Irkutsk 15.2.2006
Täällä kaikki kysyy että onko siellä Suomessa kylmä. Onko siellä? Sinä aamuna kun tulin tänne, taisi olla -33. Sitä jatkui melkein viikon ja paikalliset kertoivat sen olleen tämän talven kylmintä aikaa. Mutta eipä se haitannut. Harmitti vain kun ei päässyt katselemaan ympäristöä. Pakkanen sai pysyttelemään sisätiloissa. Toisena päivänä lähdin kera englanninkielen taitoisen arkkitehtiopiskelija Svetan kanssa bussilla käymään pikaisesti keskustassa. Harmitti kun en nähnyt kaupunkia matkan aikana ollenkaan. Ikkunat olivat jäässä.
Sen jälkeen on helpottanut. Nyt on kai suunnilleen -7. Ja vaikka joinain päivinä oli -20 ei se tunnu kuivemman ilman takia niin kylmältä kuin Suomessa. Ja jos on kauhea holotna, niin silloin pysytään sisällä. Koulussa on silloin väljempää. Aurinkokin on paistanut paljon ja se lämmittää. valon määrä on ehkä suurempi. Ollaan kuitenkin myös etelämpänä. Joskus se tuntuu kesä-auringolta. Karvalakkeja ihmiset kuitenkin käyttää ja turkkeja näkee, joskaan ei ihan yhta paljon kuin Moskovassa. Turkikset ovat myös täällä kalliita.
Ensimmaiset päivät meni KV-toimistossa käytännön asioita selvitellen. Byrokratia on tullut esiin. Leimoja ja allekirjoituksia. Ei silti niin paljon kuin odotin, eli tosi paljon. Rekisterointi, kielikurssit ja muut kurssit vaativat vatvomista ja tähän mennessä 8 valokuvaa. Tänään hankin kirjastokortin ja arvelin että siihenkin tarvitaan valokuvia, ja niin kävi että valokuvia (passikuva) pyydettiin. Jonkun vaihtarin ennätys on 17. Monikertaviisumiani varten tarvitsen vielä 3 kuvaa.
KV-toimistossa (kansainväl.) on kaksi tätiä jotka puhuu hyvää englantia ja he ovat olleet suureksi avuksi. Heidän kanssa olen mennyt toimistosta toimistoon kun ollaan yritetty selvittaää, missä tiedekunnassa voin opiskella. Vasen käsi ei tiedä mitä oikea käsi tekee. Eli toimistosta toiseen kysymään. Kaikki länsimaista tulleet saavat hyvää kohtelua, ja he tosiaan yrittävät auttaa minkä pystyvät.
Lopulta kaikki on järjestynyt. Olen aloittanut kieliopinnot yksityistunnein. Lisäksi olen ottanut osaa ryhmätunneille. Se koostuu kiinalaisista ja mongolialaisista lakiopiskelijoista. Ryhmä on mukava mutta opiskelu on osoittautunut hieman hankalaksi, sillä he ovat opiskelleet jo vuoden. Opiskelu on ollut siis hyvinkin intensiivista. Kallossa tuntuu outoa kihelmöintiä… Lisäksi täällä kaikki unohtaa koko ajan että aidinkieleni ei ole englanti vaan suomi, ja että voisin yhtähyvin opiskella englantia nyt samalla. Tuntuu että sitäkin on paljon unohtunut. Onhan lukiosta aikaa.
Englannin osaajia ei mitenkään liikaa täältä löydy. Se antaa pontta venäjän opiskelulle. Täällä ihmiset, samoin kuin suomalaisetkin, lisäksi ujostelevat käyttää englantia, jos sitä ylipäätään osaavat. Kielioppi on ehkaä hallussa, mutta käytännön puoli ei. Asiat on kuitenkin hoituneet ja aina jostain on joku tulkiksi kelpaava löytynyt.
