MATKAPÄIVÄKIRJA
BAIKALIA YMPÄRI 2004

Baikal

Baikal-järvi Siperiassa on maailman syvin järvi. Sen suurin syvyys on 1620 metriä, järven pituus on 636 kilometriä ja suurin leveys 79 kilometriä. Baikal-järvi on syntynyt hautavajoamaan, joten se on syvä, kapea ja jyrkkäreunainen. Järven vesi on kirkasta, niukkaravinteista ja kesälläkin kylmää. Järvessä on säilynyt monia harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Kohde valittiin maailman perintökohteeksi 1996 luonnonarvonsa vuoksi.

Baikalin seudun asukkaista suurin osa on venäläisiä. Baikalin itä- ja pohjoisalueiden Burjatian autonomisessa tasavallassa 25% väestöstä on mongolisukuisia burjaatteja, jotka ovat alueen alkuperäisiä asukkaita. Lisäksi alueella asuu evenkejä ja vanhauskoisia, jotka vuonna 1653 tapahtuneen kirkon kahtiajakautumisen jälkeen karkotettiin/pakenivat syrjäisille seuduille Siperiaan. Vanhauskoiset ovat säilyttäneet kirkon uudistusta edeltäneen uskonnon ja elintavat.

Baikal on suuren vesimääränsä ansiosta ekologisesti kohtuullisen hyvässä kunnossa, vaikka etenkin Baikalskin sellutehtaan päästöt ovat kuormittaneet etelässä. Suuri ongelma on rantojen roskaantuminen: monet venäläiset jättävät huoletta jätteensä rannoille. Greenpeacella oli muutama vuosi takaperin kansainvälinen työleiri, jolla siivottiin rantoja, mutta ne ovat jälleen roskien peitossa. Vielä suurempi uhka järvelle on kaksi öljyputkea, joita suunnitellaan rakennettavaksi Baikalin itä- ja länsipuolille. Alue on seismologisesti aktiivista, joten maan järistessä uhka putkien rikkoutumisesta ja öljyn pääsemisestä Baikaliin on suuri.

Matkan suunnittelu

Olin käynyt Irkutskissa aikaisemmilla Siperian reissuillani ja viehättynyt kaupungin kauneudesta ja rauhallisuudesta. Molemmilla aikaisemmilla reissuilla oli tarkoitus myös päästä Baikal -järvelle. Molemmilla kerroilla pääsinkin läheisimpään kylään Livstjankaan. Suunniteltu pidempi oleskelu järvellä jäi sairastumisen vuoksi. Ensimmäisellä kerralla pilaantunut omul-kala kävi potkimaan mahassa ja pakotti palaamaan Irkutskiin. Toisella kerralla muu sairastelu esti yöpymisen järvellä. Niinpä jäljelle jäi haave Baikalista, upeista maisemista ja nuotioilloista rannalla. Kun matkakumppani löytyi netin kautta, saatoin alkaa suunnitella matkaa. Lueskelin Lonely Planetin Venäjä ja Trans-Siperia kirjoja sekä Trans-Siberian Handbookia ja BAM- opasta. Lisäksi tuoreita nettisivuja löytyi avuksi, etupäässä tietenkin venäjäksi. Marko Lönnquist kertoi matkakokemuksistaan ja näytti samalla Baikalilla tekemiään uutiskatsauksia Suomi-Venäjä-seuran matkaillassa. Näillä eväillä suunnittelin matkareitin. Tavoitteena oli tutustua järveen ja sen ympäristöön. Kaupunkikohteiksi valitsimme Irkutskin, Ulan Uden ja Severobaikalskin. Halusimme nähdä niin Etelä- kuin Pohjois-Baikaliakin. Etelän kohteita olivat järven rantoja hipova Circum-Baikal junarata ja Livstjankan kalastajakylä, pohjoisessa taas Severobaikalskin ympäristö. Halusin myös päästä Baikalin suurimmalle saarelle, shamanismistaan tunnetulle Olhonille. Etupäässä liikuimme junalla, tosin matka Olhonille taittui bussilla ja Severobaikalskiin Raketalla eli kantosiipialuksella.

Etukäteen varasimme VR:n kautta junalipun Helsingistä Moskovaan ja Moskovasta Irkutskiin. Yritimme myös varata bussilippuja Olhonille, sillä olin kuullut, että bussit ovat hyvin täysiä. Maileihin ei kuitenkaan tullut koskaan vastausta. Majoituksia emme varanneet, aikomuksena oli löytää halpoja hotelleja tai mummomajoituksia paikan päältä. Viisumin otimme Lähialuematkojen kautta. Stressasimme rekisteröitymistä, viisumimme sai matkatoimiston varoitusten mukaan rekisteröidyksi ainoastaan Moskovassa tai Pietarissa ja prosessiin täytyi varata 1-10 vuorokautta. Suunnitelmissamme ei kuitenkaan ollut viettää kummassakaan paikassa niin pitkään. Meitä peloteltiin suurilla sakoilla, joten olin hieman huolestunut, kun asia jäi sarjaan "yritetään ratkaista jossakin jollakin tavalla tai otetaan riski".

Junamatka Moskovaan meni alkujännityksessä ja toisiimme tutustuen. Vainikkalasta kupekavereiksi tuli Misha niminen nuori mies ja tämän vanha junatuttava Dima. He ostivat Viipurista vodkaa, ja matka kuluikin rattoisasti vodkaa juoden ja mansikoita syöden. Paljastui, että Misha oli lähdössä tänä kesänä myös Baikalille, mm samalle Olhonin saarelle. Hän oli ollut kaksi vuotta sitten vaeltamassa Circum-Baikalia ja kertoili kokemuksistaan. Misha epäili, ettemme saa järjestettyä matkaamme omatoimisesti, ja hän tarjosikin meille matkatoimistonsa yhteistietoja.

