Olen miettinyt kielioppia. Aktiivi ja passiivi, viisaat sanovat, ovat kaksi erilaista perspektiiviä. Aktiivi on verbin pääluokka, jossa tekijä ja toimija tunnetaan, passiivissa taas tekijää ei tiedetä tai sitä ei haluta ilmaista.
Aktiivissa ja passiivissa on ilmeisiä luonne-eroja. Siinä missä aktiivi on avoin ja reipas, passiivi on syrjään vetäytyvä ja saamaton. Jos haluaa ilmaista jotakin terävästi ja tarkasti, on aina paras valita aktiivi.
Verbiluokista ei ole pitkä matka aktiivisuuteen ja passiivisuuteen. Aktiivisuus ymmärretään hyvin myönteiseksi ominaisuudeksi, mutta yllättäen myös passiivisuudella on puolensa. Passiivisessa tupakoinnissa vaarat ovat pienemmät kuin aktiivisessa, passiivinen talo, saksalainen keksintö, kaipaa vähän lämmitysenergiaa ja passiivinen vastarinta on ollut kautta aikojen harvinaisen jalo periaate.
Venäjä-seurassa passiivisuus on koettu niin ikään varteenotettavaksi vaihtoehdoksi vai mistä mahtaa johtua, että omassa osastossani vain joka kymmenes jäsen käy edes joskus yhteisissä tapahtumissa? Passiivisuudessa täytyy olla jotakin houkuttavaa ja kutsuvaa, sen täytyy olla - ei enempää eikä vähempää kuin - toinen perspektiivi, jonka kautta järjestötoimintaa voi tarkastella.
* * *
Pohditaanpa asiaa. Kun Suomi-Neuvostoliitto-Seura sodan jälkeen perustettiin, eräät kansalaiset liittyivät siihen ikään kuin varmuuden vuoksi. Suomen suunnanmuutos herätti heissä sekä kiinnostusta että epäilystä, ja jotta he olisivat voineet syödä kakun ja samalla säästää sen, he ryhtyivät seuran passiivijäseniksi.
1970-luvulla, toiminnan nousukaudella, suuri joukko suomalaisia kävi venäläisissä konserteissa ja sirkusesityksissä, katseli filmejä ja matkusti Neuvostoliittoon. Yleinen into oli niin suurta, etteivät nekään, jotka viihtyivät parhaiten kotisohvalla, halunneet jäädä kokonaan osattomiksi. Kyllä minäkin seuraan kuulun, he sanoivat ja löyhyttivät ylpeinä jäsenkorttiaan.
Nykyisin passiivisuus on tulkittava lähinnä tukitoimeksi. Jos osastossa ei olisi kaikkia uskollisesti jäsenmaksunsa maksavia jäseniä, aktiiveilla ei olisi resursseja kuumeiseen toimintaansa. Passiiviset ovat luotettavia ja turvallisia kannattajajäseniä, joille hyvän asian sponsorointi - näin sopii toivoa - tuottaa iloa ja tyydytystä.
* * *
Aktiivisuus yhdistetään helposti nuoriin ja passiivisuus vanhoihin, mutta asetelma on usein aivan päinvastainen. Kun kaupunkimme ystävyysseurojen aktiiviväki kokoontui taannoin yhteiseen palaveriin, huomasin hämmästyksekseni, miten kaikki muut osanottajat olivat minua reilusti vanhempia. Enkä minäkään ole mikään rippikoulutyttö, kaukana siitä.
Meillä päin, se on selvää, eläkeikäiset jaksavat puuhata eniten. Mutta mitä tapahtuu kymmenen vuoden kuluttua? Tuleeko nykyisistä viisikymppisistä iän karttuessa uusia aktivisteja vai hiipuuko toiminta senioreiden poistuttua?
Pelkään pahoin, että Suomen koko järjestökenttä joutuu vielä tiukan paikan eteen. Tehokkain keino sen estämiseksi on löytää vaikka kiven alta nuoria ja heitä kiinnostavia toimintatapoja. Jokaisen osaston olisi nyt kiireen kaupalla hankittava aktiivijoukkoonsa edes yksi nuori ihminen ja kuunneltava paniikkia välttäen kaikkia niitä ajatuksia, joita hän ikinä keksii esittää.
Pirjo Hämäläinen
Meillä Hyvinkäällä ystävyysseuralaiset ovat istuneet pitkin syksyä nenäkkäin erilaisia hankkeita suunnitellen. Kadehtien olen kuunnellut, miten Suomi-Ranska -yhdistys järjestää hienostuneita viini-iltoja, Suomi-Saksa-Seura valitsee nuuttimestaria ja Espanjan ystävät tekevät käänteessä kuin käänteessä mukavan annoksen paellaa.
Eri puolilla Eurooppaa on ollut vaikeita ja joskus jopa katastrofaalisia aikoja, mutta tällä hetkellä muilla ystävyysseuroilla ei näytä olevan mitään ongelmia kohdemaittensa kanssa. Venäjäseuralainen joutuu kuitenkin tavan takaa punastelemaan ja nielemään tyhjää. Pahimmillaan tuliset hiilet polttavat hänen takamustaan niin että toisten joukossa on suorastaan tukala olla.
Lokakuusta lähtien ystävyys on ollut erityisen tiukoilla. Kun seisoin Anna Politkovskajan muistomielenosoituksessa kynttilämeren laidalla, mietin vakavasti, onko ylipäätään oikein kuulua Suomi-Venäjä-Seuraan. Vaikka seuralla ei ole mitään tekemistä Venäjän sananvapausrikkomusten tai raa'an vallankäytön kanssa, tunsin ilmeistä houkutusta tarttua jäsenkorttiin ja kärventää sen laitaa kynttilänliekissä.
* * *
Vähitellen mieleeni alkoi lipua kuvia kaikista niistä erinomaisista venäläisistä, joita olen vuosien varrella tavannut, ja kaduin jyrkkiä aikeitani. Venäjä-seuraan ei kuuluta, näin päättelin, Vladimir Putinin takia, vaan sen vuoksi, että meillä suomalaisilla on poikkeuksellista herkkyyttä ymmärtää tavallisten venäläisten tuntoja ja rikastuttaa niillä omaa ajatusmaailmaamme.
Suomalaiset ja venäläiset eivät ole vain naapureita vaan myös henkisiä sukulaisia. Mentaaliseen tilaan vaikuttaa arvatenkin samankaltainen elinympäristö, suunnaton havumetsävyöhyke, joka ulottuu Tyyneltä valtamereltä Atlantille, mutta niin ikään meillä on yhteinen kulttuuritausta.
Tämä koskee 1800-lukua ja Itä-Suomessa 1700-lukua, mutta myös varhaista keskiaikaa, jolloin Volgan rannoilla asuneet merjalaiset, muromalaiset ja muut suomalaisugrilaiset heimot joutuivat slaavien invaasion kohteeksi ja lopulta sulautuivat näihin.
Kun kummastelemme, miksi niin suomalaisilla kuin venäläisillä on sama mollivoittoinen suhde elämään ja sama kiihkeä rakkaus luontoon, miksi olemme niin toistemme oloisia ja tapaisia, vastaus saattaa piillä siinä, että Venäjän kansa kantaa sisimmässään - slaavilaisuuden lisäksi - suomalaisugrilaisia, meille tuttuja perinteitä ja ajatusmalleja.
