Tero Kärkkäinen
(Omia kokemuksia, en vastaa asiatietojen tarkkuudesta)
"Poromiesten kevätjuhla, matka tundralle, todellista pohjoisen talven eksotiikkaa." Ilmoitus Suomi-Venäjä-Seuran jäsenlehdessä. Ja tietysti minä yllytyshulluna kiljaisin, että tahtoo! Tosin hinta (1700 euroa) pani vähän miettimään. Mutta tuleehan perikunnalle vähemmän töitä, kun törsään vähäisen omaisuuteni huvituksiin(?)
Sinne lähtö ei tuntunut olevan aivan yksinkertaista (miten sitten olisi poispääsyn kanssa?) Merja, joka järjesteli matkaa ja toimisi lauman paimenkoirana, soitti miltei joka päivä, että suunnitelmat ja aikataulut ovat taas muuttuneet. Kohdealue oli Neukkulan romahduksen jälkeen avautunut kapitalististen maiden turisteille, mutta Vladimir Vladimirovitsin (Putinin) mahtikäskyllä taas suljettu ties mistä syystä. Lupien saaminen oli kyllä helppoa, kunhan ensin löytyi se taho, joka niitä myöntää. Ja sen etsinnässä Merja suoritti oman puhelin- sähköposti - faxiseikkailunsa.
Jotkut ryhmästämme ovat vielä työn raskaan raatajia, eikä heillä raukoilla ollut aikaa ihailla Uralin maisemia junan ikkunasta, vaikka Merja niitä kehuikin. No, onhan vuoristoja nähty - olen käynyt jopa Tanskan alpeilla! Lentoliput Moskova - Salehard piti tilata Salehardista. Sehän vain lisäsi eksotiikkaa, ei taida Jamalin matka ainakaan vielä olla massaturistien rutiinia.
Merja oli varoitellut, että perillä saattaa olla viileää. Niinpä 25.3.2005 Helsingin asemalle kasaantui melkoinen tavararöykkiö, jota yhdentoista hengen sankarimatkailijajoukko työnsi, raahasi ja kiskoi junaan. Nyt pääsen kehumaan, että tunnen Tolstoin - se on junan nimi.
Moskovassa ei keritty paljon muuta kuin riitelemään kantajien kanssa, jotka yrittivät periä ylihintaa. Päästiin onnellisesti Jamal-lehtoyhtiön koneeseen ja suuntana koillinen. Koneen istuimet oli mitoitettu pieniä siperialaisia varten, mutta ateria lännen jättiläisille. Tavanmukainen neuvottelu: "Mitenkä kelloja pitää siirtää, oliko se eteen- vai taaksepäin? Ja montako tuntia?" Sankarimatkailijan kannattaa hankkia viisarikello, helpompi panna paikallisaikaan. Kaikkiaan kolme tuntia eteenpäin, niin se aika vaan kuluu!
Uralin takana! Olin odottanut sitä eksotiikkaa - turvemajoja, lahoavia ja kallellaan olevia lautamökkejä, Stalingradin taisteluista pelastettuja autonromuja. Ei löytynyt ainakaan Jamalo-Nenetsian autonomisen piirikunnan pääkaupungista, Salehardista eksotiikkaa, nämä voisivat tulla Helsinkiin katsomaan, miten köyhä kansa elää. Kaikki rakennukset vaikuttivat uusilta, ja sitä ne olivatkin. Melkein joka talo koristeltu seinänkokoisilla kuvilla ja nenetsityyppisillä kuvioilla. Ensivaikutelma oli siinä suhteessa sama kuin Suomessa: saamelaisromantiikkaa käytetään matkailuvalttina, vaikka useimmat mainostajista eivät ole porosaamelaista nähneetkään. Jossain määrin näin kerrottiinkin täälläkin olevan, jutaavat nenetsit asuvat tundralla, keskuksissa on pääasiassa eri puolilta Venäjää tulleita. Heitä varten on kaupungin laidalla ulkomuseo, missä pääsevät tutustumaan paikalliseen kulttuuriin.
