Jugra! Siperia avartaa

Kolme vuorokautta kolkuttelimme junalla Uralin tuolle puolelle Hanti-Mansian piirikunnan eli Jugran pääkaupunkiin Hanti-Mansisjkiin. Edessä oli venäjän kielen kurssi sekä sukukansojen, aiemmin ostjakkeina ja voguleina tuntemiemme hantien ja mansien kulttuuriin ja elämään tutustuminen. Jugra on alueen ikivanha nimi, joka kolme vuotta sitten liitettiin virallisesti Hanti-Mansian autonomisen alueen nimeen.

Junamatkan aikana syvennyimme maisemien ja asemapysähdysten välillä suomalaisten tutkimusmatkailijoiden August Ahlqvistin, Artturi Kanniston, Kai Donnerin, Marianne Flinckenberg-Gluschkoffin ja Ildikó Lehtisen kertomuksiin sekä uusimpiin tietoihin alueesta niin ettemme ihan ummikkoja olisi, joskin ensikertalaisia kaikki.

Sittenkin perillä odotti yllätys. Vaikka olimme kuulleet "marmorikaduista" ja nähneet kuvia värivaloissa välkkyvistä nykyarkkitehtuurin luomuksista, vaati Hanti-Mansisjkin kaupunki totuttelua kaikkine vastakohtineen. Varsinainen Disneyland, joku kommentoi. Absurdi luomus, toinen totesi. Lyhyesti sanottuna tämän pienen (54 000 as.) ja nuoren (1950 kaupunkioikeudet) kaupungin kuvaan kuuluivat niin pienet puutalot kuin uljaat kivipalatsit ja työläisten parakkiasunnot, vapaina laiduntavat lehmät ja viimeisimmät automerkit sekä keskustorilla pauhaava televisiotaulu.

Kansainvälisesti Hanti-Mansisjk tunnetaan nykyaikaisesta talviurheilukeskuksestaan, jossa on järjestetty mm. ampumahiihdon maailmanmestaruuskisoja.

Korkeimpana kaikista kohosi Kristus Vapahtajan kirkko, jota viimeisteltiin ankaralla kiireellä syyskuun vihkiäisiin. Linnuntietä kilometrin päässä, Torum Maan museoalueella, hantien ja mansien jumalat katsoivat vaitonaisina venäläisen kirkon rakennusmaalle, jossa puolestaan töitä paiskivat turkkilaiset, tataarit ja monet muut islaminuskoiset. Kerran kuulin paikallisen heiton kristillisestä mafiasta, mutta muuten ei uskonto näyttänyt herättävän erityisiä tunteita.

Päiviemme organisoinnista vastasi varsin vauhdikkaasti "Nuorisotyön järjestön" äitihahmo Iraida Samolovova. Alkukangertelujen jälkeen opimme jo odottamaan Iraidan luovaa lennokkuutta ja jännittämään, onnistuuko hän rekisteröimään meidät ennen paluumatkaa. Kaikki meni hyvin, jopa asuminen Lasten talossa, josta pehmolelujen ja viherkasvien lisäksi löytyi ihan isoillekin miehille sopivia sänkyjä! Ruokailut Iraida organisoi mainiosti useassa eri paikassa, joten saimme kaupunkiin tätäkin kautta lisätuntumaa.

Venäjän kielen kurssimme järjestettiin Jugran valtiollisessa yliopistossa, joka on perustettu vasta vuonna 2001 ja jonka uljas päärakennus on yhtä nuori. Rehtori Juri Reutov, joka otti meidät vastaan, esitteli ylpeänä oppilaitostaan ja kertoi tulevaisuuden suunnitelmista. Pietarissa opiskelleelle Reutoville Suomi oli varsin tuttu ja toivottu yhteistyökumppani.

Yliopiston kielikeskuksen johtaja Sofia Vafejeva vastasi venäjän kurssiemme järjestämisestä. Tämä tarmokas tataari paitsi opetti, piti tyttärensä kanssa ravintolaa ja valmisteli toisenkin avaamista.

