29-31.8.2003 Matkalla
Kesää pidentääksemme lähdimme syyskuun ensimmäiseksi viikoksi Jaltalle, Krimin niemimaalle. Ellille matka oli tervetullut tauko kesätyön ja opiskelun välillä ja mulle pehmeä lasku työhön. Tanja puolestaan liitti Jaltan pyrähdyksen osaksi pidempää Venäjäturneetaan. Sandikin saatiin houkuteltua mukaan.
Lähdimme perjantaina työpäivän jälkeen Tolstoi-junalla Moskovaan. Liput ja Venäjän ja Ukrainan viisumit olimme hankkineet Lähialuematkojen kautta (viisumit n 60+50 euroa, hakuaika 11 arkipäivää, Ukrainan viisumianomusta varten sai täyttää 5 sivun hakemuksen, jossa kyseltiin mm, meinaako tehdä laittomuuksia). Junassa meillä oli komiat eväät ja pöytää koristi Sandin matkalle hankkima kaunis kukkakimppu. Matkatunnelmiin päästiinkin ruuan, viinin ja laulun siivittäminä.
Aamulla olimme Moskovassa. Tanja ja Sandi aikoivat yöpyä yhden yön Rossia hotellissa ja lentää sunnuntaiaamuna Simferopoliin. Tanja oli onnistunut hankkimaan lentoliput halvalla Sibir air nimisen lentoyhtiön nettipalvelun kautta. Me Ellin kanssa olimme junafriikkeinä päättäneet matkustaa junalla Simferopoliin. Olimme varanneet liput Lähialuematkojen kautta (menopaluu 155 euroa). Junamme piti lähteä iltapäivällä ja olla perillä seuraavana päivänä puolen päivän aikaan. Lähialuematkoilta olimme saaneet varauskupongin, jolla meidän piti lunastaa junalippu Leningradin aseman Inturist-pisteestä. Piste löytyi ja liputkin saimme. Huomasimme, että saamissamme lipuissa oli eri lähtöasema kuin Lähialuematkojen lipussa. Myyjä ei osannut sanoa, lähtisikö juna Kurskin ja Kievin asemalta. Meidän täytyikin luopua päivän Moskova kierroksesta ja lähteä selvittelemään asemaa. Osoittautui, että Lähialuematkojen lipun asema oli väärä. Ehdimme junaan, mutta virhe olisi voinut sekoittaa venäjää taitamattoman matkaajan, joka ei olisi tiennyt, että Moskovassa on yhdeksän eri rautatieasemaa.
Junailu on parasta huumetta! Matka oli leppoisa kuten aina. Raja ylitettiin yöllä. Juna seisoi rajalla muutaman tunnin. Passi- ja tullitarkastukset sujuivat ongelmitta, eikä maahantulokorteista tarkistettu, onko majoitusta varattu etukäteen. Aamulla katselimme Ukrainan maaseutua ikkunasta. Sadonkorjuuaikaan luonto oli kauneimmillaan ja oli helppo uskoa, että Ukrainalla oli ollut keskeinen rooli Neuvostoliiton maataloudessa. Krimillä oli vielä täysi kesä, lämmintä oli noin 30 astetta.
31.8.2003 Simferopol, Jalta
Simferopolissa tapasimme Tanjan ja Sandin ja lähdimme köröttelemään maailman pisintä johdinautoreittiä Jaltalle. Noin 80 kilometrin matka kesti parisen tuntia. Välillä trollikan johto lähti irti ja kuski törkki sitä haravantapaisella välineellä takaisin.
Emme olleet varanneet majoitusta etukäteen ja mietimme, onnistummeko vuokraamaan huoneen. Huolemme osoittautui turhaksi. Heti päätepysäkillä kimppumme hyökkäsi 10 hengen mummolauma tarjoamaan majoitusta. Meitä revittiin eri suuntiin ja houkuteltiin keskustan asuntoihin, joista kaikista oli lyhyt matka merenrannalle ja joissa oli kaikki mukavuudet. Tarjoukset paranivat kilpailun myötä kolmeen dollariin/hlö/vuorokausi. Lähdimme erään tädin luokse katsomaan asuntoa. Se oli kaksio linja-autoaseman ja rantabulevardin puolivälissä. Huoneisto oli siisti. Täti esitteli keittiötä ja kylppäriä ja selitti lämpimän veden toimivan kaasulämmittimellä. Päätimme jäädä asuntoon.