Juna saapui aamulla Moskovaan. Olo lähenteli koomaa, sillä yö oli mennyt Mishan kanssa jutusteluun. Krapula oli kova, Viipurin aseman vodka osoittautui kotipolttoiseksi. Taas kerran tuli opeteltua, että vodkan kanssa täytyy olla varovainen. Vannoin jälleen, etten enää koskaan juo vodkaa. Misha kantoi herrasmiehenä rinkkani säilöön ja neuvoi Moskovan asemien läheisyyteen tulleen uuden lipunmyyntitalon. Sitten hän lähti omille asioilleen. Kävimme vaihtamassa rahaa ja ostimme liput. Uusi lipunmyyntitalo sijaitsee Leningradin ja Jaroslavin asemien välissä, Komsomolskaja metroaseman takana. Se on yksityinen, eli lippujen hintaan tulee pieni lisä. Toisaalta kaikki liput saa samalta luukulta eikä jonoja ole. Halusin ostaa kaikki liput Moskovasta, sillä lomakaudella niitä on välillä vaikea hankkia. Ratkaisu osoittautui oikeaksi, sillä matkan varrella tapasimme lukuisia ihmisiä, jotka tuskailivat junalippujen hankkimisen kanssa. Junalippujen hankkiminen sujui nopeasti, sillä olin katsonut etukäteen www.poezda.net sivuilta junanumerot ja aikataulut. Ostimme myös lipun Helsinkiin, tosin tästä lipusta lippukassa veti välistä kovat provikat. Myöhemmin löysimme Jaroslavin aseman vierestä toisen Moskovan rautateiden lippupisteen, jossa ulkomaan liput olivat halvempia ja jossa ei myöskään ollut jonoja. Tämä toimisto sijaitsee Jaroslavin aseman eri puolella kuin metroasema (eli ensin Leningradin asema, sitten Komsomolskajan metro ja sen takana ensimmäinen lipunmyyntitalo, sitten Jaroslavin asema ja sen jälkeisen talon sivustalla Moskovan rautateiden lippupiste).

Juna lähti vasta puolilta öin, joten aikaa oli tapettavana. Vodka kärvensi sisäelimiä ja olo oli muutenkin niin heikko, että suunnitelmat museoista täytyi hylätä. Lähdimme Kansantaloudellisten saavutusten näyttelyn alueelle hengaamaan. Kiersimme laiskasti aluetta ja kävimme muutamassa paviljongissa. Päärakennuksen yläkerrasta löysimme Venäjän kansojen museon. Innokas opas esitteli meille Venäjän lipun ja vaakunan historiaa ja eri kansalaisuuksien perinnekrääsää, jota hän oli keräillyt. Mielenkiintoinen museo, vaikka väsymystäni meinasin nukahtaa seisaalleni. Päätimmekin mennä penkille lepuuttamaan. Vieressä soi teknojyske ja ajattelin nukkumisen olevan mahdotonta. Ajattelin kuitenkin yrittää ja pyysin Villeä tarkkailemaan ympäristöä ja herättämään, jos miliisi lähestyy. Nukahdin ja Ville keskittyi omiin asioihinsa. Havahduimme siihen, kun tiukkailmeinen miliisi tivasi oleskelumme tarkoitusta ja henkkareita. Miliisi huomautti heti, että rekisteröinti puuttuu. Onneksi saatoimme rehellisesti sanoa, että olemme vasta tulleet, eikä meillä vielä tarvitse olla rekisteröintiä. Saimme opetuksen, ei pidä nukkua puistoissa, jos ei halua joutua miliisin kynsiin.

Kävimme syömässä ja menimme jokiristeilyille. Nukkumatti heitti taas unihiekkaa silmään. Kävelimme takaisin keskustaan, ostimme aseman läheltä supermarketista eväät junamatkalle ja kävimme kaljalla. Päästyämme junaan uni maittoi. Meillä oli kupeen ylähyllypaikat. Köytin itseni vyöllä seinään ja nukuin ensimmäiset 12 tuntia.

Päivällä heräsin tutustumaan kupekumppaneihin. Seuranamme oli kaksi mummoa Taishetista. He olivat sisaruksia ja selvästi erittäin läheisissä väleissä. Tästä huolimatta he välillä puhuttelivat toisiaan etunimen lisäksi isän nimellä ja teitittelivät. Mummot olivat leppoisaa junaseuraa. Keskusteltiin paljon perunoista ja puutarhoista. Toinen mummoista luki minulle ääneen sanomalehdestä kaikki murhauutiset ja että tiili oli tippunut talon kadulta miehen päähän ja tämä oli kuollut. Mummojen mielestä Villen ja minun oli tarkoitus mennä naimisiin, eivätkä he uskoneet vastaväitteitä. Heidän mielestä Ville oli hyvä mies: rikas (Ville tiputteli rahojaan yläpediltä) ja vaatimaton (hiljainen). Mummot pyysivät meitä lähettämään heille kuvan, jossa olemme yhdessä Baikalin rannalla.

Paitsi sosialisoiden, matka meni lukien, nukkuen ja syöden. Villellä oli mukana matikkaa jatko-opiskelijoille kirja ja ruotsinkielinen dekkari, joten tällä kertaa matkakirjojen kierrätys ei onnistunut. Minulla oli mukana Tuntematon sotilas ja Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja. Junamatkalla heräsi paljastui Villen ja minun luonteiden erilaisuus ja se, että yhteen hioutumisessa on vaikeuksia. Kärsin Villen hiljaisuudesta ja reagoimattomuudesta ja Ville taas minun sosiaalisuudesta ja tunnereaktioista. Keräilin ahdistusta junamatkan, kunnes sain päätettyä, että ostan Irkutskista korvalappustereot ja pidän Vanhaa Rouvaa mielikuvitusmatkakumppanina.

Saavuimme Irkutskiin paikallista aikaa aamu yhdeksältä. Juna-asemalla törmäsimme poikaan, jolla oli kädessään Hostel kyltti. Jututimme poikaa ja hän kertoi, että he ovat kaksi viikkoa sitten avanneet miltei keskustaan hostellin, joka on kaupungin halvin majoitus, jossa on lämmin vesi, pyykinpesumahdollisuus ja internet. Lisäksi he hoitavat rekisteröinnin, tarvittaessa koko Venäjällä oloajalle ( www.downtownhostel.irkutsk.ru ). Pojan puheet pitivät paikkansa, puolen tunnin kuluttua olimme peseytyneet, antaneet passit rekisteröitäväksi ja vaatteet pyykkiin. Lisäksi he olivat varanneet meille bussilipun Olhonille. Hostellin henkilökunta oli ystävällistä, etenkin äidillisestä venäläisestä valvojatädistä tuli minulle läheinen.

Ensimmäisenä päivänä hoidimme käytännön järjestelyjä. Ostimme liput Circum-Baikalille ja kantosiipialukselle Severobaikalskiin. Huomasimme, että kaupunginteatterissa menee illalla Tsehovin näytelmä Rakkaudesta. Ostimme liput ja yllytin Villen vedonlyöntiin. Se, kumpi nukahtaa ensin, saa tarjota toiselle kaljan. No, minähän sen vedon hävisin. Vetelin sikeitä ensimmäisen puoliajan puoleen väliin. Päikkärit piristivät, ja lopun näytelmän katsoin suurella mielenkiinnolla. Vähän hämäsi, kun alku oli jäänyt näkemättä. Ville oli ollut hereillä, mutta hänen venäjällään juoni oli jäänyt epäselväksi.

Illalla kävimme syömässä lähikahvilassa pitsaa ja maksoin velkani.

