskiltä sopat yms lounastarpeet ja oluet. Hintataso ei päätä huimannut. Skoolasimme tulevalle matkalle ja meitä alkoi pikku hiljaa jännittää. Nyt se osuus matkasta, josta meitä oli niin moni pelotellut, oli edessä. Tässä vaiheessa lienee huomautettava, ettei minulla ollut hotellistamme tiedossa muuta kuin puhelimitse kolleegani kertoma nimi ja osoite ja moskovalaisen matkatoimiston vihje siitä, että kylässä on kaksi samannimistä hotellia, joten meidän tulisi olla tarkkana, että osumme oikeaan. Olin maksanut hotellin etukäteen netissä eikä minulla ollut voucheria, ei matkatoimiston numeroa eikä mitään. No, tuurilla oli tähänkin asti tallattu .

Bussissa pääsimme paraatipaikoille takapenkkiin ja saimme laitettua vielä rinkkamme nurkkaan maahan. Lievää paniikki-hilpeyttä herättävä asia oli takaovi, johon rinkkamme nojasivat. Kanssamatkustajien mukaan tuo ovi pidettäisiin koko matkan ajan kiinni. Hyvä juttu, mutta oven vasen yläkulma oli auki niin pahasti, että raosta näki matkalla maisemia. Lähdimme matkaan ja bussi täyttyi pian ihmisistä.

Kuvateksti : Bussimatkalla

Suurin osa porukasta seisoi. Kävimme ensin kääntymässä lentokentällä. Se siitä taksikuskien väitteestä, ettei mitään muuta kulkuneuvoa ole kuin juuri tarjoajan auto. Tämä logiikka päteekin Venäjällä joka paikassa. Moskovan Sheremetova-lentokentältäkin kulkee melkein kaikki muut kulkuvälineet paitsi laiva, joten ensimmäiseen taksikuskiin ei todellakaan kannata retkahtaa. Matkalla meitä viihdytti hyvissä vodkissa oleva vanhempi herra, joka selitteli juttujansa maan ja taivaan välillä ja sai kaikkien matkustajien suut kääntymään hymyyn. Mitä ylemmäs vuoristoon mentiin sitä upeammilta maisemat alkoivat näyttää, sitä enemmän auton ikkunat menivät huuruun ja varpaat palelivat. Takaraivossa jyskytti myös ajatus siitä, että tiethän saattavat olla vaikka jäässä. Kuskin vauhti tuntui vaan kiihtyvän entisestään. Hengähdystauon saimme, kun pysähdyimme matkalla olevan luostarin luokse. Odottamaan jotain kaiketi. Muut autot ajoivat ohitsemme ja naapurin naiset juttelivat, että he olivat joskus odottaneet 1,5 tuntia kun presidentti Putin oli ajanut Krasnaya Polyanasta pois ja tie oli tuolloin tyhjennettävä muista autoista. Kun luostarilta jatkettiin matkaa, alkoi kieputus. Tie kapeni ja muuttui serpentiiniksi, lumi peitti tien ja tienoot ja vuoret ja rotkot alkoivat saada kunnon mittasuhteet. Autot ohittelivat ja kuskit painoivat kaasua pohjaan. Anu paapatti jo siihen tahtiin, että paniikki oli lähellä. Anjasta en tiedä, mutta itse pelkäsin. Yritin pysyä rauhallisena, mutta se oli hankalaa. Tien vieressä näkyi kukkia ja risti. Sanoin panikoivalle Anulle, että onhan niitä Alpeillakin johon Anu vastasi, että siellä on myös nopeusrajoitukset ja lumiketjut. Mitä siihen voisikaan lisätä? Anjan kanssa yritimme rauhoitella Anua sanomalla, että kuski tekee tätä työkseen ja on kulkenut reitin varmasti tuhansia ja tuhansia kertoja. Uskoimmeko siihen itse, en tiedä. Ainakin se lohdutti kunnes sydän hyppäsi taas kurkkuun ja olin varma, että syöksymme rotkoon.

Pian pahin osuus oli ohi ja olimme jonkinlaisessa laaksossa ja myötäilimme jo Adlerissa tutuksi tullutta "Мзымта"-jokea. Ohitimme matkalla muutaman kylän ja ihmettelimme, kun ihmisiä tosiaankin tuntui asuvan sielläkin mikä meidän silmiin näytti olevan "keskellä ei mitään". Jonkin ajan kuluttua taloja alkoi olla enemmänkin ja pikkuhiljaa tajuntaan iski, että olimme saapuneet Krasnaya Polyanaan! Bussi pysähteli silloin tällöin ja ihmisiä riitti joka pysäkille. Olimme pihalla kuin lumiukot. Kylä näytti kylältä! Emme osanneet kuvitellakaan, että minkänäköistä keskustaa meidän kuului etsiä vai kuuluiko meidän etsiä keskustaa ensinkään. Matkalla näimme kadulla hevosia vapaana ja olimme vielä enemmän pihalla… Ainut mikä maallikon silmään näytti tutulle oli vasemmalle puolelle jäävä Radisson SAS hotelli. Siinä vaiheessa olimme jo niin ihmeissämme, ettemme osanneet kuin hypätä ulos bussista.

Olin siinä uskossa, että hotellimme sijaitsi toisen loistohotellin "4 Peaks" lähellä, joten kysyimme neuvoa sinne. Oli kuulemma vielä tietä eteenpäin, neuvoi ystävällinen mummo. Nostimme peukut pystyyn ja viereen kaahasi komea Lada. Ladassa istui perheineen mies, josta tuli vielä hienon reissumme tärkeä palanen. Selitimme miehelle, että etsimme "Zamok"-hotellia, jonka pitäisi olla loistohotellin vieressä. Mies sanoi, ettei pikkuhotellia tiennyt, mutta löytäisimme sen. Mies heitti rinkat takakontiin, pikkutytön etupenkille äidin syliin ja meidät kolme takapenkille. Lada on tilaihme ISOLLA t:llä! 4 Peaks hotelli löytyi vaivatta, mutta sen jälkeen töitä tehtiinkin oikein urakalla reilu 3 varttia ennenkuin hotellimme vihdoin ja viimein löytyi. Krasnaya Polyana tuntui olevan siitä tyypillinen venäläinen kylä, ettei kukaan muista katujen eikä hotellien nimiä. Soitimme jopa kolleegalleni Helsinkiin, jolta kysyttiin moskovalaisen matkatoimiston puhelinnumero. Moskovan Elena-tyttö yritti selvittää kuskillemme osoitetta, mutta tuloksetta. Hevoset kuljeksivat kylillä ja aloimme jo menettää toivomme. Mielialaa ei kauheasti nostattanut se, että 4 Peaksin vieressä oleva mukavannäköinen "Chateau" olisi pelastanut meidät pinteestä hintaan 90 dollaria / yö. Rahaahan se vaan on, mutta harmitti kun en ollut hoitanut osuuttani majoituksen suhteen paremmin. Kunnes. Yhdestä niiltä lukuisista miehistä keneltä pysähdyimme kysymään neuvoa, sai kuskimme vaimoineen ahaa-elämyksen : hotellihan oli lastentarhan vieressä!

Hetken kuluttua kurvasimme jo "Zamok"-hotellin eteen. Vastassa pihalla oli komea nuorimies, jota kutsuimme heti alusta asti Alberto Tombaksi. Kuskimme kyseli, että saisiko meidät hakea seuraavana aamuna rinteeseen. Emme tienneet kylän tapoja, joten sovimme että soittelemme illemmalla tilannekatsauksen. Kuski rustasi numeronsa paperilapulle : 8-918-301-69-19 ja alle Viktor. Kerroin olevamme Tanja, Anu ja Anja, annoimme sovitut 200 ruplaa ja niin me Viktorin kanssa tutustuimme. Kävelimme Alberto Tomban perässä taloon. Se oli upean näköinen suuri harmaa talo, joka näytti linnalta. Hassua ajatella näin jälkikäteen, etten muista maisemia ollenkaan tuolta etsinnältä, ainoastaan loskan mitä koko kylä oli pullollaan. Ja sen ihanan tunteen, kun astuimme sisään uuteen kotiimme! Heti ensimmäisenä oli vastassa lämmin eteinen, jossa roikkui jos jonkin sortin hiihtovarustetta kuivumassa. Olimme huulipyöreänä eteisessä ja kuoriuduimme märistä kengistä. Alberto Tomba kiikutti meille tossuja ja näytti vähintään yhtä hölmistyneeltä kuin mekin, kunnes avasi suunsa ja esitti idean siitä, että näyttäisi meille huoneemme. Matkalla kävelimme keittiön ja pienen ruokasalin ohi ja nousimme lukemattoman määrän kierreportaita. Talo huokui lämpöä ja siellä oli paljon puuta ja valoa. Huoneemme sijaitsivat ylimmässä eli neljännessä kerroksessa ja jalkalihakset ehtivät tuon muutaman päivän aikana totisesti vahvistua portaiden ramppaamisesta! Huoneissamme oli peilit, isot pehmeät patjat vuodevaatteineen sekä naulakko ja pieni kaappi. Katot olivat vinot joten tunnelma oli tiivis, mukava ja lämmin. Meidän kerroksessa oli pari huonetta lisää, niissä oli moskovalaisia turisteja, joihin emme tutustuneet ollenkaan. Lisäksi kerroksessa oli kunnon eurostandardien mukainen vessa suihkuineen! Kolmannessa kerroksessa oli toinen suihkullinen vessa ja muutama huone. Toisessa kerroksessa oli yleinen TV-huone, jossa Alberto Tomban mukaan voisimme istua, jutustella, katsella telkkaria tai videoita ja juoda punkkua.

Kuvateksti : "Zamok"-hotellimme ja kylänraitin heppa

Varmistin Tombalta, että olimme samaa mieltä siitä, että laskun huoneesta olimme maksaneet jo ennakkoon. Tomba vahvisti asian ja taas vierähti yksi kivi sydämeltämme. TV-huonetta emme ehtineet käyttää kertaakaan. Päädyimme ensiseikkailullamme alakertaan, jossa päätimme nauttia 360 ruplan vuorokausihintaan aamiaisen ja illallisen. Ennen illallista ehdimme käväistä naapurikaupassa, josta raahasimme kotiin kunnon lastin juomaa (4 litraa pullovettä, 4 x 0,5 l olutta, pullo hyvää vodkaa, pullo gruusialaista punaviiniä, 2 litran appelsiinimehu, etikassa säilöttyjä tomaatteja ja kurkkuja vodkalle kaveriksi sekä vähän pikkupurtavaa oluen kanssa). Kaupan täti oli hengessä mukana vaikka vähän olimmekin ostoksistamme nolostuneita. Kauppakuitti näytti 344,50 ruplaa eli vajaa kymmenen euroa. Pelkäsimme etukäteen, että Krasnaya Polyanassa hinnat olisivat turistitasoa. Kylässä ne eivät sitä ainakaan olleet.

Kuvateksti : Kyläkauppamme ja ilta koti-baarissa (klikkaa pikkukuvia)

Illallisemme oli jo katettu kun tulimme. Pöydästä tuli parin päivän ajaksi "meidän pöytä" ja ruoka vei kielen mennessään! Marinaksi esittäytynyt nainen ja nuori tyttö tarjoilivat meille alkukeitot, salaatit, pääruoat ja teet/kahvit jälkkäriksi. Hoimme "spasibo" ja "vkusno" niin paljon, että itseämmekin jo ärsytti. Mutta tarkoitimme todella sitä, mitä sanoimme. Illallisen jälkeen soitin Viktorille ja pyysin, että hän hakisi meidät huomenna rinteeseen. Isäntämme sanoivat, että Viktorin pyytämä 100 ruplaa reissusta on täysin käypä hinta. Linnoittauduimme illaksi huoneeseemme, joimme punkkua ja juttelimme. Päivä alkoi tuntua pitkälle ja huomenna olisi edessä uudet seikkailut joten jossain vaiheessa luovutimme ja painuimme pehkuihin.