Illalla kävimme syömässä rannan terassilla ja kävelimme ympäriinsä. Itse olin ollut Jaltalla viimeksi -89, kun olin Artekilla Punaisen ristin leirillä. Jaltan rantabulevardi oli muuttunut melkoisesti neuvostoajoista ja oli nyt mainosvaloineen kovin länsimainen. Lenin kuitenkin oli vielä paikallaan.
1.9.2003
Aamulla lähdimme Ellin kanssa ostamaan aamupalatarvikkeita. Matkalla vastaamme tuli paljon lapsia juhlatamineissaan. Tajusimme, että on 1.9, koulujen lukuvuoden ensimmäinen päivä. Ex-Neuvostoliiton maissa koulujen aloituspäivä on yhä suuri juhla. Kaikki lapset (myös yläaste ja -lukioikäiset) oli puettu parhaimpiinsa. Pojilla oli puvut ja tytöillä rimpsumekot ja suuret rusetit. Lapsilla oli mukanaan opettajalle vietäväksi valtavia kukkakimppuja. Lasta kouluun oli saattamassa vanhempien lisäksi myös muut läheisimmät sukulaiset, isovanhemmat ja sisarukset, niin ikään juhlapuvuissa. Koulujen edessä otettiin perhepotretteja. Jäimme seurailemaan erään ala-asteen eteen avajaisjuhlaa. Pienimmät ekaluokkalaiset otettiin vastaan kunniakujassa, isot koululaiset toivottivat heidät tervetulleeksi heiluttamalla Ukrainan lippuja. Äidit ja mummot itkivät ja itsellekin tuli liikutuksen kyynel silmään. Elli meinasi joutua jälki-istuntoon tupakanpoltosta, häntä luultiin viereisen yläasteen pahikseksi.
Palasimme asunnolle, jossa järkyttyneet Tanja ja Sandi olivat odottamassa. Tanja oli ollut suihkussa ja Sandi lueskelemassa keittiössä, kun huoneistoon oli ensin levinnyt kaasun haju ja sitten keittiön lämminvesikaasuvaraaja oli räjähtänyt ja alkanut suihkuttaa tulikuumaa vettä keittiöön. He olivat saaneet suljettua veden. Tanja oli jo ehtinyt soittaa vuokratädille, että oli tapahtunut "kaasupum". Hetken kuluttua täti saapui. Hän huusi meille kaasun räjäyttämisestä ja me huusimme hänelle siitä, että oli asettanut meidät hengenvaaraan. Lopulta täti soitti toveri Igorille, joka lupasi tulla korjaamaan kaasusysteemiä.
Sandi jäi asunnolle potemaan flunssaa. Muut suuntasimme noin 10 kilometrin päässä Jaltalta olevaan Artekiin, entiseen pioneerileirikeskukseen, sillä halusin verestää (osin traumaattisia) leirimuistojani. Vuonna -89, kun olin leirillä, Artekilla kävi vuodessa yli 26 300 lasta, joista kukin vietti leirillä noin kuukauden. Meille leiri oli markkinoitu Punaisen ristin leirinä, mutta paikan päällä paljastui, että kyseessä olikin pioneerileiri. Saimmekin aimo annoksen pioneeripropagandaa ja pääsimme ihmettelemään millaisia nuoria Neuvostoliitossa haluttiin kasvattaa. Samalla lapsenmieleeni muodostui ensimmäinen hämärä aavistus siitä, mikä systeemissä mättää. Artekista löytyy hienot venäjänkieliset nettisivut osoitteesta www.artek.org.
Matkalla kävelimme Gurzuvin kylän läpi. Kylä oli italialaistyyppinen vuoristokylä, joka päättyi merenrantaan. Yritimme päästä leirikeskuksen alueelle, mutta vartija esti aikeemme. Artek on jumalattoman kokoinen leirialue, ja olisimme päässeet 7 kilometrin päässä olevasta sisäänkäynnistä sisään. Emme jaksaneet nähdä vaivaa, vaan ostimme kaljat ja vadelmia (yhdistelmä joka paikallisten mielestä oli jopa vaarallinen) ja suuntasimme uimarannalle.
Paluumatkalla kävimme torilla ihailemassa sadonkorjuun herkkuja.
