Kuva: Kuvassa Jelena Susoi. Käynti nenetsikirjailija Leonid Lapsuin kotimuseossa.
Marianna Flinckenberg-Gluschkoff:
Pitkäperjantaina 25.3. harvinaisen tukevin retkikamppein varustautunut 11 hengen ryhmä lähti junalla kohti Moskovaa. Suomi-Venäjä-Seuran järjestämälle elämysmatkalle Siperian Jamalin niemimaalle suuntaavat uskalikot olivat vastanneet tundran kutsuun eri syistä. Kuka oli kiinnostunut alueella asuvien sukukansojemme nenetsien, hantien ja komien kulttuurista, kuka retkeilystä, metsästyksestä ja kalastuksesta, kuka taas kaipasi tavallista harvinaisempaa matkakohdetta. Joukkoa johti menestysmatkoillaan mainetta niittänyt Merja Moubarik.
Jamal-lentoyhtiön suihkukone kuljetti meidät 2000 km:n matkan Jamalin-Nenetsian autonomisen piirikunnan pääkaupunkiin Salehardiin kahdessa ja puolessa tunnissa. Jos jollain olikin saattanut olla pientä epäilyä lentomatkan laadusta, se hälveni viimeistään herttaisesti hymyilevien lentoemäntien tuodessa näyttävät monen ruokalajin lounastarjottimet. Olen taipuvainen uskomaan kokeneen lentomatkustajan mielipidettä, että Jamalin lentoyhtiö on maan paras.
Salehard sijaitsee mahtavan Ob-joen ja sen sivujoen Poluin yhtymäkohdassa. Koneen ikkunasta lumipeitteiset joet tuskin erottuivat muusta kinosten peittämästä tasangosta, jota luoteessa rajasivat Uralin häikäisevän vaikeina hohtavat huiput. Kuuluisan kielitieteilijä-tutkimusmatkailijamme M. A.Castrénin saapuessa tätä kautta ensikertaa Siperiaan v. 1843 kaupunki tunnettiin Obdorsk-nimisenä harmaista puutalokortteleista koostuvana kirkonkylänä. Nyt n. 35 000 asukkaan kaupungissa kohoaa komeita monikerroksisia ja paikoin varsin värikkäitä kivitaloja, jotka kilvan heijastelevat toistensa lasi- ja marmoripintaa. Öljyn- ja kaasuntuotantoon keskittyneen piirikunnan pääkaupunkia rakennetaan suuren rahan voimalla. Takavuosina projekteja toteuttivat myös suomalaiset, mutta tänään monet työmaat ovat turkkilaisten käsissä.
Ensimmäinen aamumme Salehardissa valkeni kirkkaana ja kylmänä: pakkasta parisenkymmentä astetta. Ohjelmamme aluksi oppaamme, tutkija ja valokuvaaja Ljudmila Lipatova johdatti meidät piiri kunnan kotiseutumuseon uuteen komeaan rakennukseen. Historiaa, alkuperäiskansojen elämää, luontoa yms. esittelevien osastojen lisäksi tässä museossa on ainutlaatuinen alueen keskitysleireistä kertova osasto. Vaikuttavan museokierroksen jälkeen meille näytettiin mm. kaupungin historiallisia kortteleita, joita museoväki yrittää pelastaa puskutraktoreilta. Niitä ei pysty korvaamaan paikalla 4OO vuotta sitten sijainneen kasakkalinnoituksen rekonstruktio. Nykyaikaa edustivat katuja huristelivat hienot länsiautot. Pääkadun loistoa lisäsivät auringossa säihkyvät jääveistokset. Oli vaalipäivä, ja näyttäviin turkiksiin pukeutuneet kaupunkilaiset kiirehtivät äänestyspaikalle valitsemaan uutta duumaa.
Myöhemmin tutustuimme ensimmäisen nenetsirunoilijan Leonid Laptsuin kotimuseoon hänen leskensä Jelena Susoin johdolla. Kielitieteilijänä ja nenetsin oppikirjojen laatijana Jelena Susoi kuuluu kansansa kulttuurin kantaviin voimiin. Erikoisen mielenkiintoiseksi tapaamisen teki emäntämme ja saamelaisen matkakumppanimme Oula Näkkäläjärven keskustelu nenetsien ja saamelaisten tapojen eroista ja yhtäläisyyksistä.
Seuraavana päivänä teimme retken kymmenisen kilometrin päässä olevaan Gomoknjazevskin ulkomuseoon ja kalastajakylään. Se oli ollut 1700-luvulla eläneen hantiruhtinas Taishinin kesäkylä. Ruhtinaan arvonsa vahvistuksen ja veronkanto- oikeuden hän oli saanut keisarinna Katariina II:lta. Hänen kala-aittaansa ihailimme kuvankauniilla paikalla Obin rantatöyräällä. Museossa oli muutama uusi aitta ja kota, pororekiä ja muuta hantien perinteeseen liittyvää esineistöä. Tämä oli matkalaisille kuin johdantoa tuleviin tundrakyläkokemuksiin.