5.2.2004 torstai

Tämän päivän kohdalla Krasnaya Polyanan kotisivun kalenterissa (www.kraspol.ru) sanotaan : "Пошёл, пошёл, пошёл (тьфу, тьфу, тьфу, чтобы не сглазить). Второй день в Поляне идёт снег. Будем надеяться, что надолго". Polyanassa siis sataa lunta toista päivää. Ja toivotaan, että lunta sataa pitkään….

Me aloittelimme aamun raottamalla verhoa ja ihailemalla ikkunasta avautuvaa maisemaa : Kaukasuksen lumihuiput! Ilma oli vähintäänkin yhtä ihana kuin morsian, joten suorittelimme aamutoimet, kävimme alhaalla maittavalla ja runsaalla aamupalalla ja vedimme hiihtotamineet päälle. Olimme kutakuinkin valmiina päivän koitoksiin kun ystävämme Viktor tuli meitä hakemaan tasan klo 10 sopimuksen mukaisesti. Ihailimme upeita maisemia vartin ajomatkalla hissien ala-asemalle. Kyläkin näytti todella sympaattiselle päivänvalossa! Viktor kertoi omistavansa muutaman hevosen ja ehdottelikin meille seuraavalle päivälle hevosretkeä läheisille lähteille. Jutustelimme alustavasti hintatasosta 200 ruplaa / ratsukko / tunti ja minä tietysti olin innosta sekaisin vanhana hevoshulluna. Anja oli oppinut ratsastamaan kantapään kautta ratsastusvaelluksella Altai-vuoristossa. Ja jos sieltä ensikertalaisena on selvinnyt takaisin, niin selviää mistä tahansa hevoskokemuksesta! Ainoa empijä oli Anu. Viktor vakuutteli meitä hevostensa kiltteydestä ja totesi, että kyllä Anu hommaan pystyy kun kopukoilla ratsastavat lapsetkin!

Viktor kertoili, että Krasnaya Polyanaa kiiteltiin sen upeasta luonnosta, ilmastosta, terveellisistä mineraalilähteistä ja kauniista maisemista jo 1800-luvun lopulla. Paikka kelpasi jopa tsaari Nikolai II:lle, jolle perheineen rakennettiin KP:hen mökki. En tiedä kävivätkö he siellä, mutta olipahan ainakin mahdollisuus .

Perillä Viktor näytti, mistä saamme vuokrattua sukset ja muut varusteet. Lisäksi sovimme tietysti kyydistä kotiin ja Viktor näytti meille, missä Lada seisoskelee viideltä ja odottaa meitä. Marssimme vuokraamoon ja saimme vuokrailtua vehkeet. Anja ja Anu ottivat carving-sukset ja monot hintaan 500 ruplaa. Minä otin tavalliset ("klassikat") kun en ole tainnut koskaan vielä ehtiä carvingeja testaamaan. Oma pakettini maksoi 400 ruplaa. Pantiksi riitti Anjan passi. Kassalla oli jonkun verran jonoa ja aurinko paistoi. Päivälippu teki lompsaan 500 ruplan loven per laskettelija. Lippu ja kontrollisysteemi oli samanlainen kuin mitä Suomenkin rinteillä. Jojo olisi ollut tarpeellinen, mutta meneehän se lippu yhden päivän taskussakin.

Kuvateksti : Maisemia ala-asemalta. Klikkaa!

Katselimme hetken aikaa hissijonon vieressä toimintavinkkejä toisilta vuorillepyrkijöiltä. Merkille pantavaa oli se, että Krasnaya Polyanan tuolihississä sukset otettiin käteen! Lisäksi tietysti turvakaari puuttui ja se oli korvattu hepposen oloisella kettingillä. Muuten hissi vaikutti aivan normaalille ja hissipojat olivat varsin avuliasta porukkaa J. Matkaan lähdettiin joukkueittain eli minä aloittelevan Anjan tukena ja Anu itsekseen. Hissimatka kesti reilu kymmenen minuttia, joten siinä ehti nauttia hyvin maisemista, ja tutkia sekä hissin reittiä että rinteen kuntoa. Täytyy sanoa, että alin rinne ei meitä vakuuttanut. Hissin reitti puolestaan oli mielenkiintoinen. Jossain vaiheessa tajusimme, että kohta hissistä jäätäisiin pois ja matkaa jatkettaisiin toisella samanlaisella. Poisjäänti onnistui sukset kädessäkin ihan hienosti kun avuliaat hissipojat pitelivät tuolia sillä aikaa kun kipitimme monoinemme alta pois. Homma kieltämättä hymyilytti itse kutakin, mutta hymyillä kyllä niissä maisemissa ja siinä säässä kelpasikin!

Toinen hissi jatkoi aivan samalla periaatteella siitä reilusta 700 metristä mihin ensimmäinen hissi meidät jätti. Rinne näytti jo paremmalta, mutta lumi vaikutti jotenkin erilaiselta…. Märältäkö? Matka kesti taas reilu kymmenen minuuttia. Takamusta kylmäsi pikkasen, mutta upeat maisemat ja ihana auringonpaiste piti mielet korkealla.

Kuvateksti : Toisen hissimatkan yläasema 1,144 m

Toisen ja kolmannen hissin vaihteessa (1,144 m) oli jo elämää! Ensimmäisenä pongasimme jonon, sitten ulkokahvilan ja shashlik-kojun. Toisen rinteen yläpäähän viriteltiin juuri aitaa kun saavuimme. Kaksi alinta rinnettä olivat siis kiinni. Meille jäisi laskettavaksi 2 ylintä rinnettä. Päätimme nousta kolmannella hissillä ylös ja testailla suksiamme ensin alimmalla aukiolevalla rinteellä. Kolmas hissimatka taittui jo sukset jalassa joten kädet vapautuivat valokuvaukselle! Matkaa seuraavalle etapille oli taas se sama reilu kymmenen minuuttia ja rinteet hissin alla näytti upeilta! Yläasemalla oli hieno alppimainen kahvila ja hulpeat maisemat!

Kuvateksti : Kolmas hissimatka 1,144 -1,500 m. Klikkaa isommiksi!

Ihailimme maisemia hetken, rohkaisimme mielemme ja lähdimme matkaan. Anu ja minä nautimme hommasta heti ensi hetkistä. Anjalla tuntuman hakemiseen meni hetken kauemmin. Viimeksi uutena vuotena 2003 Ylläksen lastenrinne myllytti Anjan 4-0, joten voi kuvitella että tyttöä jännitti alastulo puolestatoista kilometristä. Erona oli kuitenkin se, että Ylläksellä meitä piiskasi jääsade, kun taas Krasnaya Polyanassa meitä helli aurinko ja hymyilevät ihmiset. Neuvoimme Anjaa parhaamme mukaan ja laskimme alas hissukseen. Välillä toinen meistä paimensi Anjaa ja toinen sai ottaa etäisyyttä ja tuntea vauhdin hurmaa. Rinteet olivat mahtavassa kunnossa! Ja väkeä riitti, mutta ahdasta ei ollut ollenkaan!

Kuvateksti : Rinteessä! Klikkaa.

"Kolmannen rinteen" alaosassa oli myös "munahissi", joten laskimme sekä loppupätkää että koko rinnettä muutamia kertoja. Jossain vaiheessa maisemat katosivat ja tilalle tulivat pilvet. 1,144 metrin hissillä teimme myös uuden havainnon : ihmisillä oli "ass thing" eli "persetavara". Tuo keksintö oli sellainen muovinen saunan istuinalusta, joita meilläkin on kotona neljää eri väriä. Tuollainen vehje takamustensa päälle kuminauhalla kirrattuna oli lähes kaikilla joten sellainen kannattaa itsekkin askarrella jos haluaa sulautua muiden laskijoiden joukkoon. "Persetavara" on varmasti tarpeeseen ainakin hissimatkalla ja ulkokahvilassa istuskellessa.

Kuvateksti : Anu 1,144 m ja shashlik-koju sekä "ass thing"

Päädyimme energianhakureissulle alppikahvilaan puoleentoista kilometriin. Rafla oli täynnä elämästään nauttivia ja hyvin toimeentulevia venäläisiä. Raflassa oli korkea katto, isot ikkunat ja suuri takka jonka hormin päällä ihmiset kuivasivat märkiä hanskojaan ja pipojaan. Venäläistä olutta ei ollut ja se kuvastaa Venäjällä sitä, että asiakaskunta on kallista tuontiolutta arvostava luokka…. Emme antaneet pikkuasian häiritä vaan otimme tuontioluet ja blinit sekä lohen että vadelmahillon kanssa. Herkkua oli. Hinnasta suuri osa oli tietysti tuontioluen osuus.

Kuvateksti : Taukopaikka 1,500 m. Klikkaa isommiksi!

Tauon jälkeen Anja halusi jäädä treenaamaan kolmatta rinnettä ja Anu ja minä päätimme suunnata aina huipuille asti. Hissimatkalla meitä alkoi jännittää, sillä välillä näkyyvyys katosi kokonaan eikä meillä ollut tietoa minne olemme menossa. Karttoja alueesta ei ollut, ja vaikka tiesimmekin että rinteet mutkittelevat hissin molemmin puolin oli olo hieman hutera. Matka ylös kesti noin 15 minuuttia, korkeutta yläasemalla oli reilu 2200 metriä ja näkyvyyttä ei yhtään! Kyselimme hissipojalta että onhan rinteet täällä ylhäällä "normaaleja" kun yhtäkkiä mieleemme tuli kauhukuvia siitä, että joudumme kaiken päälle vielä laskemaan sokkona hyppyreitä ja kumpareikkoja! Poika vain totesi, että "Sinne vaan! Sinne ne kaikki menee!". Niin mekin mentiin. Eikä nähty mitään. Tämä oli jälleen tilanne jolloin Anun suusta pääsi "me kuollaan tänne". Ja jälleen tilanteesta selvittiin hengissä ja hyvin mielin. Matkalla yritimme tähystää rinnettä ja laskea hissukseen. Lumi oli kuin unelma, ja pieni huoli suunnasta antoi laskulle oikeaa seikkailun makua! Välillä rinteessä näkyi värejä jolloin huhuilimme hahmoilta neuvoja. Kaikki vastasivat kyselyihin, että he itse olisivat tiedustelleet samaa. No, emme ainakaan olleet yksin ja onnea toivoteltiin puolin ja toisin. Rinne oli paikotellen jyrkkä, mutta mahtavassa kunnossa ja kun jossain vaiheessa huomasimme olevamme hissikuilun alla ja menossa suuntaan jossa oli näkyvyyttä, pääsimmekin jo nauttimaan täysin rinnoin!

Kuvateksti : Ylin rinne! Klikkaa.