2.9.2003
Lähdimme aamulla Ellin kanssa n 80 kilometrin päähän Sevastopoliin. Matka sujui näppärästi reittitaksilla. Sevastopolissa on käyty Krimin sodan ja toisen maailman sodan aikana suuria taisteluita. Vielä nykyäänkin Venäjällä on merivoimiaan kaupungissa, mikä aiheuttaa skismaa Ukrainan ja Venäjän välille. Sevastopol on arkkitehtuuriltaan hyvin vähän neukkukaupunki ja talot ovat uskomattoman hyvässä kunnossa.
Artek leirin propagandaosuuteen kuului vierailut useissa kaupungin sotamuseossa. Muistan yhä, kuinka tylsää niissä oli. Jätimme ne tällä kertaa väliin. Sen sijaan yritimme päästä aluemuseoon. Etsimme museota pitkään ja viimein löysimme. Museo oli tietenkin remontissa. Kävimme eri toreilla ja shoppailimme. Syömässä kävimme Traktir 1854 goda ravintolassa, jossa tarjoiltiin 1800-luvun ruokia. Ruoka oli älyttömän hyvää ja halpaa ja söimme itsemme ähkyyn.
Samaisena päivänä Sandi ja Tanja päättivät suunnistaa toisenlaisiin maisemiin. Lähdimme aamulla marshrutkalla 16 kilometriä lähteen kohti Alupkan kylää ja Vorontsovin palatsia. Palatsi on ihana yhdistelmä skottilaista linnaa ja arabialaista fantasiaa. 1945 vuoden konferenssin aikaan palatsi toimi Winston Churchillin majapaikkana. Linnan pihalla on upea puisto ja maisemat ovat vailla vertaa. Linnan tiluksille levittyy myös laajempi puisto, joten alueella voi hyvinkin viettää vaikka kokonaisen aurinkoisen päivän. Sisäänpääsy linnaan kannattaa maksaa ja katsella sisätilat läpi, nimittäin se on ainut mahdollisuus päästä katsomaan pääsisäänkäynnin kuuluisia leijona-patsaita.
Iltapäiväksi Sandi ja Tanja lähtivät ekskursijalle vanhaa Jalta-Sevastopol-tietä Foroksen kirkolle. Retkeen kuului tietysti luontopysähdys matkalla.
Kirkko seisoskelee majesteetillisesti 9 erikokoisen kupolinsa kanssa keskellä jyrkän vuoren rinnettä. Legenda kertoo, että pillastunut hevonen pysähtyi tuolle nimenomaiselle kallionkiellekkeelle säästäen ratsun selässä olleen neidon hengen. Tytön teellä rikastunut isä, herra Kuznetsov, rakennutti kirkon kiitokseksi korkeammalle voimalle. Ennen kirkolle pysähtymistä kävimme myös Baydary-portilla. Portti rakennettiin vuonna 1848 sen kunniaksi, että tuolle vuorelle saatiin yleensäkään rakennettua tie. Maisemat merelle oli kieltämättä aika mahtavat ja vuoren seinämät jyrkät!
3.9.2003
Aamulla oli Ellin vuoro aiheuttaa kaasupum. Taas soiteltiin tädille ja täti mäkätti ja toveri Igor kutsuttiin korjaushommiin.
Ajoimme reittitaksilla Nikitskin kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa ihastelimme upeita kukkia ja puita. Tässä 1812 perustetussa kasvitieteellisessä puutarhassa on yli 2000 eri kasvilajia. Siellä olisikin voinut viettää koko päivän.
Kasvitieteellisen puutarhan jälkeen menimme rannalle. Uimme ja Tanja ja Sandi kokeilivat vesiskootterikyytiä.
Iltapäivällä menimme tutustumaan Massandran viinikombinaattiin, jossa valmistetaan maailmankuuluja makeita Massandra viinejä. Viinin valmistaminen aloitettiin jo 1800-luvulla, ja Massandra oli Venäjän suurin viinitehdas. Massandran viinit ovat voittaneet useita palkintoja viinifestivaaleilla. 1894 aloitettiin valtavan viinikellarin rakentaminen, ja tänä päivänä siellä säilytetään yhtä maailman suurinta, yli miljoonan pullon, viinikokoelmaa. Vanhimmat pullot ovat 1700-luvulta. Tehtaassa meitä kierrättänyt opas kertoi, että toisen maailman sodan aikana venäläiset kaatoivat Mustaanmereen niin paljon punaviiniä (jota ei vihollisen iloksi haluttu jättää), että meri oli useita päiviä punainen.