Kaupoista saa samoja asioita kuin Suomessa. Kaikki vaan lukee kummallisin koukeroin eli kyrillisin aakkosin. Kaupan hyllyllä meni varsinkin ensimmäisillä kerroilla aikaa. Olin maitotuotehyllyllä paljon kauemman kuin viereen tullut heikkonäköinen baabuska. En ollut päästä selvyyteen, oliko pakkauksen sisältö jukurttia vai mitä. Kotona selvisi että oli se, ja hyvää oli.
Kahviloissa tulee vastaan sellaisia pullan ja sämpylän välimaastossa olevia leivonnaisia. Hyviä. Täytteenä on ollut omenahilloa, yleensä. Kerran sisältä paljastui nakki. Teehetki meni pieleen. Toivon välttyväni vastaavalta kielitaidon karttuessa. Joku oli sitä mieltä että tuo on joku keittiöväen pila ulkomaalaisille. Ei se ehkä ole. Täytyy vain opetella lukemaan se teksti niitten vieressä.
Onneksi täältä lopulta tosiaan löytyi muitakin länsimaista tulleita. Kerrosta ylempänä asuu kaksi suomalaista, kaksi saksalaista, kaksi australialaista ja yksi amerikkalainen. Samassa kerroksessa yksi britti. Suihkun+vessan jaan Etelä-Korealaisen tytön kanssa. He kaikki ovat olleet täällä jo viime syksystä ja ovat yhdessä opiskelleet kieltä. Ja siis vain kieltä. Mun on tarkoitus näillä näkymin mennä piirtämään ja muovailemaan elävää mallia ja osallistua jollekin kompositio-kurssille. Loput selviää myöhemmin. Kipsikopiota ja keramiikkaa aloitin jo. Voi tosin olla että taideaineet jäävät sittenkin vähemmälle kuin odotin. Riippuu siitä miten paljon haluan opiskella kieltä. Nyt opiskelen siis Fine Arts tiedekunnassa, jonka opetus tähtää enemmänkin desing-puolen asioihin. Tähtäin on siis eri kuin omassa koulussani. Samoja asioita pääsee silti tekemaan. Sikäli ei siis harmita.
Nuo kaksi suomal., Jenni & Matti on tehny matkapäiväkirjaa. Siellä on paljon kuvia ja tietoa, kannattaa mennä kattoon!
http://www.students.tut.fi/~pulkki23/irkutsk/ . Asutaan siis samassa rakennuksessa. Siellä on kuvia myös niitten asunnosta. Onneksi voin sanoa että mulla on paremmat oltavat. Eli kävi säkä kämpän suhteen. Se on paljon paremmassa kunnossa. Ja kerros on myös rauhallisempi. Ei kiljuvia teinejä käytävällä. Eikä ketään polttamassa keittiössä tupakkaa. Huh. Ääniä tietysti kuuluu pitkin taloa, mutta klo 23 on hiljaisuus, ja hiljaista. Siitä pitää kai huolen KOMMENDANTTI, henkilö jolta voi esim. hakea puhtaat lakanat ja valittaa jos vessa ei toimi. Mainittakoon että ovelle voi joskus sattua myös PASPORTISTI, henkilo, jonka toimenkuvaa en tarkkaan tiedä. Hän kirjaa ylös passin numeron ja jatkaa matkaa.
Hiljalleen alan totutella täällä olemiseen. Olen tutustunut paikallisiiin ja noihin vaihtareihinkin jonkun verran. Opas on löytynyt suuntaan ja toiseen.
Sinä aamuna kun saavuin olin tietysti ihmeissäni. Jonkun piti olla minua vastassa, mutta eipä ollut. Melkein tunnin kaävelin ympäriinsä asemalla tavaroineni yrittäen etsiä jotain, miestä tai naista, joka voisi olla mua odottelemassa. Lopulta valitsin aseman edessä olleesta taksilaumasta jäljelle jääneen heikohkon oloisen ladan. Kuski oli lupsakka ukkeli, hauska ensikontaktihenkilö Irkutskiin. Hinta sovittiin ensin ja sitten lähdettiin kohti yliopistoa. Peruutuspeilistä roikkui karvanopat ja kaupunki näytti ihmeen kotoisalta. Ainakaan täällä ei mikään ole turhan kiillotettua. Kauniita vanhoja koristeellisia taloja enemmän tai vähemmän rempallaan. Kertovat että kesällä täällä on paljon vihreää.