Varakkuus selittyy sillä, että täältä on äskettäin löydetty maakaasua. Tosin toveri... eikun herra X valitti, että Moskova vie kaikki rahat, mutta näyttää sitä jotakin piirikuntaankin jääneen. (Voisin tietysti mainita sen valittajan nimenkin, nykyään kun hallituksen arvostelusta saattaa jo selvitä vankeudella.)
Ilma oli kyllä aitoa Siperiaa, pari- kolmekymmentä astetta ja hyytävän jäätävä viima. Toisaalta lämmittävät reilusti, energia on halpaa. Meillä oli nykyohjeitten mukainen kerrospukeutuminen - aluspaidat, paidat, villapaidat... Sitten puolen tunnin operaatio aina sisään tullessa ja ulos mennessä. Oboriginaalien (Ob-joen varrella asuvat aboriginaalit - alkuperäiskansalaiset, ryhmämme kehittämä nimitys) riemuksi.
Selvisi sekin asia, mitä olen usein miettinyt - miten kodassa majailevat paimentolaiset peseytyvät talvella, vai peseytyvätkö: perinteisesti on alimmaisena poronnahkaiset kuteet, karva sisäänpäin. Se karva on sellaista, että se imee itseensä lian ja samalla mukavasti rapsuttaa ihoa. Sitten se välillä ravistellaan lumessa ja vedetään taas puhtoinen (ja kylmä) alusvaate-turkki niskaan. On kuulemma niin tehokas tapa, että kun jotkut nenetsit saatiin mainoksen uhreina kokeilemaan länsimaisia vaatteita, niin saivat kaikenlaisia ihosairauksia. Täytyypä käydä Anttilasta kysymässä porontaljakalsareita ja T-paitoja. Kävi ilmi, että museoissa olevat turkikset eivät ole aivan tarkalleen oikeanlaisia. Oikeantyyppinen poronnahka nimittäin kuivuu ja murtuu sisäilmassa, museoissa on vain sellaisia, jotka kestävät sisällä.
Päällysvaatteetkin olivat samaa luokkaa. Alueella oli jokunen vuosi sitten ollut ranskalainen filmiryhmä. Kaikilla oli ollut viimeisen päälle hienot extreme-kuteet. Muutaman talvisella tundralla vietetyn päivän ja yön jälkeen olivat vaihtaneet paikallisiin muotivehkeisiin.
Ja sitten koristeet... Asiantuntija voi tarkkaan kertoa, että tällainen vinkura on Hantien käyttämä, tämä taas Nenetsien. Ja että asia saataisiin vaikeammaksi, niin tämä kiemura on alunperin Mansien, mutta Nenetsit ovat lainanneet sen heiltä ja väittävät nyt, että se on heidän kehittämänsä. Ja molemmat olisivat valmiita viemään asian kuluttajavalituslautakuntaan ja patenttitoimistoon, jos olisivat länsimaisen sivistyksen piirissä. Koristeissa oli käytetty luovaa mielikuvitusta, esimerkiksi saksalaisten sotavankien nappeja.
Oulan - retkikuntamme venettä rekenä käyttävän kansan (nenetsien nimitys saamelaista, jotka käyttävät ahkiota, Siperiassahan käytetään rekeä) lapinpukua oppaat tutkivat mielenkiinnolla. Kuka tämän on neulonut? (Asiantuntija pystyy neulomistyylistä näkemään tekijän.) Miten nämä koristeet on tehty?...
Meillä kun puhutaan Venäjästä, niin useimmat ajattelevat vain kasakkatansseja, troikkavaljakkoa, samovaaria, sipulikattoisia kirkkoja. Harva käsittää, miten monikulttuurinen laaja Venäjän maa on. (Mehän emme olleet vielä puolessavälissäkään sen itärajaa.)
Kerrottiin myös siperialaisista herkuista: raakoja poron aivoja, vuoden maassa haudutettua hainlihaa... Apua, ei kai ne meille tarjoa! Ei onneksi. Toiseen paikalliseen herkkuun tutustuimme useamman kerran: raakaa, jäätynyttä kalaa. Se oli leikattu ohuiksi lastuiksi ja käytettiin niin kuin dippi-perunalastuja. Vakuuttivat, että täällä ei ole lapamatoa.
