Järkyttävä, joidenkin mielestä jopa inhorealistinen kuvaus moskovalaisen hippikommuunin rappioitumisesta. Toisin kuin Lukas Moodyssonin sympaattinen puutalokansa, Aristakisianin hipit eivät ole rautaa eivätkä intellektuelleja ruohonpolttajia ja tantra-seksillä maailman ongelmia ratkaisevia pilvilinnanrakentajia, vaan omien utopioidensa päälle oksentaneita ja yhteiskunnasta vieraantuneita luusereita. Elokuva on mustavalkoinen, tyly ja kylmä, mikä vain täydentää Aristakisianin visiota maailmasta rauenneiden unelmien kaatopaikkana.
Jos elokuva on runoutta, silloin Garpastum on juuri sitä; sillä on oma muoto ja tyyli, joita on turha etsiä paukkujyvä-elokuvista tai mistään elokuvista. Kuvat kuin taulut virtaavat ja tunnelma on nostalginen, jopa mystinen.
Upeasti suurella rahalla toteutettu Valtioneuvos on Venäjän historian katsotuimpia elokuvia, ja päärooleissa esiintyvien Nikita Mihalkovin ja Oleg Mensikovin yhteisissä kohtauksissa on samaa latausta kuin Mihalkovin Oscar-palkitussa Auringon uuvuttamissa.
Tällä kertaa suomessakin julkaistun Boris Akuninin dekkarikirjasarjan sankari Ernst Fandorin seikkaillee 1800-luvun lopun Moskovassa ja Pietarissa tarkoituksenaan puhdistaa oma maineensa ja torjua BG-terroristijärjestön Venäjän keisarikunnalle aiheuttama uhka.
Kiitos mielenkiintoisen aiheen, neuvostoelokuvan klassikoihin lukeutuva Kontsalovski on viimein vironnut henkiin Hollywood-koomasta ja onnistunut tekemään samanaikaisesti hauskan ja surullisen ja hyvin humaanin elokuvan yhteiskunnan reunalle suljetuista ihmisistä, joilla ei ehkä ole päässä paljon, mutta sydämessä sitäkin enemmän.
Elokuva pohjautuu suoraan vuonna 1995 sattuneeseen merkilliseen tapaukseen, kun Tshetshenian ja Ingushetian rajalta löydettiin Tshetshenian sodan jalkoihin jäänyt mielisairaala. Erikoisinta jutussa oli, että hoitohenkilökunnan paettua paikalta sairaalaa hallitsivat sen entiset potilaat, joille mielisairaala oli ainoa turva sodan mielettömyyttä ja maailman hulluutta vastaan.
Oleg Kovaljovin elokuvaessee matkustaa elokuvan sieluun ja rakentaa Sergei Eisensteinin, Dziga Vertovin, Aleksander Dovzenkon ja muiden neuvostoelokuvan mestareiden kuvien ja elokuvan kertojana toimivan Aleksei Germanin äänen kautta 100-vuotisjuhlia viettäneelle elokuvataiteelle jylhän montaasin.
Elokuvan keskeishahmona on kuitenkin Segei Eisenstein ja hänen elokuvansa, harvinaislaatuinen kuvamateriaalinsa, luonnoksensa ja muistiinpanonsa, joita leikkaamalla ja yhteen sovittamalla Kovaljov lukee Eisensteinin elokuvat uusiksi ja antaa niille kokonaan toisenlaisia merkityksiä ja samalla tekee Eisensteinin eläväksi ja sitoo hänen kohtalonsa ympäröivään todellisuuteen.
Neuvostoliittolaisen sotaelokuvan parhaita perinteitä jatkava Zvezda on muodoltaan scorseselainen ja sisällöltään spielbergiläinen tarina sieltä missä miehiä tehtiin ja vielä enemmän haudattiin.
Moskova on pelastettu ja Stalingrad voitettu, mutta silti natsit suunnittelevat manooveriä, jolla murtaa puna-armeijan selkäranka. Nyrkikseen he valitsevat nyrkeistä teräksisimmän, teknisesti ylivoimaisella aseistuksella varustetun Viking-panssaridivisioonan, joka saa vastaansa seitsemän rohkean miehen Zvezda-ryhmän. Vaikka ylivoima on suunnaton ja tappio varma, Zvezda ei astu askeltakaan sivuun, vaan käy epätoivoivoiseen taisteluun tietoisena siitä, että mikään ei ole kauniimpaa kuin kuolla joukkonsa eestä.