Tehdaskierroksen jälkeen osallistuimme viininmaistajaisiin. Tilaisuus oli hieno ja meitä pelotti, ettemme osaa käyttäytyä. Opas selitti kunkin viinin mausta, tuoksusta ja väreistä erityispiirteitä. Me emme ymmärtäneet hienoista adjektiiveista mitään. Hörpimme viiniä ja totesimme jokaisen jälkeen "Otsen vkusno", oikein hyvää.
4.9.2003
Olimme ostaneet retken Ai Petrin vuorelle ja Suurelle Kanjonille rantabulevardin turistipisteestä. Aamulla odottelimme sateessa ryhmäämme. Opas oli paikalla, mutta muut puuttuivat. Puoli tuntia myöhässä tuli bussi, johon pääsimme istumaan. Yli tunnin odottelun jälkeen opas tuli sanomaan, että retki on peruttu, sillä ryhmää ei saada kokoon. Aloimme protestoida ja kieltäydyimme nousemasta bussista, sillä moisesta ehdosta meitä ei oltu informoitu. Tanja otti napakan "kuules tyttö, minua ei kohdella näin" Venäjä-asenteen. Opastäti ja Tanja väänsivät asiasta pitkään. Täti kutsui Tanjaa rakkaaksi lokikseen, mutta Tanja ei antanut periksi. Lopulta he sopivat, että opas hankkii meille samalla hinnalla koko päiväksi käyttöömme taksin, joka kuskaa meidät kyseisiin kohteisiin ja hankkii sisäänpääsyliput. Näin tehtiin ja meitä kuskasi mukava venäläismies. Ratkaisun etuna oli se, että saimme kulkea omien aikataulujemme mukaan.
Korkealle Ai-Petrin kalliolle nousimme köysiradalla. 1200 metrin korkeudesta näkymä oli vaikuttava. Kävimme syömässä shashlikkeja Ai-Petrillä tataari- ravintolassa, jonka omistivat taksikuskin tuttavat. Vuorella oli kylmä ja ravintoloitsijat lainasivat meille talvitakit. Syötyään Tanja ja Elli ratsastivat hieman.
Jatkoimme Suurelle Kanjonille. Sandi ei voinut flunssaisena lähteä patikoimaan, joten hän lähti taksikuskin kanssa läheiseen ravintolaan odottelemaan. Meillä ei ollut alueen karttaa. Niinpä lyöttäydyimme nuorisoryhmän jatkoksi. Luonto oli upeaa. Kanjoniin pohjalla virtasi nuoruuden lähde, jonne pludasin.
Patikoinnin jälkeen haimme Sandin ravintolasta, jossa hän oli onnistunut tilaamaan vodkaa ja kurkkua.
Illan vietimme kylillä ja kävimme mm. Pietarista vierailulla olevassa kidutusväline-näyttelyssä. Näyttelyssa oli oppaana vanha herttainen nainen, joka ilmekään värähtämättä kertoi kuinka mitäkin laitetta käytettiin oikean tuska-annoksen aikaansaamiseksi. Rouva oli vähintäänkin innoissaan turisteista, jotka osoittivat aitoa kiinnostusta ja valokuvautti meitä melkeinpä jokaisessa kidutusvälineessä. Ennen illallista pääsimme todistamaan upean punaista auringonlaskua.