* * *
Minun tapauksessani ystävyys, abstrakti käsite, on saanut kahden naisen kasvot. Aleksandra Ivanovna Andronova, kondratjevolainen eli säkkijärveläinen sovhoosityöläinen, ja Karina Vladimirovna Clodt, pietarilainen insinööri ja paronitar, ovat vaikuttaneet elämääni syvemmin kuin monikaan suomalainen lähimmäinen. Molemmat naiset ovat opettaneet minulle sulan hyvyyden merkitystä ja näyttäneet, millainen ihminen voi kauneimmillaan olla.
Kun Aleksandra Ivanovnalla ei ollut vaatimattomassa taloudessaan mitään muuta annettavaa, hän keräsi pussiin kourallisen itäneitä siemenperunoita. Karina Vladimirovnan herpaantumaton sinnikkyys on taas ollut minun kaltaiselleni pessimistille ainutlaatuinen kokemus. Siperian luonto oli niin suurenmoinen, Siperia oli niin jylhä, Karina muistelee vuosia, jotka hän, molemmat vanhempansa vainoissa menettänyt orpotyttö, vietti tuhansien kilometrien päässä kotikaupungistaan Leningradista.
Kaikin puolin ihailtava ihminen, Fjodor Dostojevski totesi ruhtinas Myshkinistä. Samaan dostojevskilaiseen kategoriaan sijoittaisin myös ystäväni, edesmenneen Aleksandran ja edelleen täysillä elävän Karinan, paljon kärsineet, kotoaan karkotetut, ihmeelliset naiset.
Pirjo Hämäläinen
Tsuhna nousi Pietarissa taksiin ja halusi torille. "Na bazar, pazhaluista", tsuhna sanoi. "Bazara njet", taksikuski vastasi, sillä asia oli hänen mielestään ihan O.K. "No, mennään sitten ravintolaan", tsuhna lähes helpottuneena mutisi.
Nykyvenäläinen huumori perustuu pitkälti sanaleikkeihin ja avautuu vain kieltä täysin hallitseville, joihin en itse missään tapauksessa lukeudu. Kaskujen suosikkisankarina seikkailee tshuktshi, Venäjänmaan hölmöläinen, mutta YYA-sopimuksen rauettua kehiin on astunut jälleen myös tsuhna.
Mutta mikä on tämä maineikas tsuhna? Annetaan Maiju Lassilan vastata. "Tshuhnan, vot, tuntee siitä, että hän, tshuhna tarkoitan ... hän ei kiroa että: tshort, vaan: pjerkjele", Lassila toteaa riemastuttavassa kertomuksessaan Iivana eli Suomalainen venäläisen puhe-miehenä.
Myös vähemmän tunnetulla Jakov Ozeretskovskilla oli vastaus valmiina. "Tällä yleisellä ja epämääräisellä nimityksellä tarkoitetaan likaisia, rääsyisiä, savupirteissä piileskeleviä puoli-ihmisiä, joiden ainoa elämäntehtävä on voin kirnuaminen", Ozeretskovski kirjoitti ja viittasi isoisoisääni ja muihin Pietarissa voita myyviin suomalaisiin.
Tsuhna-sana on yhdistetty likaan ja sikaan, mutta todellisuudessa sen taustalla on tshuudi, slaavien suomensukuisista kansoista käyttämä nimitys. Nestorin kronikassakin kerrotaan, miten merentakaiset varjagit kantoivat veroa tshuudeilta, sloveeneilta, merjalaisilta, vepsäläisiltä ja krivitsheiltä.
"Venäen vanhoissa aikakirjoissa kutsutaan kaikkia Suomalaisia yhteisesti sillä nimellä, ja vielä nytkin muutamia kansakuntia Inkerin ja Aunuksen maalla ja Uuden Linnan (Novgorodin) läänissä. Muille Suomalaisille ovat Venäläiset nimen Tschud vääntäneet haukkumanimeksi Tsuhna, Tsuhonets…", sanomalehti Suometar kirjoitti vuonna 1847.
Tshuudeihin suhtaudutaan venäläisissä muinaistarinoissa yksinomaan kunnioittavasti, mutta tsuhnat olivat heihin verrattuina silkkaa sekundaa. Kaunokirjallisuudessakaan heitä ei juuri käsitelty.
Sääntöä vahvistavana poikkeuksena olivat muutamat naispuoliset tsuhnat, tsuhonkat, jotka toimivat palvelijattarina, joten Nikolai Gogolin Päällystakissa vilahtaa suomalainen Anna, keittäjätär, ja Mielipuolen päiväkirjassa Mavra, suomalaisittain siivoushullu eukko.
Fjodor Dostojevskin Keskenkasvuisessa pahansisuisella kuharka Marjalla on oikein puherooli, joskin hän pitää viikkokausia mykkäkoulua ja haastaa emäntänsä lopulta oikeuteen, mikä huvittaa tavattomasti kirjan venäläisiä henkilöitä. Emäntä on kuitenkin kuharkaansa kiintynyt niin kuin "jotkut ikäneidot kiintyvät ikivanhoihin, kuolaturpaisiin sylirakkeihinsa tai ilkikurisesti torkkuviin kissoihinsa".
Kannaksen huvila-alueella venäläiset saivat suomalaisten luonteesta hiukan korkeamman käsityksen, mutta irvihammas Mihail Saltykov-Shtshedrin säilytti sinnikkäästi ennakkoluulonsa.
"Ei ole kuulunut mitään suurmiehistäkään. Jos jotain resursseja olisi, ainakin yksi olisi jo kohonnut kuuluisaksi", neuvostoajalla kovasti arvostettu kirjailija vähätteli suomalaisia niinkin myöhään kuin vuonna 1886.
Eräisiin Saltykov-Shtshedrinin mielipiteisiin on silti pakko yhtyä. "Pietariin asti päästyään suomalainen juo itsensä unohduksiin, hävittää rahansa, hevosensa, valjaansa ja palaa kotiin köyhänä kuin kirkonrotta", hän kirjoitti.
Kun hevosen ja valjaat vaihtaa passiin ja luottokorttiin, ollaan aika lähellä monen nykysuomalaisenkin kirpeän omakohtaisia kokemuksia.
Pirjo Hämäläinen
Tavallisten suomalaisten tietämys Venäjästä vaikuttaa usein sangen ohuelta, mutta joskus se kutistuu aivan mikroskooppisiin mittoihin. Viime aikoina on jopa tuntunut, että täällä elää väkeä, joka ei usko koko Venäjän olemassaoloon.
Tai uskoo ja uskoo. Kyllä asia periaatteessa myönnetään ja historia tuomitaan jyrkästikin, mutta monen asenteet ovat sellaiset kuin Suomen itärajan takana avautuisi silkkaa tyhjyyttä, jotakin sumuista ja sameaa, hämärää ja ikävää. Kiinnostava elämä on ihan varmasti toisaalla.Suuri osa suomalaisista kauhoo elämänkatsomuksensa television kaupallisilta kanavilta ja muokkaa niiden mukaan arvonsa. Eikä siihen elämänkatsomukseen mahdu helposti mitään niin järeän alkuvoimaista ja rehellisen rosoista kuin Venäjä.