Kun kuunteli oppaiden selostuksia paimentolaiselämän yksityiskohdista, rupesi vähitellen uskomaan väitettä, että nuoretkin nenetsit haluavat koulun jälkeen palata tundralle. Paimentolaisuus ei täällä osoita hiipumisen merkkejä, eivätkä museot ole mitään kuolevan kulttuurin muistomerkkejä. Museon opas selitti, että ennen paimentolaisille naurettiin, nyt heitä aletaan ymmärtää ja kunnioittaa. Jotkut väittävät heitä kadehtivansakin. Kyllähän turistit yleensä Suomen Lapissakin selittävät, miten ihanaa meidän elämämme on. Johon minä vastaan, että tervetuloa. Tuossa on esimerkiksi Rajajoosepissa tax-free palautuspisteen hoitajan paikka auki. Peruskoulupohjalla siinä pärjää hyvin. Reippaista metsureista ja monitoimikoneen kuljettajistakin on puutetta. Ei ole vielä kukaan tullut...
Tietysti oli puhetta poroista. Meillä selitetään usein, miten kamalan suuria Siperian porot ovat, niitä käytetään ratsuina. Mutta kuvissa yleensä näytetään ajohärkiä, jotka ovat keskimääräistä suurempia. Ne ratsumiehet (ja naiset) taas ovat pienikokoisia. Jos minä rojauttaisin kahdeksankymmentä kiloani Siperialaisporon selkään, se esittäisi jyrkän vastalauseen. Tosin Siperiassa on eri rotuja, jotkut saattavat olla hieman täkäläisiä suurempia.
Ja tietysti puhuttiin metsästyksestä. Oula kertoi, että Ruotsissa luonnonsuojelijat yrittivät kieltää riekkojen pyynnin ansalangalla, lintu kun joutuu kitumaan siinä pitkiä aikoja. Sitten saamelaiset olivat filmanneet ansaan joutuneita lintuja. Kävi ilmi, että riekko kuolee kuristumalla kahdeksassa sekunnissa. Ampumalla harvoin niin nopeasti. Täällä joissakin uhritoimituksissa poro surmataan kuristamalla, se on nopein ja tuskattomin tapa. Saamelaisten taruissa kerrotaan, että aikoinaan ihminen ja koira tekivät sopimuksen: koira lupasi auttaa ihmistä poronhoidossa, vastalahjaksi sai täyshoidon ja eläke-etuna tappamisen kuristamalla.
Sudet ovat kuulemma lisääntyneet tundralla ja tulleet röyhkeämmiksi. Johtuu siitä, että neuvostoaikana erityiset susipartiot metsästivät niitä, mutta nyt ei niihin riitä rahaa.
Hotellin seinällä ohjeet terrori-iskujen varalta. "Sivistys" on levinnyt tännekin... Nenetsit eivät sentään ole nousseet aseisiin "Vapaan Jamalin" puolesta. Valtio tukee nykyään alkuperäiskulttuuria. Meillä näkee usein selitettävän, miten öljy- ja kaasuteollisuus tuhoaa poronhoidon. Asia ei tunnu olevan aivan niin yksiselitteinen - kaasurahoilla voidaan kustantaa paimentolaisten lapsille koulutus, saadaan moottorikelkat, sairaanhoito, helikopterikuljetukset ja muita elämää helpottavia keksintöjä. Tietysti tässäkin asiassa on mahdotonta toimia niin, että kaikki olisivat täysin tyytyväisiä, mutta tuntui siltä, että ainakin kohtalaisen tyydyttäviä kompromisseja on saatu aikaan.