Ohittelimme tutun alppiraflan ja kolmannen rinteen puolivälissä törmäsimme Anjaan. Laskimme yhdessä vielä muutamat mäet ja päätimme että urakka oli siltä erää ohi. Hissit olivat porrastetusti auki, niin että alimmalle tasolle ehti hissillä viideksi. Me olimme hieman etuajassa sillä kello taisi olla hieman yli neljä, kun tyytyväisinä laskimme 1,144 metriin, otimme sukset jalasta ja lähdimme alaspäin menevälle hissille. Hissin vieressä oli pieni kahvila, joka mainosti suuressa kyltissä että "Venäjän presidentti on käynyt meillä lounaalla". Sisällä emme kahvilassa käyneet, mutta kuvan kyllä otimme!

Kuvateksti : Olikohan Putin oikeasti käynyt tuolla…?

Matka jatkui hissillä suksien kanssa kohti ala-asemaa. Anu matkusti Sochilaisen "bisnesmiehen" kanssa. Anu ei puhu venäjää eikä mies kuulemma puhunut englantia, mutta siltikin Anu ehti matkalla alas selvittää miehen ammatin, auton merkin ja asunnon sijainnin. Ei huonosti ollenkaan. Me Anjan kanssa tutkailimme mitä alimmilla rinteillä tapahtui ja persemäkihän se näytti olevan suosiossa. Lienekö laskijoilla oli tuotakin aktiviteettia varten "persetavarat"?

Kuvateksti : Menossa alas

Ala-asemalle päästiin hengissä ja hyvissä voimissa, ja Anja sai passinsa takaisin kun palautimme vuokravälineet. Meillä oli hetki aikaa ennenkuin tapaisimme Viktorin Ladalla, joten päätimme tutkia mitä ala-asema turistille tarjosi. Alhaalla oli joku kahvila/ravintola, hiihtovarustekauppa ja muutama kioski, muttei kai kauheasti muuta. Meidän mielenkiinnon sai 100-prosenttisesti Krasnaya Polyana-teepaidat, joita roikutettiin yhdessä kioskeista. Saimme selvitettyä, että paidat todellakin olivat myynnissä, mutta törmäsimme siihen samaan ongelmaan mihin Venäjällä usein törmää vaatteiden kanssa eli emme löytäneet väriä, kokoa emmekä oikeaa määrää. Yritimme saada punaiset, M-kokoiset T-paidat laskettelulogolla. Niitä ei ollut, mutta yksi vihreä oli ja toinen vihreä, jossa logon lehmä harrasti laskettelun sijasta lumilautailua. Lisäksi meille tarjottiin oransseja, sinisiä, keltaisia yms värejä, mutta koot olivat suuria ja logot olivat kaukana normaalipulliaisen rinteestä ja kuvasivat lähinnä heli-skitä, paraskiitä yms. Anja otti mielihyvin lautailevan lehmän näyttääkseen saavutuksiaan lautailevalle sveitsiläiselle poikaystävälleen Omskissa. Anu puolestaan suostui skippaamaan shoppailukierroksen ja niinpä minulle onnelliselle jäi se kioskin ainoa lasketteleva lehmä! Päivän rinneosuus oli suoritettu ja Viktorkin jo viittoili meille Ladalta.

Kuvateksti : Automme sekä kuskimme Viktor ja Tanja etupenkillä

Sovimme Viktorin kanssa, että seuraavana päivänä lähtisimme testaamaan hänen hevosiansa ja tutkimaan mineraalivesilähdettä. Viktor tulisi hakemaan meidät hieman myöhemmin aamupäivällä koska tarkoituksemme oli illalla vielä hieman juhlia… Kyselimme jo edellisenä iltana hotellimme Marinalta, että olisko meidän mahdollista käydä banjassa. Mahdollisuuksiahan oli ja Marina lupasi niitä selvittää. Kun tulimme kotiin, oli jo melkein ruoka-aika ja Marina ehdotti, että menisimme banjaan ruokailun päälle klo 19.30. Banja olisi meidän yhdeksään asti. Hotellimme Andrei veisi ja hakisi meidät ja lysti maksaisi 400 ruplaa ja sisältäisi teet. Anu oli jo lähellä seuraavaa rastiansa. Aika harvan tulee testattua banjaa heti ekalla Venäjän reissullaan! Ruoka oli taas upeaa ja ehdimme banjaan kutakuinkin ajoissa. Banja oli vastaavan pikku-hotellin pihassa toisella puolella kylää eikä nyt ihan vakuuttanut alkuperäisyydellään, mutta olisi antanut hienot puitteet illanistujaisille. Banja koostui pukuhuoneesta, istuskelutilasta, suihkutilasta missä oli myös kylmävesiallas, sekä itse saunasta. Istuskelutilan pöydän ääreen meille oli katettu teekupit hilloineen. Vesikattila oli puulämmitteisen hellan päällä. Ja tuo hella siirsi lämmön myös seinän taakse kiukaalle. Penkille oli viikattu nätisti pyyhkeet ja "lakanat" toogailua varten. Sauna oli kuuma ja kylmäallas kylmä. Ehdimme juoda tömpsyt tuomastamme vodkapullosta ja juoda pari olutta sekä teet ja kylpeä.

Kuvatekstit : Banja-keikkamme

Olimme ulkona paikanpitäjän toiveiden mukaisesti hieman ennen yhdeksää, jotta paikka ehdittäisiin siivota ennen seuraavia tulijoita. Leikittelimme ajatuksella, että Hannu ja kumppanit olisivat seuraavat kylpijät sillä olin saanut Hannulta pari tekstiviestiä. Matkalaiset kertoivat saapuneensa perille Krasnaya Polyanaan ja matkan rasituksista huolimatta illan ohjelmanumero olisi banja klo 21.00. Eivät tulleet Hannut ja muut, vaan viereisestä baarista raahattiin saunaan kiroileva ja vodka-höyryissä oleva mies. Seisoskelimme pihalla ja huilasimme hurjan banjailun vastapainoksi, ja pian Andrei tulikin hakemaan meitä kotiin. Matkalla joimme Baltikaa, katselimme pimeää kylää ja lumisadetta sekä kuuntelimme täysillä avaruusteknoa. Tuollaiset hetket ovat niitä, mitä on kaikkein hankalin selittää ja piirtää kuviksi, mutta mitkä jäävät päällimmäisinä mieleen pitkäksi aikaa. Kotiin tultua ilmoitimme Marinalle, että bilejalkamme vipattivat ja yritimme kysellä lääkettä ongelmaan. Marina kutsui paikalle tyttärensä Kristinan, joka oli tähän asti toiminut tarjoilijanamme, mutta oli tästä illasta eteenpäin ystävämme. Kristina lähti siis näyttämään meille Krasnaya Polyanan yötä. Kävelimme lastentarhan vierustaa ja käännyimme kaupan kohdalta oikealle kohti kylän päätietä. Matkalla ohitimme Leninin. Puistoa, jossa Lenin-setä kökötti kutsuttiin kuulemma "puistoksi" (Park"). Käppäilimme lumisateessa kohti keskustaa ja matkalla jututimme Kristiinaa ja katselimme taloja. Saavuimme keskustaan ja baariin. Baari oli tyypillinen venäläinen disko, jossa vilkkuvalot pistivät päätä sekaisin ja musiikki soi täysillä tunnelman takaamiseksi. Baarissa oli meidän lisäksi neljän tytön porukka ja tytöillä oli meno päällä. Me otimme muutamat oluet ja pähkinöitä yms. pikkupurtavaa pöytään ja jatkoimme jutustelua. Ilta kului tanssin, juttelun ja kilistelyn merkeissä. Jossain vaiheessa tytöt haihtuivat ja kuppila täyttyi miehistä. Lisäksi kapakkaan tuli kaksi paria. Anja ja Kristina pistivät parastaan tanssilattialla ja Anun kanssa hurrasimme, nautiskelimme olutta, jutustelimme ja tutkiskelimme muita asiakkaita. Aamun tunteina pöytäseurueeseemme liittyi herra, jolle Anu ehti illan aikana antaa pakit useita kertoja. Jutustelimme herran kanssa, ja kuuden pintaan päätimme että oli meidän aika lähteä nukkumaan ennen ratsastusvaellustamme. Hyvin jaksoimme yön Kristinan, 18 v. kanssa! Päivä oli pitkä ja kotimatkalla oli Moskovasta päähän jäänyt Katjusha jo väistynyt ja Pulp Fictionin musiikki ja venäläinen poppi vallannut pääkopan.

6.2.2004 perjantai

Heräsin aamusella kännykän piippaukseen enkä ollut ihan varma kuka ja missä olin. Ajatus selkeni kuitenkin kohtuunopeasti ja sisu voitti ja sain kammettua itseni ylös. Tänään oli siis päivä jolloin pääsisin ratsaille! Aamiainen ei oikein tänään maistunut, ja tarjoilunkin hoiti Marina (Kristina kuulemma nukkui). Tuntui siltä että edellisenä iltana olisi voinut lähteä kotiin pikkaisen aikaisemmin… Varsinkin kun tänään oli se PERJANTAI, mitä kaikki koko ajan hehkuttavat. Bileet Munchausenissa, siis! Sain aamiaispöytään tekstiviestin äidiltä. Viestissä kyseltiin, että enhän ole Moskovassa. Vastailin etten ole, ja katselemme uutisia samasta aiheesta juuri telkkarista aamiaisella Kaukasuksella. Kihlattuni Sandi tekstaili vielä perään. Metroasemat olivat Moskovassa reittimme varrella, mutta onneksi tälläkin kertaa kohtalolla oli meitä varten muita suunnitelmia.

Vedimme ulkoilukamat niskaan ja hyppäsimme Viktorin Ladaan. Ajoimme ensin Radisson SASin kautta rahanvaihto-hommiin. Hotellin rahanvaihtopisteessa kävi valuutan lisäksi myös tärkeimmät luottokortit. Radissonilta ajoimme Viktorin talleille. Pian meille tuotiin 5 hevosta, joista kolme oli satuloitu. Ne kaksi muuta olivat varsoja, mitkä lähtivät retkelle mukaamme treenaamaan sitä päivää varten kun niidenkin täytyy alkaa kanniskella turisteja pitkin ja poikin Krasnaya Polyanan metsiä. Nousimme ratsaille ja Viktorin nuori poika lähti kävelyttämään meitä tien viertä kohti hissien ala-asemaa, josta metsäreitti alkaa. Anua alkoi jännittää ja ihan syystä. Ratsastimme tien viertä ilman kypärää ja autoja riitti. Jossain vaiheessa Anu kieltäytyi jatkamasta pidemmälle ja vaati päästä alas. Pääsihän sieltä ja poika vaihtoi Anjan Anun hevoselle ja otti Anjan hevosen itselleen. Anu käveli sinnikkäästi meidän mukana metsässä , mutta siinä vaiheessa, kun alettiin ylittää pieniä jokia, päätti Anu kääntyä takaisin ja odotella meitä hissien ala-asemalla. Kauan saikin tyttö odotella, sillä meidän reissu kesti ja kesti ja kesti. Käpyttelimme joen vartta hissukseen. En ollut katsonut lähtiessä kelloa ja tuntui, että olimme metsässä ikuisuuden. Nautin olostani ja yritin valokuvailla. Pysähtyä en uskaltanut kuvausta varten, sillä toinen varsoista olisi iskenyt silloin samantien kiinni tammani tisseihin eikä siitä olisi päästy mihinkään. Muutenkin tulin hännänhuippuna aika pitkällä perässä… Krapulaväsymys alkoi pikku hiljaa väistyä kun aivot saivat raitista ilmaa. En oikeastaan miettinyt kauheasti mitään. Muistan vain ajatelleeni, että voisi asiat huonomminkin olla .