Kolmantena saapumisemme jälkeisenä päivänä alkoi vihdoin matka Jamalin niemimaan tundralle. Edessä ajoi valtavilla pyörillä varustettu jeepin ja traktorin sekoitukselta näyttävä ajopeli, jonka matkustamo-osaan päästäkseen piti kiivetä todella korkealle. Sen jäljessä kulki tavallinen maasturi, ja perää piti Volga-henkilöauto. Kuljetuspäällikkönä oli Markku Lehmuskallion nenetseistä kertovien filmien toisena tekijänä tunnetun Anastasia Lapsuin poika Ilko. Aluksi ajettiin asvalttitietä 60 km Obin suulla olevaan Aksarkaan. Muutaman tuhannen hengen taajamassa asuu valtaväestön lisäksi hanteja, nenetsejä ja komeja. Pikaisen museokierroksen ja ruokailun jälkeen laskeuduimme Aksarkan rannasta Obinlahden jäätielIe.
Tuulen kasaama lumi teki etenemisen vaikeaksi. Tämän tästä isopyöräinen auto joutui vetämään kinokseen juuttunutta kumppania, ja hinausköysikin katkeili. Tilannetta pahensi alkanut lumipyry. Elleivät kuljettajamme olisi säilyttäneet hyväntuulisuuttaan, olisi saattanut ruveta pelottamaan. Äkkiä pyryn seasta, keskeltä rannatonta lumilakeutta ilmestyi leveillä suksilla hiihtävä nenetsimies ja jonkin ajan päästä kolmen poron vetämä reki, jossa istui nenetsipariskunta perinneturkeissaan. Kamerat otettiin esille, ja nenetsit luovuttivat paikkansa saamenpukuiselle Oulalle kuvausta varten. Mutta Oulapa pisti poroihin vauhtia ja ajoi valjakolla pienen kierroksen. Sitten jatkettiin matkaa. Yhteensä 90 kilometrin ajomatkan jälkeen saavuimme 700 asukkaan Salemalin kalastajakylään, jonka internaattikouluun meille oli järjestetty yösija. Asuntola oli tarkoitettu koulussa opiskeleville tundran kotakylien lapsille. Niin lapset kuin opettajat olivat innoissaan nähdessään ulkomaalaisia ja varsinkin Lapin miehen koko komeudessaan.
Seuraavana päivänä matka jatkui jäätiehen sopivammalla kalustolla: järeän kuorma-auton ja bussin risteytyksellä. Sillä saavuimme 6 tunnin ajon jälkeen myöhään illalla määränpäähämme Jamalin niemimaan kaakkoiskulmalla sijaitsevaan Jar-Salehen. Se on Jamalin hallintopiirin ja niemimaan suurimman sovhoosin "Jarsalinskin" keskus. Jar- Salessa ja siihen kuuluvissa kalastajakylä Sunej-Salessa sekä 20:ssä poromiesten kotakylässä asuu 5 500 henkeä, joista peräti 80% on nenetsejä. Heidän kulttuuriväkensä oli järjestänyt meille illanvieton. Kodikas ohjelmallinen teeilta pääsi alkamaan lähempänä puoltayötä. Korkeatasoinen ja paljon huumoria sisältänyt ohjelma esitteli nenetsikulttuurin lähes koko kirjon laulusta, soitosta, saduista ja arvoituksista käsitöiden esittelyyn ja valmistukseen. Sen jälkeen seurasi vielä runsas illallinen nuoren nenetsipariskunnan Ljuba Puikon ja Juri Horoljan luona. Yön pimeydessä matkalaiset sitten johdatettiin nenetsiperheiden tarjoamiin majapaikkoihin.
Jar-Salen sovhoosin poromäärä on Venäjän suurin: 100 000 päätä. "Sovhoosi" ei enää tarkoita valtiontilaa, vaan voi olla kunnan tai jäsentensä yhteisomistuksessa, ja poroistakin huomattava osa on perheiden yksityistä omaisuutta. Saimme tutustua suomalaisten rakentamaan teurastamoon, jossa poronlihaa jalostettiin eri muotoon. Sitten tutustumiskierros jatkui uudenaikaiseen, kaikin mahdollisin teknisin apuvälinein varustettuun 1187 oppilaan internaattikouluun, lajissaan Venäjän suurimpaan. Sen jälkeen oli vuorossa kotiseutumuseo, ja kierroksen päätti käynti varahallintojohtajan luona. Kiertoajelu paljasti, miten perusteellisen muodonmuutoksen taajama oli kokenut sitten viime näkemäni v. 1994. Keskustan puutalot olivat väistyneet kivitalojen tieltä, ja korkealla lämpöputkien päällä kiertäneet puiset jalkakäytävät olivat enää muisto vain. Onneksi oli vielä tallella eksotiikkaa: talojen pihoilla lepäilevät porovaljakot ja niiden ajajat koreissa turkeissaan.