Selahardiin oli varattu pari päivää aikaa, että saataisiin selvitettyä matkustusluvat suljetulle alueelle. Sitä varten meillä oli jo valokuvat valmiina. Erinäisten kyselyjen jälkeen selvisi, että ei sinne mitään lupia tarvittukaan. Tai ehkä, että riitti pelkkä ryhmäilmoittautuminen. Tai ehkä sitäkään ei loppujen lopuksi olisi tarvinnut. Tai ehkä jälkeenpäin huomataan, että olimme alueella luvatta ja meitä kaikkia odottaa teloitus vakoilijoina.
Maanantai-iltapäivällä meidän piti lähteä jatkamaan matkaa. Ilma oli kuitenkin siksi huono, että päätettiin siirtää lähtö seuraavaan päivään. Illalla kuskit kuitenkin kertoivat, että myrsky sen kun yltyy. Jos emme nyt lähde, niin voimme joutua odottamaan monta päivää. Yöllä on lisäksi helpompi ajaa, valoissa tien kuopat näkyvät paremmin. Tavarat kasaan ja lähtövalmiiksi. Sitten Jar-Salesta tuli kielto, että tällä ilmalla ette lähde mihinkään. Tavarat taas huoneisiin...
Tiistaina ilma oli hieman rauhoittunut ja meitä noutamaan tuli Kaikkien Mönkijöiden Äiti, johon mahtui neljä henkeä. Loput pakattiin tavalliseen maasturiin ja menoksi. Jäätietä vajaa parisataa kilometriä Salemaliin, 700 hengen kalastajakylä. Rannoilla oli kitukasvuista puustoa. Jäämereltä puhaltava viima oli riittävän siperiamaista. Lumi pyrysi sitä tahtia, että auraaminen ei olisi montaa minuuttia hyödyttänyt. Mönkijä mennä jyristeli vaivattoman näköisesti, maasturia jouduttiin vähän väliä hinaamaan. Saatiin käytännön havaintoesimerkki, että vaikka Venäjällä on luonnonrikkauksia, niin niiden hyödyntäminen maksaa. Pelkästään kuljetukset tulevat hieman kalliimmiksi kuin lämpimässä etelässä.
Vastaan tuli porovaljakko. Ei näyttänyt tarvitsevan hinausapua. Täällä kohtaaminen on tapahtuma, jota varten molemmat pysäköivät ajopelinsä. Delegaatiomme saamelaisjäsen pääsi suorittamaan yksinään koeajon sanilla (ja puhui siitä koko loppumatkan). Vähän tuntuivat porot ihmettelevän lännenmiestä, mutta lenkki tuli tehtyä. "Kyllä noita nopeasti oppisi ajamaan", oli Oulan asiantunteva mielipide.
Välillä lounas Aksarkan kalastajakylässä. Komeja, nenetsejä, hanteja. Täällä vielä puhuvat omilla kielillään, mitä ei juuri muualla Venäjällä tapahdu. Kansallispuku päällä saa toreilla ja kaduilla myydä kalaa ja poroa ilman erillistä lupaa (ei ehkä Sodankylän kansallispuku - kelkkahaalarit siihen kelpaisi.) Poroa ei erityisemmin arvosteta, maksaa alle sata ruplaa, sika kaksisataa.
Salemalissa majoitus sisäoppilaitokseen. Juhlasalin seinällä katseli Putin yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti. Se oli tarkoitettu paimentolaisten lapsille, joilla ei juuri muita koulunkäyntivaihtoehtoja ole. Joku väitti, että esimerkiksi hantien lapsukaiset joudutaan raahaamaan internaattiin väkisin, nenetsit sen sijaan ymmärtävät koulusivistyksen autuuden. Lapsukaiset tuntuivat viihtyvän, olihan ainakin ikätovereita (kyllä tämä aina kotiolot voittaa, oli minunkin mielipiteeni). Joidenkin alkuperäiskansojen lapsille joudutaan opettamaan koulussa omaa "äidinkieltään", mutta nenetsit puhuvat tundralla omaa kieltään. Koulussa sitten lapset oppivat (jos oppivat) ensiksi venäjää, myöhemmin englantia. Jotkut jatkavat muualla pidemmälle opiskelua, mutta siksi monet palaavat aivan vapaaehtoisesti tundran vapauteen, että paimentolaisten lukumäärä ei ainakaan vielä ole laskussa.
