Kansanedustaja Anni Sinnemäen puheenvuoro Suomi-Venäjä-seuran seminaarissa 25.9.2004

KIELET, KULTTUURI, KANSALAISYHTEISKUNTA

Kun käyn Venäjällä, en koskaan lakkaa miettimästä, miten paljon venäläiset arvostavat omaa kulttuuriaan ja miten hyvin he tuntevat venäläistä kirjallisuutta. Jo alakoululaisetkin osaavat ulkoa Pushkinin runoja, kun suomalaiset koululaiset eivät opettele ulkoa kuin kertotaulun. Ehkä tämä kertoo jotain kulttuurin arvostuksesta, siitä mitä halutaan jokaisen ihmisen osaavan.

Olen useissa yhteyksissä tuonut esiin, että erilaisten kielten osaaminen ja kulttuurien tunteminen on tärkeää. Olen itse lukenut koulussa pitkän venäjän, ja minusta venäjää pitäisi opettaa Suomessa paljon enemmän kuin mitä nykyään tapahtuu. Opetuksen tarjoamisen lisäksi meidän pitää kannustaa nuoria valitsemaan venäjä ensimmäiseksi kieleksi tai edes lukiossa aloitettavaksi uudeksi oppiaineeksi. Olen itse yrittänyt erilaisissa yhteyksissä koulumaailman kanssa kertoa venäjän opiskelun kannattavuudesta. Venäjän kieltä osaavat ja venäläistä kulttuuria tuntevat suomalaiset ovat tärkeitä myös liike-elämälle, koska Venäjä on meille keskeinen yhteistyökumppani.

Toinen asia mitä pohdin, kun ajattelen venäläistä kulttuuria, on miten vähän suuri yleisö siitä tietää nykypäivän Suomessa. Venäjällä on laaja elokuvateollisuus, ja venäläistä elokuvaa pitäisi paljon enemmän esittää ulkomailla. Jopa sellaiset elokuvat kuin Nikita Mihalkovin Oscar-palkittu Utomlyonnye solntsem ovat jääneet vieraiksi suomalaisille. Suomen elokuva-arkisto ja Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus ovat esittäneet uusia venäläisiä elokuvia, mutta toivoisin että myös kaupallisten elokuvateattereiden maahantuojat tutustuisivat venäläiseen elokuvatarjontaan. Samoin venäläistä nykykirjallisuutta, jota vain vähän käännetään ja kustannetaan suomeksi, toivoisin näkeväni enemmän. Klassista musiikkia ja populaarimusiikkia sen sijaan tunnetaan paremmin. Populaarimusiikin tunnettuuteen ainakin osasyy on, että nyt viiden vuoden ajan on toiminut aktiivinen yhdistys nimeltä Tusovka, joka esittelee suomalaisille venäläistä rockia ja populaarikulttuuria. Samoin olen ollut iloinen helsinkiläisten nuorten Oranssi ry:n järjestämistä Sputnik-klubeista ja musiikkivaihdosta, sekä yhteistyöstä Vasilin saaren kulttuurikeskuksen kanssa.

Suomalaisen ja venäläisen kansalaisyhteiskunnan välille on virinnyt lukuisia muitakin projekteja, ja aina välillä tuntuu, että jokaisella merkittävällä suomalaisella järjestöllä on omat kontaktinsa Venäjälle, ja yhteistyötä tehdään aktiivisesti. Toiminta ei ole rajoittunut vain kulttuurivaihtoon, vaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysjärjestöt ovat perustaneet oman Venäjä-verkoston, jonka tavoitteena on kehittää suomalaisten ja venäläisten järjestöjen kontakti- ja yhteistyöverkostoa. Tämä on järkevää siksikin, että monet terveysongelmat, kuten HIV, ovat rajan yli liikkuvia. Toinen yhteistyötä puoltava seikka on se, että usein yhteistyössä kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta saadaan laajemmin käyttöön ja voidaan kehittää omaa toimintaa toiselta saatavien ideoiden ja kokemusten perusteella.

Suomalaisten ja venäläisten järjestöjen yhteistyössä, ja kaikessa kulttuurien välisessä vuorovaikutuksessa, korostuvat usein erot kansanluonteessa. Siksikin on hyvin kiinnostava ajatella, että itse asiassa Venäjän kansalaisista 20 prosenttia kuuluu johonkin vähemmistöön. Suuria, yli neljänsadantuhannen ihmisen vähemmistöryhmiä on niitäkin kaksikymmentäkaksi. Kuusi vähemmistöryhmää on niinkin suuria, että niihin kuuluu yli miljoona ihmistä, eli saman verran kuin on ihmisiä Suomessa pääkaupunkiseudulla.