Yliopistolla löysin tieni KV-toimistoon. Paikalle tuli myös herra Kozlov, arkkitehtipuolen johtaja, jonka oli pitänyt olla mua vastassa tai järjestää jonkun muun tulemaan. Mukava mies. Oli kovin pahoillaan kun ei ollut onnistunut, en ihan ymmärtänyt miksi (Herra Kozlov eli niinkuin täällä aina sanotaan, Valerija Valerievist, puhuu erinomaista saksaa ja venäjää. Minä en kumpaakaan). Luultavasti kuitenkin tämän mokan takia sain paremman asunnon. Halusivat hyvittää jotenkin.
Moni asia on paljon normaalimpaa kuin odotin. Silti kummallista. Nettiin en ole nyt aiemmin saanut rauhassa tilaisuutta päästä. Siksi en ole pystynyt aiemmin sinne teille kirjoittaa. Oman osoitteeni lähetän tassa liitteenä jos onnistun, jos en, niin Jennin & Matin sivuilta voi nähdä heidän osoitteen. Omani on sama muuten paitsi se viimeinen numero on 301 ja nimi on siis Anne Salmela. Se myös mieluiten kyrill. aakkosin. En voi lähettää osoitetta muuten kuin kuvana. Spostina osoite näkyisi siellä vain symboleina, kännykkä taas translitteroi, eli silloin se muuttuisi latin.aakkosiksi matkan varrella. Niin ja kyllä, täällä Venäjällä osoitteet menee tuollain kummallisesti nurinkurin, ensin maa ja viimeisenä henkilö. Taas yksi pieni kummallinen odottamaton yksityiskohta.
Täytyy sanoa että ei ole yhtään tänne tuleminen tähän mennessä harmittanut. Enemmän kauhistuttaa ajatus että olisin jättänyt tulematta. Niin moni asia on osoittautunut turhaksi ennakkoluuloksi.
Jotkut asiat on kuitenkin totta. Niinku esim. ne siniset luomivärit, ja se muovipussi-asia. Muovipussi korvaa repun paikallisilla kaunottarilla ja niille on omistettu kojuja. Olen kutakuinkin kaupungin ainoa reppu selässä kulkija. Olen harkinnut laukun ostamista sulautuakseni massaan. Karvalakki mulla on ollut, kiitos Heidin. Korkkareita en ehkä hanki. Rakennekynsiä en hanki. Hurjaan liikenteeseen alan jokseenkin tottua. Tienylitys tuntuu toisinaan saavutukselta. Kaupungin vaarallisuudesta muuten en osaa sanoa sen kummempaa. Useimmat välttää automaattisesti yksin ulkonaliikkumista myöhään. Kukaan vaihtareista ei ole joutunut ryöstetyksi tai muuten uhatuksi. Eli sillä tavalla ei tarvi pelätä. Enemmaän mulla nyt kuluu energiaa tuon kielen opiskeluun. Annje, gavariit paruski! Eli mun pitäis koko ajan yrittää kauheasti oppia kieltä. Eiköhan se jossain vaiheessa ala sujua.
Paljon terveisiä kaikille!
Anne
18. kesäkuuta 2006
Siitä onkin aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Talvi oli viela silloin ja sen jälkeen pitkä kevät, niinkuin kuulemani mukaan vähän joka paikas. Nyt on kesä täälläkin ja vihreää. Tänään sataa, mitä ei normaalisti usein tapahdu. Vuohet tuossa asuntolan pihalla lienee ainakin onnellisiä sadekelistä. Tulee lisää syötävää. Hyvällä ruokahalulla ne onkin noita istutuksia pureskellut. Ihan hirvittää katsella. Ensin meni kukkapenkit.