Koulun kirjastossa oli kyllä nenetseistä kertovaa, ja osittain heidän itsensäkin kirjoittamia kirjoja ja vihkoja. Yhtään nenetsinkielistä ei ollut. Kerrottiin, että niitä on kyllä muutama kirjoitus olemassa. Nenetseillä ei vielä ole yhtenäistä kirjakieltä. Jokainen kirjoittaa omalla paikallismurteellaan ja kehittää kirjoitusasun itse. Asiaa kyllä pyritään korjaamaan. Esimerkiksi eräs paikallisoppaistamme valmistelee Pietarin yliopistossa nenetsi - englanti sanakirjaa, ja opettaa Helsingin yliopistossa nenetsinkieltä, 20 opiskelijaa.
Koulun välskäri oli kalmukki, lääkäri kirgiisi. Tänne maan ääreen (nenetsiksi jamal) houkutellaan korkeilla palkoilla. Hinnatkin ovat kyllä sikakorkeita, esimerkiksi Salehardin hotellissa näytti olevan 1800 ruplaa yö (Nikkelissä 300). Neuvostojohto karkotti tänne etelästä toisinajattelijoita. Se antoi mukavan piristysruiskeen paikalliselle koululaitokselle, kun opettajina oli Moskovan ja Pietarin intelligentsijaa.
Sitten kuorma-auton alustalle rakennetulle bussilla Jar-Saleen. Koppiin ei ollut yhteyttä. Puhelin kyllä oli, mutta ei toiminut. Kun haluttiin luonnollisille tai luonnottomille tarpeille (yksi matkustajana oleva lapsukainen rupesi voimaan huonosti), piti vain huitoa ikkunasta ja odottaa, että joku hytissä olijoista sattuisi vilkaisemaan taaksepäin. Ja matkustamon lämmityslaite tunsi vain kaksi asentoa: täysillä tai kiinni.
Olimme ensimmäinen ulkomaalainen delegaatio, joka on saapunut Jar-Saleen autolla (toinen vaihtoehto helikopteri, me emme päässeet sillä lumimyrskyn takia). Saatiin luento aluepolitiikasta. Ilmeisesti nykytekniikan ja alkuperäiselinkeinojen suhde riippuu siitä, keneltä kysyy - niin kuin Suomessakin. Virallinen versio on, että kaasu ja öljy ei niinkään ole porotaloudelle uhka, vaan ylilaidunnus ja tulipalot laidunmailla. Tosin öljy- ja kaasurikkauksien hyödyntäminen alueella on vasta alkamassa. Teknologian lisäämisestä neuvotellaan alkuperäiskansojen kanssa ja luonnonsuojelu paranee. Alueen historiassa on synkät kohtansa. Esimerkiksi Suureen Isänmaalliseen sotaan lähti täältä 1222 miestä, hieman yli sata palasi...
Meillä puhutaan, miten tsaari Putin keskittää kaiken vallan itselleen ja Kremliin. Asiassa on toinenkin näkökanta: juonittelemalla ja kieroilemalla valtaan päässeet aluepäälliköt saattoivat olla melkoisia diktaattoreita, Putinin päätös nimittää aluejohtajat on monien mielestä hyvä asia.
Käytiin poroteurastamossa. Teurastuksia ei nyt ollut menossa, mutta säilykkeitä tehtiin. Tytöt saavat noin 15 000 ruplaa kuussa.
Seuraavana Sunai-Sale. Kävi tuuri: auton jäähdytysvesiputki hajosi perillä. Olisi ollut mielenkiintoista jäädä tundralle kylmässä autossa odottamaan, sattuisiko tänä vuonna tulemaan apuvoimia (kännykkä ei läheskään joka paikassa kuulu).