Keskiviikkona matkasimme Circum-Baikalin. Circum-Baikalin rataosuus oli ennen osa Trans-Siperian rataa. Se kulkee Sljudankasta Port Baikaliin hipoen koko matkan Baikal järven rantoja. Radan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1905 ja saatiin päätökseen 1950-luvulla. Rataosuus oli yksi Venäjän vaativimmista ja kalliimmista, sillä sen varrella on 38 tunnelia ja useita siltoja. Osuus on myös yksi Venäjän kauneimmista, jokaisen mutkan takaa silmien eteen tulee uusi poukama rantaa kallioineen tai hiekkarantoineen. Rautateistä kiinnostuneelle reitti tarjoaa mahdollisuuden tutustua tunneleihin ja siltoihin ja muihin rakennusteknisiin hienouksiin. Nykyään radalla kulkee muutaman kerran viikossa turistijuna, joka lähtee Irkutskista aamulla ja saapuu illalla Port Baikaliin. Junamatkalla on kävely ja valokuvauspysäkkejä, jotka kestävät puolesta tunnista puoleentoista tuntiin. Circum-Baikalista löytyy kattavat nettisivut osoitteista http://kbzd.irk.ru/Eng ja venäjäksi http://info.irk.ru/kbrr/index.htm

Meidän C-B päivämme oli sateinen ja harmaa. Siitä huolimatta upeat maisemat tekivät vaikutuksen. Juna oli hieno turistijuna, siinä oli 6 vaunua, 27 turistia ja melkein yhtä paljon henkilökuntaa. Junassa oli oma opas, joka kertoi rataosuuksista ja pysäkeillä esitteli kohteita. Valitettavasti venäjän taitoni ja tekniikan ymmärryskykyni eivät riittäneet rakennushistorian ymmärtämiseen. Sen sijaan ihailin kallioita, hiekkarantoja ja kukkia. Matkan varrella oli siellä täällä telttoja ja jäinkin haaveilemaan rataosuuden vaeltamisesta.

Päivällä junassa oli lounaspysäkki pienessä kylässä. Mummo, joka yleensä oli tehnyt matkustajia varten ruokaa, oli kuitenkin sairastunut. Kylässä ei ollut kauppaa eikä kellään muulla asukkaalla ollut varattuna ruokaa. Ihmettelimme hetken ja lähdimme kävelyretkelle. Palattuamme junalle mummo oli herätetty ja hänelle oli kerrottu kesän yleisöennätyksestä. Mummo odotteli junalla, ja sanoi, että hän voi hyvin laittaa meille ruokaa. Olimme epäilevällä miellä, ruokataukoa oli enää runsaat puoli tuntia jäljellä. Mummon mielestä siinä ajassa ehtii hyvin. Hän alkoi kaivaa ruokatarvikkeita kasvimaaltaan ja komenteli turisteja auttamaan. Venäläiset ryhtyivät heti hommiin. Saksalaiset ja me suomalaiset katsoimme epäilevästi kelloa, meidän mielestämme puolessa tunnissa ei ehtisi valmistaa ruokaa ja syödä. Opas kävi neuvottelemassa hieman lisäaikaa pysähdykselle, ja lopulta ehdimme syödä perunat, salaatin ja leivän kotipolttoisen viinan kanssa.

Juna saapui illalla Port Baikaliin, josta pääsimme viimeisellä lautalla Livstjankan kalastajakylään. Etsimme itsellemme halvan yöpaikan lasten leirikeskuksen sivusiivestä (ulitsa Gorgovon päässä, vihreä kaksikerroksinen talo). Huone oli yksinkertainen, huussi oli pihalla eikä kylmääkään vettä ollut. Baikalin rantaan oli 20 metriä. Yöllä istuimme rannalla juomassa Belyi aistia. Haaveeni ensimmäinen osa oli toteutunut. Ville ei ollut yhtä paljon öisen järven lumoissa, vaan ihmetteli, että tämänkö nyt pitäisi olla hienoa.

Aamulla satoi, ja päätimme lähteä aikaisin Irkutskiin. Kantosiipialus ei kulkenut huonon sään takia. Päätimme mennä bussilla. Onneksi varmistelin bussipysäkillä aikatauluja, paljastui näet, ettei bussi kulje, vaan sen korvaa reittitaksi mashrutka. Välitin informaation muille bussia odottaneille turisteille, jotka muutoin olisivat saaneet jäädä Livstjankaan koko päiväksi.

Irkutskissa oli helle. Vietimme päivän erikseen, minä hengailin joen rannassa ja Nuoruus-saaressa ja kävin kaikessa rauhassa mailaamassa. Illalla menimme katsomaan ooppera ja balettiesitystä. Burjatian ooppera- ja balettiteatteri oli kuukauden kesäkiertueella Irkutskissa. Tämä sattui olemaan avajaisjuhla. Seurasimme miltei neljä tuntia parhaita paloja eri oopperoista ja baleteista. Minulle näihin taiteiden lajeihin tottumattomana tuli yliannostus, vaikka muuten olikin mielenkiintoista. Ville kertoi orkesterin soittaneen epätahtiin, mutta kaipa hänkin musiikki-ihmisenä katsoi esityksen mielellään.

Kävimme tutustumassa kahteen dekabristimuseoon, Volkonskien ja Trubetskoiden taloihin. Molemmissa oli opastus englanniksi. Museot kiinnostivat minua, sillä olin juuri lukenut kapinasta kertovan romaanin Joulukuun lumet (Daria Olivier). Sen luettuaan sain Trubetskoin museosta enemmän irti kun ensimmäisellä kerralla kaksi vuotta sitten. Volkonskien talossa kävin ensimmäistä kertaa.

Oppaat hehkuttivat vuoden 1825 kapinallisten upseerien rohkeutta. Kapinan alullepanijat olivat aatelisia nuoria miehiä, jotka olivat Napoleonia vastaan käydyn sodan jälkeen havahtuneet tyytymättömyyteen Venäjän hallitusmuotoa kohtaan. He eivät hyväksyneet uutta tsaaria Nikolaita ja vaativat perustuslakia ja sananvapautta Ranskan valistusaatteiden innoittamina. Aateliset olivat laajasti sivistyneitä ja useat tunnettuja taide- ja tiedepiireissä. Myös Pushkin olisi halunnut liittyä dekabristeihin, mutta häntä ei huolittu kuuluisuutensa ja ailahtelevaisuutensa vuoksi.

