Suomi-Venäjä-Seuran Pohjois-Suomen piirin matka pomorien maille Umbaan ja Varzugaan 10.-14.6.2005

• Maija Aalto: Pomorien maa yllätti pohjoissuomalaiset löytöretkeilijät
• Maija Aalto: Vähemmistöjen kulttuurit juhlivat Umban festivaalilla

Maija Aalto:

Pomorien maa yllätti pohjoissuomalaiset löytöretkeilijät

Kommunismin oraat-kolhoosin lehmät osaavat uida

"Pomori ei koskaan polvistu. Me kuolemmekin seisaaltaan!" Uhmakas teesi on luulajalaisen Helene Almin ja torniolaisen Jaakko Heikkilän kuvateoksesta Pomorit. Kirja oli tuorein tietolähde Vienanmeren rannikon elämästä, kun kesäkuun alussa lähdimme Suomi-Venäjä-Seuran kulttuurimatkalle.

Kuva: Varzuga nousi mahtavan lohijoen ääreen yli 500 vuotta sitten.

Pomorit asuvat meren äärellä, venäjäksi po more. Siitä nimi. Matkalla kuulemme toisenkin määritelmän pomoreista: härkäpäisiä ihmisiä, jotka hylkäsivät metsän ja rakastuivat mereen.
Emäntämme Irina näyttää lempeältä. Hän majoittaa meidät kotiinsa Varzugassa. Omaa väkeä hänellä on mies ja kuusi lasta, joista kaksi nuorinta kasvattilapsia. Yövieraita on kahdeksan, joista kuusi meitä suomalaisia ja kaksi Pietarin kalastajia.
Perhemajoitus on monen naisen elinkeino tässä viidensadan asukkaan kylässä keskellä melkein ei mitään.
Siniovinen pihasauna, banja, lämpiää joka päivä. Se on tuhat kertaa miellyttävämpi pesupaikka kuin Kantalahden kalsean hotellin kylpyhuone. Irina on Ukrainasta. Hän sopii hyvin siihen kansojen sekoitukseen, joka asuttaa pomorirannikkoa. Saamelaiset, karjalaiset, venäläiset, suomalaiset ja norjalaiset ovat kaikki jättäneet tänne jälkensä. Pomorit puhuvat venäjää käyttäen lainasanoja ja omaa nuottia.

Ensimmäinen ihme:
Ajokelpoinen tie

Varzuga on lähempänä Rovaniemeä kuin Helsinki. Silti olo on kuin tutkimusmatkailijalla. Täällä ei moni ole käynyt.
Rannikon ainoa tie on onneksi hyvässä kunnossa. Jussi ajaa bussiamme taiten. Vuorobussi Kantalahdesta 250 kilometriä itään Varzugaan kulkee vain kerran viikossa. Siinä tulee myös posti. Ennen posti kulki poroilla, joka päivä. Poroista muistuttaa vielä Olenitsa, suomeksi Porokylä.
Varzugan tien varressa on sähkölinjan pylväät muttei johtoja. Näin on ollut 15 vuotta. Kylä tekee sähköä dieselmoottoreilla.
Tästä itään on vain pari erämaakylää ja Ponoi, lohijoista suurin.

Toinen ihme:
Karhu!

Puolilta öin ylitämme napapiirin Umban ja Varzugan välillä. Yhtäkkiä kuljettaja henkäisee:
­ Karhu!
Otso loikkaa sutena metsään, ja vain etupenkkiläiset ehtivät nähdä sen. Opas kertoo, että nämä eteläiset tundrametsät ovat eläinten valtakuntaa.
Metsiä ei hakata. Puuta saavat ottaa vain asukkaat omaan käyttöön. Varzugan hoitoalueella on suojeltu metsää 1,5 miljoonaa hehtaaria, ilmaston takia. Ilman metsän suojaa rannikolla olisi paha asua.
Silmä lepää maisemassa. Metsä kirveen koskematonta, alla poron purematon jäkälämatto.

Kolmas ihme:
Uspenskin kirkko

Terin rannikoksi nimetyn Kuolan niemimaan eteläreunan vanhimmat asuinpaikat Umba ja Varzuga ovat yli 500-vuotiaita. Saamelaisista on asiakirjatietoa 1200-luvulta.
Kalastus oli heti alusta tärkeä, ja metsästys, kaupankäynti, suolankeitto. Kylät tehtiin lohijokien suupuolelle. Suojaiset rinnerannat sopivat maanviljelyyn, kun se 1900- luvun alussa liittyi pomorien elinkeinovalikoimaan.
Neuvostoliitto sulki pomorienkin kirkot. Mutta kristinuskon yli tuhatvuotinen historia Venäjällä on voittopuolisesti vallan historiaa, ja jo 1700-luvulla kaukaisessa Varzugassa oli neljä kirkkoa.