Alkoholisti-Ksenia ja itsari-Maxim rakastuvat toisiinsa mielisairaalassa. Koska rakkaus-sana ei kuulu osaksi venäläistä mielisairaalaterminologiaa, Ksenian ja Maximin suhde tulkitaan sairaudeksi, jota lääkitään vesikylvyillä ja kahlitaan pakkopaidoilla. Onneksi rakkauden tuli palaa kuin öljy pumpulissa ja siksi kaikki hoitomuodot osoittautuvat tehottomiksi ja rakastavaisten sairauden diagnosoidaan muuttuneen luonteeltaan krooniseksi, jolle ei ole mitään tehtävissä.
Mielisairaalaelokuva-genrestä poiketen Shagalova ei ylistetyssä esikoisessaan ole piristävästi niinkään kiinnostunut potilaiden ja hoitajien välisen konfliktin kuvaamisesta, vaan siitä veteen piirretystä rajaviivasta, mikä erottaa toisistaan "sairaat" ja "terveet", mielisairaalan ja mielisairaalan ulkopuolisen maailman.
Taustana 1950-luvun alku, päähenkilönä kolhoosin kukka ja arojen ihanin leikkuupuimurinkuljettaja, joka onnettomuudekseen ylittää tuotantotavoitteet moninkertaisesti ja saa uroteostaan palkinnoksi punalipun. Lopulta nainen ei ehdi tekemään muuta kuin suojelemaan lippua rottien hyökkäyksiltä ja ajan raiskalta. Lisäharmia aiheuttaa alaraajaton aviopuoliso, joka ei kykene työhön eikä kapuamaan vaimonsa päälle; niinpä mies turvaa pulloon ja tuhlaa aikaansa heittelemällä päivät pitkät "kruunaa vai klaavaa."
Ryhmä nuoria sosialistiradikaaleja on ottanut elämäntehtäväkseen tappaa Moskovan suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsh. Yksi haluaa tappaa hänet pyhästä vihasta, toinen rakkaudesta lähimmäiseensä, kolmas kostosta, neljäs tulevaisuuden takia, viides halusta päätä vallankumouksen marttyyriksi. Pelottavasti ajankohtaisessa ja jopa dokumentaarisessa elokuvassa hajanaisen ryhmän jäseniä kannustaa vain yhteinen usko terrorin kaikkivaltiaaseen voimaan.
Lyyrinen rakkaudentunnustus isälle, jolle kulttuuri oli ihmisen suurin saavutus ja jonka päämääränä oli nostaa elokuva samalle tasolle muiden taiteiden kanssa, tehdä siitä yhtä arvokasta kuin musiikista, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta.
Todorovskin, venäläisistä nykyohjaajista ehkä tunnetuimman, Frankenstein-sovituksessa Pavlik palaa sodasta kotiin jota hänellä ei ole ja maailmaan joka ei häntä tarvitse. Sota on vienyt Pavlikilta nuoruuden, järjen ja toisen silmän -siksi häntä pidetään jonkinlaisena örkkinä, jota pelätään ja jolle nauretaan. Päivisin Pavlik unelmoi lasisilmästä, "sellaisesta josta tytöt tykkäävät", ja iltaisin tarkistaa asunnon sekä sisältä että ulkoa aivan niin kuin hänelle oli sodassa opetettu. Muutenkaan sodan muistot eivät jätä häntä rauhaan ja Pavlikin sairaaloinen pyrkimys suojella perhettään olemattomilta vaaroilta pakottaa isän ajamaan Pavlikin tiehensä.
Irina, Masha ja Olga, kolme Tsehovin huoraa, ovat viimeinkin päässeet Moskovaan, maailman suurimpaan bordelliin, kuten näytelmäklassikon modernisoinut ja Moskovan käsikirjoittanut kohukirjailija Vladimir Sorokin asian tulkitsee.
Zeldovitshin länsimaisen elämäntavan kritiikki on 2000-luvun tärkeimpiä elokuvia kulttuurista, jossa tyhmyys on raiskannut sivistyksen ja ihmiset eivät tee muuta kuin tappavat, pettävät, ostavat tavaroita joita eivät tarvitse ja parittelevat ilman nautintoa voidakseen edes hetkeksi unohtaa oman tyhjyytensä.
Tekstit: Kari Pirhonen