En tuomitse ollenkaan kaikkia ohjelmia, mutta tavattoman paljon on loputonta tyhjännaurua, keinotekoisia, aivan samannäköisiä naisia, joita kloonataan varmaan jossakin tehtaassa, rahakkaita miehiä, ikuista auringonpaistetta ja rantahietikolla kieriskelyä.
On tietysti aivan toisenlainenkin Amerikka, kurjistunut ja köyhtynyt, mutta se ei sarjafilmien tekijöitä erityisemmin kiinnosta. Venäjästä näyttää kuitenkin olevan vain yksi totuus: uutiskuva kuraisesta syrjäkylästä, jossa vanhukset taluttavat takkuisia vuohia, tai katastrofin uhrit itkevät joukolla menetyksiään. Venäläisiä sarjafilmejä tai elokuvia Suomen televisiossahan ei tunnetusti lainkaan näytetä.
En paljasta nyt, miksi satuin vilkaisemaan taannoin Subtv:n nuorekasta tietovisailua, mutta kuulin ällistyksekseni kaksi Venäjä-aiheista kysymystä. Ensimmäinen kuului näin. Mikä on Venäjän pääkaupunki: a. Turku, b. Moskova, c. Viipuri? Ja toinen meni puolestaan näin. Kuka on Venäjän presidentti: a. Hannu Jortikka, b. Vladimir Putin, c. Matti Vanhanen?
Olin puulla päähän lyöty. Oliko tämä katsojien täydellistä aliarvioimista vai minulle avautumatonta teinihuumoria? Vai pitäisikö uskoa, että jossakin sohvan reunalla retkottaa isänmaan toivo, joka tosissaan pähkäilee, valitsisiko monivalintatehtävässä Moskovan vai Viipurin. Turkua kukaan ei ehkä sentään Venäjän pääkaupungiksi veikkaisi.
Mietin arvoitusta turhankin kauan ja olin entistä vakuuttuneempi, että Venäjä on muuttunut joidenkin suomalaisten mielissä virtuaaliseksi valtioksi. Kun sitä ei tunneta eikä siitä tiedetä, se voi tavallaan sijaita ihan missä tahansa. Ja jos Matti Vanhanen ei päässyt Suomen presidentiksi, hän voi hyvinkin hallita virtuaalisella Venäjällä.
Missä Venäjä sitten on? En ole itsekään varma asiasta, sillä Puola, Unkari ja eräät muut maat sijaitsevat uutisten mukaan entisessä Itä-Euroopassa. Venäjän maantieteellinen sijainti ei liene kuitenkaan niin kovin paljon muuttunut. Eiköhän se ole yhä vanhalla paikallaan. Suomen sanotaan taas lähteneen lipumaan kohti länttä. Saattaa pitää paikkansa, mutta jos se jatkaa kovin kauan lipumistaan, se on Ruotsin ja Norjan ylitettyään Atlantin valtameressä.
Ja henkisesti olemme tietenkin amerikkalaisia, sillä kun meiltä puuttuu vahva eurooppalainen perinne, joudumme ammentamaan kulttuuria ja identiteettiä kepeistä sarjafilmeistä ja visailuista. Kuka muuten on tämä nuoren yleisön ilmeisen hyvin tuntema Hannu Jortikka?
Pirjo Hämäläinen
Mitkä hukatut mahdollisuudet! Mikä hirvittävä takaisku! Istuin tammikuussa Lahden Sibeliustalossa katsomassa Dmitri Shostakovitshin sinfonioiden siivittämää Panssarilaiva Potemkinia, maailman parasta ja nyt kahdeksankymmentä vuotta täyttävää elokuvaa, ja mietin koko ajan, mitä ihmiskunta oikein menetti kun 1920-luvun lauhat ilmat vaihtuivat Neuvostoliitossa 1930-luvun tulipalopakkasiin.
Nuorella Neuvostoliitolla oli tietysti pohjia. Myös keisarivallan aikaan kulttuurista oli korjattu runsasta satoa, mutta vallankumous vapautti aivan erilaisia voimia ja yllytti huimiin avantgardeseikkailuihin. Vanhan yhteiskunnan tuhkasta nousi uusi, kokeileva kulttuuri.
Suomessa 1920-luku oli kaikkea muuta kuin iloinen. Yleiseen harmauteen loivat neonvaloaan vain tulenkantajat, mutta näiden murjaanileikit olivat kovin pientä verrattuna Daniil Harmsiin, joka heilui milloin viidennen kerroksen ikkunalaudalla, milloin kaapin päällä piippua poltellen ja mesoten. Kun kaapista pilkisti aina imaisujen välillä palomiehen runoja lausuva pää, yleisö hurrasi niin että oli läkähtyä.
Kuvataiteessa päästiin nopeasti mahtaviin tuloksiin, sillä Marc Chagall opetti nuorisoa Vitebskissä, Kazimir Malevitsh Moskovassa ja El Lissitzky molemmissa. Jo vuonna 1919 Lissitzky rakensi Berliinin venäläistaiteen näyttelyyn kokonaistaideteoksen, jossa tilaa hahmottivat ilmassa kelluvat, näennäisen painottomat elementit. Suomessa veistettiin samaan aikaan klassishenkisiä vapaudenpatsaita.
Järisyttävän kuuluisan Vsevolod Meyerholdin vallankumouksen teatterissa ja myöhemmin Meyerhold-teatterissa näyttelijä oli ilveilijä, akrobaatti ja marionetti, joka ilmaisi itseään rytmikkäin liikkein. Vähitellen valtiojohto sai kuitenkin pelleilystä tarpeekseen ja alkoi vaatia sosialistista puskadraamaa. Vuonna 1939 Meyerhold katosi eikä tullut enää takaisin.
Säveltäjä Sergei Prokofjev lähti vallankumouksen melskeissä länteen, mutta kävi 1920-luvulla usein kotimaassa ja palasi lopullisesti vuonna 1936. Prokofjev säästi harhautuneesta ideologiasta huolimatta henkensä ja eli täsmälleen yhtä kauan kuin Stalin. Molemmat kuolivat 5. maaliskuuta 1953.
Sata vuotta sitten syntynyt Dmitri Shostakovitsh ei aivan täysillä 1920-luvun rientoihin ehtinyt, mutta jo vuonna 1928 hän teki kolmessa vartissa ja kädet kohmeessa orkesterisovituksen musikaalisävelmästä Tea for two. Kyseessä oli vedonlyönti, jonka nuori säveltäjä nauraa hohottaen voitti.
Shostakovitshin tuotannossa on paljon elokuvamusiikkia ja myös jazzsarja. Neuvostoliitossa jazz tunnettiin vuodesta 1922 lähtien ja sittemmin perustettiin useita valtiollisia jazzorkestereita. Tämäkin voittokulku pysäytettiin, ja vasta 1950-luvulla pahatapaiset lättähatut alkoivat taas harrastaa jazzia.
Shostakovitsh ja Sergei Eisenstein eivät työskennelleet koskaan yhdessä, joten Lahden Potemkin-hanke oli lähinnä postmoderni ajatuskoe. Mutta se ei yleisöä haitannut. Aplodit olivat niin raikuvia, että Sibeliustalon puupalkit irtoilivat liitoksistaan.
Vielä kahdeksankymmenen vuoden jälkeen Potemkin ja muut Neuvostoliiton alkuaikojen taideluomukset kelpaavat esikuviksi niin Euroopassa kuin Amerikassa ja niiden tekijöiden maine vain kasvamistaan kasvaa. Jos Stalinin vanhemmat olisivat huolehtineet kunnolla ehkäisystä, Venäjä olisi voinut olla kaikki nämä vuodet maailman johtava kulttuurivaltio.