Kuva: Tuntematon Kliment loi Varzugan kirkon 1674. Maailmanperintökohteen restauroinnissa palautetaan ulkoseinustoille ns. galleriat, joissa pitkämatkalaiset ennen yöpyivät ja vaihtoivat pyhävaatteet.

Neljäs ihme: Kolhoosin uivat lehmät

Kuva: Ilman kolhoosia Varzuga olisi perspektiivitön kylä. Kommunismin oraat -kolhoosi tarjoaa työtä muun muassa paimenille, jotka johdattavat kirjavan karjan laitumelta lypsykoneelle.

Aamuvirkut näkevät, kun iso lehmälauma uitetaan Varzuga-joen saareen. Illalla lehmät uivat takaisin, ja paimenet vievät ne lypsylle kolhoosiin navettaan.
Uimataitoinen karja kuuluu Kommunismin oraat -nimiselle kolhoosille. Kolhoosi toimii, ja se on kylän pelastus. Ilman kolhoosia rannikolla olisi paha asua.
Kolhoosilla on ravintola ja se rakentaa pientä hotellia. Se omistaa hirsiomakotitaloja, nekin, joissa majoitumme.
Kolhoosilla on kalastuslaivoja. Uusi kultasuoni sykkii kalastusmatkailussa. Suuret MI-8-tyypin helikopterit jyristävät kylän päältä aamua iltaa. Niihin mahtuu 24 matkustajaa, ja lentotunnin hinta on 500 dollaria, meille kerrotaan. Pomorien keskipalkka on 230 euroa ­ kuukaudessa.
Kalastajia käy kymmenistä maista. Varzuga on englantilaisten suosiossa. Kylän haitaristi on ilmiselvästi viihdyttänyt brittejä: illanvietossamme hän kyselee viskiä. Meillä on tarjota vain votkaa.
Kalastusturistit viedään jokivarsiin kalastusleireihin. He maksavat lohista silloinkin, kun päästävät ne pois. Kuolassa on yhteensä 130 000 jokea ja järveä, joten mäiskeen täytyy olla melkoinen.

Viides ihme:
Hilla kukkii hiekalla

Varzugan yliopistomies, talvet Kirovskissa metsätiedettä opettava Leri Kazakov esittelee elämäntyötään meren rannalla lähellä jokisuuta ja Kuzomenin kylää, jonka karjalaissuomalainen nimi on Kuusiniemi. Rannikolla avautuu maisema kuin elokuvista: valtavat hiekkakentät levittäytyvät metsään ja dyynit hautaavat alleen korkeita mäntyjä. Hietikkoa on 20 neliökilometriä. Kuusiniemen kalastajakylässä hiekka kiipeää talojen seinille ja seinänraoista sisään.
Leri opiskelijoineen on istuttanut tänne 20 vuoden aikana yhteensä yli 700 000 männyn tainta testatakseen, miten hiekan liikkumista ja eroosiota voidaan torjua. Vanhimmat taimet ovat nyt nelimetrisiä ja kantavat käpyjä. Puiden mukana palautuu alikasvillisuus, varvut, heinä, sammaleet. Rannempana nummen rutikuivilla kumpareilla kukkii hilla. Leri selittää, että hiekan alla on turvekerros.

Kuva: Leri Kazakov on johtanut 20 vuotta eroosion torjuntakoetta Vienanmeren rannalla. Liikkuvalle hietikolle on istutettu yli puoli miljoonaa mäntyä.

Kuudes ihme:
Koulun uudisrakennus

Helikoptereista on sekin hyöty, että kylän toisen puolen lapset voidaan lennättää kouluun kelirikkoaikana, kun joen ylitys veneellä on vaikeaa. Koulu seisoo korkealla mäellä. Se on koko Kuolassa ensimmäinen uusi koulu kymmeneen vuoteen. Mutta rakentamisessa on ryssitty, katto vuotaa, maalit hilseilevät. Harmi.
Tarmokas rehtori Nina Rogozina kertoo, että suunnitteilla on myös päiväkoti ja sisäoppilaitos, johon otettaisiin itäisten kylien koululaisia, jotka nyt käyvät yläasteen Umbassa saakka.
Varzugan koulussa on yhdeksän opettajaa ja 51 oppilasta. Kylään syntyy vuosittain 7­8 lasta, joten jatko on turvattu. Uudet polvet oppivat omaa kulttuuria, pomorien lauluja ja perinnekäsitöitä. Koulun kuoro on laulanut katkoksitta 70 vuotta.