Vähemmälle huomiolle oppaiden kertomuksissa jäi se seikka, että kapinalliset olivat huonosti valmistautuneita ja että kapina hyytyi viimeistään siihen, kun johtaja Trubetskoi ei saapunutkaan mellakkapaikalle Pietarin Talvipalatsin eteen. Lisäksi Pohjoinen liitto ei ollut saanut sanaa kapinasta Etelän liitolle, joten puolet porukasta kuuli kapinasta vasta jälkikäteen. Kapina kukistettiin yhdessä illassa. Trubetskoin kotoa löytyi täydellinen jäsenluettelo. Jäsenistä viisi sai kuolemantuomion, joka otettiin näin uudelleen käyttöön. Kuuluisimpien sukujen aatelisnuorukaisia Nikolai ei uskaltanut mestauttaa, vaan lähetti nämä pakkotyöhön Siperiaan. Monien dekabristien vaimot päättivät sukulaistensa vastustuksetta huolimatta seurata miehiään karkotuspaikoille. He joutuvat luopumaan omaisuudestaan ja aatelisarvostaan ja hylkäämään lapsensa. Museoissa juuri naisten kohtalot saivat suuren huomion, olihan elämänmuutos palatseiden tanssiaisten loisteesta siperialaisiin parakkeihin suuri. Maria Volkonskaja joutui jättämään sukulaisilleen vuoden ikäisen poikansa, joka kuoli hyvin pian äidin lähdettyä. Miehiään vaimot saivat tavata lyhyesti valvotuissa olosuhteissa. Miehet vapautettiin pakkotyöstä 30-luvun loppupuolella. He eivät kuitenkaan saaneet muuttaa takaisin Moskovaan tai Pietariin. Monet perheet jäivät asumaan Siperiaan, ja vaikuttivat näin mm Irkutskin kulttuuri- ja tiede-elämään.

Kävimme myös aluemuseossa, jossa tyly täti kävi lyömässä, kun menin liian lähelle karttaa. Museossa ei ollut opastusta tai infotauluja, joten siitä sai aika vähän irti.

Ennen yöjunan lähtöä Ulan Udeen Ville kävi katsomassa ensimmäisen näytöksen oopperasta Boris Godunov. Minä hengailin kaupungilla, kävin hostellilla suihkussa (he olivat ehdottaneet, että jättäisimme vielä tavaramme ja kävisimme illalla siellä suihkussa, ilmaiseksi tietenkin) ja juomassa kaljan. Juoruilin toisen päivystäjätädin kanssa, hyvin mukava hänkin.

Olimme ajoittaneet Ulan Udessa, Burjatian pääkaupungissa, käymisemme aikaan, johon sisältyi kaksi suurta juhlaa. Tulopäivänämme oli Kaupunkipäivä (70-vuotta siitä, kun kaupungin nimi muutettiin Vekhne Udinskista Ulan Udeksi), jota juhlittiin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Seuraavaksi päiväksi ajoittui Surharban, Burjaattien perinteinen kesäjuhla, johon kuuluu painia, jousiammuntaa ja ratsastusta. Valitettavasti näiden suurien juhlien vuoksi kaupunkiin oli saapunut muitakin matkalaisia. Meillä olikin vaikeuksia löytää majoitusta. Päädyimme lopulta Ujut nimiseen hotelliin, joka oli kaupungin halvin. Sijainti oli loistava, Lenin kadulla, joka juhlallisesti avattiin juuri sinä päivänä kävelykaduksi. Hotelli oli siisteystasoltaan kohtalainen. Suuri puute oli se, ettei siellä ollut minkäänlaisia pesumahdollisuuksia.

Aamulla katselimme juhlahumua kaupungilla, kuuntelimme juhlapuheita ja Ville kävi katsomassa kävelykadun avajaisia. Sitten lähdimme etnografiseen museoon, joka sijaitsi 8 km kaupungin ulkopuolella. Menimme sinne marshrutkalla. Laskin pikkubussissa olevan yli 30 ihmistä. Päästyäni noihin lukuihin oli jo niin ahdasta, etten pystynyt enää jatkamaan laskutoimitustani. Museo oli mielenkiintoinen Seurasaari tyyppinen alue, jolla oli rakennuksia muinaisista kylistä, burjaattijurttiin, vanhauskoisten kyliin ja puukaupunkiasutuksiin. Etenkin vanhauskoisten asumukset käsityösisustuksineen olivat mielenkiintoisia. Helle vei kuitenkin voimat ja palasimme muutaman tunnin museokiertelyn jälkeen hotellille lepäämään.

Olin jo ennen Suomesta lähtöämme sopinut Suomi-Venäjä Seuran Burjatian matkan johtajan kanssa treffit Leninin päälle (Ulan Udessa on maailman suurin Leninin pää patsas) 3.7 klo 23. Silloin en tiennyt, että samalla kellonlyömällä samalla paikalla alkaa syntymäpäiväjuhlan kunniaksi järjestetty ilotulitus. Raketteja ammuttiin Lenin päältä, ja mielessä kävi ajatus, että burjaattien tarkoitus on samalla räjäyttää koko pää. Leninin pää nytkyi, mutta pysyi paikoillaan. Torilla oli kaikki Ulan Uden asukkaat, joten yhden suomalaisen bongaaminen osoittautui epätoivoiseksi yritykseksi. Onneksi kännykät pelastivat, ilotulituksen jälkeen tapasimme suomalaisryhmän hotellilla. Olin lähettänyt muutamaa päivää aikaisemmin matkanjohtajalle Mertsille pyynnön liittyä heidän seuraansa kahdeksi päiväksi. Meidät otettiin avosylin vastaan. Ryhmässä oli 30 matkalaista ja kaksi opasta, ja porukalle oli selvästi kehittynyt loistava yhteishenki junamatkan aikana. Kaikki suhtautuivat meihin ystävällisesti ja saimme käydä hotellissa kylmässä suihkussa. Oli ihanaa jakaa suomen kielellä Siperia-innostusta muiden samanhenkisten kanssa.

Voi kuinka vaivattomalta tuntui matkustaa ryhmän kanssa turistibussilla oppaan huolehtiessa ohjelman toteutuksesta! Aloitimme aamun kaupunkikiertoajelulla. Kävimme ihailemassa kauniita vanhoja puutaloja ja kaupungin keskustaa. Samalla opas kertoi Burjatian tilanteesta. Burjatia on autonominen tasavalta, jossa on n. miljoona asukasta. Mongolisukuisia burjaatteja väestöstä on noin 25 %. Burjatian kielellä julkaistaan lehtiä ja heillä on oma tv-kanava. Vanhemmat puhuvat lapsilleen burjatiaa. Koulussa kieltä opetetaan harmillisen vähän. Burjaatit ovat uskonnoltaan Ulan Uden seudulla buddhalaisia, Irkutskin alueella kristittyjä tai shamanisteja. Burjatian asema on heikentynyt Putinin valtakaudella. Heillä on oma presidentti, joka on ollut virassaan vuosikaudet ja muistuttaa nykyisellään Breshneviä. Kukaan ei kuulemma häntä äänestä, silti hänet valitaan kerran neljässä vuodessa uudelleen. Tilanne tällä hetkellä Venäjällä kansalliskiistoineen on sellainen, ettei alkuperältään burjaattitaustaisella ole mitään mahdollisuuksia päästä presidentiksi.