Krasnaya Polyanassa voi varmasti rentoutua mihin vuoden aikaan tahansa eivätkä polut taida loppua olitpa sitten jalan, hevosella, taikka suksilla. Sanotaan, että Krasnaya Polyanasta jokainen löytää etsimänsä. Siellä on metsää, jyrkkiä kallioita, vuoria, kirkkaita jokia ja järviä, nopeita koskia, vesiputouksia, vaelluspolkuja, rinteitä, puhdasta ja raikasta ilmaa, mineraalivesilähteitä… Krasnaya Polyanaa ovat romanttisimmat jopa nimittäneet taivaaksi maan päällä, Mustan meren ja Kaukasuksen korkeiden huippujen syleilyssä.

Jossain vaiheessa poika kehotti meitä hyppäämään alas ratsailta ja osoitteli mineraalivesilähteen suuntaan. Olimme Anjan kanssa aikalailla kohmeessa eikä ajatus vedestä juurikaan houkuttanut, mutta koska olimme Viktorin ohjeiden mukaisesti ottaneet tyhjän pullon mukaamme, päätimme sen myös vähintään kohteliaisuussyistä täyttää. Ilma ei ollut kylmä, ja minulla riitti touhua kun puskin laiskaa tammaani eteenpäin, mutta silti vilutti. Silloin tällöin sateleva lumi suli ikävästi reisiin ja varpaita palelsi, sillä kenkämme olivat olleet märät aina Moskovan loskista lähtien. Mieli oli kuitenkin korkealla ja paluumatka sujui paljon nopeammin kuin menomatka. Taitaa olla ikuinen fakta maailman poluilla se, että tuttua tietä takaisin päin tuntuu aina etenevän nopeammin. Toinen varsa piristi itseään sillä, että se jättäytyi jälkeen ja laukkasi meidät kiinni hurjasti pukitellen.

Paluu hissien ala-asemalle oli jännittävä nimittäin joukkoomme liittyi nuori ori. Hevosethan liikuskelevat Krasnaya Polyanassa vapaina. Ori juoksenteli meidän ympärillä ja omat hevosemme tietysti hermostuivat tuosta nuoresta ja yli-innokkaasta tunkeilijasta. Anja oli hevosineen Viktorin pojan suojeluksessa. Tosin poika näytti todella pelokkaalta ja tilanteessa näytti olevan tosi kyseessä…. Oma tammani luimisteli, mutta sain kun saikin pysyttyä orin alta pois ja saumatonta yhteistyötä kanssani teki toinen varsoista. Se pysytteli tammani ja orin välissä ja potkiskeli tunkeilijaa. Kunnon pikku-punk! Olin kauhuissani ja näin jo sieluni silmin makaavani pää kainalossa asvaltilla… Vihdoinkin kaksi miestä sai haettua karkurin talteen ja pääsimme rauhassa takaisin hevosten kotitallille. Anu ja Viktor ajoivat autolla vierellä ja välillä Viktor kävi läpsyttelemässä laiskaa tammaani takamuksille. Kävin vilkaisemassa tallia sisältä. Se oli pieni ja matalakattoinen lato. Tunnelma oli tiivis sillä kaikki hevoset olivat samassa tilassa. Kauran rouskutus oli melkoinen. Taisi hevosillekin käydä lenkki ja loppujännitys hermoille.

Kuvateksti : Ratsailla. Klikkaamalla isommiksi

Sovimme Viktorin kanssa, että hän vie meidät vielä hetkeksi ala-asemalle ja sitten illalliselle kotiin. Matkalla kävimme vielä Viktorin tutuilla katsastamassa hunaja-apajat. Pääsin hunajamyyjän kotiin sisälle. Olohuoneesta meitä katseli pikkutyttö ja nurkassa oli koristeltu, kaunis joulukuusi. Keittiössä kissa kehräsi tyytyväisenä ja tuli jalkoihini möyryämään samalla, kun testasin lusikallisen hunajaa isosta purkista. Herkullista oli, ja litran päätin ostaa. Hinnasta neuvoteltiin hetki ja kaupat tehtiin 100 ruplan kohdalla.

Kuvateksti : Hunajan haussa

Ala-asemalla olimme niin kohmeessa, että halusimme ehdottomasti soppaa siitäkin huolimatta, että Marina ja Kristina kokkailivat parhaillaan meille herkullista illallista. Venäjällä vaan yksinkertaisesti sopat ovat herkullisia ja lämmittävät tehokkaasti. Münchausen-baari (БАР "МЮНГАУЗЕН"), on vastuussa Krasnaya Polyanan afterskistä sekä niiden jatkoista. Baari aukaisee ovensa 10.00 ja jatkaa mainosten mukaan siihen asti kun viimeinenkin asiakas on valmis lähtemään kotiin tai jatkamaan matkaansa muualle J. Tämä on aika tyypillinen tapa pitää ravintoloita/diskoja auki Venäjällä. Mun mielestä se on mahtavaa ja näin jälkeenpäin jaksaa naureskella sillekin, kun opiskeluaikoina Nizhny Novgorodissa oli pakko olla baarissa aamuun asti jos sille tielle lähti. Nimittäin asuntolan ovet olivat lukossa 23.00-06.00 välisen ajan. Mikäli vahtivuoroon ei sattunut tuttuja vahteja niin sisäänvilahtaminen ennen aamua oli mahdotonta… Munchausen oli samantyyppinen alppitalo kun mitä kolmannella tasolla oleva rinneravintolakin oli. Baarissa oli korkea katto, paksut kattoparrut ja suuret ikkunat. Ja keskellä takka! Kuivattelimme takan ääressä kenkämme ja sukkamme ja ilo oli suuri, kun huomasin, että ruokalistalla tarjottiin sushia! Istuskelimme, lämmittelimme, nautiskelimme "alkupalamme" ja seurasimme Afterski:n hidasta alkua. "Alkupalamme" eli kala-salaatti, 3 Seljanka-keittoa, setti erilaisia susheja, kolme puolenlitran Baltika seiskaa ja aski Winston lighteja maksoi 832 ruplaa, ja kuitissa luki "Hymyilkää, ihmiset, hymyilkää!". Baltika maksoi reilu 30 ruplaa kappale. Tupaan tuli suuri joukko saksalaisia, jotka vaikuttivat ekspereiltä ja puhuivat taukoamatta heli-skiistä. Ajattelin, että mikäli tuo naurava saksalaisporukka jaksaa iltaan asti niin bileistä tulee hurjat. Hannulle laitettiin rinteeseen tekstiviesti, siitä että olemme alhaalla. Hannua ei nähty tälläkään kertaa, sillä kunnon hiihtäjät ovat rinteessä viimeiseen sekuntiin asti, kun taas turistit sopivat viideltä treffit Ladalle Viktorin kanssa ja lähtevät kotiin rentoutumaan ja valmistautumaan iltaa varten .

Maksoimme Viktorille päivän palveluksista 1500 ruplaa eli kolmesta hevosesta ja autokyydeistä. Lisäksi sovimme, että Viktor veisi meidät seuraavana päivänä Adlerin lentokentälle. Sovimme hinnaksi 100 ruplaa per nuppi ja lähtisimme liikkeelle klo 13.00. Sääennusteesta ei ollut tietoakaan. Eikä matkan kestosta, koska se riippuisi siitä, että joudutaanko matkalla odottamaan jne. Kotona ehdimme ottaa "powernap"-torkut ennen illallista ja illallisen jälkeen aloimme suunnitella illan kuvioita. Hannulta tuli viesti Afterskiistä.

Pääsimme Munchauseniin tekno-Andrein kyydillä. Poltimme pihalla tähtisädetikut ja yritimme nostattaa väsynyttä mielialaamme. Baarissa roikuimme hetken aikaa tiskillä ja totesimme baarimikkojen olevan mukavaa porukkaa. Olut meinasi tulla korvista ulos, joten tilasin raikkaan Gin-Tonicin. Bongasimme Alberto Tomban ja muutamia tutunnäköisiä ihmisiä, jotka joko asuivat hotellissamme taikka olivat siellä töissä. Vilkuttelimme ja virnuilimme kohteliaan etäisesti puolin ja toisin, emmekä tuossa vaiheessa osanneet vielä arvatakaan kuinka loppuillasta jo olisimme samaa porukkaa. Siirryimme yläkertaan ja katselin kaihoisasti pöytiin, mitkä notkuivat ruokaa ja hyvää meininkiä. Anja ja Anu innostuivat ideastani tilata jotain koristetta meillekin kahden oluttuopin ja ginin lisäksi. Tilasin siis pöytään lohta, vihannes-assortimentin, sushi-rullia sekä pullon punaviiniä. Laskusta tuli aika hurja, sillä Moldovialainen ja Gruusialainen punaviini oli loppu, ja päädyin tilaamaan melkein kalleinta punkkua mitä listalta löytyi. Argentiinalainen maksoi 900 ruplaa pullo. Ruoka maksoi 300 ruplaa.

Kuvateksti : Krasnaya Polyanan iltaa ja Bar Münchausenin tarjoilut. Klikkaa kuvia.

Yhtäkkiä valot räpsäytettiin kiinni, kynttilät saivat maailman näyttämään tunnelmalliselta ja rauhalliselta ja isot ikkunat paljastivat kuinka ulkona satoi valtavia lumihiutaleita. Eikä siinä vielä kaikki! Todella taitava Saksofonisti alkoi panna parastaan ja porukka suorastaan räjähti tanssimaan! Naapuripöydästä liittyi seuraamme nuori mies, Anton, joka ystävänsä kanssa reissussa oli Rostov-na-Donusta. Lisäksi seurueessa oli nuori neiti Samarasta, Jaana. Porukka oli tavannut toisensa täällä edellisenä vuonna ja rentoutuivat nyt samassa seurueessa toistamiseen. Olen ymmärtänyt, että tuollainen "tutustutaan-ja-nähdään-joka-vuosi-samassa-paikassa-samaan-aikaan"-kuvio on aika tyypillinen Krasnaya Polyanassa. Anton puhui hyvää englantia ja sai varsin helposti houkuteltua minut tanssilattialle. Siellä meininki oli jo hurja ja tunnelma korkealla katossa. Saksofonisti luukutti menemään ja ihmiset olivat hulluina. Tanssilattialla oli huippuhyvä henki ja kaikki olivat keskenään kavereita ja kannustivat toinen toisiaan hurjiin suorituksiin. Tanssilattialle mahtui harmaatukkainen hiihto-opettaja-legenda Jura, muutama hiphop-vaatteissa tallaileva nuorimies, minä ja kaiken karvainen kirjo venäläisturisteja ja kyläläisiä. Myös Thomas, yksi saksalaisista, oli selvinnyt tänne asti. Hannua ja kumppaneita ei näkynyt. Pian jo Anja ja Anukin olivat täydessä vauhdissa. Tanssimme ja istuskelimme Antonin seurueen kanssa, kunnes Anu ja minä päätimme lähteä tutkimusretkelle alakertaan. Sieltä löysimme vaaleatukkaisen nuoren tytön, joka esitteli itsensä Alberto Tomban eli Sashan tyttöystäväksi Olgaksi. Olja puhui tosi kaunista englantia ja kertoi olevansa Sochista ja viettävänsä kaikki vapaahetkensä Krasnaya Polyanassa. Olja oli lähdössä opiskelemaan ja/tai katsomaan maailmaa Espanjaan ja jaksoi kertoa ja kysellä ja olla kiinnostunut ja innostunut meistä. Olja esitteli meidät Sashalle sekä nuorelle moskovalaispariskunnalle Anjalle ja Andreille, jotka asuivat myös hotellissamme. Anjakin löysi tiensä alakertaan kun Anton seurueineen tulivat ilmoittamaan, että päivä oli pulkassa ja oli kotiinlähdön aika. Annoin Antonille käyntikorttini, sillä Rostov-na-Donussa en ollut vielä käynyt ja mikä onkaan parempaa kuin omistaa ystävä uudessa kaupungissa!