Päivän kruunasi paniikki, sillä olimme aivan varmoja, että Sandin pitkään jatkunut yskä oli vain pahentunut ja päässyt ehkä jopa jo keuhkoihin asti! Kävimme jo tutuksi tulleessa apteekissa ja olimme niin hätääntyneitä, että säikäytimme apteekkaritkin. He kieltäytyivät myymästä meille mitään lääkettä ennenkuin potilasta oli käytetty poliklinikalla. Muuten hyvä, mutta kello oli jo yli kahdeksan ja poliklinikka oli kiinni. Ainoaksi ratkaisuksi jäi palata asunnolle ja soittaa ensiapuun. Se olikin ensimmäinen kerta kun Tanja pääsi moisen rastin pariin. Soitto alkoi lupaavasti, ja Tanja oli juuri sopivasti hätääntyneen kuuloinen, sanat osuivat kohdilleen ja tilanne selvisi vaihteelle. Väärä vastaus kysymykseen tuli siinä vaiheessa, kun vaihde kysyi vakuutuksesta. Tanja kehui kansainvälisen vakuutukseni maasta taivaisiin ja täti totesi tylysti että palvelua sai ainoastaan ukrainalaisen vakuutuksen omaavat henkilöt. Hädän hetkellä reagointi on yleensä nopeaa, niin nytkin. Ennen kuin vaihde ehti laskea luurin, sai Tanja huudettua: "Paljonko maksaa? Me maksamme!". Vaihteella muuttui ääni kellossa. Hinnaksi ilmoitettiin 50 paikallista rahaa (noin 50 vanhaa markkaa) ja sanottiin, että lääkäri saapuu pikimmiten. Puhelusta kului vajaa puoli tuntia ja ovemme takana seisoi lääkäri-nainen ja hänen assarinsa. Tarkastus sujui rutiininomaisesti, lääkäri oli kovin miellyttävä ja kyseli kaikenlaista matkastamme ja elämästä Suomessa rauhoittaakseen tilannetta. Assistentti tutki silmillään tavaroitamme oli selvästi kateellinen turisteille ja nurisi jotain siitä, että hän ei pääse edes Simferopoliin kun rahat eivät riitä. Lääkäri kertoi pahan yskän viittaavan siihen, että tauti oli jo loppusuoralla. Lisäksi hän kirjoitti Sandille komean reseptin, jolla apteekkarimmekin myöntyivät kaupankäyntiin. Maksoimme lääkärille palvelusta, saimme kuitin ja hyvät loppuloman toivotukset. Olo oli paljon parempi kuin ennen tätien käyntiä ja hyviä uutisia juhlistettiin shamppanskojella.
5.9.2003
Teimme retken Livadian palatsiin, jonne pääsi kätevästi reittitaksilla Jaltalta. Livadia on Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai ll:n lepopalatsi. Palatsi valmistunut vuonna 1911, se on tyyliltään Italian renessanssia. Valmistuessaan palatsi oli moderni, olihan siellä sähkö, hissi ja puhelin. Tässä palatsissa toisen maailman sodan voittajavaltiot päättivät Euroopan kohtalosta Jaltan konferenssissa vuonna 1945. Livadian alakerrassa oli vuoden 1945 konferenssin näyttely ja yläkerrassa esiteltiin Nikolai II:n perheen kesänviettoa. Livadia on mielenkiintoinen paikka ja siellä jos missä tuntee historian siipien havinaa! Erityisesti Romanov-näyttely palatsin yläkerrassa on mieleenpainuva kokemus, onhan ihanan palatsin seinät peitetty kauttaaltaan upeilla kuvilla tsaariperheen elämästä!
Livadialta Pääskynpesälle menee seitsemän kilometrin Aurinkopolku, jonka päätimme reippailla. Kävelimme Ellin kanssa edeltä. Emme seuranneet ohjeita, kävelimme pari kilometriä ohi ja saimme palata takaisin. Löysimme kuitenkin perille.
Pääskyn pesä on 1912 valmistunut keskiaikaista linnaa muistuttava pieni palatsi, joka on Jaltan romanttisin palatsi ja koko alueen symboli. Pääskyn pesä on hienolla paikalla kallion huipulla ja sieltä on huikea näköala rannikolle. Nykyisin rakennuksessa toimii ravintola. Ihailimme hetken maisemia ja palasimme kantosiipialuksella Jaltalle.
Illalla kävimme Ellin ja mun viimeisen päivän kunniaksi lähtöillallisella. Kotimatkalla Tanja ja Sandi kokeilivat rantabulevardin huvipuiston hurjinta laitetta sillä seurauksella, että Sandi jutteli pitkään kukkapenkeille.
6.9.2003
Lähdimme Ellin kanssa kotimatkalle. Junamatka sujui hyvin.