Kaupunkikierroksen jälkeen siirryimme kaupungin ulkopuolelle raviradalle seuraamaan Surharbanin avajaisia. Pääsimme varjoisaan katsomoon melkein presidentin viereen. Alkuseremonioista saattoi päätellä, ettei Neuvostoajoista ole kauaa ja etteivät tietyt asiat ole muuttuneet yhtään. Niin presidentin kuin muidenkin puhujien juhlapuheissa toisteltiin vanhoja kliseitä ja sitten esitettiin kaikkien kansallisuuksien kansantansseja. Ihan kuin yritettiin hukuttaa burjaattien perinteet kaikkien muiden kulttuurien sekaan. Valitettavasti meillä ei ollut aikaa jäädä seuraamaan varsinaista mittelöintiä.

Lähdimme etnografiseen museoon. Kertaus on opintojen äiti. Tällä kertaa oppaan avulla sai enemmän irti. Ryhmä oli aivan uuvuksissa junamatkan ja aikaeron vuoksi. Opas valitti meidän olevan flegmaattisin ryhmä, johon hän on törmännyt ja päästi meidät vapaalle.

Illalla oli burjaattilaisten laulujen ja tanssien konsertti. Osa ryhmästä jäi nukkumaan univelkoja pois. Esitys oli loistava kansantansseineen, musiikkeineen ja kurkkulauluineen.

Aamupäivällä kävimme tutustumassa Atsagatskyn buddhalaiseen luostariin, joka sijaitsee noin 60 kilometrin päässä Ulan Udesta. Tästä luostarista on kotoisin kuuluisa buddhalainen oppinut Dorzhiev, joka oli Dalai Lama XIII:n opettaja. Luostari tuhottiin neuvostoaikoina ja otettiin uudelleen käyttöön 1991.

Iltapäivällä vierailimme burjaattikylässä. Kyläläiset lauloivat meille kansanlaulujaan ja opettivat kansantanssin askeleita ja lapset esittivät näytelmän. Söimme lounaan. Aluksi uhrattiin jumalille. Seremonian lopuksi sain kunnian nuorimpana naisena syödä lehmän kielen. Lounaan jälkeen vietimme leppoisasti aikaa. Kävimme alasti uimassa jääkylmässä purossa. Halukkaat saivat osallistua jousiammuntaan ja leikkiä perinteisillä eläinten luista tehdyistä burjaattileluilla. Hämmästyin, kun huomasin lelujen olevan muodoltaan täysin samanlaisia kuin lännessä lasten suosimat muoviset gogot!

Illalla kävimme hotellin terassilla kaljalla ja kylmässä saunassa lämpimässä suihkussa (muuten kaupungissa oli ollut jo kaksi kuukautta lämminvesikatko). Viimeisillä ystävällisillä sanoilla tankattuina lähdimme jatkamaan omatoimimatkaamme yöjunalla Irkutskiin kiitollisina siitä, että olimme saaneet hetkeksi liittyä ryhmään.

Etukäteen olin eniten odottanut Olhonille pääsemistä. Olhon on Baikalin suurin saari. Sen pituus on 71 km, leveys 12 km. Olhon sijaitsee lähellä järven syvintä kohtaa. Olhonia sanotaan Baikal-järven sydämeksi sen kauniin monimuotoisen luonnon vuoksi. Olhonilta löytyy kuivaa heinäaroa kukkinen, rauhaisia lahdenpoukamia, pitkiä hiekkarantoja, metsää ja karuja äkkijyrkkiä kallioita. Olhonilla asuu 1500 asukasta, heistä 1200 suurimmassa kylässä Khuzirissa. Pääelinkeino on kalastus. Olhonilla on ollut asutusta muinaisista ajoista. Se on shamanistien pyhä paikka, jossa shamanismia harjoitetaan edelleen. Saaresta enemmän http://www.olkhon.info/

Bussimatka Irkutskista Olhoniin kesti lähes koko päivän. Menimme yksityisellä bussilla, joka lähtee rautatieaseman vierestä muutaman kerran viikossa. Matkalla pysähdyttiin lounastamaan. Mantereelta Olhonille mentiin lautalla. Lauttarannasta Khuziriin, suurimpaan kylään oli yli tunnin ajomatka. Pikkubussi ei jaksanut huonoa tietä mäen päälle, vaan turistit pistettiin kävelemään ylämäki.

Majoituimme Olhonin kuuluisimman henkilön Nikita Bentsarovin turbazaan. Nikita on entinen pöytätenniksen maailmanmestari, joka on jostakin syystä muuttanut Olhonille ja avannut sinne turbazan (retkeilykeskus). Nikita järjesti meille majoituksen, vaikka meillä ei ollut etukäteisvarausta. 500 ruplan vuorokausihintaan saimme oman pienen mökin, täysihoidon ja 20 minuutin päivittäisen saunavuoron. Tunnin saunavuoro maksoi 100 ruplaa, eli hyvin vähän. Joka aamu kello 10 kokoonnuttiin pihalle ja halukkaat lähtivät retkille saaren eri osiin. Kokopäiväretki nuotiolounaineen maksoi 350-400 ruplaa. Iltaisin kokoonnuttiin nuotiolle juttelemaan ja laulamaan.

Olhon lumosi minut jo ensimmäisenä iltana. Myös Nikitan paikka tuntui heti kotoisalta. Kävimme vähän kävelemässä ja ihailemassa Shamaanikalliota ja illalla saunassa.

Ensimmäisenä päivänä lähdimme retkelle saaren pohjoisosiin. Kanssamme pikkubussiin tuli venäläinen 19-vuotias tyttö Tanja ja tämän täti (oikeastaan isoisän naisystävä) Ljudmila Vasilevna. Lisäksi mukana oli kaksi saksalaista keski-ikäistä miestä ja yksi ranskalainen kundi. Oppaanamme ja kuskinamme toimi Grigori, entinen yliopiston saksan opettaja, joka huonon palkan vuoksi oli jättänyt yliopiston ja muuttanut Olhonille oppaaksi. Grigorin jutuista noin 60% oli huijausta, eikä koskaan voinut tietää, puhuiko hän totta. Hänellä oli loistava huumorintaju, joka yhdistettynä Ljudmila Vasilevnan elämäniloon takasi monet naurut. Olhonin tiet ovat kamalassa kunnossa. Niin huonossa, että tällainen ensikertalainen ei huomannut eroa, ajetaanko tiellä vai ei. Pikkubussimme kesti urheasti pahimmatkn osuudet. Grigori kertoi bussin kerran joutuneen järveen. Epäselväksi jäi tapahtuiko sukellus turistien kanssa vai ilman.