Meille tihkui itärajan yli vain vähäisiä vaikutteita eivätkä ne välttämättä taiteilijoiden asemaa parantaneet. Greta Hällfors-Sipilä maalasi 1920-luvulla monenkaan tietämättä neuvostoavantgardistien malliin, joutui vuonna 1946 mielisairaalaan ja kuoli siellä vuonna 1974. Ateneumin näyttelyssä kesällä 2005 hänet rehabilitoitiin. Kuulostaa aika tutulta.
Pirjo Hämäläinen
Kun opiskelin kauan sitten venäjää, muuan hienohelmainen savolaistyttö nosti luennolla kätensä ja kysyi närkästyneenä, miksi me lauloimme neuvostoiskelmiä mutta emme koskaan venäläisiä joululauluja.
Savoon asti ei ollut kiirinyt tieto, että Neuvostoliitossa joulua ei 1920-luvun ensi vuosien jälkeen vietetty. Tai jos vietettiin, se tehtiin liikaa elämöimättä ja uutimet ikkunan edessä. Viralliseen juhlakulttuuriin joulu ei missään tapauksessa kuulunut.
Aluksi nimenomaan joulukuusi nähtiin kaiken pahan symbolina, kuten Mia Heinimaan Sankarilliset lelut -kirjassa todetaan. Pietarin saksalaisten lanseeraama kuusi oli nyt muuttunut pyydykseksi, jolla papit kalastivat viattomia sieluja.
Kuusen kunnia palautettiin vuonna 1935. Pravda kehotti järjestämään lapsille uuden vuoden kunniaksi kuusijuhlan, mutta jätti selvittämättä, millaiset rituaalit olivat luvallisia. Häkeltyneiden pedagogien helpotukseksi seuraavana vuonna ilmestyi kirja, jossa itsensä Leninin kerrottiin pyörineen kuusen ympärillä. Kun joku vielä huomasi, että punaisella latvatähdellä varustettu kuusi muistutti erehdyttävästi Kremlin kellotornia, uuden vuoden virallista julistajaa, viimeisetkin epäilykset hälvenivät.
Uudesta vuodesta tuli joulun kopio. Lännessä lahjat jakoi joulupukki, mutta Neuvostoliitossa tehtävä annettiin pakkasukolle. Sinällään pakkasukko ei ollut neuvostokeksintö vaan kolkko perinnehahmo, jonka olemus lientyi vähitellen ja sai yhä enemmän Pyhän Nikolauksen piirteitä.
Suomi on siitä merkillinen maa, että meillä aatto on juhlista jaloin. Joululahjat jaetaan aattona, juhannuskokko poltetaan aattona. Varsinainen juhlapäivä kuluu ruokien jätteitä haarukalla hämmennellen ja valjuin katsein ikkunasta tuijotellen. Muu kristikunta menettelee toisin.
Vanhaa venäläistä joulua edelsi kuuden viikon paasto, joka päättyi vasta joulupäivänä. Aattona juotiin ainoastaan teetä ja syötiin hyvin vaatimattomasti. Lahjoista ei tietysti ollut puhettakaan.
Todellinen riemu puhkesi joulun jälkeen, jolloin alkoi riehakas svätkiaika. Pilailtiin, ilveiltiin, kierreltiin, oltiin erinomaisen kaksimielisiä. Miehet pukeutuivat naisiksi, naiset miehiksi, kerjäläisiksi sonnustautuneet lapset yrittivät huiputtaa setiään ja tätejään, vieläpä vanhempiaan.
Svätkiaika jatkui pääsiäispaaston alkuun, mutta sen keskelle osui hartaampi hetki, loppiainen, johon kuului siunatun veden vihmominen niin ihmisten päälle kuin asuinrakennuksiin ja karjasuojiin.
En tiedä, miten lehmät tai hevoset arvokkaisiin menoihin suhtautuivat, mutta kissat eivät taatusti olleet mielissään. Nuoruutensa luostariaikoina ravintoloitsija ja munkki Hariton Tuukkanen osui loppiaiskiertueella nunna Sofian keljaan, jonka nurkassa nukkui äkäinen kollikissa. Igumeeni ei kuitenkaan kollia huomannut vaan alkoi pirskotella vettä ympäri keljaa niin että eläin kastui läpimäräksi.
Loukkauksesta raivoissaan kolli säntäsi tunkeilijoiden kimppuun, mutta raapimisesta ja kiljumisesta ei ollut apua. Päinvastoin: lähes kuoliaaksi säikähtänyt Hariton pudotti ison hopeisen vesiastian, jonka pyhä sisältö kaatui kollin niskaan. Kollia ei epäkristillisestä käytöksestä rangaistu, mutta nunna Sofia sai tehdä useampiakin poklonoita.
Venäläinen joulukausi on siitä mainio, että myös laiska kortinlähettäjä onnistuu aikeissaan. Hyvä tavaton, kortit eivät ehdi millään perille, suomalainen pelästyy kunnes muistaa, että joulu on uuden vuoden jälkeen seitsemäs tammikuuta ja vanha uusi vuosi, jota ainakin juhlaputkeen juuttuneet yhä viettävät, vasta neljäntenätoista päivänä.
Pirjo Hämäläinen
Julkiset veistokset ovat aina kiihdyttäneet mieliä ja paljastusvaiheessa niiden tekijöitä on soimattu niin raskaasti, että nämä ovat pelänneet maineensa lopullisesti mustuvan. Todellisuudessa maine katoaa usein kokonaan. Veistokset elävät ja sulautuvat olennaiseksi osaksi ympäristöä, mutta tekijät unohtuvat tyystin.
Kuvanveistäjiä pidetään jostakin syystä uskomattoman ikävystyttävinä ja vanhojen veistosten näyttely on jo ajatuksenakin kammottava. Albert Edelfeltin ja Ilja Repinin kaltaiset maalarit keräävät takuuvarmasti täydet salit, mutta kuka menisi katsomaan Walter Runebergiä tai Mark Antokolskia?
Jokaisessa kaupungissa, isossakin, on ainoastaan yksi veistos, joka tunnetaan tarkoin. Helsingissä tämä on Mannerheimin patsas, Pietarissa taas Vaskiratsastaja, Pietari Suuren patsas. Siitä on kirjoitettu runoja ja sivelty maalauksia, sen juurella on valokuvattu tuhansia hääpareja.
Sekä Mannerheim että Pietari Suuri on esitetty ratsastamassa, joten on helppo päätellä, että kaikkien tuntemassa veistoksessa on oltava hevonen. Jos hevonen puuttuu, päähenkilö istutetaan väkinäisesti tuolille kirjaa tai nuottivihkoa lehteilemään tai sitten hänet pistetään seisomaan ja viittoilemaan kuin turistiopas. Naurettavuuden vaara on molemmissa tapauksissa lähellä.
Hevonen ilman ratsastajaa ei kuitenkaan riitä. Eikä riitä useampikaan hevonen. Anitshkovin sillalla Pietarissa on neljä veistosta, joissa puolipukeiset nuorukaiset yrittävät pidellä seisten tai maaten raisuja hevosia. Veistokset ovat luonnollisesti niin venäläisille kuin monille suomalaisillekin tuttuja, mutta vähäisellä raaputuksella paljastuu, ettei niiden taustasta, tarkoituksesta tai tekijästä tiedetä juurikaan mitään.