Kuvateksti : Münchausenin fantastiset afterskiin jälkipelit (klikkaa isommiksi)

Jatkoimme iltaa uusien ystäviemme seurassa. Takka loimusi, kippistelimme ja tanssimme ja hiki virtasi. Jossain vaiheessa Anja, Olja ja Andrei saivat houkuteltua minut venäläiseen viilennykseen. Menimme nimittäin ulos syömään taivaaltaleijailevia lumihiutaleita ja leikkimään lumisotaa! T-paidoissa . Sama kuvio jatkui koko illan ja hauskaa oli! Saksofonisti oli jossain vaiheessa lopettanut shownsa ja disko täytti baarin. Levylautasella oli sekä venäläisiä ja ulkolaisia biisejä ja koko baari tanssi ja juhli! Ja välillä käytiin ulkona sotimassa melkein koko baarin voimin! Mun mielestä Munchausenin bileet olivat taivas. Tunnelma toi mieleen tuli aikoinaan tehdyt hiihtoreissut rentoon Itävaltaan. Vaan Krasnaya Polyanassapa saa kaupanpäälle vielä aimo annoksen aitoa venäläistä menoa ja meininkiä!!!

Kello oli pitkälle yli kuuden, kun musiikki hiljeni ja meistä alkoi tuntua että kotiin olisi mukava päästä. Moskovan Anja(kin) oli hiprakassa ja yritti treenata englantia ja kutsua meidät hotellissa jatkoille. Anja ja Anu eivät vaikuttaneet innostuneilta, joten Anja pommitti minua niin että lupasin harkita asiaa. Andrei osti kotiinviemisiksi kaksi pussia olutta baarista ja soitti meille taksin. Juuri kun olimme lähdössä, heräsi Munchausen taas eloon ja musiikki räjähti soimaan. Lähtöpäätöstä ei peruttu ja lähdimme hyvällä mielellä. Olihan tiedossa vielä jatkot. Taksissa Moskovan Anja lauloi meille venäläisiä sävelmiä. Kuskimme ajoi kuin hullu, satoi lunta, Anja vieressäni lauloi laulamistaan, Anja ja Anu nukkuivat ja Andrei vahti oluitamme etupenkillä. Tunnelma oli ihana.

Kun tultiin kotiin, oli Marina jo valmistamassa aamiaista. Anja ja Anu painuivat pehkuihin ja minä siirryin kolmanteen kerrokseen uusien tuttavien luokse. Istuskelimme ja joimme Coronaa sekä katselimme läppäriltä Anjan ja Andrein valokuvia Suomen reissulta. Jossain välissä Anja ehdotti "ekskursijaa" pihalle viereisen pikku-joen rannalle. Ja sinnehän sitten mentiin! Ennenkuin sain haihduttua nukkumaan, otimme vielä pari valokuvaa ja vaihdoimme sähköpostiosoitteet. Olimmehan jo sopineet, että kesällä Anja ja Andrei ottavat mut kyytiin Helsingistä ja lähdetään kalalle! Kova poika ajamaan se Andrei, kun oli ihan satavarma, että ajaisi yhdessä yössä Moskovasta Helsinkiin…

Kuvateksti : Jatkot eivät ole jatkot ellei bilekavereista saa kuvia…

07.02.2004 lauantai

"Tästä päivästä lähtien lauantaisin ja sunnuntaisin hiihtoaikaa on tunti enemmän ja hissi ylimmälle huipulle sulkeutuu vasta klo 16:45. Hurraa!". Ja meillä oli kotiinlähtö edessä

Herästys aamulla tuntui aivan liian aikaiselta, mutta olo oli fantastinen ja aamun ensimmäinen ajatus oli, että tuollaiset kuuluu bileiden ollakin! Ajatus kotiinlähdöstä tuntui todella ankealta, Krasnaya Polyana kun oli kuin lintukoto, jossa vaan telkkarista katsottiin ison maailman ihmeitä ja ongelmia ja nautittiin elämästä.

Viktorhan tulisi meitä noutamaan klo 13.00, mutta ennen sitä oli tarkoitus vielä käppäillä kylillä ja otella muutama valokuva. Kuulemma nukkumaan mentyäni oli Moskovan Anja tullut pitämään Marinalle seuraa yhdeksään asti. Joillakin se kunto vaan yksinkertaisesti kestää vähän enemmän J. Raahasimme jo rinkkamme alas ja aamiaisen yhteydessä meidän oli tarkoitus vihdoinkin maksaa Marinalle puolihoidosta. Lasku per naamataulu oli 360 ruplaa / päivä / 2 ateriaa. Maksoimme ilomielin sillä hetket Zamokissa olivat todella upeita! Itseasiassa olimme yrittäneet suorittaa maksua joka päivä jottemme tuhlaisi rahoja mihinkään muuhun, mutta venäläiseen tapaan Marina halusi jättää maksamisen viimeiseen hetkeen. Samanlaisena esimerkkinä on se, että kokemukseni mukaan venäläinen ei juurikaan sovi mitään etukäteen vaan haluaa aina, että soitetaan edellisenä iltana ja lyödään homma sitten vasta lukkoon.

Koko talollinen sekä paikallisia että turisteja oli aika huonossa hapessa. Paitsi Kristina, joka jätti eilisen riekkumisen väliin kokonaan. Kristina lähti mukaan kävelylle. Anja jutusteli tytön kanssa ja Kristina näytteli meille nähtävyyksiä, mm. puiston nimeltään "Puisto" Lenin-patsaineen, keskustan, ja entisen koulunsa. Vuoret olivat taas suurimmalta osin pilvien peitossa, joten pystyin vain kuvittelemaan miltä tuntuu olla välitunnilla kirkkaana päivänä. Ei meillä vaan Oulussa ollut sellaisia maisemia koulun pihalla! Moikkailimme muutamia kyläläisiä ja Anu otteli valokuvia. Kenkämme olivat edelleenkin märkinä ja maa loskassa.

Kuvateksti : Krasnaya Polyanan kylänraittia. (Suurenna klikkaamalla)

Palailimme kotiin ja sen jälkeen alkoi lähtövalmistelut. Ensimmäiseksi meidän täytyi kirjoittaa talonväen muistojen seinälle kiitoksemme. Kiittelimme kahdessa osastossa eli Anun Kristinalle antaman seinälle ripustetun München-nallen lähettyville tuli ensin Omskin saksalaisen terveiset ja sen jälkeen suomalaisten. Olisin halunnut sanoa paljon enemmän kuin mitä sanoimme, mutta kun inspiraatio ei aina iske oikeassa hetkessä eikä venäjäksi paperille vaan tule kaikki mitä haluaisi.

Kuvateksti : Zamokin väki

Marinalta saimme pienet korukivet, mitkä oli Krasnaya Polyanan vuorilta peräisin. Seinälle täytyi vielä laittaa ryhmäkuva joten otettiin sellaisiakin, sekä meille että heille. Marina luovutti meille Zamokin komeat käyntikortit (Ul. Aisho, 21, tel 8-622-430-800), ja lupasimme suositella tuota fantastista hotellia kaikille! Tämän jälkeen ohjelmassa seurasi vielä perivenäläinen tapa, eli meidän äytyi istua hiljaa porukalla jottei matkalla sattuisi vastoinkäymisiä. Joku fuskasi tässä osiossa, koska aivan ongelmitta ei reissu kotiin taittunut . Hyvästit olivat hankalat niinkuin aina. Rankimmat Venäjältä olivat lienee ne, kun lähdin kotiin Nizhny Novgorodin opiskeluista ja töistä. Kaikki ystäväni olivat saatilla, eikä vain seisoskelemassa laiturilla vaan he juoksemassa pitkän matkaa junan rinnalla! Minä katselin ikkunasta, siemailin heidän ostamaa Baltikaa hermoja rauhottaakseni ja naapurin pappa piteli kättäni lohdutukseksi poskille valuvista kyynelistä. Silloin ajattelin etten koskaan enää saa noita hetkiä takaisin. Ja kuinka väärässä tuolloin tulikaan oltua. Onneksi .

Minä istahdin Viktorin kanssa etupenkille, ja tytöt Viktorin Anja-tytön kanssa takapenkille. Jättimäiset rinkat luiskahtivat taas ihan huomaamatta Viktorin Ladan takaluukkuun. Sasha Tomba jäi vilkuttelemaan tielle ja naiset vilkuttelivat ovelta ja me yritimme lähteä matkaan. Jostain syystä Lada ei halunnut käynnistyä ja sekunnin murto-osan jo ajattelin, että tässä sitä taas ollaan… Silloin Igor pakotti hellällä kädenliikkeellä Ladansa käyntiin. Kummastuttaa vieläkin, että kuinka tuollaiset ihmeet on mahdollisia ilman mekaanikkoja? Teimme matkaa huomattavasti nopeammin kuin bussilla tullessamme. Jouduimme tosin taas hetken aikaa odottelemaan ennen tien hankalinta ja kapeinta osuutta, mutta kun matkaan sitten päästiin niin sitä painettiin kaasuakin kaksi kertaa kovemmalla teholla! Autossa olo tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin bussissa, jossa ei nähnyt eteen eikä kunnolla sivullekaan. Kaikki vaikean osuuden mutkat oli tehty toiselta sivulta avonaisiksi "tunneleiksi", varmaan suojaksi mahdollisilta kivivyöryiltä. Pitkin matkaa oli tunneleissa työmiehiä avotulineen. Saavuimme perille Adlerin lentokentälle hyvissä ajoin, maksoimme Igorille ja hyvästelimme uuden ystävämme. Ainoa asia mikä jäi harmittamaan oli se, että valokuva Viktorista jäi ottamatta. Lentomme lähtöselvitykseen oli vielä aikaa joten vaihdoin Moskovaa ja keskinäisiä velkojamme varten rahaa ja menimme viereiseen kahvilaan odottelemaan. Anukin kävi jo tottuneesti lentokentän vessassa silmääkään räpsäyttämättä.