Seitsemäs ihme:
Maitovalaita

Vienan meri jäätyy talvella. Kesälläkin se on belaja, valkea, vaalea. Pidämme pitkän bussimatkan taukoa meren rannassa uuden rukoushuoneen, tsasounan kohdalla.
­ Tiekirkko, joku oivaltaa.
Kaukoputkimies tähystää merta ja huutaa, että lähellä on maitovalas. Beluga! Ja toinen, ja vielä kaksi! Koko joukkio jonottaa kaukoputkelle.
Se, joka katsoo maahan, näkee alkukesän kukkaloiston.
Törmäpääskyt suihkivat ilmassa, vesirajassa keikkuu meriharakkapari ja kauempana ui haahkoja. Pomoreilla on rikkaat maat ja veet.

Kahdeksas ihme:
Pomorka

Irina, Tatjana, Olga. Pomorka on aikaansaapa ja osaa delegoida. Hän organisoi murrosikäiset pojatkin praasniekan tekoon.
Pomorka leipaisee ämpärikaupalla piirakoita, pilkkoo suolakurkut, perkaa paistolohet, käärii nuotioperunat folioon ja lämmittää hiilillä samovaarit, kun kesäyön auringon säteet painuvat viistoon.
Käymme pöytään, ja jossain vaiheessa iltaa joku muistaa nostaa maljan emännille.

Kuva: Umbassa pidetään joka kolmas vuosi pienten kansojen suuri juhla, Pomorien kulttuurifestivaalit. Tänä kesänä mukana oli 240 esiintyjää pitkin luoteista Venäjää ja muutama ryhmä pohjoismaista.

Maija Aalto:

Vähemmistöjen kulttuurit juhlivat Umban festivaalilla

Vienanmeren pomorirannikolla löytyy vetonauloja matkailijoille

Kuolan niemimaan eteläosassa Vienanmeren rannalla on hauskanniminen kaupunki. Se on Umba, vanhojen suomalaisten karttojen mukaan Umpi, samannimisen joen suistoon syntynyt 6 200 asukkaan vanha kaupunki, jossa vietetään joka kolmas vuosi Pomorien festivaaleja.
Juhlan aika oli viime viikonloppuna. Umban täyttivät pitkin Kuolan niemimaata ja Venäjän Karjalaa saapuneet esiintyjäryhmät, kuorot, tanssijat, näytelmäseurueet, jotka ammentavat kotiseutujensa perinteestä.
Esiintyjiä oli kaikkiaan 240. Ulkomaisia vieraita oli vähän. Kemijärveltä matkaan olivat lähteneet Haitaripelimannit ja Ruotsin Kalixista folkmusiikkiryhmä Gork.
Turisteina värikästä festivaalia katselivat sankassa yleisöjoukossa myös Suomi-Venäjän-seuran Pohjois-Suomen piirijärjestön kulttuurimatkan osanottajat.

Kuva: Vanhin asutus nousi lohistaan kuuluisan Umba-joen varteen jo 1460-luvulla. Harmaat hirsitalot ovat nykyään kesäkäytössä ja pienet pihat viljelypalstoina.

Kylistä ja
kaupungeista

Kaikki tapahtui ulkona, paljaan taivaan alla.
Taivas oli onneksi pilvetön. Lämpötila nousi iltapäivää kohti hellelukemiin. Yleisö punotti ja esiintyjät suorastaan höyrysivät perinnepukimissaan. Värikkäät laulu- ja tanssiryhmät ja heidän jäljessään yleisökin marssivat juhlapaikalle kulkueena, jota odotti Umba-joen sillalla kunniakuja ja perinteinen tarjoilu, leipää ja suolaa.
Esiintyjäryhmien kylteistä saattoi lukea, mistä kaukaa vieraat olivat: Arkangel, Tihvinä, Kizi, Jekaterinburg, Lovozero, Murmansk, Petroskoi. Kuolan saastuneimmalta alueelta, Montshegorskin nikkelisulattojen saastepilvien varjosta oli Umbaan tullut kukkaseppelein koristautuneita pikkutyttöjä, jotka valloittivat kaikkien sydämet iloisilla tanssilauluillaan.

Mummoenergiaa
ja perinnepukuja

Avajaisseremoniaan kuului kaupungin, maakunnan, ortodoksikirkon ja duuman edustajan puheenvuoro ja ruotsalaisen ystäväkaupungin Arjeplogin tervehdys. Taivaalle päästettiin tuhat ilmapalloa ja sitten päästiin asiaan.
Iäkkäämmistä naisista koostuvat kuorot esittivät taidokasta stemmalaulua. Ohjelmanumeroja värittivät tanhuaskeleet, esilaulajan ja kuoron vuoropuhelu tai haitarisäestys. Puvut olivat häkellyttävän taidokkaita, pitsein, helmin, paljetein ja silkkiliinoin koristeltuja, ja lavalla kieppuvat kaikki sateenkaaren värit.