Mielestäni tulee kantaa suurta huolta siitä, että erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat voivat ylläpitää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Esimerkiksi äidinkielellä annettavan alkuopetuksen evääminen lapselta typistää hänen koko loppuelämänsä mahdollisuuksia. Venäjän tulisi ratifioida Euroopan neuvoston alueellisten ja vähemmistökielten sopimus, ja taata vähemmistöjen oikeus äidinkieliseen koulutukseen, oikeus äidinkielen käyttöön viranomaisessa ja kansallisten liikkeiden vapaa toiminta. Nämä ovat juuri niitä samoja asioita, joita Venäjä on korostanut, kun se on vaatinut Baltian venäläisvähemmistön aseman parantamista.

Kulttuurin ja kielen säilymiseksi ei kuitenkaan riitä äidinkielinen koulutus ja äidinkielen käyttö viranomaisissa, vaan se vaatii yhteisöllisyyttä, sitä että voi kuulua ryhmään, ja että ryhmä voi ilmaista omia mielipiteitään ja tehdä itsekin työtä kulttuurin uusintamiseksi. Tällainen järjestäytyminen esimerkiksi suomalais-ugrilaisilla alueilla on ollut poikkeuksetta rauhanomaista, kansalaisyhteiskuntaa vahvistavaa ja kiistämättä oman kulttuurin säilymistä tukevaa. Suomalaisena minun on helppo nähdä tällainen järjestäytyminen myönteiseksi, koska Suomessa suomenruotsalaiset ovat onnistuneet säilyttämään kulttuurinsa elinvoimaisuuden pitkälti oman aktiivisuutensa ansiosta. Ruotsin kielen ja kulttuurin säilymistä Suomessa tukevat myös ruotsinkieliset koulut ja yliopisto, sekä runsas lehdistö ja taiteellinen toiminta.

Viime aikoina Venäjän ihmisoikeusliike ja kansalaisjärjestöt ovat raportoineet, että kansalaisyhteiskunnan toimintakenttä olisi merkittävästi kaventunut. Esimerkiksi Moskovan Helsinki-ryhmän toiminnanjohtaja Tanya Lokshina arvioi vieraillessaan Suomessa, että Tshetsenian sodan ja syyskuun 11. päivän terrori-iskujen vuoksi kansalaisyhteiskunta on tehty toimintakyvyttömäksi, ja tilanne vaikuttaa kansalaisjärjestöjen lisäksi myös riippumattomiin tiedotusvälineisiin ja itsenäiseen liike-elämään.

Tiedotusvälineiden vaikeuksista raportoi myös ETYJ maaliskuun presidentinvaalien yhteydessä. ETYJ:n vaalitarkkailuraportissa suositellaan, että viranomaisten tulisi pidättyä puuttumasta toimittajien ja muiden mediatyöläisten työskentelyyn, eikä valtion viranomaisten tai paikallisviranomaisten pitäisi uhkailla, pelotella tai painostaa mediaa. Samalla korostettiin, että valtiollisten tiedotusvälineiden tulisi kohdella eri kampanjoita tasapuolisesti. Median merkittävät vaikeudet toimia tehtävänsä mukaisesti vaaleissa herättävät kysymyksen, että voidaanko enää puhua demokratiasta, jos vaaliehdokkaista ei ole mahdollista saada tietoja riippumattomista tiedotusvälineistä.

Tiedotusvälineiden painostamisesta ja tiedonkulun rajoittamisesta on myös paljon puhuttu Tshetsenian sodan yhteydessä. Tämä on erityisen huolestuttavaa, koska avoin tiedotus on ehdoton edellytys sille, että ihmisoikeuksien suojelemista voidaan arvioida ja valvoa. Mielestäni tässä on myös virheellisesti arvioitu sitä, mikä on tiedotusvälineiden ja vahvan kansalaisyhteiskunnan merkitys konfikteissa. Kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen ei ole uhka rauhalle, vaan se voisi edistää konfliktin saattamista päätökseen. Tsetsheniaan pitäisikin välittömästi taata pääsy sekä medialle että kansainvälisille tarkkailijoille. Tällä hetkellä tiedonvälitys Tshetsenian ihmisoikeustilanteesta on yksittäisten aktiivien, kuten Anna Politkovskajan, varassa.

Viime aikoina on arvioitu, että Venäjällä olisi vahvistumassa sellainen käsitys, että maa on puhtaasti venäläinen kansallisvaltio. Toivon, että tämän ajatuksen sijaan korostuisi esimerkiksi se Venäjän perustuslain kohta, jossa taataan kaikille kansallisuuksille oikeus säilyttää äidinkielensä. En tietenkään suomalaisena voi ymmärtää, millaista on elää maassa, jonka kansalaisista viidennes kuuluu johonkin vähemmistöön. Ulkopuolisen tuntumani silti on, että venäläisyys, venäläinen kulttuuri on niin vahva ja läpitunkeva, etteivät vähemmistökielet ja -kulttuurit voi muodostaa sille uhkaa. Samalla tavalla olen luottavainen siinä suhteessa, että kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen ei horjuttaisi venäjän demokraattisia valtarakenteita, vaan vahvistaisi koko maan demokratisoitumista. Vahvan valtion ei tarvitse hakea mallejaan totalitarismista, vaan myös herkkä ja tunnusteleva, keskusteleva voi olla vahva.