Majoittuminen kodassa. Päästiin lopultakin kokemaan melkein aitoa paimentolaiselämää. Nyt selvisi käytännössä, miksi kodassa on tarkat järjestys- ja käyttäytymissäännöt. Meillä keskustelu kulki tyyliin: "Missä minun pikkureppu on? Onko kukaan nähnyt minun kameraani? Viitsitkös siirtää koipesi vähän sinnemmäksi! Tuo pussi täytyy siirtää, että päästään syömään." Samahan se on meillä asuntovaunussa: ainoastaan tarkka järjestys estää täydellisen kaaoksen (joka niissä kyllä yleensä vallitsee). Sitten on tietysti vuosisatojen mittaan muodostunut rituaaleja, joille ei tunnu löytyvän mitään järjellistä selitystä. Esimerkiksi, että miksi naiset eivät saa kiertää kodan takakautta, mutta miehet saavat. Mutta onhan niitä typeriä tapoja meilläkin.
Monilla typeräntuntuisilla tavoilla saadaan pienissä tiloissa intiimit asiat pysymään intiimeinä: jokainen tietää, mihin päin ei sovi katsoa, ja milloin. Ja kangasverho toimii yhtä hyvänä seinämänä kuin metrinen tiilimuuri.
Seinänä kaksinkertainen porontalja, karvat ulospäin alla porontaljoja. Keskuslämmitys, keskellä oleva hella. Taas turisteja hemmoteltiin, saatiin paikallinen kotaemäntä. Hän selitti, että tekee ensimmäistä kertaa ruokaa turisteille. Hyvin tuntui keittävän, keitto oli oikein herkullista. Ajattelin kysyä, mitä se on, mutta tarkemmin ajatellen jätin kysymättä... Illalla turhankin lämmintä. Eihän me viitsitty lämmitysvuoroja pitää, niin aamulla kaikki 17 kiloa vaatteita (lentokentällä punnittu) tulivat tarpeeseen. Jotkut yrittivät esittää karaistunutta eräretkeilijää ja selittivät, että sopivan viileässä nukkuu paremmin kuin 28-asteisessa hotellihuoneessa.
Kylässä on asuntopulaa. Lain mukaan joka perheellä pitäisi olla oma asunto, mutta tosiasiassa asunnossa saattaa majailla kaksi tai kolmekin perhettä. Viranomaisilla on kuitenkin mukava selitys asiaan: "Ei siinä asu kuin yksi perhe, muut ovat paimentolaisia ja asuvat tundralla." Eikä siihen perheellä tietenkään ole mitään sanomista, kyllä viranomaiset tietävät heitä paremmin, missä he asuvat. Siitähän on selvät paperit.
Kylässä käy harvemmin vierailevia performanssitaiteilijaryhmiä, rokkibändejä tai kiertokinon auto. Raukat jäävät siis täysin osattomaksi kaikesta todellisesta kulttuuritoiminnasta. Kulttuuritalo kyllä löytyy, mutta joutuvat järjestämään ohjelman itse. Delegaatiomme pääsi seuraamaan jokaviikkoista vapaapäivän viettoa.
Ohjelma oli melkoisen improvisoitua. Ensin lavalle talutettiin kaksisataavuotias mummo, joka ihmetteli, että mitä hänen pitäisi tehdä? Saatiin esittämään pari paikallista joikua. Sitten pakollinen lapsiryhmä laulamaan ja tanssimaan. Ohjelma oli kuin kansakoulun pikkujouluissa ja puvut kuin Kansallisoopperan juhlapukuvarastosta. Ja tietysti meidänkin ryhmämme törkeää ja lievempää väkivaltaa käyttäen raahattiin esittämään lauluja lännestä. Onneksi jotkut meistä osasivat laulaa. Ja kilpailuja, esimerkiksi tutunnäköistä kapulanvetoa. Minutkin pakotettiin osallistumaan. Yleensähän nenetsit ovat pienikokoisia, mistä olivat vastustajaksi löytäneet pari metriä pitkän ja saman verran leveän lihaskimpun? Ei ollut edes kohtelias. Tulos 3 - 0 nenetsien hyväksi.