Sandi ja Tanja jäivät Jaltalle vielä yhdeksi yöksi. Aamulla tyttöjen lähdön jälkeen päätimme lähteä Gursufiin, koska Sandi ei sinne flunssaltansa päässyt ensimmäisenä päivänämme. Söimme rannalla lounaan ja käveleskelimme kylillä. Eksyimme vahingossa pienelle kujalle, mikä vei meidät suoraan Tsehovin datshalle! Meiltä pyydettiin noin 4 markan sisäänpääsymaksua ja suloinen kassan täti vielä sanoi, että voisi antaa meille alennuksen mikäli hinta tuntui kovalle. Kävimme sisällä museossa, mutta suurimman osan aikaa vietimme ulkona rannalla. Kun maukkaat viikunat vielä tippuivat puusta syliin, tuumasimme, että ei yhtään hullumpaa paikkaa Tsehov valinnut datshalleen…
Kotimatkalla päätimme suorittaa vielä illan ekstreme-retkeilyt ja hyppäsimme marshrutkasta pois Massandran kohdalla. Jossain siellä rinteessä olisi Aleksanteri III palatsi. Tiesimme, että palatsi olisi auki vain 17.00 asti ja kello oli jo yli viiden ja kohta tulisi pimeä, mutta päätimme mennä vilkaisemaan palatsia edes portin raosta. Noin 15 minuutin matka vei läpi puiston, metsän ja kerrostalojen ja alkoi jo hämärtää. Perille päästyämme huomasimme, että palatsin portit olivat vielä auki, joten kävimme rohkeasti peremmälle aikomuksena ikuistaa Tanja ja palatsi ja lähteä takaisin Jaltalle. Suunnitelmamme muuttui kun palatsin vahti, hätisteltyään ensin muun väen pois, kävi tuttavalliseksi. Vahti oli nuori mies, hyvin kohtelias ja erittäin hyvin perillä asioista. Kaikista asioista. Ehti kuulemma öisin lueskella ja surffailla netissä kovastikin. Vahti kertoi meille pikkutarkkaa tietoa palatsin historiasta, maailman historiasta, taloudesta, uskonnosta, kielistä ja kaikesta mahdollisesta. Vahti ei suostunut jättämään meitä rauhaan, ja siinä vaiheessa kun hän alkoi pimeällä vuoren rinteellä kritisoida Riitta Uosukaisen kirjaa selvittäen naisten asemaa ja velvollisuuksia, alkoi tilanne luisua käsistä. Meillä ei ollut varsinaisesti mitään hätää, mutta olo pimeällä vuorella kävi epämiellyttäväksi. Jossain vaiheessa saimme irrottauduttua ja haihduttua paikalta. Tilanteen karmivuutta ei yhtään helpottanut se, että villi mielikuvituksemme teki tuosta vahdista hullun murhaajan, joka vainosi meitä koko matkan vuoren rinteeltä aina pimeälle tielle asti. Rauhotuimme kunnolla vasta kun pääsimme pienen odottamisen jälkeen marshrutkaan ja tutuille kulmille Jaltalle. Hurja ja mieleenpainuva kokemus jota ei suositella toteutettavaksi yksin liikuttaessa!
Päästyämme takaisin Jaltalle päätimme piirrättää vielä portretin tuliaisiksi Sandin vanhemmille. Taiteilijamme poltti tupakkaa ketjussa, ikuisti ensin minua tunnin ja sitten Sandia toisen mokoman. Sandi ei kuulemma ollut helpoin malli, koska meinasi nukahtaa koko ajan. Vaan ihmekkö tuo kun oli flunssainen, kello oli yksi yöllä ja takana oli hurja seikkailu Massandrassa!
7.9.2003
Olimme Moskovassa aamupäivällä. Kävimme hakemassa Ullan Leningradin juna-asemalta. Ulla liittyi Tanjan ja Sandin Venäjänturneen Nizhny Novgorod delegaatioon. Kävimme katsomassa Kansantaloudellisten Saavutuksen Näyttelyä, josta olin joutunut opettelemaan tekstin ulkoa aikoinaan venäläisessä koulussa. Päärakennus oli nykyisin täynnä länsimaista viihde-elektroniikkaa. Alueella oli hurjasti ihmisiä, sillä vietettiin Moskova-päivää.
Kävimme moikkaamassa Lenkaa ja Dashaa ja saatoimme Ullan lentokenttäkuljetukselle, jossa Tanja ja Sandi jo odottelivat.
Illalla Tolstoi lähti kohti Helsinkiä. Ja Sibir Air kohti Nizhny Novgorodia.