Krasnaya Polyanaan olisi muuten päässyt keväällä 2004 paitsi lentäen myös junalla N:o 12C/Ч Moskovan Kazanskii-asemalta, tai junalla ?79/80 Moskovan Kurskii-asemalta. Molemmat junat kulkevat Adleriin asti. Lisätietoja netistä (www.poezda.net), juna-asemilta (Kurskii puh. (095) 916 20 03 tai Kazanskii (095) 264 65 56) tai junaliikenteen informaatiokeskuksesta Moskovasta (puh (095) 266 93 33. Pietarin Sankt-Peterburg Glavnii-asemalta Adleriin pääsee Moskovan kautta junalla ?35/36?. Ajantasalla olevaa infoa venäjäksi osoitteessa : http://www.kraspol.ru

Ensimmäinen kovemman luokan yllätys odotti meitä passintarkastuksessa lähtöselvityksessä, kun miliisi puheli kolleegansa kanssa olemattomista rekisteröinneistämme ja umpeen menneistä viisumeista. Kuviohan papereissamme oli seuraavanlainen. Anjalla oli marraskuussa 2003 umpeutunut viisumi, joka oli korvattu rekisteröinnillä Omskissa aina kesään 2004 asti. Miliisin mielestä tuolloin oli hyvä liikuskella vain Omskissa, koska muuten liikumiseen Venäjällä tarvitsee ulkomaalainen viisumin. Lisäksi Anjalta puuttui rekisteröinti lomamme ajalta. Oikein kaiketi, tilanne 1-0 miliisille. Minulla ja Anulla oli ongelmana se, että olimme rekisteröityneet Moskovassa yhdeksi päiväksi ja sen jälkeen meillä ei ollut rekisteröintiä kokonaiselta viikolta. Lisäksi minulla on business-viisumi, jonka kanssa periaatteessa edellytetään yöpymistä hotellissa. Selvitimme, että Moskovassa rekisteröidyn yön lisäksi olimme yhden yön Adlerissa, 2 Sochissa ja 3 yötä, joista yksi oli viikonloppua, Krasnaya Polyanassa. Selitin, että näin ollen emme itseasiassa olleet missään paikassa kolmea vuorokautta eikä meidän näin ollen tarvinnutkaan rekisteröityä. Väärin! Miliisi selvitti, että koko alue on Sochin alaisuudessa joten olimme itseasiassa olleet paikassa jo 5 arki- ja yhden viikonloppuyön rekisteröitymättä. Näin tyrmättiin selitys, jonka olen aina aikonut kertoa rekisteröimättömyydestä kysyttäessä. Tähän asti sitä ei ole kysytty ja nyt se ei auttanut. 2-0 miliisille. Kissa ja hiiri-leikki. Mietimme puolin ja toisin mitä tehdä, ja punnitsimme vaihtoehtoja. Miliisi sanoi, että voisimme maksaa sakkoa 515 ruplaa / henkilö ja siirtyä lennollemme. Muussa tapauksessa asiaa lähdettäisiin selvittämään Sochiin asti ja siihen tietysti tuhrautuisi sen verran aikaa että voisimme lentää seuraavana päivänä… Meillä ei ollut aikaa eikä intoa jäädä odottamaan ja niinpä teimme nopean ratkaisun ja maksoimme tarvittavan sakon. Kuittia tai mitään korjausta dokumentteihin emme saaneet, mutta ajattelimme ettei sen ole väliä sillä Moskovassa saamme rekisteröinnin viimeiseltä yöltä ja rajalla voimme tarvittaessa yrittää selitystäni uudelleen toisilla matkakohteilla. Anjaa huoletti hieman viisumista aiheutunut häly, koska häntä nimenomaan ohjattiin Omskissa rekisteröitymään eikä pidentämään viisumin voimassaoloaikaa. Anu ei ollut epäreilusta tilanteesta tyytyväinen, enkä minä liioin, mutta ratkaisu oli omamme. Miliisi ei ollut suinkaan vain epämiellyttävä kuten Anu sanoi, vaan myös oikeassa. Emme rekisteröityneet ja joku huomasi siinä tilaisuutensa koittaneen. Kolmelta "rikolliselta" suomalaistytöltä saatu raha oli iso lisä olemattomaan palkkaan. Minua huolehti tilanteessa eniten se muutos, mikä lyhyessä ajassa on tapahtunut. Ennen ei välitetty ja nyt yhtäkkiä välitettiin. Toisaalta hyvä, että tilannetta seurataan sillä luohan se jo turvallisuuden tunnettakin, mutta ikävä jos tarvitsee omia matkatottumuksia muutella ja alkaa asua hotelleissa tai vaihtoehtoisesti alkaa tuhlata aikaa rekisteröintiviranomaisten luona OVIRissa. Ja kaikkein ankeinta on se, jos kuvioon tarvitsee sekoittaa vielä ne ihmiset joiden luona asuu. Anu kysyi, että kannattaako tuollaisessa tilanteessa ehdottaa lahjuksia. Mielestäni ei, koska on kaiketi parempi antaa ihmisen itse ehdottaa asiaa, silloin kaikilla on helpompi olla tilanteessa. Itse en ole koskaan ehdottanut, en ole joutunut maksamaankaan lahjuksia kuin pari kertaa, enkä missään nimessä halua kannattaa tuota joidenkin kovastikin suosimaa tapaa! Joskus silmät vain täytyy sulkea, jotta pääsee eteenpäin. Niin nytkin, vaikka taas se sattui.

Koneessa kuitenkin unohdimme asian, kun aloimme hermoilla toisesta. Lensimme, lensimme, lensimme, ja todella alhaisessa korkeudessa. Vaan emme laskeutuneet. Meidän olisi pitänyt olla perillä 19.00, mutta kello oli kolme varttia enemmän ja Anja oli vaarassa missata jatkolentonsa ja Anu ja minä jo sovitun tapaamisen Dimkan kanssa noin klo 21 dinnerin merkeissä. Jossain vaiheessa joku kysyi lentoemolta, että miksi emme laskeudu ja sai vastaukseksi tiedon siitä, että kaikkialla Moskovassa on niin huono keli, että kaikki kentät ovat kiinni. Kiitos paljon tiedosta! Voisiko tuollaisen asian kuuluttaa lentokoneen radiosta? Ja mieluummin kuudella kielellä, jotta kaikki matkustajat tietäisivät mikä tilanne on!

Siispä kiertelimme Moskovaa omalla paikallamme jonossa kuten kaikki muutkin koneet… Siinä vaiheessa mieleen tuli, että eihän lentsikkaan voi lahdata rajatonta määrää bensaa! Sama ajatus tuli muillekin ja taas lentoemoja vaivattiin. Lentoemot sanoivat, että mikäli tilanne menee oikein pahaksi niin lentäisimme Nizhny Novgorodiin. Nizhny Novgorodiin! Olen aina sanonut ettei ole yhtään reissua ilman Nizhnyä ja taas väitettäni todistetaan todeksi! Mietimme tilannetta. Mikäli laskeutuisimme Nizhnyyn, ei Anjan Omskin konekaan pääsisi nousemaan. Toinen asia tietysti oli, että olisiko se ensimmäisten joukossa lähdössä ilman parannuttua vai ehtisikö Anja siihen sen jälkeen kun Domodedova aukaistaan. Kunhan laskeutuisimme voisin laittaa Dimkalle tekstiviestin, joten hänetkin saataisiin ajan tasalle tilanteesta. Mietimme jopa Anun kanssa, että poistuisimme koneesta ja jäisimme yöksi Nizhnyyn. Aamun ekalla junalla ehtisimme vielä loistavasti Dashan synttäreillekin illaksi ja illan Helsingin junaan myös. Ihmiset rauhoittuivat ja alkoivat touhuta asioitansa ajankuluksi. Minäkin menin vessaan ja palattuani edessämme istuva herra sanoi, että viimeisten huhujen mukaan laskeudummekin tuota pikaa Moskovaan.

Pian alkoikin näkyä valoja ja kehoitin Anua katselemaan maisemia, jotta pää saisi muuta mietittävää. Lensimme edelleenkin todella alhaalla. Valoja näkyi ja paljon, mutta jotenkin minua oudoksutti. Moskovan kokoinen läntti tuo valomeri ei ollut, enkä oikein jaksanut uskoa, että eteläisen lentokentän lähistölläkään valot näyttäisi tuolta. Katselimme maisemia ja kun teimme selvää laskuun viittaavaa liikehdintää niin hoksasin toistavani ääneen mantraa "toivottavasti laskeudumme kiitoradalle, toivottavasti laskeudumme kiitoradalle…". En nähnyt ensimmäistäkään kiitorataa paikallistavaa valoa.

Laskeuduimme ja kansa hurrasi innoissaan! Kunnes lentoemo nappasi vihdoin ja viimein mikrofonin ja toivotti matkustajat tervetulleeksi - Nizhny Novgorodiin! No niin, näinhän se aina loppujen lopuksi käy. Olimme siis kotona! Ihmiset kaivoivat kännyköitä esiin ja kaikkien huulilla oli päivän sana "Nizhny Novgorod". Nautin tilanteesta ja laitoin itsekin viestin Liljalle Nizhnyyn ja Dimkalle. En osannut kertoa tarkemmin mitä tapahtuu, mutta lupasin pitää heidät ajantasalla. Seuraavaksi halusimme ulos nuuhkimaan raitista ilmaa, mikä koneessa oli jo loppumaisillaan. Ei, ei ja vielä kerran ei! Ulos ei saanut mennä. Matkustajat alkoivat hermostua ja lentoemot myös. Tivasimme emoilta tietoa ja he sanoivat etteivät tiedä mitään. Halusimme ulos, sinne ei saanut mennä. Ovea lähimpänä istui meille tuntemattomaksi jäänyt moskovalainen porukka Zamok-hotellistamme. He virnuilivat yrityksellemme ja huutelivat ettemme ole Englannissa… Jonkin ajan kuluttua alkoi juomatarjoilu - pieni lasillinen mineraalivettä. Pyyntöäni toisesta lasillisesta ei rekisteröity. Yritin kysyä lentoemolta, että voisimmeko jäädä kyydistä Nizhnyssä. Hän piti minua hulluna ja kielsi asian jyrkästi. Alkoholista piti maksaa, eikä haluamaansa saanut, sillä olut oli loppunut. Dimka ehti soittaa tähän väliin ja toi huumorinvireen ehdottamalla, että soittaisin hänen äidilleen joka voisi toimittaa meille olutta koneeseen. Puhelun jälkeen nuori stuertti suositteli meille punaviiniä ja tilasimmekin pullon kysymättä mitä se maksaa. Muutama penkkirivi ennen meitä alkoi tappelu. Pahasti päissään oleva moskovalainen mies ja tanakka temperamenttinen tumma mies Kaukasukselta joutuivat sanaharkkaan. Moskovalainen syöksyi ikkunapaikaltaan koneen käytävälle ja kävi tanakkaan mieheen kiinni. Stuerttimme kaatui maahan ja Tupolevin eteen-alas-taipuvat penkit antoivat periksi miesten painin alla. Me katselimme ihmeissämme ja pidimme tiukasti kiinni viinistä. Matkustajat saivat eroteltua riitapukarit toisistaan. Paikalle kutsuttiin miliisi ja he veivät moskovalaisen riitapukarin rauhoittumaan ekaan luokkaan! Koko koneen peräpää riemastui : "me halutaan kanssa!". Lopulta odottelu sujui rauhallisesti ja "pelasimme" Anjan ohjaamaa ajatusleikkiä. Anulla ja mulla ei yksinkertaisesti leikannut vaikka Anja yritti tehdä asian meille mahdollisimman helpoksi. Mikä siis on tilanne, jossa Saksassa lähetetään elävästä ihmisestä irrotettua käsivartta postitse saajalta toiselle kaupungista toiseen ilman, että asiaan liittyy rikosta? Punaviinin juonti ja Nizhnystä haaveilu toi huomattavasti isomman tyydytyksen kuin moisen pähkinän pureminen

Jonkin ajan kuluttua nousimme taas ilmaan ja laskeuduimme Moskovaan reilusti yhdentoista jälkeen. Meidän edessä istuva poika oli Anjan kohtalotoveri eli menossa myös Omskin lennolle. Lukuisista kyselyistämme huolimatta ei kukaan kertonut, ei edes venäjäksi, että onko Omskin kone lähtenyt/lähdössä vai odottaako se. Anja heitti kysymykse ensimmäiselle vastaantulevalle lentokenttävirkailijalle, joka sanoikin että mitä todennäköisimmin lähtöselvitykseen vielä ehtisi. Juoksimme ja Anja ja poika ehtivätkin, sillä aikaa kun Anu ja minä odottelimme matkatavaroita. Eteemme nousi taas pieni seinä, koska mun rinkasta oli pudonnut johonkin lappu, mikä todisti rinkan kuuluvan mulle. Anu ja Anja etsivät kaikkia mahdollisia pudonneita lippuja ja lappuja lattialta ja kantoivat niitä haille samalla kun minä yritin epätoivoisesti todistaa hänelle, että laukku on minun. Lentokenttä oli todellisessa sekasorrossa ja ihmisten kävi jo toisiaan sääliksi, joten laukku-hai päästi minut menemään tuosta vaan rinkkoineni. Ihana täti! Paistoi se päivä risukasaankin!