Hillitön lystinpito alkoi jo aamulla, ruokatunnin jälkeen jatkui iltaan. Aamulla paikkakuntalaiset varovasti vilkuilivat ulkomaaneläviä, iltapäivällä kun tultiin paikalle, niin kerran vilkaisivat ja totesivat että onhan noita nähty.
Sitten yötä myöten Jar-Salen kautta Aksarkaan kuorma-auton umpilavalla. Siihen olisi puulavitsoille hyvin sopinut tavaroiden lisäksi neljä henkeä. Omien kamppeiden ja vararenkaiden lisäksi sinne tungettiin yhdeksän, kolme onnellista pääsi hyttiin. Taaskaan ei mitään yhteyttä ohjaamon ja "matkustamon" välillä. Ovea ei saanut sisäpuolelta auki - tunnelma oli niin kuin ainakin Siperiaan karkotetuilla. Sivuikkunasta vilkutettiin taskulampulla eteenpäin ja ennemmin tai myöhemmin joku huomasi, että halutaan taukoa. Eräs ryhmäläinen kertoi jälkeenpäin, että oli saanut kodassa selkäsärkyä. Autossa ei juuri päässyt kääntyilemään, ja joku putki oli koko matkan painanut selkää ja heiluminen ja ravistelu oli hieronut kipeän lihaksen kuntoon.
Aksarkaan "poromiesten talo" majataloon. Oikein siisti ja rauhallinen. Mikä selittyy sillä, että sitä ei oltu virallisesti avattu, vaikka oli jo toimintavalmis. Delegaatiomme sai kunnian suorittaa sisäänajon.
Kylässä oli innolla odotettu Poromiesten kevätjuhla. Opas kertoi, että saattaisimme päästä seuraamaan uhritoimitusta. Mietimme, kenet meistä uhrattaisiin. Sitä ei kuitenkaan (onneksi) ollut. Kisojen ajankohta oli ollut hieman epävarma, koska oli varoitettu, että paikallisvaalit saattavat sekoittaa aikataulun. Mutta meitä onnisti, tätä varten olimme matkustaneet kolmen aikavyöhykkeen läpi Maan ääreen (nenetsiksi Jamal). No, olihan siellä juhlat. Eivät juuri eronneet Inarin porokisoista. Joukko tiskejä, joissa myytiin japanilaista muovirihkamaa, lihavartaita, kahvia... Musiikkiesityksiä (paikallinen pop-yhtye), lassonheittoa, moottorikelkka- ja porokilpailut jäällä. Poroajelua. Nenetsilapset olivat riemuissaan päästessään tekemään lenkin porokyydissä (kun olivat juuri tulleet pororeessä parin päivän ajan tundralta).
Illalla kylässä oli tunnelma samanlainen kuin Suomessakin suuren urheilujuhlan jälkeen. Kaduilla ajeli porovaljakoita, porot lienevät olleet selvin päin. Meidän piti jatkaa tundralle, mutta mistään ei löytynyt ajokuntoista kuskia.
Seuraavana aamupäivänä odoteltiin kuljetusta. Yhdentoista aikaan kyllästyttiin odottamiseen, ja minä uhrauduin toimittamaan sen varmaksi koetulla tavalla - lähdin kävelylle. Sinä aikana autot tietysti tulivat, odottivat sentään minuakin.
Toinen oli entistäkin mahtavampi mönkijä, johon sopi 8 matkustajaa. Renkaat sellaiset, että se luultavasti kelluu. Taas muistutus, että vaikka täällä on luonnonvaroja, niin kuljetus- ja muut kustannukset tulevat melkoisesti kalliimmiksi kuin Suomessa.
Toisena autona oli maastoauto. Nelisenkymmentä kilometriä päästiin maantietä. Se oli sen verran korotettu, että lumi pyyhki liiat lumet pois. Sitten se leveäpyöräinen lähti viitoitettua uraa myöten tundralle. Siellä piti olla viiden kilometrin päässä nenetsiperhe ja kaksi kotaa, joissa oli tarkoitus yöpyä kaksi yötä. Mönkijä jättäisi lastinsa sinne ja tulisi hakemaan loput. Palaisi takaisin Jar-saleen. Reippaan erämaaelämän jälkeen mahdolliset henkiin jääneet tultaisiin hakemaan pois.