Kuva: Umban oma mummokuoro esitti karjalais-venäläistyylisissä juhlapuvuissaan upeaa stemmalaulua Pomorien festivaaleilla.

Vähemmistöjen
juhlapäivä

Festivaalin pääpaikka oli vanhassa Umbassa, joka nousee pitkin rantatörmää joen alajuoksulla. Uusi Umba on joen toisella puolella ja muistuttaa kivi- ja kerrostaloineen mitä tahansa venäläistä pikkukaupunkia.
Umba on perustettu jo 1460-luvulla, tai silloin se oli kylä, johon asettui karjalaisia ja venäläisiä. Heitä samoin kuin muita Vienanmeren ranta-asukkaita sanotaan pomoreiksi. Venäläistymisestään huolimatta he erottuvat omana kansanryhmänään.
Pomorit kalastivat, metsästivät ja kävivät kauppaa laajoilla alueilla Norjan rannikkoa ja Huippuvuoria myöten, ja he aloittivat suojaisilla rantamailla maanviljelyn.
Pomoreja ennen Kuolassa asui jo saamelaisia, joille nykyisin on koko laajasta niemimaasta osoitettu vain muutama reservaatti, Lovozero ja pari pienempää paikkaa.
Omat tunnukset olivat näkyvästi esillä. Festivaalilla näkyi etnisten ryhmien ja pienten kulttuurien itsetunto. Venäjän vähemmistökansojen asema ei tässä juhlassa ollut heikko.
Illalla kaikki väki siirtyi kaupungin ulkopuolelle jokirannan festivaaliaholle syömään, juomaan, laulamaan, tanssimaan ja huitomaan sääskiä yöttömän yön syleilyssä.

Kuva: Saamelaispojat Lovozerosta edustivat festivaalilla Kuolan alkuperäiskansaa.

Turistit
tervetulleita

Harva suomalainen on kuullut mitään Umbasta, vaikka esi-isämme ovat liikkuneet Vienanmeren rannikolla monilla asioilla.
Umba sijaitsee Sallan korkeudella noin 300 kilometrin automatkan päässä Suomesta, runsaat sata kilometriä Kantalahdesta itään.
Varakaupunginjohtaja Valeri Filiptsenkov kertoo, että Umba satsaa kansainvälisiin suhteisiin ja matkailuun, josta toivotaan lääkettä työttömyyteen ja nuorten poismuuttoon.
Pomorien folklore-festivaalin ohella Umballa on tarjota kalastusmatkailua ja jokakesäinen souturegatta.
­ Entinen presidentti Jeltsin rouvineen oli juuri kalastamassa Umba-joella, Filiptsenkov kehaisee.
Pulmana on matkailuvarustuksen puute. Ruoka- ja majoituspalveluja on vähän, mutta siitä huolimatta Umba pystyi viikonloppuna majoittamaan 500 festivaalivierasta. Lisäksi petipaikka löytyi sadoille ²epävirallisille² vieraille, jotka yöpyivät sukulaisissa ja tuttavissa.

Kansainvälisiä
kalastajia

Palvelut lisääntyvät, kun hollantilainen yrittäjä saa Umbaan valmiiksi pikku hotellin, ja kun matkailualan kursseilta valmistuu lisää ammattiväkeä. Kokkikoulutus on aloitettu ruotsalais-umbalaisena yhteistyöprojektina. Parhaiten pyörii kalastusmatkailu. Rahakkaat ulkomaalaiset mm. Englannista ovat löytäneet pomorien lohijoet. Heille on rakennettu kalastusleirejä, jonne on helikopterikuljetus. Kalaa voi pyytää syödäkseen tai pyydä ja päästä -menetelmällä ­ molemmille on eri hinnat, ja helikopterikyydille omansa.
Filiptsenkov lupaa elämyksiä myös luontomatkailijoille, jotka voivat opastettuina pienryhminä vaeltaa Umban ympäristön erämaissa. Suomen kieli ei ole täysin hävinnyt Umbasta. Siitä pitää huolen opettaja Ljubov Dimitrieva, jolla tosin on enää yhdeksän alakoululaista vapaaehtoisessa suomen kielen ryhmässään. Dimitrieva toivoo palavasti kontakteja suomalaisiin kouluihin.