Pohjoisosan maisemat olivat sanoinkuvaamattoman jylhät. Kipusimme saaren päätykalliolle. Näimme shamaanipaikkoja. mm aukion, jossa kaksi vuotta sitten oli pidetty kansainvälinen shamaanikonferenssi. Paikalle oli tullut yli 200 shamaania ympäri maailmaa pohtimaan ajankohtaisia kysymyksiä.

Ihastelimme erivärisiä kukkia. Metsäosuudella Grigori opetti paikallisen tavan torjua punkkeja. Grigorin mukaan muurahaiset ovat punkkien luonnollisia vihollisia, eikä punkkeja ikinä löydy muurahaiskeon lähettyviltä. Eli ei muuta kuin kädet muurahaispesään ja odotellaan muurahaisten hyökkäystä. Kun kädet ovat kyynärpäitä myöten täynnä muurahaisia, ne ravistellaan pois. Käsiin jää muurahaisten jättämä haju. Käsillä sivellään vartalo kolmasti, ja kuuden tunnin punkkisuoja on taattu. Tämä täytyi tietenkin testata käytännössä.

Grigori grillasi lounaaksi nuotiolla omulia. Lounaan jälkeen kävimme Rakastavaisten kalliolla. Grigori kertoi vanhoja myyttejä ja härskejä juttuja, joita en viattomana tyttönä täysin ymmärtänyt… Paluumatkalla Ljudmila Vasiljevna lauloi kaikki tuntemansa Baikalaiheiset laulut, ja niitä oli paljon.

Seuraavana päivänä halusin Tanjan ja Ljudmila Vasiljevnan kanssa samalle retkelle. Halusimme Grigorin oppaaksi ja voitimmekin taistelun hänestä. Tällä kertaa mukaan tuli eteläkorealainen tyttö, ranskalainen poika Maksim, joka puhui loistavaa venäjää, saksalainen vanha nainen ja amerikkalainen vanha mies Lynn. Tämä osoittautui ääriegoistiksi, joka katosi jokaisella pysähdyspaikalla omille teilleen, niin että muut saivat etsiä. Hän oli kuitenkin egoisti niin vilpittömällä tavalla, ettei hänelle edes osannut suuttua.

Myös etelässä oli hienoja paikkoja, vaikka maasto olikin tasaisempaa eikä sumuinen sää suosinut ihailijoita. Päivän tahti oli rauhallisempi. Istuimme pitkään monilla kallioilla ja vastaanotimme kallion voimaa ja rauhaa. Paluumatkalla kävimme uimassa pienessä järvessä. Uinnin jälkeen lämmittelimme nuotiolla.

Illalla Nikitan luona järjestettiin nuotiolauluilta, jonka tähti oli Ljudmila Vasilevna. Tanja kertoi myöhemmin, että nuorempana Ljudmila oli ollut mukana viihdytysjoukoissa, jotka kiersivät laulamassa varuskunnissa.

Kävin Tanjan, Ljudmila Vasilevnan, Maksimin ja ranskalaisen Geraldinen kanssa uimassa eilisessä järvessä. Satoi vettä. Olimme kaikki nuoret saman sateenvarjon alla lämmittelemässä nuotion ääressä. Ljudmila Vasilevna lauloi meille sadetakissaan aurinkoaiheisia lauluja. Sekä Ljudmila Vasiljevna että Maksin ovat ihmiseen uskovia idealisteja, jotka huomaamattomalla tavalla osoittavat muillekin kaiken ympärillä olevan hyvän ja kauniin. Heidän kanssaan ollessani muistin kuulemani tarinan siitä, että nenetsikouluissa lukujärjestykseen kuuluu ilon oppitunti, jolla rankoissa olosuhteissa eläviä lapsia opetetaan huomaamaan kaikki hyvä elämästä. Maksimista ja Ljudmila Vasilevnasta tulisi hyviä ilon oppituntien opettajia. Maksim ja Geraldine olivat niin ihastuneita toisiinsa, että kirpaisi katsella.

Lounaan jälkeen kävimme Olhon museossa, joka sisälsi kaikenlaisia Olhon esineitä. Tietoa oli erittäin vähän ja tädit vastasivat kysymyksiin: "Lue seinältä", joten anti jäi vähäiseksi.

Illalla sade lakkasi. Kävimme viimeistä iltaa viettävien Tanjan ja Ljudmila Vasilevnan kanssa kävelyllä. Ljudmila ja Ville pitivät konsertin hiekkarannalla.

Illalla istuin portailla lukemassa Tuntematonta sotilasta, kun pihallemme käveli mies, joka osoittautui suomalaiseksi. Hän oli vaellellut itsekseen Karjalassa kahdessa kansallispuistossa ja oli nyt tullut Olhonille muutamaksi viikoksi telttoineen. Jutustelimme venäjäjuttuja ja joimme vähän samppanjaa. Hän kertoi seikkailuistaan Kamtsatkalla karhun kanssa. Oli kiva venäjähehkuttaa suomeksi.

Tanja ja Ljudmila Vasilevna lähtivät. Tanjan kanssa sovimme tapaavamme vielä Irkutskissa. Kävimme iäkkään saksalaisen naisen kanssa Shamaanikallioilla. Ville jatkoi omille teilleen. Me kävelimme saksalaisen naisen kanssa pitkää hiekkarantaa ja kävimme alasti uimassa. Nainen kertoi, että Saksassa oli esitetty Olhonilla kuvattu tosi-tv-sarja, joka oli ollut hyvin suosittu. Sarjan seurauksena Olhon on alkanut kiinnostaa saksalaisia. Saksalainen suuri matkatoimisto suunnittelee ison loistohotellin rakentamista Olhonille. Suunnitelmat ovat hyvällä alulla ja tonttikin on jo varattu. Rakennustyöt voivat alkaa, kunhan saarelle tulee ensi vuonna sähköt. Mietimme Olhonin tulevaisuutta valmismatkasaarena. Saari on osa Baikalin kansallispuistoa, eikä sen hauras luonto tule kestämään massaturismia. Surullista, että raha ratkaisee.

Nainen kertoi unelmiensa Venäjän matkasta. Hän oli kuukauden matkalla yksikseen, aikomuksenaan kiertää Venäjä päästä päähän. Viimeiseksi hän aikoi mennä Kaliningradiin, kaupunkiin, jossa hän oli syntynyt, mutta jossa ei ollut käynyt sen jälkeen. Naisella oli paljon elämänkokemusta, viisautta, lämpöä ja huumoria, joilla hän minutkin rokotti.