Vai sattuiko joku tietämään, että viime kesänä tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta Anitshkovin sillan veistosten tekijän, paroni Pjotr Clodtin syntymästä? Pietarin taideakatemia järjesti pienen esitelmätilaisuuden, johon myös Clodtin suomalaiset sukulaiset hiukan häkeltyneinä osallistuivat, ja Venäjän keskuspankki löi yhden (!) ruplan hopeisen juhlarahan, mutta siinä se sitten olikin.
Clodt on kokenut kuvanveistäjien yleisen kohtalon. Pietaria ei voisi kuvitellakaan ilman Anitshkovin sillan Hevosenkesyttäjiä, Iisakin aukion Nikolai I:stä, Kesäpuiston Ivan Krylovia tai Narvan riemukaaren hevosvaljakkoa, mutta niiden veistäjä on vajonnut niin syvään tuntemattomuuteen, että pietarilaiset oppaatkin väittävät häntä arkkitehdiksi.
Clodt osallistui myös Iisakin kirkon koristeluun. Tartuin kerran kirkon opasta hihasta ja kysyin, mitä kaikkea Clodt tänne tekikään, mutta opas naurahti alentuvasti ja pudisti päätään. Ei mitään. Samanaikaisesti hänen takanaan kohosi Clodtin mahtava Kristus-hahmo.
Suomessa Pjotr Clodtin veistoksia oli alkuaan kaksi, Martti Lutherin patsas Uudenkirkon kahtamoisessa ja Viaporin pommituksen muistomerkki Santahaminassa. Luther tuhoutui kuitenkin sodan myötä kuten tuhoutui myös Clodtin Uudeltakirkolta ostama maatila.
Mutta jotakin yllättävää on silti jäljellä. Johanneksen kirkon alttaritaulussa Helsingissä näkyy Anitshkovin sillan kesyttäjäryhmä, joskin nimetön nuorukainen on muuttunut siinä Paavaliksi. Pjotr Clodt oli alttaritaulun maalanneen Eero Järnefeltin isosetä ja ilmeinen esikuva.
Entä kuka oli tämä suurenmoinen Anitshkov, joka on antanut nimensä paitsi sillalle myös läheiselle palatsille? Mihail Anitshkov rakensi vuonna 1715 Fontankan yli puisen sillan, mutta kun nykyinen kivisilta tehtiin, hän oli ollut jo vuosikymmeniä kuolleena. Näin kohtuutonta on historia.
Pirjo Hämäläinen
Harva suomalainen on käynyt Kazanissa, mutta monet tuntevat Kazanin katedraalin. Outo tilanne johtuu siitä, että tuhatvuotinen Kazan on Tatarstanissa Volgan rantamilla, mutta sen katedraali sijaitsee Pietarin Nevski prospektilla. Miten tämä on mahdollista?
Tarkkaan ottaen katedraali on saanut nimensä Kazanin Jumalanäidin ikonista, kansallisesta merkkiteoksesta, jonka historiasta ei ole käänteitä puuttunut. Pian sen jälkeen kun venäläiset olivat vuonna 1552 valloittaneet Iivana Julman johdolla Kazanin, muuan pieni tyttö sai unessa käskyn kaivaa kotitalonsa palaneita raunioita. Esiin nousi Jumalanäidin ikoni.
Iivana Julma innostui uutisesta, sillä ikivanha maalaus osoitti venäläisten ortodoksien vaikuttaneen Kazanissa jo vuosisatoja aiemmin. Islaminuskoisten tataarien oli turha valittaa kaanikuntansa menetystä.
Entisinä aikoina taidetta arvostettiin aivan eri tavalla kuin nykyisin. Vuonna 1655 kun ruotsalaiset hyökkäsivät Puolaan, heidät saatiin karkotettua Mustan Madonnan avulla. Syvästi kiitollinen ja ehkä hiukan häpeilevä kuningas Johannes Kasimir julisti Mustan Madonnan, siis Neitsyt Mariaa esittävän maalauksen, maan todelliseksi hallitsijaksi.
Ele oli kaunis ja herkkä, mutta meidän oloissamme mahdoton. Ainakin minä äänestän presidentiksi mieluummin Tarja Halosta kuin Juhani Palmun latomaisemaa.
Kazanin Jumalanäidin ikoni ei päässyt suoranaisesti Kremlin valtaistuimelle, mutta myös sitä pidettiin tavallaan elävänä olentona, joka tulkitsi kansan tahtoa ja teki kussakin tilanteessa tarpeellisia ihmeitä. Iivana Julma kuljetti ikonin juhlasaatossa Moskovaan ja Pietari Suuri siirsi sen uuteen pääkaupunkiin Pietariin.
Pietarissa Kazanin Jumalanäiti ripustettiin ensin pieneen puukirkkoon, mutta aivan 1800-luvun alussa, jolloin sota Ranskaa vastaan oli näköpiirissä, ikonille rakennettiin sen arvoa vastaava majapaikka, Kazanin katedraali, ikonin palatsi.
Rakennushankkeen ideoi ruhtinas Aleksandr Stroganov, mutta luovan työn teki hänen maaorjansa Andrei Voronihin. Tähän sisältyi selvää symboliikkaa: 1700-luvulla Pietaria rakensivat nerokkaat ulkomaiset arkkitehdit, mutta nyt keskeisen monumentaalirakennuksen sai suunnitella talonpoika, jolla oli vielä virsunjäljet jaloissaan.
Katedraalin aika ahdistava ja synkkä ilme ei johdu kuitenkaan Voronihinin ohuesta sivistyksestä, vaan taustalla olivat sotaisat ja isänmaalliset, siis propagandistiset pyrkimykset. Katedraali kaiutti Venäjän voitokkuutta ja nosti keisarit roomalaisten perillisiksi: kiertokäytävät on lainattu Vatikaanin Pietarin kirkosta.
Kazanin Jumalanäiti hallitsi katedraaliaan yli sata vuotta, mutta vallankumouksen pärskeissä se katosi. Jonkun mielestä se on nyt Amerikassa, jonkun mielestä Saksassa. Edesmennyt paavi yritti hieroa rauhaa istuttamalla Vladimir Putinia yksityisasunnossaan Kazanin Jumalanäidin alla ja lahjoittamalla lopulta teoksen Venäjän ortodoksiselle kirkolle, mutta se oli eri äiti, ei tämä ihmeitä tekevä ja raunioista kaivettu.
Neuvostovuosina Kazanin katedraalissa toimi ateismin museo, joten sen henki ei kovin paljon 1800-luvun propaganda-ajoista poikennut. Nyt kun paikalla ei ole Jumalanäitiä eikä Leniniä, tunnelma on vähän lattea.
Vaan mitäpä tuosta. Jos Pietarin Kazanin katedraali ei miellytä, aina voi käydä Järvenpäässä, missä on samalle ikonille omistettu kirkko. Ja kun Järvenpäässä asuu vielä Kazanin seudulta lähteneitä muslimitataareja, Järvenpää voitaneen julistaa tällä päivämäärällä Suomen Kazaniksi.