Pihan toisella puolella on urheiluhalli ja sen takana ajoharjoittelurata missä päivittäin kiertää lada jos toinenkin autonrenkailla rajattua rataa ympäri. Päivän päätteeksi renkaat ovat enemmän tai vähemmän levällään, sen mukaan miten on huteja tullut. Sen vieressä on jalkapallokenttä, joka siis oli myös läpi talven kovassa käytössä. Kyykkyhyppyjä ja potkupalloa. Ilmojen lämmittyä - leuanvetoa. Sen vieressä onkin stadioni, asfaltoituine juoksuratoineen. Paljoa en urheilusta tiedä, mutta sen verran että edellinen kummastuttaa. Talvella aluetta kierrettiin suksin, tietenkin. Asuntolasta on n. 100 metriä Angara-joen rantaan jonka varrella kulkee junarata. Sen, ja asuntolan väliin mahtuu pieniä puisia omakotitaloja mitä täältä löytyy muutenkin paljon. Pihat on aidattu ja sisäpuolella on aina kasvimaa, puita ja puskia. Jostain noista taloista nämä vuohetkin lienee kotoisin.
Kuuluisa Baikal-järvi tuli nähtyä ensikertaa maaliskuulla. Menin kolmen muun ulkomaalaisen mukana jäävaellukselle. Kovasti epäilytti alkuun, kun kieliongelmien takia en ollut ihan varma että mitä odottaa. Kerrottiin että jäällä voi olla vettä ja liukasta on. Lisäksi voi olla kylmä ja voi olla hemmetin kuumakin. Edellisenä vuonna siellä oltiin kävelty t-paidat päällä. Eniten epäilyksiä aiheutti venäläisten luistonestokikka, joka kuitenkin myöhemmin osoittautui vähintäänkin Pirkan niksipalstalle kelpuutettavaksi. Niksi oli yksinkertainen ja halpa. Ruuvit kengänpohjiin. Muut ulkkarit turvautuivat retkeilykaupan vehkeisiin, minä taas päätin testata natiivien keinoa. Järkeilin että jos nuo kaikki muutkin niitä ruuveja kenkiinsä ruuvaa, niin ruuvaan minäkin. Ei ne niin pahasti väärässä voi olla. Ja että tuntoaisti täytyy niilläkin jalkapohjissa olla ja kun vankka kokemus, niin myös tieto. Australialainen Matthew piti tätä erittäin huvittavana ja siksipä tilanteesta tuli paljon kuvia.
Muut retken yksityiskohdat oli osin huvittavia. Kahdet kengät piti olla mikä vielä on ymmärrettävää, erikseen kuitenkin vielä oli mainittu että myös kahdet sukat täytyy olla. Ruoka-aineet oli tarkkaan määritelty, ateriat kun valmistettaisiin yhdessä. Kaikilla oli oltava myös oma kelkka mukana, mitä vedettiin perässä vyötärölle sidottuna. Itseäni epäilytti että mitenköhän jaksaa että tohdinko lähteä. Kuulin kuitenkin että matkaan tulee mukaan jopa lapsia, perheitä. Että vauhti ei voi siis olla mitenkään huima. Naureskeltiin, että ei varmaan, paitsi jos mukana on jotain siperialaisia superlapsia. Päätin lähteä mukaan. Kyytiä odotellessa meitä lähestyi pieni bussi jonka nokassa luki deti, lapset. Meitä huvitti kun tuolla tavalla haettiin tenavakyydillä. Ajateltiin että muut aikuiset on varmaan sitten toisessa bussissa. Retkellä oli tarkoitus olla meidän lisäksi noin 40 venäläistä. Saavuttiin pieneen kylään Baikalin rantaan täältä pohjoiseen. Paljastui että ei niitä aikuisia sitten muuatmia huoltajia lukuunottamatta ollutkaan muita kuin me. Ensimmäinen yö nukuttiin vanhassa koulurakennuksessa. Aamulla lähdettiin ruuvit jaloissa kiiluen kelkat perässä. Aurinko paistoi ja oli niin kaunista. Käveltiin ja käveltiin eikä maisemista ehtinyt siinä vauhdissa liiemmin nautiskella. Oli pysyttävä joukon mukana. Selvisi että kyseessä oli "urheilullinen" vaellus Baikalilla ja sen kyllä alkoi tuntea joka lihaksella. Huh. Ja lapset tosiaan oli jonkinlaisia superlapsia, tai sitten vain urheilijoita.