Lounaan jälkeen pääsimme erään kalastajan kanssa veneilemään. Sää oli sumuinen ja kylmä, joten tunnin veneajelu oli riittävän pitkä. Kävimme kävelemässä kylänraitilla.

Iltapäivällä juttelin pitkään suomalaisen miehen kanssa.

Illalla saunottiin ja istuttiin taas nuotiolla.

Kävimme viimeisen kerran Shamaanikallion kupeessa ihailemassa maisemia. Bussi lähti puolilta päivin, Irkutskissa olimme illalla. Palasimme hostelliin melkein kuin kotiin. Pääsimme suihkuun ja täti keitti iltateetä. Illalla kävimme kaupungilla syömässä ja kävelimme katsomaan kirkkoja, jotka oli lukittu.

Päivällä vietimme aikaa itsenäisesti. Kolmelta tapasimme Tanjan ja menimme Nuoruus saarelle kaljalle. Muistelimme kaiholla Olhonia ja keskustelimme Baikalin kauneudesta ja siitä, etteivät venäläiset ymmärrä sen arvoa eivätkä näin ollen suojele sen haurasta luontoa. Tanjan kanssa suunnittelimme uusia matkoja, mm Circum-Baikalin vaellusta ja paluuta Olhonille. Tanja sanoi, että voin aina asua hänen luonaan. Oli hienoa keskustella Tanjan kanssa, joka on harvinaisen syvällinen nuori nainen. Illalla menimme yhdessä katsomaan Burjaattioopperan kahta balettia, joista toinen oli Carmina Burana. Tanjan avulla ostin apteekista yrttejä, joita Olhonilla lisättiin teehen. Erosimme haikeina.

Illalla hostellilla sain tietää, ettei pyykkejäni oltukaan viety pesulaan. Meni raivoisaksi yöpyykkäykseksi. Lisäksi stressasin, kun netti ei toiminut, enkä pystynyt selvittämään juna-aikatauluja siltä varalta, ettei kantosiipialus huonon sään takia kulkisi.

Aamulla menimme taksilla hyvissä ajoin Raketa terminaaliin. Sinne saapui myös Olhonilla tapaamamme ranskalainen Maksim ja yllätäin tämän seurassa vanha persoonallinen amerikkalainen mies Lynn.

Raketamatka kesti 12 tuntia. Ilma oli tyyni, joten kulku oli tasaista, enkä peloista huolimatta tullut merisairaaksi. Maisemia pystyi ihailemaan ulkona, joskin tuuli oli aika kylmä. Maksimin kanssa seisoimme ulkona ja katselimme Olhonia, kun menimme sen ohi. Mieli olisi halunnut palata sinne.

Severobaikalskissa meitä oli vastassa Maksimin tuttavan, tuttavan, tuttavan, tuttavan suosittelema mies Boris, joka vaikutti minusta heti epäilyttävältä. Mies lupasi kuitenkin järjestää meille majoituksen. Pienen kiertelyn ja säätämisen päädyimme Zaretsnoi nimiseen kylään, joka sijaitsi 5 km:n päästä Severobaikalskista. Asuimme tädin ja tämän kahden teini-ikäisen tyttären luona. Olimme ensimmäiset ihmiset, jotka perhe majoitti ja varmasti myös ensimmäiset heidän tapaamansa ulkomaalaiset. Tätiä hermostutti kovasti, olihan hän saanut yhden sijasta neljä majoitettavaa. Hän komenteli meitä tyylillä, joka ensin tuntui oudolta. Myöhemmin ymmärsin, että sävy oli sama, jolla hän puhui pässeilleen. Amerikkalainen ei osannut venäjää. Täti hämmentyi, kun häntä ei ymmärretty ja korotti aina hieman lisää ääntään, toivoen että se auttaisi viestin perillemenoa.

Söimme maukkaan improvisoidun illallisen ja joimme kaikki sen verran viiniä ja vodkaa, että tunnelma rentoutui. Puoli yhdeltä yöllä täti keksi, että Baikalin rantaan on kolme kilometriä ja ehdotti yökävelyä. Maksimin ja Villen kanssa suostuimme mielellään.

Aamulla Boris saapui Ivan ystävänsä kanssa. Seurasi pitkiä neuvotteluja siitä, minne haluamme tehdä päiväretken ja mihin hintaan. Borisin oli vaikeaa ymmärtää, etteivät kaikki ulkomaalaiset ole ökyrikkaita. Päätimme, että Ivan vie meidät 40 kilometrin päässä sijaitsevaan Baikalskojen kylään ja matkalla käymme kahdessa pikkujärvessä uimassa.

Sitä ennen Boris vei meidät keskustaan. Maksim yritti ostaa lentolippua Ulan Udeen, jossa hänellä oli ihastuksensa kanssa treffit. Kaikki liput oli kuitenkin myyty yli viikoksi eteenpäin. Kävimme satamassa kyselemässä laivoja. Satamafiksaaja lupasi ottaa selvää asiasta, ja käski tulemaan illalla takaisin.

Sitten lähdimme Ivanin kanssa retkelle. Olhonin retkien jälkeen päivä oli hieman pettymys, Ivanin oli vaikea ymmärtää, että halusimme liikkua luonnossa, emme vain ajella autolla ympäriinsä. Maisemat olivat kuitenkin kauniita. Pikkujärvissä oli mukava uida. Toisen järven rannalla oleskelimme pitkään, Ivan kertoi metsästysjuttuja. Hän ruokkii karhuja ympäri vuoden ja on saanut nämä käyttäytymään kellon tarkkuudella. Sitten jonakin päivänä hän tuo uusrikkaan turistin ruokintapaikalle ja tienaa suuret rahat, jos uusrikas onnistuu ampumaan karhun.

Retken jälkeen palasimme satamaan. Maksim kuuli huonoja uutisia, Ulan Uden suunnalle ei ollut menossa yhtään laivaa. Jäljelle jäi kantosiipivaihtoehto Irkutskiin, josta yöjuna Ulan Udeen. Maksim myöhästyisi treffeiltään yli 12 tuntia. Muistelimme yhdessä Ljudmila Vasilevnan sanoja: "Tärkeintä on haluta. Muu järjestyy kyllä." Maksim sanoi haluavansa.

Illalla kävimme saunassa.

