13.7.2004
PETÄJÄVEDEN VENÄJÄ-SEURA RY, MATKAKERTOMUS
Tarja Ahonen
Matka-Töysän Keuruun toimipiste teki historiaa suunnitellessaan ensimmäisen matkansa Solovetskiin, "Solzenitsyn vankileirin saaristoon" Vienanmerelle räätälöitynä Petäjäveden Venäjä-seuran 16 matkalaiselle. Matkareitin suunnittelussa oli apuna myös Venäjä-seuran sihteeri jälki-ilmoittautuneilta, kokeneilta Vienankävijöiltä saamiaan vinkkejä sekä muitten matkanjärjestäjien reittivalintoja hyväksikäyttäen. Pääkohteen lisäksihän matkan tarkoituksena oli tutustua karjalaisiin runonlaulukyliin, joita edustavat ennen kaikkea Vuokkiniemi ja Vuonninen. Näin kertyi matkaa lähes 1900 km bussilla ja 3,5 h laivamatka mennen tullen Solovetskin saarelle.
Matkalle päästiin Petäjävedeltä hieman etuajassa kello kuuden tietämissä maanantai-aamuna ja matkaa tehtiin lähes urakalla pienehköjä jaloittelu- ja kahvipausseja pitäen, koska kaikki olivat varustautuneet eväin, jotta päästäisiin Venäjän puolelle ruokailemaan.
Tullimuodollisuudet Suomen puolella menivät melko sutjakkaasti, mutta Venäjän puolelle päästyämme tahti hidastui huomattavasti ja aikaa kului toista tuntia! Rajalta noin 35 km päässä sijaitsevan Kostamuksen saavutimme klo 16 Venäjän aikaa. Aikamme huhujen mukaan hyvää Vernisazh-ravintolaa etsittyämme, selvisi että se oli lopettanut toimintansa meille mitään ilmoittamatta. Onneksi kuitenkin vähän matkan päästä entisen Aino-ravintolan paikalta löytyi KARHU-niminen ravintola, jossa oli valmiina ruokakattauksetkin ja uskoimme ruoankin tulevan melko nopeasti. Tämänkokoisen ryhmän ruokailuun ei ilmeisesti oltu kuitenkaan varauduttu, mistä syystä ruokaa saatiin odotella toista tuntia. Lopulta ruokailijoiden eteensä saamat porsaanleikkeet tekivät kyllä kauppansa, sillä ne olivat todella herkullisia!
Kostamuksen ympäristö oli surkeaa katseltavaa: kuollutta metsää ja luontoa kaikkialla, Lievestuoreen lipeälampi ei ole mitään näkemäämme lietealtaaseen verrattuna. Suuri pelko paikkakunnalla onkin, että vallit joskus murtuvat ja myrkyt saastuttavat ympäristönsä kokonaan. Valtavat ovat myös savupiippujen taivaalle tupruttamat saastepilvet. Kombinaatilta lähdön jälkeen piti kartan mukaan vain seurata päätietä, mutta kuinka ollakaan tie alkoi jonkin matkan päästä kaveta uhkaavasti! Onneksi kombinaatin takaportilla parkkeeranneet nuoret miehet lähtivät opastamaan meitä takaisin päin ja matka jatkui kohti Vuokkiniemeä. Tie Vuokkiniemestä Vuonniseen oli melkoista rynkytystä, joten helpotus oli suuri päästyämme Vuonniseen, missä kaikki ravitsemusliikkeet olivat kuitenkin jo klo 22.00 sulkeutuneet, paikallisen baarin ikkunasta meille edes teetä toivoneille näytettiin jopa keskisormea, kun tällaiseen aikaan pihaan ajoimme. Joten ei muuta kuin matka jatkui ja tiekin onneksi parani.
Perille Uhtualle nykyiseen Kalevalaan, yöpymispaikkaamme Sampo-hotelliin pääsimme klo 23.15 Venäjän aikaa tehtyämme matkaa kuutisentoista tuntia. Kaikki taisivat tässä vaiheessa haaveilla ihanasta rentouttavasta kylvystä! Mutta mitä vielä, saimmekin kuulla, että koko kylästä oli vesi poikki, joten kuivapesuun oli vieläkin tyytyminen ja vessantyhjennyksetkin oli itse hoidettava kannulla saavista vettä pönttöön kaatamalla. Hotellin sängytkään eivät olleet parhaasta päästä, sillä ainakin yhden yöpyjän alta yösija romahti kokonaan. Väkisinkin tuli mieleen, monenkohan tähden hotelli oli kyseessä???