Pirjo Hämäläinen
Muuan tiedonhaluinen kansalainen kyseli taannoin radion kieliohjelmassa, loppuvatko venäläisten naisten nimet aina a-kirjaimeen. Vastaus oli kielteinen. On olemassa myös poikkeuksia, joskin harvoja.
A-äänne ilmaisee venäjässä feminiinisyyttä, lempeyttä, hellyyttä. Mama, mama, papa, papa, venäläinen sylilapsi jokeltaa. Suomalainen taas, kauhea ajatellakin, joutuu heti suunsa avattuaan hallitsemaan ikävän terävän etuvokaalin: äiti, äiti. Isä on sanana vielä vaikeampi ja ilmeinen todiste isien ulkopuolisuudesta. Miten ihmeessä polvenkorkuinen nappisilmä osaisi sanoa ä:n ohella siistin ässän kun siihen eivät kykene ammattipuhujatkaan.
Naisen pehmeän lämpöistä luonnetta tähdennetään Venäjällä paitsi a-loppuisella etunimellä myös a-loppuisella sukunimellä. Tolstoin vaimo on näin Tolstaja ja Dostojevskin Dostojevskaja. Kun tähän lisätään isännimi, tuloksena on vahvasti a-voittoinen rimpsu: Anna Grigorjevna Dostojevskaja.
* * *
Jos venäläinen haluaa olla tuttavallinen, miehestäkin tulee nainen, sillä kaikissa deminutiivimuodoissa viimeisenä kirjaimena on a. Mies voi olla viralliselta nimeltään vaikka Sokrat, Platon tai Eros, mutta perheen kesken hän on Kratja, Platonka tai Rosja.
Suomalaisille hellittelynimet ovat tuottaneet vaikeuksia. Kun venäläisen romaanin sankari kulkee milloin Aleksandr Stepanovitshina, milloin Ivanovina, milloin Sashana, moni on erehtynyt luulemaan heitä kolmeksi eri henkilöksi. Se Sasha oli kyllä mukava, mutta niistä kahdesta en oikein pitänyt, suomalainen arvostelee.
Tarkkaan ottaen meillä on Suomessakin valaiseva esimerkki deminutiiveista. Kirill Babizin on käyttänyt taiteilijanimeä Kirka, joka on täysin venäläisen mallin mukainen. Kirkan lisäksi laulajalla olisi tosin ollut muitakin vaihtoehtoja: Kirilka, Kirja, Kira, Kirunja. Luetteloa voisi jatkaa pitkään.
* * *
Venäläiset etunimet kumpuavat monesta lähteestä, Raamatusta, kreikkalaisväritteisestä pyhimyskalenterista, muinaishistoriasta. Neuvostonimet ovat oma erikoinen lukunsa. Vakaville pyrkimyksille ei saisi nauraa, mutta hiukan suupielessä nykii, kun silmiin osuu joulukuun aateliskapinaan viittaava Dekabrist tai suuresta lokakuusta alkunsa saanut Oktjabrin. Vladimir Iljitsh Lenin innosti nimitoimikuntia laajamittaisiin saavutuksiin. Tuloksena olivat Vil, Vilen, Vilenin, Vladilen ja ihan pelkkä Lenin tai Lenina. Eikä Marlen johdu tietenkään Marlene Dietrichistä vaan yhteen niputetuista Marxista ja Leninistä.
Vallankumouksesta syntyi Rev, maailmanvallankumouksesta Rem ja Leninistä ja maailmanvallankumouksesta Lemira. Riks viittaa työläisten ja talonpoikien liittoon ja Renat peräti kolmeen eri käsitteeseen: vallankumoukseen, tieteeseen ja työhön.
Krasnoslav tarkoittaa punaista kunniaa, Mai toukokuuta, Mir rauhaa, Novomir uutta maailmaa ja feminiininen Krasarma puna-armeijaa. Niinkin neutraali nimi kuin Kim kätkee sisäänsä Nuorison kommunistisen internationaalin. Kaikkein hämmästyttävin neuvostonimi on kuitenkin Radi, sillä sen pohjana on radium. Aika kummallinen on myös Nartsiss, narsissi. Suomalainen mies ei ihan äkkiä narsissina kulkisi eikä varmasti Ellinä eikä Marinakaan. Venäjällä nämä ovat vanhoja miesten nimiä.
Ja mitkä olivatkaan ne naisten nimet, jotka eivät pääty a:han? Yleisin on Ljubov, suomalaisittain Lempi, ja muita ovat Nelli, Ruf ja luonnollisesti Ninel. Jos Ninel vaikuttaa oudon tutulta, lukekaa se lopusta alkuun, niin tiedätte lähteen.
Pirjo Hämäläinen
Kukapa ei Venäjästä pitäisi? Tunteellisia, kauniita ihmisiä, jotka hellivät hyvää tulalaista samovaaria, syövät suolakurkkua, kaalia, smetanaa, punaisia kananmunia, vaalivat ortodoksisia perinteitä, ovat lahjakkaita taiteessa ja kirjallisuudessa, musiikissa ja baletissa, sivistyneitä, jokainen korkealle koulutettu, naisilla maailmanennätysjalat, miehillä jäntevät lihakset, lapsilla käytöstapoja, maisemat suurenmoisia, kaupungit upeita, useat kultasipulisia.
Venäjä-ystävyytemme esteenä on lähinnä yksi seikka: Karjala. Jos Suomen rajan takana avautuisi Moskovan seutu, kellään ei olisi pahaa sanottavaa. Vaan kun edessä on Kannaksen syrjäinen kolkka harmaine hirsitaloineen, tiilimagasineineen ja umpeen kasvaneine peltoineen, suomalaisen tunteet kuumenevat eikä hän sula edes Pietarin keisarillisesta loistosta.
Asiaa on ajateltu myös toisin päin. On väitetty, että Suomelle oli suuri onni, että pakolaisuuteen joutuivat joustavat ilo-pintaan-vaikka-syvän-märkänis -karjalaiset eivätkä jäykät hämäläiset, mahtipontiset pohjalaiset tai määräilevät savolaiset. Karjalaiset olivat tottuneet lähtemään, osa jo 1600-luvun alussa Tverin, Novgorodin ja Tihvinän tienoille, myöhemmin Pietariin kauppaa tekemään, rahdinajoon, kuskeiksi, palvelukseen, yläluokkaisimmat upseerin oppiin, jotkut jopa taiteilijoiksi.
* * *
Ahtaan paikan tullen on tapana etsiä syyllisiä. Venäjän huonon maineen apostoli on ollut viime vuosina Markus Lehtipuu. Hänen äärettömän yksityiskohtaiset matkakirjansa ovat antaneet Karjalalle jälleen maantieteen, hänen uutteruutensa tutkia jokainen polku ja kioski on ollut esimerkillinen.
Mutta samalla Lehtipuu on kulkenut vihollisena hyväntahtoisten ihmisten keskellä ja luonnehtinut Venäjää tavalla, joka vie ajatukset 1920-luvulle. Onko venäläinen ihminen, Lehtipuu on kysellyt piittaamatta siitä, että kovin moni Karjalan asukas on häntä auttanut, kestinnyt ja majoittanut. Ja näin tekee nimenomaan inhimillinen ihminen.
