Helsingissä pidettiin elokuussa 1962 Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaalit. Avajaiset Helsingin olympiastadionilla. (Kuva: Eino Laitinen)
"Festivaali-sanan mainitseminen synnyttää meissä jokaisessa ajatuksia. Se on kuin taikasana, jolla siirrytään maasta toiseen silmänräpäyksessä. Se loihtii silmiemme eteen sankkoja nuorisojoukkoja, kuulemme jopa heidän laulunsa, näemme heidän tanssivan ja riemuitsevan." Näin kirjoitti SKDL-lehti Vappuna 1955, jolloin maailman nuoriso valmistautui viidensiin festivaaleihin Varsovaan.
Festivaaliliikkeen alkuunpanijana oli vuonna 1945 perustettu Demokraattisen nuorison maailman liitto. Ensimmäinen nuorisofestivaali pidettiin 1947 sodan jaloista vähin vaurioin selvinneessä Prahassa. Sodan kauhut ja kärsimykset kokeneet nuoret halusivat olla rakentamassa toisenlaista maailmaa. Festivaalit ja niiden sanoma - rauha ja ystävyys - yhdistivät eri maiden nuorisoa rauhan puolesta. Siellä huokunut henki loi uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Nuoret eivät pelkästään keskustelleet päivänpolttavista asioista ja politikoineet vaan tapaamiset tarjosivat mahdollisuuden ystävyyteen, ihastumisiin ja yhteisiin haaveisiin. Festivaali oli todellinen juhla, jossa tuhannet samanmieliset nuoret kohtasivat, esittelivät kansallista kulttuuriaan, järjestivät ystävyystapaamisia ja urheilivat keskenään.
Vuoden 1949 festivaalipaikaksi valittiin kansandemokratiaksi muuttuneen Unkarin pääkaupunki Budapest. Kapitalististen maiden nuorille haluttiin antaa tilaisuus tutustua kansandemokraattisen maan ihmisiin ja elämään.
Festivaaleja pidettiin kahden vuoden välein. Berliini - jaettu kaupunki, oli vuorossa 1951. Vieraat saivat tuntea kylmän sodan maailman. Propaganda kävi kuumana. Länsi-Berliini kutsui vieraita nauttimaan lännen elintasosta. Suomi ei ollut tunnustanut DDR:ää, joten matka tehtiin NL:n vyöhykkeelle. Monet saivat lopputilin työpaikoistaan kotiin palattuaan. Työnantajat eivät katsoneet suopeasti vasemmiston joukkojuhliin osallistuneita. Työväen urheiluliitto rankaisi kilpailukiellolla niitä urheilijoita, jotka olivat ottaneet osaa festivaaliin.
Bukarestin festivaaliin vuonna 1953 lähti Suomesta 2400 osanottajaa. Suurin osa heistä matkusti erikoisjunilla Neuvostoliiton kautta. Matkasta tuli ikimuistoinen, sillä suomalaiset kutsuttiin vielä viikoksi tutustumaan sekä Moskovaan että Leningradiin.
Vuonna 1959 ja 1962 festivaalit järjestettiin kapitalistisissa maissa - Itävallassa ja Suomessa. Helsingissä pidettiin kahdet festivaalit, sillä CIA järjesti oman varjofestivaalinsa. Yhdysvalloista tuotettiin jazz-orkestereita, nykytaiteen näyttely ja muuta oheistoimintaa. Paikallisia nuoria palkattiin hulinoimaan. Aluksi nihkeästi festivaaleihin suhtautunut valtiovalta joutui muuttamaan toimintalinjaansa, kun Neuvostoliiton edustajat ilmaisivat närkästyksensä. Helsinki rauhoittui, kun presidentti Kekkonen osallistui unkarilaisten järjestämään konserttiin, ja lehdet julkaisivat hänen hulinoinnin tuomitsevan kannanottonsa.
Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 koko festivaaliliike muuttui. Osallistujamäärät pienenivät. Havannaan vuonna 1997 saapui enää 12000 nuorta. Perttu Iso-Markku kirjoitti: "Maailman nuorison ja ylioppilaiden 14. festivaali kokosi kirjavan joukon viidakkosissejä, mustia panttereita, zapatisteja ja muita varsinkin Chen nimeen vannovia. Mukaan mahtui vähän flegmaattisempaa Pohjolan väkeäkin."
Vuonna 2001 pidettiin festivaali Algeriassa anti-imperialistisin tunnuksin. Kesällä 2005 Venezuelan Caracasissa oli viimeisin festivaali. Liput ja banderollit liehuivat ja joukot yhtyivät vallankumouslauluihin.
Aikalaisteksteistä käy ilmi, että ensimmäisille liki 60 vuotta sitten järjestetyille festivaaleille osallistuneiden kokemukset ovat hyvin samantapaisia kuin nykypäivän nuorilla. Tosin yhteydenpito ja tiedon saanti muista maista oli hidasta ja hankalaa. Kielivaikeudet aiheuttivat myös omat ongelmansa. Yhteenkuuluvuuden tunne, samojen asioiden puolesta toiminen, kansainvälinen solidaarisuus, avoimuus, olivat eteenpäin vieviä voimia. Festivaalit olivat monille nuoruuden kohokohta, jota yhä edelleen mielihyvin muistellaan.
Mia Heinimaa