Kymmenen päivän aikana oli ohjelmassamme kieliopintojen ohella luonnonvaroista kertova hulppea Geologian museo; pieni, mutta mielenkiintoinen taidemuseo sekä kahden taiteilijan V. Igoshevin ja G. Raishevin taidemuseot, Hanti- ja mansilasten työpaja, Pohjolan lahjakkaiden lasten keskus, Samarovon historiallinen alue, Obinugrilaisten kansojen instituutti. Todella hyvä ja kiehtova oli etnografinen museo "Ihminen ja luonto", jonka tasokkaisiin näyttelyihin ja videoihin olisi syventynyt pitemmäksikin aikaa.

Torum Maan jumalien luona käytyämme laskeuduimme alueen kirjailijoiden luo heidän uuteen, komeaan taloonsa. Meilläkin tunnetut Juvan Shestalov ja Jeremei Aipin olivat muualla, mutta lähettivät tervehdyksensä. Paikalla oli runsaasti sekä kirjailijoita että tiedotusväkeä ja illasta muodostui varsin vilkas keskustelutilaisuus. Vaikka kirjailijat olivat tyytyväisen tuntuisia oloihinsa, ei usko pienten kansojen kielten ja kulttuurien säilymiseen vaikuttanut vahvalta. Tosin halua ja yritystä on. Kirjailijoista jäi mieleeni puheenjohtaja Nikolai Konjajev. Hän haluaa selvittää, kuinka Stalinin ajan terrori ja vainot olivat mahdollisia, "mitä oikein ihmismielissä tapahtui". Mielenkiintoista nähdä, kuinka syvälle hän tutkimuksissaan pääsee.

Illan kirkkain tähti oli ehdottomasti Maria Vagatova (Voldina), hantien ensimmäinen naisrunoilija, jonka elämä on ollut täynnä niin koettelemuksia kuin saavutuksiakin. Myös M.A. Castrénin seura on palkinnut hänet. Runoillaan, lauluillaan ja rummullaan Maria lumosi meidät mukaansa ja ilta päättyi yhteiseen sukukansojen loitsuun!

Laivaretki Irtysh-, Ob- ja Nazym -jokia pitkin Kyshikin hantikylään oli matkamme kohokohtia. Jouduimme odottamaan viime hetkeen, pystyykö laiva kulkemaan vai onko vettä väylässä liian vähän - reittiliikenne oli jo lopetettu. Onneksemme löytyi yksi rohkea kapteeni, joka lähti kanssamme purjehtimaan. Viisi tuntia vei matka suuntaansa. Kyshikin rannalla kyläläiset ottivat meidät vastaan laulun, karhuntanssien, soiton, käsitöiden ja tarinoiden kera. Kyläkierroksen jälkeen koululla odotti runsas perinneruokien pöytä, jossa varsinkin kalaa oli tarjolla monta eri lajia monella eri tavalla valmistettuna. Jos ruoan ja maljojen määrä ratkaisisi, kukoistaisi hantikalastajien Kyshik vielä pitkään! Kelpasi siinä palata myötävirtaa mieli täynnä tunnetta ja ajatuksia auringon laskiessa Siperian avaraan hiljaisuuteen.

Kaikkiaan Hanti-Mansijsk oli yllättävä tuttavuus. Ehkä yllättävintä oli valtavan rakentamisen mukanaan tuoma suuri eteläisten siirtotyöläisten joukko, joista monet pimeänä, oikeuksia vailla olevana ja hyväksi käytettynä työvoimana. Onko siinä kypsymässä uusia ongelmia?

Alueen päättäjät suositun kuvernööri A. V. Filipenkon johdolla tuntuvat tietävän, mitä tahtovat ja miten käyttää valtavia öljy- ja kaasutulojaan. Osansa niistä tuntuivat saavan kaikki, myös alkuperäiskansat. Vahvimmaksi jäi myönteinen vaikutelma ennakkoluulottomasta, tulevaisuuteen ja koulutukseen uskovasta kaupungista. Kymmenen vuoden kuluttua voisi olla aihetta tarkistaa tilanne ja tehdä uusi matka jugrien maahan.

Pulmu Manninen