Kävimme Villen kanssa BAM-museossa, jonka näyttely ja opastus kertoivat mielenkiintoisella tavalla Bamin historiasta. Severobaikalskin historia ja olemassaolo on täydellisesti linkittynyt BAM:iin eli Baikal-Amur Magistraliin. Rataosuutta Ust-Kutista Komsomolsk-na-Amuriin alettiin ensimmäisen kerran suunnitella vuosisadan alussa. Rataosuuden rakentaminen osoittautui erittäin hankalaksi projektiksi, joten suunnitelmat jäivät toteutumatta. Niihin palattiin muutaman kerran ennen sotaa, mutta aina ne kaatuivat teknisiin ongelmiin. Vuonna 1974 Brezhnev päätti aloittaa suuren Neuvostoliiton Sankariprojektin radan rakentamiseksi ja kutsui komsomoleja (nuorisoliittolaisia) ympäri Neuvostoliittoa osallistumaan projektiin. Sadattuhannet opiskelijat jättivät kotinsa ja opintonsa ja lähtivät intoa puhkuen toteuttamaan Sankaritehtäväänsä. Olosuhteet olivat karut. Yli 3500 kilometrin matka oli lähinnä asumatonta erämaata, joten nuoret sankarit joutuivat asumaan teltoissa ja nopeasti kokoon kyhätyissä parakeissa. Usko projektiin ja sen seurauksena edessä olevaan loistavaan tulevaisuuteen auttoi jaksamaan. Eri osuuksista vastasivat eri kaupunkien komsomolit. Severobaikalsk oli pietarilaisten aluetta. Rakennusprojekti venyi. Se kärsi siitä, että kukin rakensi omaa pätkäänsä eikä yhteistä suunnittelua ollut. Muutaman ankaran talven jälkeen rata oli käyristynyt keitetyn spagetin kaltaiseksi. Kun vuonna 1984 rata vihdoin saatiin valmiiksi, kasassa oli yksi raide, jota sitäkin voidaan käyttää vain vajaalla teholla.

Tällä hetkellä monet BAM-työläiset ovat työttöminä. Monet asuvat yhä tilapäisiksi tarkoitetuissa parakeissa. Juuri ennen saapumistamme kaupunkiin oli pidetty suuret BAMin 30-vuotissyntymäpäiväjuhlat. Jotakin idealismista on vielä jäljellä, monet Severobaikalskin asukkaat uskovat, että jonakin päivänä, kun toinen raide saadaan rakennettua, koittaa uusi uljas todellisuus… Bamista ja Severobaikalskista lisää sivuilta http://bam.railways.ru/eng/ ja http://www.sbaikal.pp.ru/.

Iltapäivällä vietimme aikaa erikseen. Kävelin kotiin ja eksyin loppumatkasta. Illalla Maksim ja Lynn saapuivat vuorilta. Lynn puhkui onnesta, sillä hän oli ostanut jättikimpaleen lihaa pihviä varten. Maksim loisti onnesta, sillä hän oli saanut lentolipun seuraavaksi päiväksi Ulan Udeen. Pihvin paistamisesta versus omulin syömisestä meinasi tulla kansainvälinen konflikti Venäjän ja Amerikan välille. Sivullisista rauhanturvaajista projekti eri vaiheineen oli huvittavaa seurattavaa. Lynn oli ostanut vanhaa lihaa, joka jäi niin raa'aksi, ettei siihen pystynyt hampaat eikä veitsi.

Junamatka Severobaikalskista Moskovaan kestää neljä vuorokautta. Meille sattui juna, jossa ei ollut ravintolavaunua. Tosin kolmantena päivänä saimme tietää, että siinä oli buffetti, josta sai kylmää kaljaa. Kupekumppaneiden kanssa ei ollut onnea. Saimme seuraksemme invalidinaisen ja tämän teini-ikäisen pojan, jotka olivat muuttamassa Komin tasavaltaan, sillä äiti oli 11 kk sitten tavannut sairaalassa komilaisen elämänmiehen. Täti oli kovasti yksinkertainen. Harmillisinta oli, että hän poltti kupeessamme lähes ketjussa. Ilma oli todella savuista tuuletuksesta huolimatta. Tuuletuksesta oli se seuraus, että vilustuin.

Saavuimme Moskovaan neljältä aamulla. Olimme junassa päättäneet, että teemme päiväretken johonkin Moskovan lähistöllä olevaan pikkukaupunkiin. Valitsimme Sergei Posadin, sillä se oli lähinnä ja sinne meni usein junia. Matka kesti 1.5 tuntia paikallisjunalla. Sergei Posad on kuuluisa luostarikaupunki, jossa ennen sijaitsi ortodoksisen kirkon keskus. Tutustuimme kauniiseen luostarialueeseen ja seurasimme kirkonmenoja. Kävimme kahdessa kotiseutumuseossa, joista toisessa kuvattiin elämänmenoa maaseudulla 1700 ja 1800-luvulla. Teemana oli kohdusta hautaan, näytteillä oli niin synnytysapuvälineitä kuin hautauskolttuja, jotka vainaja oli eläessään ommellut itselleen. Toisessa museossa esiteltiin luostarin historiaa. Kaupunki oli viehättävä ja pieni Moskovan suurkaupunkihälinään verrattuna.

Ville päätti palata kotiin Tallinnan kautta. Meillä meni melkein 1.5 tuntia vanhan lipun palauttamiseen ja uuden hankkimiseen. Ville lähti Tallinnan junaan ja jäin väsyneenä ja kuumeisena Moskovaan tappamaan aikaa. Yritin mennä läheiseen teatteriin, mutta päivän esitys oli peruttu. Kiertoajeluitakaan ei lähtenyt, joten menin ostoskeskukseen kiertelemään. Olo muuttui niin huonoksi, että oli pakko palata asemalle lepäämään, ennen kuin taju menisi. Asemalla hortoillessani näin ruumiin. Vanha mies ei ollut jaksanut odottaa junan lähtöä helteessä. Miestä roudattiin tavarakärryillä ja hänen naamalleen oli heitetty vanha rätti. Suurkaupungissa ei yhden ihmisen kuolema merkitse mitään.

Olin onnellinen, kun sain raahauduttua liian painavan rinkkani kanssa junaan. Kylmä kalja, hiusten pesu lavuaarissa ja unta kaaliin.

Juna tuli puolen päivän maissa Helsinkiin. Äiti ja pikkusisko tulivat vastaan. Kävimme kotiinpaluukaljalla Painopaarissa. Taistelin rinkan kotiin, ladoin pyykit koneeseen ja totesin, että Radiolinja aikoo katkaista puhelimeni maksamattoman laskun takia.

Lisää Baikal linkkejä:

www.baikal.irkutsk.ru
www.openbaikal.ru
http://www.transsib.ru/catalog.htm
www.irkutsk.org/baikal/railway.htm
www.waytorussia.net/Baikal
http://www.baikal.eastsib.ru