Klo 8 läheisessä ruokalassa nautitun maittavan aamiaisen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa "ajokuntoista" tietä pitkin, mikä tarkoitti, ettei koko aikaa oltu penkin ja katon välillä ilmassa. Puolen päivän tienoilla saavutimme Kepan kylän, jossa asustaa parisen sataa ihmistä ja vain 7 naisella on työtä! Kankaalla oli kuitenkin tori pystytettynä ja kylässä oli pari kauppaakin, joten matkalle osallistuneet naiset pääsivät shoppailun makuun! Paikallisia leivonnaisia: riisipyöröjä, vaaleata leipää ja vatruska-piirakoita matkaevääksi sekä kunnon venäläistä vakstuukia kotiin viemisiksi oli saatavilla! Ja niitähän piti ostaa...
Tauon jälkeen matka jatkui ja poikkesimme Paanajärven, jos mahdollista vieläkin huonommalla tielle, vain todetaksemme 18 km rynkytyksen jälkeen, ettei saarelle ollut asiaa, kun lossivahti ei tänään raatanutkaan eli ei ollut töissä. Toki meille venekyytiäkin tarjottiin, mutta turhan rohkeiksi emme heittäytyneet nähtyämme kulkuvälineen! Niin jäi Paanajärven kylä näkemättä ja ei muuta kuin sama 18 kilometrin rynkytys takaisin päätielle ja kohti Kemiä. Mutta yllätys, yllätys ei aikaakaan, kun tiehen ilmestyi jopa päällystys!
Ennen Vienan Kemiä poikkesimme myös Neuvostoliiton rumimman kaupungin titteliä kantavassa Krivoj Porogin kylässä, jonka näkeminen ei todellakaan mieltä ylentänyt! Me toki saatoimme lähteä aikamme pällisteltyämme pois, mutta sääliksi kävi niitä, jotka viettävät siellä koko elämänsä. Virikkeitä ei suuremmin ollut havaittavissa!
Vihdoin pääsimme Kemin ulkosatamaan, josta "laivamme", paremminkin purkkimme lähti 3,5 metrisiä aaltoja uhmaten kohti Solovetskin saarta.
Solovetskin saarelle päästyämme yöpymispaikkamme Pritshal-hotelli tarjosi meille illallisen, minkä jälkeen pääsimme ansaitsemaamme lepoon uudehkon hotellin siisteihin huoneisiin. Hotelli sijaitsi yhden saaren viidestäsadasta järvestä tai paremminkin lammen rannalla. Lampi on saanut nimensä siinä asustelevista piisameista ja nimi onkin Ondátravoje eli Piisamilampi.
Keskiviikkopäivän käytimme saareen tutustumiseen ja aloitimme sen itse luostarista klo 11.00. Ennen nykyistä kivistä luostaria saarella oli puinen pienempi Savattin rakentama luostari jo vuodesta 1430. Nykyinen luostari rakennettiin vuosina 1558 - 1566, jonka aikanaan tuhoutunut ikonostaasi, mutta mallin perusteella pietarilaisen taideinstituutin uudelleen tekemä ja luostarille lahjoittama kopio oli mieleen painuva kokonaisuus.
Luostarin museossa näimme myös ns. Kajaanin kellon, joka saarelle tuotiin sotasaaliina, mutta jota ei koskaan käytetty, koska sitä latinankielisen tekstinsä vuoksi pidettiin vääräuskoisten kellona! Niinpä joku vääräleuka tulomatkalla kieltäytyikin toisen tarjoamasta lusikasta vedoten, että se on vääräuskoisten kun se "platinaa"!
Paitsi luostarina pääsaari toimi myös puolustuksen etulinnakkeena, jossa työskenteli 200 sotilasta, joten luostarin ympärille oli rakennettu 1,1 km pitkä, 9 m alaosastaan ja 3 m yläosastaan paksu muuri. Muurin sisälle siis Kremliin oli sijoitettuna kaikki luostarin laitokset, joista itse luostarin lisäksi mainittakoon vieläkin toiminnassa oleva leipomo, vuodesta 1601 toiminut vesimylly, suolankeittolaitos, jolla luostari rikastui niin, että pystyi jopa antamaan lainaa itse Pietari Suurelle, sekä tiilitehdas että paja. Tuotantotoiminta luostarin laitoksissa oli monipuolista, sillä saarella on saatavissa raaka-ainetta lähes kaikkeen toimintaan. Ainoastaan rauta ja puuta oli tuotava mantereelta. Koska luostarisaari oli pyhä, ei aikoinaan saarella pidetty lainkaan kotieläimiä, vaan ne kasvatettiin muilla saaristoon kuuluneilla saarilla.