Olimme jo missanneet viimeisen junan joten Anun ja minun vaihtoehdoksi jäi bussi ja metro. Hyvästelimme Anjan, hyppäsimme marshrutkaan (lähtevät muuten junaradan vierestä vasemman puoleisimmalta ovelta) ja Anja uuden matkaseuralaisensa kanssa jäivät odottelemaan vartin päästä annettavaa tiedotetta tilanteesta. Dimkalta tuli tekstiviesti, että hän odottelee meitä Amigossa ja meidän pitäisi tulla sinne kun pääsemme kaupunkiin. Anun kanssa halusimme Hard Rock Cafeeseen, mutta olihan meillä vielä jokunen hetki aikaa kääntää Dimkan pää.

Kello oli jo reilusti yli puoli yksi, kun pääsimme Domodedovskaja-metroasemalle. Metro kulki vielä muttei kauaa. Eikä matkustajia juuri ollut. Seuraava hiljainen hetki tuli silloin kun saavuimme Avtozavodskaja-asemalle. Muistona räjähdyksestä oli asemalla uskomaton määrä miliisejä ja neilikoita. Ja sama kuvio toistui Pavletskaja-asemalla. Oli pakko nieleskellä palaa kurkusta, tunne oli outo.

Vihdoin ja viimein tulimme ulos Kitai Gorod-asemalta ja hotelli jo näkyi! Emmepä vaan osanneet arvata, että seuraava vastoinkäyminen tapahtuisi etukäteen maksetun majapaikkamme vastaanotossa! Vastaanottovirkailija sanoi, että huoneemme odottaa siihen asti kunnes olemme selvittäneet ongelmamme rekisteröimättömyyden kanssa miliisin luona. Ei taas! Kundi viittoili meitä menemään pohjoisen aulan nurkassa sijaitsevaan miliisin toimistoon ja me menimme. Onneksi vastaamme sattui mukava porukka. Olin jo niin uupunut sotkuun ja pitkään matkustamiseen, että annoin stoorin tulla juuri sillä tavalla kuin se oli tullakseen. Miliisit olivat ymmärtäväisiä ja sanoivat ettei heillä ole mitään syytä epäillä sanojamme jo kertaalleen maksetuista "sakoista". He sanoivat, että heidän on kuitenkin seurattava faktoja ja edettävä dokumentaation mukaan ja meillä dokumentit olivat puutteelliset. Mun dokuissa oli lisäksi se ongelma, että maahansaapumiskorttini tulo-osaa ei ollut koskaan otettu talteen ja Rossija hotelli oli laittanut rekisteröinnin väärään paikkaan eli passiin eikä maastapoistumiskortin toiselle puolelle. Miliisit repäisivät itselleen maahantulo-osan kortista ja käskivät pitää huolen, että poistumiskortti poistuu passien välistä rajalla. Anulla oli sentään se osuus kunnossa J. Tuo viimeisin virhelaukaushan ei johtunut minusta, ja sen miliisit hyvin ymmärsivät. Kaiketi säännöt vaihtelevat ja kaikkien viranomaisten on hankala pysyä ajantasalla. Miliisit mainitsivat, että rajalla rekisteröitymättä jättämisen hinta liikkuu noin 160 dollarin kieppeillä. Luvun todenperäisyydestä en tiedä, mutta vihdoinkin sain edes arvion joka kerta miettimälleni kysymykselle siitä, että paljonko harrastamani rike voi minulle maksaa… Miliisit kysyivät osaanko kirjoittaa venäjää, ja kun vastasin positiivisesti, niin pääsinkin täyttelemään jos jonkunnäköisiä lippuja ja lappuja. Täyttelyn lomassa juttelin miliisien kanssa Ville Haapasalon tuoreimmasta Kukushka-leffasta (Kiitos Ville, että jälleen kerran mursit jään!). Tajusin vasta vastattuani etteivät miliisit kysyneetkään, ymmärsinkö elokuvan venäjänkieliset osuudet. Niinpä siis vastasin "Da!" kysymykseen, että ymmärsinkö saamelaistytön puheen… Ovat vieläkin siinä uskossa, siis. Ehdin välillä tulkata tilannetta Anulle, mutta aika pimennossa oli tyttö-parka ensimmäisellä miliisi-keikallaan! Jälkeenpäin Anu sanoi, ettei ollut peloissaan vaikka seisoikin kahden askeleen päässä putkasta, koska hän seuraili ilmeitä kasvoillani ja aisti että asiat täällä sujuivat. Täytin lappuja myös Anun puolesta. Käteni tärisi eikä ajatus kulkenut, joten johtaja-miliisi sanaili minulle hyvin hitaasti ja selkeästi tekstin. Ja minä kirjoitin! Kerroin juhlallisilla korulauseilla olevani Anun kääntäjä venäjästä-suomeen ja takaisin. Anu täytti omat osuutensa suomeksi ja minä kirjasin ne venäjäksi. Kyseessä oli lähinnä henkilötiedot ja maininta siitä, että olemme ymmärtäneet mikä on tilanne ja mitä lipuissa ja lapuissa sanotaan. En tullut kysyneeksi, mitä tapahtuisi jos emme puhuisi venäjää. Miliisit kuitenkin hyvin mielellään käyttivät Anun täyttöpuuhia opastaessa niitä englanninkielisiä sanoja mitä osasivat, joten ei varmasti ummikkokaan ole tilanteesta aivan pihalla. Seuraavaksi pääsimme minua askaruttavaan kysymykseen siitä, että paljonko seikkailullemme tulee hintaa. 1300 ruplaa per naama kuitin kanssa. Kävin hotellin aulassa pankkiautomaatilla ja lupasin tarjota Anulle tämän kierroksen. Kello oli jo puoli kolme sunnuntaiaamuna, ja meidän perässämme oli jonossa vielä kaksi nuorta poikaa saman tilanteen kanssa.

Kuvateksti : Hotelli Rossijan miliisiasemalla

Ennen lähtöä saimme vielä ottaa muistoksi kuvan tyrmästä, mihin oikeasti emme joutuneet, koska saimme sovitettua rikoksemme sakoilla ja lapuilla. Nuorin miliisi-troikasta tuli kuvaan mukaan. Tuossa tilanteessa ei voinut kyllä kuin hymyillä. Kaikki oli vihdoinkin kunnossa!

Pääsimme vihdoinkin huoneeseen, ja kerroksemme dezhurnajan ilme oli näkemisen arvoinen, kun olimme huoneesta ulkona 5 minuutin päästä ulkovaatteissa. Nämä tytöt oli lähdössä ulos! Kaikki se väsymys mikä jokunen tunti sitten oli painanut silmäluomia oli kadonnut ja päivän jännityksen ansiosta olo oli samanlainen kun kahvin yliannostuksen jälkeen. Dimka soittikin ja kyseli että olimmeko tulossa, hän kun oli odotellut meitä jo melkein kuusi tuntia… Kerroin pikaisesti tilanteen ja sanoin, että olimme juuri lähdössä. Kello 2.55 istahdimme taksiin hotellin edessä ja matkasimme Amigoon. Onneksi saimme taksikuskin tekemään oman diilin, joten hintakin oli ihan kohtuulliset 120 ruplaa.

Amigossa söimme "kevyen" yöpalan Anun kanssa, joimme muutamat oluet ja hätistelimme porukalla innokkaita tummia miehiä Anun kimpusta ja kuulustelimme Dimkan viimeiset kuulumiset. Naapuripöydän pari nuorta kundia tuli synttärijuhlien päätteeksi meitä kiusaamaan ja tilanne johti nopeaan ja kevyeeseen käsirysyyn, jonka aikana yksi tuoppikin kaatui. Pojat poistettiin ravintolasta vaikka Dimka kurkkuun ensimmäisenä kävikin kiinni. Maailma on epäreilu. Tarjoilija alkoi siivota synttäreiden jälkiä naapuripöydästä ja kaatoi koko pöydän! Tässä vaiheessa Anu parkaisi jo, että mitä seuraavaksi? Meidät raiskataan, palotellaan ja syödään, vai? Päätimme vaihtaa paikkaa ja mennä Hard Rockkiin. Taustana sen verran, että olimme marraskuussa 2003 Dimkan ja parin Venäjän-tutun kanssa Berliinissä viikonlopun, ja istuimme yhden illan Hard Rockissa. Siellä tapasimme ravintolapäällikkö Elviksen, nuoren mukavan kundin, joka kertoi olevansa yksi Moskovan kahvilan pomoja ja pyysi meitä viemään paljon terveisiä niille 350:lle tyypille jonka tuo yksi maailman isoimmista Hard Rockeista työllistää. Elvis myös kertoi, että venäläiseen tapaan kuppila on auki 24 h. Sinne siis! Dimka viittilöi meille auton. Kuski oli niin innoissaan mukanamme väittelyssä siitä, että onko HRC vanhalla vai uudella Arbat-kadulla, että ajoi eräässä mutkassa betoniporsaaseen! Hieman kolahti muttei yhtään niin pahasti etteikö matkaa olisi voinut jatkaa pysähtymättä. Anun kanssa takapenkillä katselimme taas toisiamme ja sanoin viimeisenä sanana, että meidät tulisi viedä VANHALLE Arbatille. Sinne meidät vietiinkiin, ja sieltähän se kahvilakin löytyi aivan Pushkinin ja vaimonsa patsaan vierestä (metro Smolenskayan päässä Arbatia).

Kello oli tuossa vaiheessa viittä vaille viisi. Saimme tietää, että kauppa on ollut kiinni jo kauan ja yläkerran ravintola on menossa kiinni viideltä, mutta alakerran baari on auki läpi yön. Dimka lähetteli terveisiä Elvikseltä kehotuksen mukaisesti, ja yllättäen koko kahvila oli kiedottu pikkusormiemme ympärille. Pääsimme Anun kanssa ostoksille ja saimme shottilasimme (255 ruplaa eli noin 7 euroa) sekä perinteiset valkoiset logolliset t-paidat (570 ruplaa eli noin 16 euroa). Olisin ehdottomasti halunnut matrushka/balalaika-pinssin, mutta valikoima oli mielestäni yllättävän kehno. Maksoimme ostokset baarin kassalle koska kauppahan oli jo kiinni. Otimme paikanpäällä vielä nachot ja parit oluet kunnes Anun kanssa päätimme lähteä hotelliin pariksi tunniksi nukkumaan puoli seitsemän aikaan. Metrokin oli jo auki. Lupasimme tulla katsomaan Dimkaa iltapäivällä ennen Lenkalle ja Dashalle menoa, mikäli hän pysyisi HRC:ssa kuten uhosi. Selvisimme lauantain hengissä, ja Anjaltakin tuli viesti että hän pääsi oikein hyvin perille Omskiin!