Tosiasiat on pakko tunnustaa, mutta toisesta näkökulmasta katsoen Karjala on kiehtova paikka. Elämä saattaa olla ihan oikeasti parhaimmillaan silloin, kun tienvarressa kuopii muutama vuohi, lehmien pitkä jono valuu kylänraittia, puutarhat puskevat tomaattia, sireenit rehottavat, ikonit hymyilevät nurkassa, kirkon kello kalahtaa. Kiire ja ahdistus ovat poissa, kukaan ei kilpaile kenenkään kanssa.
* * *
Koko se tuomio, joka Neuvostoliitolle ja sittemmin kapitalistiselle Venäjälle on jaettu, perustuu aineellisen hyvyyden uskoon, käsitykseen, jonka mukaan ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hänellä on ympärillään mahdollisimman paljon tavaraa, laitetta ja tekniikkaa. Tämä on vanha imperialistinen asenne. Kun eräät maat olivat kehittyneet henkisessä rikkaudessa, sosiaalisessa sopusoinnussa ja läheisessä yhteydessä luontoon, ne leimattiin alikehittyneiksi ja sittemmin asian kääntäen kehitysmaiksi.
Venäjä on teollisuusmaa, mutta sen maaseutu - erityisesti Karjala - on vihreä idylli. Ja varhaista vihreyttä edustivat tavallaan myös ne 1970-luvun nuoret, jotka Neuvostoliittoon hakeutuivat.
Ei monikaan ihannoinut Neuvostoliittoa sen teknisen kehityksen takia, vaan sieltä löydettiin toisenlainen vaihtoehto, kulutushysteriasta irrallinen tapa elää, maailma, jossa kulttuuri oli arvossaan, jossa sienet poimittiin omin käsin ja marjat noukittiin tarkoin maasta. Monelle tämä on edelleen Venäjän rakkauden lähtökohta, muuttumaton ihanne, joka nousee esiin myös Karjalassa.
Pirjo Hämäläinen
Suomalainen kansallismaisema syntyi tavallisesti niin, että ensin paikalle riensivät J. L. Runeberg ja Z. Topelius ja sitten tulivat perässä kuvittajat, matkailijat, ravintoloitsijat ja matkamuistojen kaupustelijat. Koli on kuitenkin poikkeus: Runebergille ja Topeliukselle tuntematon Koli nousi kansallismaisemaksi Eero Järnefeltin maalausten ansiosta. Järnefelt maalasi herkeämättä Kolia, sillä sen ylpeät näkymät heijastelivat hänen mielestään suomalaisten kamppailua Venäjän sortovaltaa vastaan. Koli oli taisteleva maisema, poliittinen maisema, maisemallinen isku päin valapattokeisarin kasvoja.
Järnefelt ja muut kansallisromantikot halusivat vedota sivistyneeseen maailmaan, näyttää lännelle, miten suunnattomasti suomalainen maisema poikkesi venäläisestä latteudesta, miten korkeita olivat vaarat, miten suorarunkoisia männyt, miten lujaa graniitti. Venäläisiä emme ole, tukekaa siis meitä.
Vaan kuinka kävi? Itsenäisyys saavutettiin, mutta Kolilla ei ehkä ollut niin suurta merkitystä kuin Järnefelt oli toivonut. Kun elokuvaohjaaja David Lean etsi Tohtori Zhivagoon Siperiaa muistuttavia maisemia, hän valitsi hetkeäkään epäröimättä Kolin ja Punkaharjun, Suomen suomalaisimpina pidetyt paikat.
Taylor Hackford ratkaisi asian toisin. Valkeissa öissä Porin Reposaari (!) sai esittää Siperiaa. Joseph Vilsmaier taas löysi Stalingradin runnellut sota-arot Kemijärven sorakuopista, mistä voi tehdä monenlaisia, aika myrkyllisiäkin johtopäätöksiä.
* * *
Aleksanteri I ja Carl Ludvig Engel rakensivat Helsingistä pikku-Pietarin, joten ulkomaisissa elokuvissa Helsinki on harvoin Helsinki. Ainut isompi poikkeus taitaa olla Ken Russellin Miljardin dollarin aivot, jossa Suomenlinna tosin on latvialainen varuskunta-alue.
Helsingin ura Pietarina on ollut mittava, mutta yllättävän usein se on esittänyt myös Moskovaa. Uspenskin katedraalin siluetti on tuonut filmiin kuin filmiin alkuperäistunnelmaa, Säätytalo on näytellyt uskottavasti KGB:n päämajaa, KOM-teatteri moskovalaista yökerhoa ja Kaisaniemen puisto Gorkin puistoa. Lakkoilevat bolshevikit on sijoitettu Pasilan konepajalle.
Ennen Ville Haapasaloa Suomen venäläistetyin näyttelijä oli Åke Lindman. Miljardin dollarin aivoissa hän ajaa puna-armeijan kuorma-autoa ja Don Siegelin Puhelimessa hän kopeilee neuvostomiliisinä. John Hustonin Kremlin kirjeissä ja Warren Beattyn Punaisissa Lindman hääri kameran toisella puolella.
* * *
Venäläisroolien lisäksi Suomi-neidolle ei ole muita kansainvälisiä osasuorituksia irronnut. Suomen elokuva-arkiston laatimasta listasta paljastuu, että Rovaniemi on lavastettu joskus Varsovaksi, mutta kokonaiskuvaa tämä ei juurikaan muuta. Suomalaiset yrittivät tuhota itsenäisyyden alussa kaikki venäläisyyden merkit ortodoksisia kirkkoja ja hautausmaita myöten, mutta työ jäi kesken. Onneksi meidän aikamme tehomatkailu on ottanut hoitaakseen niin Kolin kuin Punkaharjun, joten jonakin päivänä Suomi saattaa päästä valkokankaalle uutena, sekä venäläisyydestä että kotoisesta perinteestä puhtaana Amerikkana.
Pirjo Hämäläinen
Paikallislehteä kiinnostavat paikallistason uutiset. Lantelan kyläyhdistys on hankkinut käytetyn valokopiokoneen, Takkuperän sekakuoro on alkanut kokoontua keskiviikkoisin, Korpiloukon koulussa on luovuttu kahdenistuttavista pulpeteista.
Joka aamu paikallislehden sivuilta syöksyy silmiin niin valtaisa tapahtumien, ihmisten ja ojaan ajaneiden autojen virta, että lukija uskoo uutiskynnyksen olevan perin matala. On kuitenkin aiheita, joista paikallislehti kirjoittaa vain pitkin hampain ja pakon edessä. Venäjä-seura kuuluu näiden joukkoon.
* * *
Kaupungissamme vietettiin Venäjä-seuran osaston 60-vuotisjuhlia. Ensin pidettiin puheita, syötiin leivoksia, luovutettiin ansiomerkkejä ja ihailtiin näyttelyä. Sitten alkoi juhlakonsertti, jossa esiintyi Pietarista tuotu Romen, monihenkinen mustalaisyhtye. Salin yli neljä sataa paikkaa oli myyty loppuun, tunnelma korkea ja into käsin kosketeltava. Viuluvirtuoosi lumosi naiset niin että nämä olivat syöksyä suoraan lavalle, miehet taputtivat tanssijattarille kämmenet rakoilla. Bravo, bravo, hop, hop, hop, yleisö karjui käheänä Tiedotus oli hoidettu viimeisen päälle. Paikallislehdessä julkaistiin kolme näyttävää ilmoitusta ja saman konsernin naapurilehdessä vielä kaksi muuta. Lehteen lähetetty puffijuttu oli pitkä, perusteellinen ja avoimen tyrkyttävä.