Alusta pitäen luostari toimi myös vankilana, josta jäljellä ovat vielä mm. karanteeniosaston pienet kopit. Viimeinen täällä vankina ollut atamaani on saanut myös näköispatsaan lähelle koppiaan, jossa hän säilyi hengissä vedellä ja leivällä ilman lämmityssä vain omat vaatteet lämmikkeenä 25 vuotta. Vapauduttuaan hän eli vielä 3 vuotta munkkina saarella ja kuoli 113-vuotiaana.
Luostaritoiminta saarella loppui vuonna 1917 ja muuttui "vankileirin saaristoksi" 16 vuoden ajaksi vuonna 1923. II maailmansota lopetti tämän vaiheen saaren historiassa, jolloin viimeiset vangit siirrettiin Norilskiin. Tämän kauden kammottavin paikka lienee Sikirnaja-vuorella, johon tutustuimme kahvi-/ruokatauon jälkeen. Jyrkän rinteen partaalla ammuttiin vankeja ja ruumiit kierivät alas! Karmeampi kohtalo oli niillä, jotka elävinä työnettiin alas rinteeseen kierimään ja jotka loukkaantuneina saattoivat kitua pitkäänkin. Katumusrappusten alussa oli heille pystytetty muistoristikin.
Luostarin restaurointi aloitettiin vuonna 1974 ja kun Solovetsk liitettiin Unescon perinnekohteisiin 1992 työhön on saatu lisää vauhtia. Toivoa sopii, että ehdittäisiin pelastaa, mitä Stalinin tuhotöiltä vielä pelastettavissa on.
Valitettavasti autonkuljettajamme ei ollut täällä saarella mukana, sillä tähänastisen matkan aikana olimme jo yhdessä keksineet uusia tasoluokituksia teille tai paremminkin kulkuväylille, joita oli tarkoitus autolla kulkea! Uskon, että kaikki mukana olleet yhtyvät allekirjoittaneen ajatukseen: "Mikäli joku valittaa kuoppaisista teistä Suomessa, hänen täytyy mennä istumaan 8 km matka Solovetskin kylästä Sikirnaja-vuorelle venäläiseen bussiin, niin tietää, mitä kuoppainen tie on!" Matkaan ei kulunut enempää aikaa kuin 35 min eikä bussista vioittunut muuta kuin takapenkin selkänoja! Ajankäytön perusteella luulisi, että kun on suuri maa, kilometritkin ovat pitempiä...
Vielä pakolliset korttien postitukset sekä kylän kauppoihin tutustuminen ja sitten hotellille kuka vain lepäämään kuka uimaan ja lepäämään, minkä jälkeen oli yhteisenä ohjelmana vielä illallinen ja saunominen ihastuttavassa lammen rannalla olevassa uudehkossa venäläisessä hirsisaunassa uinteineen.
Itse hotellista noin 250 metrin päässä sijainneessa stalóvajassa eli ruokalassa nautitun maittavan aamiaisen, varsinkin puurot koko matkan aikana ansaitsevat erityismaininnan, jälkeen lähdimme satamaan ja laivalla kohti Vienan Kemiä! Meri oli rauhallinen ja ilma pilvipoutainen. Saimme kansihytin itsellemme paluumatkalle, mutta osa oli sitä mieltä, että kannelta on parhaat näkymät. Niinpä heidät kuin myös kajuutasta kannelle hälytetytkin palkittiin valkeiden valaiden lyhyellä hyppynäytöksellä. Eipä siis jääty paitsi tuostakaan ihmeestä! "Alamäkeen" ja tyynessä vedessä matka sujui hieman nopeammin kuin meno "ylämäkeen" myrskyssä ja rantaan saavuttuamme enää passien reksiteröintilappujen leimaus ja tien päälle!