Perinteistä puurakenteista kylää saimme ihailla nenetsikalastajien asuttamassa Sunej- Salessa. Sielläkin meille järjestettiin kulttuuriohjelma käsityönäyttelyineen ja konsertteineen. Ohjelmaan kuului myös "kansallisia urheilulajeja" kuten kapulanvetoa ja "pororeki"-telineiden yli hyppäämistä, jossa voitto perustuu ylitettyjen telineiden määrään. Edellisessä lajissa meikäläiset Keijo ja Oula päihittivät nenetsit, jälkimmäistä tuskin edes uskallettiin yrittää. Meille tarjottiin myös ateria kylän arvovanhuksen kotona. Vaikuttavin kylän tarjoama elämys oli kuitenkin yöpyminen kodassa. Lautalattialla ja peltikamiinalla varustettu porontaljapeitteinen kota oli tulen palaessa suorastaan kuuma. Aamuyöstä ulkona vallinnut kolmisenkymmenen asteen pakkanen viilensi sisäilman, mutta ei häirinnyt unta. Ihana oli herätä savun ja porontaljojen tuoksuun emäntien puuhaillessa kamiinan ääressä.
Iltapäivällä lähdimme takaisin Jar-Salehen ja sieltä edelleen kohti Aksarkaa. Oli kiire ehtiä poromiesten vuotuisiin juhliin. Matka kuorma-auton puisessa matkustamokopissa vailla mukavuuksia kesti 9 tuntia, ja vaikka sen vaivoja yritettiin lievittää juomilla ja laululla, olo tuntui ajoittain tukalalta. Perillä olimme klo 6 aamulla ja nukuttuamme pari tuntia suuntasimme Obin jäällä olevalle juhlapaikalle.
Kirkkaassa auringonvalossa lumi kentän väkijoukko näytti erityisen värikkäältä. Liput liehuivat, miehet ottivat toisistaan mittaa puukkovöittensä ja valjakkojensa komeudessa, naiset huiviensa ja koristekuvioisten poroturkkiensa kauneudessa. Kansalliset kilpailulajit kuten suopungin heitto, paini, rekitelineiden yli hyppääminen, kilpa-ajot porovaljakolla ja moottorikeIkalla keräsivät innokkaan yleisön. Yleisöä riitti Oulankin ympärillä. Hänen saamenpukunsa sai tavallisten ihailijoiden lisäksi liikkeelle myös TV- ja radiotoimittajat. Kentän laidalle pystytetyissä kodissa sai pistäytyä teellä ja myyntikojuista ostaa perinneherkkuja ja käsitöitä. Koin matkani kohokohdan, kun tapasin perimmäisessä kodassa 16 vuoden takaiset hantiystäväni Taishinit, joiden kodassa olin asunut perheeni kanssa kahtena kesänä. Kyyneleet virtasivat jälleennäkemisen ilosta.
Sää teki tepposen seuraavana päivänä. Lumipyryn vuoksi ei metsän keskeltä löytynyt poropaimenten kotaa, johon oli ollut tarkoitus majoittua. Harmillinen takaisku, mutta matkan muihin onnistuneisiin osuuksiin verrattuna vähäinen. Itse asiassa se kuului Siperian-matkojen luonteeseen. Niissä yllätykset ja suunnitelmanmuutokset ovat osa seikkailun viehätystä. Paluumatkalla Aksarkasta Salehardiin pysähdyimme ripustamaan tienvieruspuuhun tarkoitusta varten varatut uhriliinat ja lorautimme puun haltialle votkaa, kuten on tapana tehdä, kun haluaa taivuttaa sen suopeaksi. Ehkä se toimisi kuin toivomuslähde. Muiden toiveita en tunne, mutta itse toivoin pääseväni pian uudelle matkalle Siperiaan. Loppumatka sujui samaa tuloreittiä. Lentokoneessa luimme lehdestä, että Obinlahdella kokemamme lumimyrsky oli ollut vuodenaikaan nähden harvinaisen raju. Sitä on nyt jälkikäteen hauska muistella. Mukavaa muistelemista riittää myös koko 10 päivän matkalta. Sen aikana saatiin solmittua monta ystävyyssuhdetta sukukansojemme välillä "tavallisten" ihmisten ruohonjuuritasolla. Kuten niin usein ennen, tämäkin Suomi- Venäjä-Seuran matka ylitti ennakko-odotukset. Siitä suuri kiitos järjestäjälle.