Seuraava yö nukuttiin teltassa. Tein noviisivirheen ja nukuin reunalla. Toimin samalla tuulensuojana muille ja kylmä tuli. Ennakkotietojen mukaan teltassa oli tarkoitus olla kamiina. Oli siellä pieni tuli, joka toimi kuitenkin enemmän himmeän valon kuin lämmön antajana. Aamulla jatkettiin kävelyä. Lämmin oli ja ihmiset tosiaan olivat t-paidoissa. Illalla kaikilla oli enemmän tai vähemmän punaista ihoa auringon jäljiltä. Matka osoittautui aina vain rankemmaksi. Oltiin edetty odotettua hitaammin kun vastassa oli enemmän kierrettävää. Käveltiin siis paljon enemmän kuin oli tarkoitus ja nämä superlapsetkin väsyivät. Illalla saavuttiin Listvyankaan ja syötiin lounas ja heti perään päivällinen. Ne kun olivat siinä kävellessä jääneet väliin. Ennakkotietojen mukaan Listvyankan jälkeen olosuhteiden piti olla helpompia, ja harkitsin jatkavani matkaa muitten mukana. Edessä olisi ollut vielä neljä päivää vaellusta, mutta päätin palata kilttinä tyttönä koulunn penkille. Puolet joukosta lähti tämän viikonlopun jälkeen kotiin ja harmitti vähän, vaan ei enää sen jälkeen kun kuulin että loppumatka ei ollukaan yhtään sen helpompaa kuin ensimmäisinä päivinä. Rankka osio olikin jatkunut loppuun asti. Ajattelin että hulluja nuo venäläiset. Tämäkö on normaali tapa viettää lomaa? No eipä se niin ollut. Hulluina kaikki ne venäläiset taisivat minua pitää, kenelle tästä matkasta myöhemmin kerroin. "Mitä? Kävelitte vaan? Ja nukuitte teltassa!? Hullu! Nythän on talvi.". Niin, kyseessä ehkä oli siis sittenkin jalostunut joukko siperialaisia superlapsia. Loppumatkasta muutamat heistä olivat vielä iloisesti juoksennelleet perässä raahustavien ulkomaanvahvistusten ympärillä lumipalloja heitellen. Olin tyytyväinen päätökseeni palata kotiin.
Laskiainen oli ja meni. Täällä sitäkin siis juhlitaan. Oltiin läheisessä Taltsin kylässä minne oli kokoontunut paljon ihmisiä. Suomalaisesta laskiaisesta ja suomalaisuudesta se poikkesi siten että siellä oli paljon leikkejä ja pelejä joihin kaikki ja kaiken ikäiset osallistuivat. Ihmiset söivät blinejä, lättyjä, jotka olivat auringon vertauskuvia. Sanottiin hyvästit talvelle. Pääsiäinen oli mutta sitä ei paljoa täällä huomannut. 2.maailmansodan, suuren isänmaallisen sodan muistopäivä joka sen sijaan oli suuren suuri juhla. Voitto tuli! Sen päivän paraatit jäi näkemättä kun olin Mongoliassa samaan aikaan. Tehtiin siellä kahden viikon retki alkaen Ulan Batorista. Aluksi oli kuuma ja taas kärventyi iho, sitten tuli vilpoisempi ja yhtenä päivänä, Orkhon laaksossa tuli yhtäkkiä lumisade ja olin eksyä. Kuskimme sanoi että meidän pitäisi olla tyytyväisiä kun nähtiin kahden viikon aikana 3 Mongolian vuodenaikaa. Kevät, kesä ja talvi. Ajettiin etelään, Gobin autiomaahan ja sieltä hiljakseen takaisin. Yöt nukuttiin jurtissa, missä pääosa mongolialaisista yhä asuu. Tuli nähtyä paljon vuohia, lampaita, hevosia ja kameleita. Jakkeja ja lehmiä. Mongoliassa ihmiset syövät paljon lihaa. Reissun jälkeen en halunnut hetkeen ajatellakaan minkäänlaisen lihan syömistä.
Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli ne hetket kun oltiin autolla jossain aivan keskellä ei mitään. Siellä autiomaassa kun ei keskimäärin paljoa mitään ole. Joka suuntaan aukeaa laakeaa. Eläinten luita ja kiviä. Tiet, jos niitä nyt teiksi voi kutsua, olivat hirveitä. Kehityn autossa lukijana huomattavasti. Matkalla ratsastettiin kamelilla ja hevosilla, kiivettiin hiekkadyynille ja vuorille. Nähtiin luostareita ja pikkukyliä. Oli huikeita maisemia. Kaunista. Ilmapiiri oli paljon enemmän eteläaasialainen kuin odotin. Niinkuin Venäjän ja Mongolian välillä olisi pitkäkin matka. Ilmapiiri oli jotenkin levollisempi.
Mongolian reissu oli juuri siinä kevään taittuessa kesään. Palattuani takaisin tuntui tämä kaupunki paljon kotoisammalta kuin ennen. Ympärillä puhuttiin kieltä, josta ymmärsin jotain. Toisin kun Mongoliassa. Tästä tein johtopäätöksen, että olen sentään jotain oppinut. Kieltä opiskellessa edistymistä ei aina itse huomaa. Vähä vähältä sitä kieltä on kuitenkin enemmän ja enemmän oppinut käyttämään. Onnekseni opiskelen myös yhdessä venäläisten kanssa, jolloin kontaktilta ei voi välttyä.
Kevään tullessa paljastui myös Irkutskista yllättävä puoli. Kauhea määrä roskaa! Suurin osa korjattiin pois hiljakseen lumien sulattua, mutta likaa on kyllä kaikkialla. Vihreän levittäydyttyä kaikkialle sitä ei enää niin huomaa. Tai olenko sitten vain tottunut. Niinkuin olen tottunut ylittämään katuakin kuin paikallinen ikään. En enää jää viimeiseksi tien reunaan odottelemaan. Kulkuvälineet on hanskassa ja kaikki on muutenkin helpottunut. Olen jopa oppinut odottelemaan. Sen osaa paikalliset. Jonottaminen on oma lajinsa. Täällä on täysin sallittua poistua jonosta muualle kunhan ilmoittaa edellä seisovalle että olin sitten tässä, ja palata sitten kun on valmis. Jono voi siis olla pitempi kuin miltä näyttää, ihmisiä kun palailee paikoilleen. Alkuun en tätä tajunnut ja ihmettelin, kun joku takana seisova ilmoitti että olin tässä ja sitten häipyi. Pinna on siis kasvanut. Muistan kun talvella oltiin palaamassa jostain pikkupaikasta retkeltä ja odoteltiin junaa keskellä metsää. Junaa ei kuulunut, aurinko laski ja alkoi olla kylmä. Ihmiset eivät kuitenkaan mitään hätiköineet. Keräiltiin puita ja sytytettiin tulia. Kahden tunnin seisoskelu pakkasessa luulisi tekevän kenet tahansa vihaiseksi mutta kukaan ei edes hermostunut. Ja mitäpä se auttaisikaan. Kun juna sitten vihdoin tuli, syystä tai toisesta myöhässä, näyttivät ihmiset vain tyytyväisiltä. Päästiin lämpimään.