Uhtuaan menomatkalla poikkesimme Haikolan kylässä, yhdessä perspektiivittömänä kylänä 1950-luvulla tyhjennetty, jossa Vienan Karjalan kuuluisin kirjailija Ortjo Stepanov on haudattuna ja jossa myös kesäisin asustaa ns. Haikolan Paavo. Meillä oli onni saada suomenkielinen selostus tutustuessamme kylään, sillä oppaana meillä toimi täällä sukujuuriaan tutkimassa ollut Tampereen Yliopiston historian professori Timo Malmi! Kävimme kylän suuren miehen haudallakin, mutta vodkaryypyt jäivät siinä kyllä ottamatta, kun emme osanneet moiseen varautua, tutustuimme kylän hautausmaahan sekä kylän vanhimpaan rakennukseen ranta-aittaan, joka on rakennettu jo 1700-luvulla. Parastaikaa kylässä oli myös Turun ammattikorkeakoulun opiskelijaryhmä rakentamassa täkäläisellä vanhalla salvosperiaatteella kylään pyöröhirsistä "turistikeskusta". Kylän rakennuksissa on myös majoitustiloja, joissa on mahdollisuus yöpyä, mikäli sattuvat olemaan vapaina. Miellyttävän teehetken ja kirjaostosten jälkeen lähdimme tyytyväisinä jatkamaan matkaamme Uhtualle, jossa toivoimme vesijakelun olevan jo kunnossa. Niin on-neksi olikin, tosin matkalaiset sulkeutuivat nopeasti omiin huoneisiinsa, ja tekivät sieltä sitten tutustumismatkoja lähiympäristöön alkuyön tunteina, toisille teki uni kuitenkin heti kohta poikaa.
Niin sitten jo tutuksi tulleessa ruokalassa nautitun aamiaisen jälkeen lähdimme kotia kohti Jyskyjärvi ensimmäisenä etappina. Jyskyjärvellä on kaksi erillistä keskusta: poh-joisesta tultaessa ensin Jyskyjärvi ja kartan mukaan sitten Uusi Jyskyjärvi, joka itse asiassa on se "Vanha Jyskyjärvi"! Ihmiset siellä puhuivat karjalaa ja oli rauhoittavaa kuljeskella pitkin kylän raitteja ja jutella paikallisten asukkaiden kanssa. Tässä kylässä ei hotellia ole, mutta lähes jokainen talo tarjoaa kotimajoitusta. Monille meistä jäikin toive, palata tänne muutamaksi päiväksi, sillä kylä tuntui siistiltä ja elinvoimaiselta!
Kylässä meille annettiin selvät ohjeet, miten jatkaa kohti Kostamusta, ja ohjeet pitivätkin paikkansa. Kostamuksen ohitimme poikkeamatta itse kaupunkiin, mutta niin kävi myöskin jo menomatkalla merkille panemallemme "viimeiselle ruokapaikalle Venäjän puolella" ja niin oli tankkauksen jälkeen yllättäen rajavyöhyke edessämme!
Nyt Venäjän tulli toimi jouheasti eikä aikaa mennyt passintarkastusta enempää, kun sillä aikaa saatiin lähes autokin tarkastettua. Suuremmat matkapakaasit oli kuitenkin kannettava läpivalaisuun.
Liekö Suomen tullin puolella nopeaan läpimenoon ollut vaikutusta sillä, että eräs ryhmäläisistä vastasi tullimiehen kysymykseen "Mistä olette tulossa?" "Pyhiinvaellusmatkalta Solovetskista!" Oli tai ei, kiitos kuitenkin!
Kun ruokapaikka Venäjän puolella meni sivu suun, pysähdyimme Kontiomäellä ruokailemaan. Ruokailun päätteeksi muistettiin matkan aikana raataneita "työn sankareita". Siitä matkaa jatkettuamme ensimmäinen poistumispysäkki olikin jo Iisalmessa! Kuskin poisjäävää toiselle huoltoasemalle viedessä, muille jäi aikaa kahvitteluun. Kuskin palattua saimmekin ajella selkä suorana yhtä soittoa Wessmanin mäelle Vaajakoskelle ja siitä tilausajolaituriin Jyväskylään, jossa loput "ulkopuoliset", joiden ulkopuolisuutta ei kyllä matkan aikana huomannut, jäivät kyydistä.
Niinpä saavuimme Petäjävedelle tältä antoisalta matkalta klo 22 jälkeen ja viimeisetkin jäivät bussista ennen 22.30!
Allekirjoittaneelle tämä matka oli ainutlaatuinen ja mieleenpainuva ja toivon sen olleen sitä muillekin!
Tarja Ahonen
Petäjäveden Venäjä-seura ry,
Sihteeri - taloudenhoitaja