seminaari 24.9.2004

Seppo Lallukka

Venäjän suomensukuiset kansat tulivat uudella tavalla suomalaisten tietoisuuteen 1980-luvulla Neuvostoliitossa alkaneen murroksen tuloksena. Suomensukuisten kansojen ja niiden kulttuurien tukemiseen tähtäävä toimenpideohjelma sai lähtösysäyksensä vuonna 1992 allekirjoitetuista valtio- ja kulttuurisopimuksista. Niissä osapuolet sitoutuivat tukemaan näiden kansojen omaperäisyyden säilyttämistä Venäjällä ja vastaavasti Venäjältä peräisin olevien omaperäisyyttä Suomessa.

Valtiosopimusta käsitellessään eduskunta edellytti, että hallitus laatii kansallisen toimenpideohjelman Venäjän suomensukuisten kansojen tukemiseksi. Käytännön työstä vastasi opetusministeriön asettama työryhmä siten, että ohjelma valmistui alkuvuodesta 1993. Olin tämän työryhmän jäsenenä.

Toimenpideohjelman yleiseksi lähtökohdaksi otettiin se, että kertalääkkeitä vähemmistökulttuurien säilyttämisen ongelmaan ei ole olemassa. Toisin sanoen Suomesta kanavoitavan avun on oltava pitkäjänteistä, jotta se tuottaisi tuloksia. Tämän rinnalla korostettiin sitä, että ulkopuolista apua vielä paljon tärkeämpää on Venäjän suomensukuisten kansojen itse omaa tulevaisuuttaan ajatellen tekemä työ.

Ohjelmassa hahmoteltuja toiminnan pääalueita, jotka tukevat toisiaan, ovat opetusalan yhteistyö, henkilövaihto, tieteellinen yhteistyö ja kirjastokontaktit. Avun tarkoituksenmukaisuuden ja tehokkuuden turvaamiseksi suositeltiin koottavaksi asiantuntijaelin, ohjelman hallinnointia varten. Tällaisen elimen muodostaminen annettiin M. A. Castrénin seuran tehtäväksi, joka kokosi eri tahojen edustajista 6-jäsenisen neuvottelukunnan. Se antaa opetusministeriölle lausuntoja rahoitettavaksi ehdotettavista hankkeista sekä toimialaansa liittyvistä muista kysymyksistä. Ohjelma mitoitettiin alun perin 3-vuotiseksi, mutta sitä on sittemmin jatkettu. Ohjelmaan käytettyjen varojen määrä on vuositasolla 350 000 €:n luokkaa.

Sukukansaohjelman neuvottelukunta on luonut verkoston Venäjälle siten, että siellä toiminnan kannalta tärkeimmillä alueilla on yhteyshenkilöt, jotka avustavat käytännön yhteydenpidossa. Keskeisimpiä kumppaneita Venäjällä ovat kansalliset kulttuurikeskukset, kansalaisjärjestöt, paikallisviranomaiset, kustantamot, korkeakoulut, museot kirjastot ja joukkoviestimet. Kuten jo tämä kumppanien valikoima antaa aiheen päätellä, sukukansaohjelman neuvottelukunta on tukenut sellaisia hankkeita, joiden on nähty edistävän kansallisten kielten ja kulttuurien viljelyä. Tukea ovat saaneet esimerkiksi omakielisen oppimateriaalin tuottaminen, käännökset suomalais-ugrilaisille kielille, tiedonvälitykseen liittyvät hankkeet, humanistisen alan tutkijakoulutus, henkilövaihto, kirjallisuuden vaihto ja näyttelytoiminta. Tukea saavat hankkeet rakentuvat sille periaatteelle, että osa rahoituksesta tulee myös Venäjältä.

Jos otetaan esille joitakin erityisesti viime vuosina vahvasti esillä olleita toiminnan lohkoja, niin niistä voisi mainita teini-ikäisille annetun omakielisen kirjoittajakoulutuksen. Keskeisimpänä työmuotona tässä on se, että eri tasavalloissa on järjestetty kirjallisia taipumuksia omaaville nuorille kesäkursseja. Toisena alueena mainitsen joukkoviestimet. Kansalliskielisen lehdistön asema on hankala, levikit ovat kutistuneet ja kannattavuus heikentynyt. Tilannetta on pyritty helpottamaan mm. tukitilauksin, laitehankintoja avustamalla ja journalistipalkinnoin. Yhä näkyvämmin neuvottelukunnan toiminnan kuvaan on tullut myös kansalliskielinen sähköinen viestintä. Tällä lohkolla on annettu koulutus- ja kalustoapua sekä tuettu erinäisiä kansallisesti merkittävinä pidettyjä ohjelmahankkeita.

Nykypäivän lähtökohdista 1990-luvun alkua arvioidessa voi sanoa, että tuolloin elettiin jossakin määrin ylioptimistisissa odotuksissa. Vaikka tiedettiin, että kielten ja kansallisten kulttuurien elvyttäminen on pitkällinen ja sitkeää työtä vaativa prosessi, odotettiin ja toivottiin kuitenkin kohtuullisen pikaisia tuloksia. Pinnalla oli jonkinlaista kansallisromanttista euforiaa. Vuosikymmen sukukansaohjelmaa on opettanut, että pienten suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien tulevaisuus on edelleen uhanalainen. Tätä osoittavat myös vuoden 2002 väestönlaskennasta saadut tulokset: suomensukuiset kansat ja niiden kieliyhteisöt ovat tuntuvasti supistuneet.

Työtä vähemmistökielten ja -kulttuurien edistämiseksi tehdään hankalissa oloissa. Tukiohjelmallamme olemme kuitenkin voineet kannustaa ja motivoida tästä työstä kiinnostuneita tahoja jatkamaan ponnistuksiaan. Tärkeä positiivinen seikka on Suomen sukukansaohjelman Venäjällä nauttima laaja arvostus. Kuten Suomalais-ugrilaisten kansojen konsultaatiokomitean puheenjohtaja Valeri Markov on todennut, tämä arvostuksesta on ollut paljon apua, kun Venäjällä asuvien sukukansojemme järjestöt ovat pyrkineet edistämään erilaisia projektejaan omilla alueillaan. Tässäkin näkyy se, että Suomen sukukansaohjelma tukee osaltaan myös pyrkimyksiä kansalaisyhteiskunnan suuntaan.