Kevät siis muutti kaupungin toisen näköiseksi. Ne jotka aiemmin sanoivat että kesällä täällä on kaunista, olivat oikeassa. Myös ihmisten pukeutuminen näyttää toiselta. Normaalimmalta. Katukuvassa näkyy jopa matkailijoita, vaikkakin hyvin harvakseltaan. Talvella niitä ei näkynyt juuri ollenkaan. Jonkun tilaston mukaan Venäjälle tulee kolmisen miljoonaa turistia vuodessa, mikä tuntuu pieneltä määrältä. Siitä vain 10% tulee Uralin tälle puolen, ja niistäkin useimmat vain kulkee pitkin siperian rataa läpi maan kohti Kiinaa. Toisin sanoen, täällä ei paljoa turisteja näy. Baikal kuitenkin houkuttelee enemmän ja enemmän matkailijoita. Muutenkin länsimainen normaalius puskee ja tekee tuloaan. Telkkarissa on Simpsonit venäjäksi dubattuna jne. Kaupat on silti yhä niitä hankalia hyvin vartioituja paikkoja. Pääosin kioskeja. Suurin osa tavarasta on ärstyttävästi vitriineissä lasin takana niin että mihinkään ei voi koskea. Se tuntuu hassulta että brändejä ei ole niin kuin siellä kotona. Tarkoitan sitä, kun usein kaupan ulkopuolella lukee vain "kauppa" ja "tuotteita", aika usein kioskin/kaupan kyljestä voi lukea myös että leipää, maitoa, lihaa. Coca-cola on kyllä kaikkialla - minne se nyt ei olisi levittäytynytkään... Supermarketti paikallisittain tarkoittaa tavallista K-kaupan kokoista kauppaa. Pääosin ruokakaupat on oikeastaan ihan samanlaisia kuin ne pikkupaikkakuntien kyläkaupat. Lähikaupassani, Rublikissa on huvittava taulu seinällä. Siihen on kerätty valokuvia näpistelijöistä varastamansa tuotteen kanssa. Yllä teksti: he "unohtivat" maksaa. Lienee toimiva rankaisukeino, tai ainakin aiheuttaa varmasti häpeää.
Irkutskista vielä sen verran että täällä on siis paljon opiskelijoita, asunnoista on pulaa ja asuminen siis kallista. Opiskelijat asuvat siis tiiviisti yhdessä huoneita jakaen. Tämä on elämisen suhteen yksi kalleimmista kaupungeista Venäjällä. Ja koska lähellä on paljon tehtaita, ja täällä on paljon liikennettä on tämä yksi pahiten ilmansaastuneista kaupungeista. Kuumalla sen huomaa kun on pölyäkin ilmassa. Viikko sitten kävin Arshanissa, mikä on kylä tuolla vuorilla. Oli mukava päästä hengittämään oikeasti raikasta ilmaa. Mikä mahtavinta, pääsin siellä saunaan. Majoituttiin jossain mökissä, mikä ei juuri poikennut tavallisesta Suomalaisesta kesämökistä, niinkuin ei se saunakaan. Hyvät oli löylyt.
Nyt on enää pari viikkoa aikaa jäljellä Irkutskia. Voi olla että en tänne enää toista kertaa pääse palaamaan, kuka tietää. Viisumi loppuu 15.7. ja siihen mennessä on oltava takaisin Suomen maassa. Tai ainakin Venäjän rajojen tuolla puolen.
Matkalla kotiin aion pysähtyä Pietarissa ja Moskovassa. Täällä Siperiassa olisi mukava vielä käydä Olkhon-saarella kiertelemässä ja Ulan Udessa, järven toisella puolen, katsomassa maailman suurinta Leninin päätä. Suomeen on jo ikävä, varsinkin nyt, kun lähtö on jo lähellä. Toissapäivänä sain käsiini Hesarin kuukausiliitteen joka tuli samantien ahmaistua kannesta kanteen. Ainoa suomenkielinen julkaisu yhden romaanin lisäksi puoleen vuoteen. Uutisia sieltä en ole paljoa kuullut. Makasiinit paloivat ja euroviisuvoitto tuli. Tosin kuulin joittenkin sanovan, kakkossijan saaneiden, että oikeasti venäjä voitti, suomen ehdokasta kun ei voida mitenkaan ottaa tosissaan. Kuulinpa myos salaliittoteorian, joka puoltaa Venajan voittoa: Lordin jasenet Putinin lahettamia vakoojia!
Piankos nähdään! Hyvää juhannusta kaikille!
Anne
Ps.Laittakaa postia, jos haluatte että lähetän kuvia nähtäväksi. JA: Etsin Pietarista koulua ensisyksyksi. Jos tiedätte jotain Pietarin taidekouluista, kertokaa. Kiitos.