8.2.2004 sunnnuntai

Yllättäen emme heränneet aamupalalle, vaan nautimme peiton myllytyksestä niin pitkälle kuin oli mahdollista eli melkein klo 12 asti. Soitin Lenkalle herättyämme ja sovimme, että tulisimme Lenkalle puoli viideksi. Muut vieraat tulisivat puoli kuudeksi. Jätimme kamat hotelliin säilytykseen ja lähdimme kaupungille. Nyt Anulla oli elämänsä tilaisuus nähdä Lenin. Mausoleumin jonon paikkeilla parveili naisia, jotka tarjoutuivat viemään turistit Mausoleumiin ekskursiolle 80 ruplalla. Kieltäydyin, ja sanoin että meillä on matkaopas mistä voimme lukea faktat ja muuten mausoleumi on ilmainen. Nainen oli ovela ja totesi, että hänelläpä saa olla laukkuja ja kameroita mukana Mausoleumissa! Paikkahan on tunnettu siitä, että sinne ei saa viedä pienintäkään laukkua, kameraa tai mitään muutakaan nyssykkää. Siinä mielessä tädin tarjous oli aika hyvä. Olin kuitenkin sen verran väsyksissä, että täti kävi raivostuttamaan joten otin Anun kamat ja tungin tytön jonoon odottelemaan sisäänpääsyä ja sanoin odottelevani Anua viereisellä Mäkkärillä. Eipä kauaa tarvinnut istuskellakaan kun Dimka jo soitteli ja ilmoitti olevansa edelleen samassa paikassa, mutta siirtyneensä baaritiskille. Lupasin, että tulemme heti kunhan Anu on ehtinyt nähdä vähän kaupunkia.

Kuvateksti : Moskovaa Punaisen Torin lähistöllä. Klikkaa kuvia suuremmiksi.

Anu sai morjenstettua Leninin ja niinpä jatkoimmekin matkaa metrolla Arbatille.

Kuvateksti : Metroilua Moskovassa, klikkaa isommiksi.

Arbat avautui päiväsaikaan meille aivan erilaisena kokemuksena kuin aikasin edellisenä aamuna. Anu osti Arbatin eräältä matkamuisto myyjältä Matrushkan kotiin viemisiksi. Ja paidan Espiriltä. Paita oli rekissä, johon oli merkitty 50% alennus, mutta hintalappuun kirjoitettu alennus näytti paljon pienempää prosenttia. Sama tilanne näytti olevan rekin muissakin paidoissa. Huomautimme asiasta ja pienen touhuilun jälkeen myyjät hymyillen myönsivät virheensä ja Anu sai paitansa puoleen hintaan. Lisäksi saimme leveät hymyt ja suuret kiitokset. Seuraava etappi olikin taas HRC. Dimka oli totta tosiaan istuskellut kahvilassa koko aamun ja tutustunut yhteen sun toiseen tarjoilijaan ja baarimikkoon ja nautiskelimmekin baarimikko Maxin hyvässä huomassa "aamiaiseksi" isot oluet ja hyvät HRC mätöt.

Kuvateksti : Moskovan Vanha Arbat ja Hard Rock Cafe. (Klikkaamalla isommiksi)

Jonkun ajan kuluttua meidän oli aika hypätä metroon ja ajaa Lenkalle viettämään Dashan synttäreitä. Hurjasta skarppaamisesta ja juoksemisesta huolimatta olimme tietysti vartin myöhässä emmekä ehtineet avata shamppanja pulloa Lenkan suunnitelmien mukaan sillä hetkellä kun vuosi sitten helpotus koitti . Sen sijaan jouduimme juoksemaan takaisin metron liepeille hakemaan kasetin videokameraan ja leipää. Sen jälkeen pääsimme osalliseksi venäläisen juhlapöydän tekemiseen. Kuten aina, oli emäntä laittanut kystä kyllä ja pöytä notkui jos jonkinnäköistä herkkua. Pöytää ei suinkaan jätetty nurkkaan seisovaksi pöydäksi suomalaisten bileiden tapaan, vaan se kannettiin keskelle huonetta ja kaikki vieraat oli tarkoitus istuttaa kotoisasti pöydän ympärille. Ilta sujui Lenkan luona mukavasti syöden, valokuvaillen, juoden, rupatellen ja matkastamme kertoillen. Kaikkien touhujen jälkeen oli ihana vain istua ja rentoutua ja nauttia viiniä. Synttärisankari sammahti aika nopeasti ja myöskin Anu, joka ei ymmärtänyt sanaakaan pöytäseurueen puheista, pilkki antaumuksella väsymystään.

Kuvateksti : Lenkan lähiössä ja Dashan synttäri-humua. (Klikkaa isommiksi)

Lähdimme Lenkalta pois hyvissä ajoin, jotta ehtisimme rauhassa juna-asemalle hotellin tavarasäilytyksen kautta. Unohdin tietysti silmälasini Lenkalle, emmekä halunneet palata niitä hakemaan, koska juokseminen rinkan kanssa Moskovan metrossa on rankkaa urheilua emmekä olleet enää voimissamme vaan halusimme edetä mahdollisimman rauhallisesti loput rastit. Soitimme vielä Dimkalle, joka oli yhä liikkeessä ja menossa hyvää vauhtia kohti Moskovan uutta yötä…

Saimme Anun kanssa rinkat ja reput Rossija-hotellista ilman ongelmia, kuljimme vielä kerran Punaisen torin ohitse ja ajoimme metrolla Komsomolskaja-asemalle määränpäänä Leningradskin juna-asema. Ympyrä alkoi pikkuhiljaa sulkeutua. Asemalla Anulle ostettiin poppi-cd. Kioskin tytön kolmesta vaihtoehdosta valitsimme sen, minkä takakannesta löytyi suuri hitti "Pusi Pusi", jota reissullakin kuulimme joka paikassa. Matkaevääksi ostettiin tietysti oluet ja vähän naposteltavaa. Pääsimme junaan ilman turhia odotteluita, otimme matkaa varten tarvittavat kamat esille, tungimme rinkat alasängyn alle alta pois ja istuimme alas.

Kuvateksti : Junamatkustuksen saloja

Märkien kenkien ottaminen jalasta tuntui taivaalliselle. Saimme kaveriksi hyttiin venäläisen naisen vaikka toivoimmekin olevamme kahden reissuhajujemme kera. Olo oli todella flunssainen ja reissuväsymys ihan tärisytti, joten yö tuli vietettyä turvallisesti omassa makuupussissa hikoillen ja lämmöstä nautiskellen. Oluetkin jäi kokonaan juomatta kun väsymys iski ja vei….

9.2.2004 maanantai

Edessä työpäivä. Rajamuodollisuudet sujuivat taas mukavasti ja nopeasti. Hytistä piti kipaista käytävälle kuten aina ja kovasti kyseltiin, että mikä kassi on kenenkin. Rekisteröitymisiämme tai rekisteröimättä jättämisiämme ei kommentoitu suuntaan tai toiseen ja saimme sakkolaputkin muistoksi. Anun lappua eivät tainneet edes haluta nähdä…

Päälle löysin työpäivän kunniaksi ainoat jäljelle jääneet puhtaat sukat ja puhtaan paidan. Menen yleensä suoraan Moskovan junalta töihin jottei lomaa mene hukkaan yhtään. Moskovan junassa saa aina levättyä niin hyvin ettei kotonakaan olisi tullut nukuttua yhtä paljon. Mitä rankemmin lomansa viettää, sitä paremmin paluumatkalla lepää . Aamu menikin sitten kahvia lipitellessä ja Lahteen jäävän hyttikaverimme kanssa jutellessa.

Suomessa asuva nainen oli ollut Moskovassa äitinsä luona. Matkan pääsyy oli luokkakokous, missä entiset koululaiset näkivät toisiaan ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen viiteen vuoteen! Juhlinta olikin jatkunut sunnuntaina aamun tunneille. Kaukainen kokousvieras taisi mainita ollensa kotona aamu kahdeksalta… Kyllä venäläiset osaa! Luokkakokouksessa eräs mies oli tunnustanut rakastaneensa uutta ystäväämme kymmenen vuotiaasta lähtien. Mies soitti aamulla kun olimme jo Suomen puolella tarkistaakseen, että unelmiensa leidi oli päässyt hyvin kotiin. Kyyneleet silmissä kuuntelimme ystävämme haikean romanttista tarinaa luokkakokouksessa roihahtaneesta lemmestä.

Minuutilleen aikataulussa Leo Tolstoi töksähti Helsingin laituriin klo 11.18. Kihlattuni Sandi oli vastassa ja vei Anun meille toipumaan reissusta ennen seuraavan päivän lentoaan kotiin Müncheniin. Minä poistuin suoraan lounaalle (=pehmeä lasku arkeen) työkaverini kanssa ja täytyy sanoa, että olisi iso olut maistunut pastan kaverina lounaalla luontevasti. Vaikka olimme olleet pois vain reilun viikon, tuntui reissumme kestäneen pienen ikuisuuden!

Reissun jälkeen

On jo maaliskuun maanantai ja olen juuri saanut kirjoitettua loppuun ensimmäisen matkakertomukseni. Reissujahan olen tehnyt lukuisia, mutta tykkään enemmän ottaa valokuvia matkan varrelta ja muistella reissuja sitä kautta. Tämä on ollut kuitenkin hyvinkin mieluisa projekti, ja taidan jatkaa samaa linjaa tulevienkin matkojen kohdalla. Omistan tämän kertomuksen Anulle, joka oli rohkeasti reissussa ensimmäistä kertaa, eikä vain itse oppinut uutta vaan sai minutkin näkemään Venäjää eri kantilta kuin mistä sitä yksin matkaillessa katselen. Ja tiedänpä miltä suunnalta löydän ainakin itseni seuraavan hiihtoloman aikaan .

Rinkan täyttö

Kaikki tästä listasta tuli tällä kertaa tarpeeseen! Ilman makuupussia olisi kyllä näillä majoituksilla pärjänny hyvin, mutta käyttössä pussi oli silti. Pikkuinen sanakirja unohtui tällä kertaa vaikka kulkeekin yleensä mukana reissuilla. Myös Lonely Planet olisi ollut hyödyllinen, mutta ilmankin pärjättiin.

• Rinkka, makuupussi, päiväreppu ja pikkunen bilelaukku
• retkipyyhe
• strech-farkut
• sammarit jalkaan, lasketteluhousujen vyö riittää vyöksi
• fleece-takki
• toppatakki päälle
• lasketteluhousut
• kalsarit ja pitkähihanen aluspaita
• paitoja
• alusvaatteet
• bikinit
• sukkia (norm ja vaellus)
• vaelluskengät
• "tennarit"
• Matkamallinen "toilettibägi" plus hygieniakamat, jotka kaikki minimallia
• Burana, Findrex, Posivil, Immodium, Zyrtec ja pari neulaa + lista (suomi-venäjä) sairauksista
• Käsienpuhdistusgeeli
• Desinfiointiaine
• Compeed-lastareita
• Mobilat
• Aurinkorasva
• vessapaperia
• tuliaiset ja Dashan synttärilahja
• muki, lusikka, haarukka ja veitsi
• Leatherman
passi ja siinä viisumi
• junaliput yms muut liput ja voucherit
• kopiot asiakirjoista ja matkalipuista
• Vakuutuskortti
• Visa, ruplia ja euroja
• junatekemistä (pelikortit)
• matkaopas (Eyewitness Travel Guides Moscow)
• kynä, vihko
• digikamera, muistikortteja, latauskamat ja manuaali
• kännykkä ja laturi