Mönkijäkuski etsiskeli leiripaikkaa tunnin verran. Väitti olevansa oikeassa paikassa, mutta ei siellä mitään näkynyt, ja lähti takaisin. Meille jäi epäselväksi, mikä oli mennyt pieleen. Aluksi olimme pettyneitä, mutta sitten totesimme, että pirun hyvä, että näin kävi. Siperialaiset aikataulut huomioon ottaen olisimme vieläkin tundralla odottamassa paluukuljetusta. Ja koska perhe oli paimentolaisia, niin olisivat tietysti jo siirtyneet ties mihin, ja me mukana.
Vaikka kaikki aikataulut olivatkin heittäneet aivan päälaelleen, niin paikalliset järjestelijät olivat kuitenkin saaneet meidät kaikkiin paikkoihin, mihin oli tarkoituskin. Ja saimme huomata, että Siperiassa se on pienoinen ihme! Kansantieteilijämme selitti, että paikallisoppaat eivät ole voineet kovin törkeästi painostaa viranomaisia kuljetusten järjestämiseksi, koska he joutuvat jälkeenpäinkin asioimaan näiden kanssa. Eräällä heidän aikaisemmalla Siperian retkellään paikallisena yhdysmiehenä oli ollut joku melkoisen isokenkäinen. Kun joku kuljetus kylään oli jouduttu peruuttamaan, niin tilalle oli järjestetty helikopterikyyti toiseen. Matkalaiset olivat hieman ihmetelleet, että alkuasukkaat eivät tuntuneet olevan ihastuneita vieraiden saapumisesta. Myöhemmin kävi ilmi, että sillä lennolla oli odotettu lomalle palaavia koululaisia ja elintarviketäydennystä. Sen sijaan tuli odottamatta joukko ulkomaalaisia, jotka piti varoittamatta majoittaa ja ruokkia tyyliin "ota reilusti vaan, kyllä me muut voimme olla huomenna ilman!"
Salehardiin, tuttu hotelli. Ei ollut liian kuumakaan, kun älyttiin avata ikkuna. Seuraavana päivänä hyvää aikaa tutustua kaupunkiin. Käytiin esimerkiksi saunassa (yrittäkääpäs näille väittää, että se on suomalainen sauna!) Illalla pelästyttiin, kun 27 % porukasta valitteli vatsakipua. Joudutaanko tässä koko porukka ruokamyrkytyksen takia jäämään muutamaksi viikoksi Salehardin sairaalaan! Ei jääty, vatsataudit paranivat hotellin ravintolassa suoritetulla bakteerit tappavalla vatsahuuhtelulla.
Oula kiteytti retkikuntamme tunnelmat hyvin: "Maailmassa on alkuperäiskansoilta viety elinkeinomahdollisuudet. Vielä pahempi, että kulttuuria pilkataan. Sen tähden lapset eivät uskalla puhua äidinkieltään, eivätkä vanhemmat uskalla vaatia sitä. Nyt olemme nähneet, että nenetseillä ei ole näin. Meillä Suomen saamelaisilla ja nenetseillä on paljon yhteistä."
Paikallinen oppaamme Jelena: "Hyvä, että olette ymmärtäneet meidän elämämme ja kulttuurimme perustan."
4.4 koneeseen. Kirkas ilma, Uralin vuoristo näkyi, komea. "Tämä on tutunnäköinen maanosa, onko me oltu täällä ennenkin?" Salehardissa -29 astetta, 9 sekuntimetriä tuuli, Moskovassa +7. Päivä Moskovassa. Punainen tori oli suljettu, harjoittelivat Voiton päivän paraatia varten. Leninin mausoleumi oli suljettu korjausten takia. Joku väitti, että aikovat siellä filmata jatko-osan elokuvaan "Muumion kosto". Sitten sillä kirjallisella junalla johonkin Suomen etelärannikon syrjäkylään (delegaation saamelaisedustajan mielipide).