Juhlat järjestettiin lauantaina, mutta perjantainkaan lehdessä ei ollut vielä rivin riviä. Laiminlyöntiin puututtiin toisella, sävyltään hiukan kireällä puffilla. Vanha lähetettiin varmuuden vuoksi uudelleen.
Lauantain lehdessä juhlista oli todellakin pieni maininta ja mikä yllättävintä, myös elävä toimittaja ilmaantui muistilehtiön ja naisseuralaisen kanssa tilaisuuteen. Lippuja ei juuri ollut, mutta toimittajalle ja seuralaiselle revittiin puoliväkisin istumapaikat. Kummaltakaan ei peritty maksua.
* * *
Maanantaina, jolloin jutun olisi pitänyt kaiken järjen mukaan ilmestyä, paikallislehti kertoi tapahtumasivullaan, että Luonnonmukaiset ry ja Suomen Kansallinen Naturistiklubi ry ovat päättäneet lyödä hynttyyt yhteen ja toimia jatkossa naturismin julkisivuna, edistää naturismin tunnettavuutta ja olla yhdyssiteenä kansainvälisiin naturistijärjestöihin. Ilman housuja kirmaaville kaupunkilaisille uutinen oli tietysti tervetullut. Vaikeneminen jatkui myös tiistaina, joten hätäisimmät alkoivat tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Salaliittoteoriat viuhuivat ilmassa, marttyyrikruunuja kiillotettiin, sormet tapailivat puhelimen kampea: mitäpä jos koko Venäjä-seura peruisi lehtitilauksen. Keskiviikkona paukahti. Neljä päivää juhlien jälkeen lehti totesi hyvin pienin kirjaimin, että kaupungissa oli vieraillut tunnettu Romen-yhtye. Tunnettu. Siinä kaikki. Ei värikäs, ei vauhdikas, ei tanssiva, ei laulava, vaan ainoastaan tunnettu.
Jos Romen-yhtye olisi ajanut juopuneena ojaan, lehti olisi tehnyt heti kolmen, jopa neljän palstan uutisen, ja jos ihanan Radmilan röyhelöpuku olisi auennut edes pariksi sekunniksi, tapahtunutta ei olisi puitu vain paikallistasolla vaan molemmissa iltapäivälehdissä, Seiskassa ja Katsossa. Päälle päätteeksi Helsingin Sanomat olisi laatinut skandaalista analyysin ja haastatellut Matti Klingeä.
Muuten: kaupungissamme ilmestyy myös ilmaisjakelulehti. Sinnekin lähetettiin puffi, sieltäkin saapui toimittaja. Ja tulos? Ei tavun tavua.
Pirjo Hämäläinen
Yksi huonosti harkittu huomautus voi muuttaa ihmisen kohtalon. Läksin koulun loputtua Kouvolan kieli-instituuttiin opiskellakseni venäjää, mutta kaksi lukukautta riitti minulle niin kuin monelle muullekin, sillä heti ensimmäisellä tunnilla Moskovasta saapunut opettajamme totesi, että itäsuomalaiselle venäjä on poikkeuksellisen vaikea kieli kun taas länsisuomalainen oppii sitä kuin vettä vaan. Me itäsuomalaiset katsoimme toisiimme ja totesimme: ei tämä sitten ole meidän paikkamme.
Lausunto on minusta yhä käsittämätön. Miten on mahdollista, että itäinen, venäläisiä lainasanoja vilisevä suomen kieli olisi opinnoissa jokin este? Miten läntiset ihmiset, joiden murre, mentaliteetti ja historia ovat Venäjästä kaukana, saisivat sen kieleen huomattavasti herkemmän kosketuksen?
Vuosia noiden aikojen jälkeen venäjän vaikutusta suomeen on ruvettu tosissaan tutkimaan eivätkä tulokset ole vallan vähäiset. Hurtta, kapakka, kartano, katiska, kiisseli, kohmelo, kolpakko, kutri, lava, lusikka, majakka, niitti, papu, porkkana, porukka, putka, rospuutto, ritilä, ruoska, sirppi, suntio, talkkuna, tavara, veräjä, värttinä ja sadat muut sanat ovat tulleet itärajan takaa.
Ihan oma lukunsa ovat vielä slaavilaislähtöiset murreilmaisut, liita, taasat ja teleskat, joiden keskellä itäisen Suomen lapset varttuivat. Myös vasta näyttää olevan pohjimmiltaan venäjää, hvostin, hännän, väännös. Ainakin nuuttipukeille yhteys oli selvä: remuisalle kiertueelle sännätessään ne pistivät sarvet päähän, turkin niskaan ja takapuoleen tuuhean vastan.
* * *
Sukunimet ovat sangen yllättäviä. Äkkipäätä ajatellen joku Hämäläinen on väistämättä kotoisin Hämeestä, mutta meidän sukummekin lähdöstä on täytynyt kulua useita satoja vuosia. Ja toden totta, Hämäläisiksi kutsuttiin nimenomaan niitä karjalaisia, joiden esivanhemmat olivat joskus muinoin muuttaneet seudulle. Saman logiikan mukaisesti Karjalaiset ovat harvoin Karjalasta, Virolaiset Virosta ja Venäläiset Venäjältä.
Ortodoksinen pyhimyskalenteri on jättänyt suomalaiseen sukunimistöön arvaamattoman vahvat jäljet. Eikä kyse ole vain karjalaisista, kirkon vaikutuspiirissä eläneistä ihmisistä, vaan tyystin ruotsinkieliseltäkin kuulostava sukunimi saattaa paljastua pienellä raaputuksella itäiseksi.
Pohdin pitkään hyvän ystäväni Nikander-nimeä ja kehittelin erilaisia teorioita sen synnystä. Aivan sattumoisin nousi esiin kreikkalainen runoilija Nicander, minkä jälkeen vyyhti alkoi purkautua. Runoilija Nicanderin lisäksi oli olemassa myös spartalainen kuningas Nicander ja vihdoin egyptiläinen marttyyrilääkäri, jonka mukaan lukuisat venäläiset munkit olivat saaneet Nikandr-nimen. Ja tietysti Venäjä on edelleen täynnä erilaisia Nikandria, eräät näistä jopa kuuluisia kirjailijoita.
* * *
Venäläisperäisiin etunimiin suhtauduttiin muutama vuosikymmen sitten niin ynseästi, että oma mummoni kauhisteli päivittäin Tarjaa, serkkuani, ja Vanjaa, mustaa kollikissaani. Kissanristiäisiä järjestäessäni en ollut ehkä täysin tajunnut, että sodan eläneelle sukupolvelle vanja merkitsi vihollista.
Kun tyttärestäni tehtiin Aleksandra, sekä isän- että äidinpuoleinen suku asettui poikkiteloin. Kummi myöhästyi tahallaan kastetilaisuudesta ja toinen mummo kaiverrutti lusikkaan väärän nimen. Toinen pitäytyi oikeassa, mutta pyysi kultasepältä moneen kertaan anteeksi ja kyseli, oliko tällainen kaiverrus ylimalkaan mahdollinen. Me toteutamme kaikki asiakkaiden oikut, kultaseppä höylisti vakuutti.
Pirjo Hämäläinen