Meppi Esko Seppänen Suomalaisessa Yhteiskoulussa 3.11.2000 EU:n laajenemisesta

Euroopan unionin alueella asuu 7 % maapallon asukkaista. EU-maiden osuus maailman tuotannosta on neljännes. Unioni on vahva taloudellinen voima. Se vahvistaa itseään myös poliittisesti luomalla uusia liittovaltiorakenteita.
EU-maiden ja monien itänaapureiden välillä on syvä elintasokuilu. Suurimmat tuloerot Euroopassa ovat Suomen ja Venäjän rajalla. Jotta vältyttäisiin suurilta väestöliikkeiltä elintason perässä, on tehty poliittinen päätös EU:n laajentamisesta itään ja etelään. Siitä, kuinka kauas itään laajennutaan, ei keskustella.
Kaikilla mailla on mahdollisuus hakea EU:n jäsenyyttä. Sitä varten niiden pitää täyttää ns. Kööpenhaminan kriteerit. Maissa pitää olla sellaiset vakaat instituutiot, jotka takaavat demokratian, laillisuusperiaatteen toteutumisen, ihmisoikeudet ja vähemmistöjen suojelun ja niillä pitää olla kyky selvitä kilpailun ja markkinavoimien paineesta unionin sisällä. Nämä sisäänpääsykriteerit ovat taloudellisia ja poliittisia, mutta eivät sosiaalisia. Jos niistä seuraa epätasainen tulonjako tai ihmisille huonoa sosiaalista vointia ja epätasa-arvoa, sitä ei lasketa.
Jokaisella EU:n jäsenmaalla on uusiin jäseniin veto-oikeus. Asioita ei kuitenkaan päästettäne niin pitkälle, että joku vanha jäsenmaa kaataisi uusien maiden mukaantulon veto-oikeudella. Jos joku haluaa tehdä niin, se kariuttaa uuden tulijan jäsenyyden johonkin muuhun asiaan. Yhden mahdollisuuden tarjoaa se, että Nizzan Eurooppa-neuvoston kokouksessa joulukuussa ei päästä sopimukseen käynnissä olevan hallituksen välisen konferenssin (HVK) tuloksista EU:n sisäisestä uudistamisesta. Silloin EU ei ole "valmis" ottamaan uusia jäseniä. Nizzassa on käsittelyssä EU:n perussopimusten muuttaminen, ja myös se vaatii yksimielisyyden.
Poliittinen aikataulu laajenemisen, ja ainakin sen ensimmäisen vaiheen, toteuttamiseksi on ylikireä. Tavoitteeksi on asetettu, että neuvottelut ensimmäisten hakijamaiden kanssa saatetaan päätökseen vuoden 2002 lopussa.
Laajenemisesta aiheutuu suunnattomat taloudelliset kustannukset. Arvellaan, että ne on helpompi panna maksuun vanhojen jäsenmaiden veronmaksajille, jos laajeneminen tehdään ensin peruuttamattomaksi ja vasta sen jälkeen ruvetaan puhumaan rahasta. Niin tehtiin, kun Saksat yhdistettiin. Taloudellista ja sosiaalista hintaa ei uskalleta selvittää ennalta, koska se hidastaisi poliittista prosessia.
Laajenemista haluaa erityisesti Saksa, sillä sinne kohdistuu ulkoa kovin muuttopaine. Siellä asuu 2/3 EU-alueelle tulevista maahanmuuttajista.

EU:n valtarakenteiden muuttaminen

EU:ssa ajetaan tandemilla, jossa jäsenmaat ovat enemmän tai vähemmän yhteisön perustajajäsenten Saksan ja Ranskan kyydissä. On mahdollista, että näiden kesken on sovittu suurista linjoista. Ranska on saanut EMU:n ja on sitä kautta yhteisöllistänyt Saksan markan. Saksa puolestaan saa Ranskan poliittisen tuen laajenemiselle.
Muista jäsenmaista laajenemista kannattavat ehkä vain pohjoismaat sekä - kaupallisista syistä - Italia. Ns. koheesiomaille (Espanja, Kreikka, Portugal ja Irlanti), jotka ovat EU:n budjetista suuria nettosaajamaita, laajeneminen on kauhukuva. Ne pelkäävät, että rahavirrat nettomaksajamaista tyrehtyvät. Jos laajeneminen toteutuu, niin käykin. Nimittäin jos EU:hun tulee 100 miljoonaa uutta köyhää (ja päälle päätteeksi vielä Turkin 70 miljoonaa köyhää!), sillä täytyy olla oma vaikutuksensa rahavirtoihin. Espanja saa joka vuosi 36, Kreikka 24, Portugali 17 ja Irlanti 14 miljardia nettomarkkaa muilta jäsenmailta. Nämä maat eivät voi toimia laajenemisjunan vapaamatkustajina.
Sille, että Nizzassa ei synny sopu, on pienillä mailla hyvät perusteet: unionissa halutaan lisätä suurten jäsenmaiden valtaa niin, että hakijamailla ei olisi edes teoreettista mahdollisuutta äänestää suuria maita kumoon edes yhdessä nykyisten pienten jäsenmaiden kanssa. Se on EU:n perustajaisiin kuuluvan Jean Monnetin alkuperäinen idea ainakin Max Jakobsonin mielestä: "hänen näkemyksensä mukaan eurooppalaista yhteisöä johtaisi suurten valtioiden directoire-johtoryhmä".
Hakijamaiden on jäsenyysneuvottelujen kuluessa ilmaistava valmiutensa hyväksyä EU sellaisena kuin se on ja miksi se tulee. Niiden ei pidä vain hyväksyä vaan niiden tulee myös panna täytäntöön peruskirja, ns. aquis communitaire, ilman mitään poikkeuksia. Hyväksyminen ei ole ongelma, mutta kun täytäntöönpano on, se laahaa paljon hyväksymisen jäljessä. Uusien jäsenten tulee ottaa annettuna 85 000 sivua valmista EU-lainsäädäntöä.
Ainoa myönnytys, johon vanhat jäsenmaat saattavat olla valmiita, tehdään siirtymäaikojen muodossa: kaikkia perussopimusten kohtia ei tarvitse täyttää heti, vaan vasta vähän myöhemmin. Myös kaikki muut myöhemmin tulleet jäsenet ovat saaneet siirtymäaikoja sopeutumista varten. Ne eivät ole olleet kovin pitkiä.
Paljon muuttuu laajenemisen seurauksena. EU:n poliittinen ilmapiiri muuttuu vanhojen jäsenten keskinäisen poliittisen painoarvon ja liittoutumien muuttuessa. EU:n painoarvo maailmanpolitiikassa muuttuu. Unionin rahoitus, maatalous ja alueiden kehityserojen tasaaminen pitää järjestää uudelleen. Työmarkkinoilla rajojen poistuminen tuottaa moniin maihin aivan uudenlaisia työsuhteita ja palkkaustapoja.
Kun unionin pitää olla "sisäisesti valmis" laajenemiseen, on ruvettu tulkitsemaan, että se tarkoittaa instituutioiden (neuvosto, parlamentti ja komissio) valtasuhteiden muuttamista. Sitä valmistellaan hallitusten välisessä konferenssissa (HVK), jollainen kutsutaan aina koolle, kun perussopimuksia muutetaan. Vuoden ajan käynnissä olleen HVK:n tulokset hyväksytään Nizzan huippukokouksessa 7-9.12.2000 tai siirretään päätettäväksi Ruotsin puheenjohtajakaudella ensi vuonna.
Entäpä jos laajeneminen ei toteudukaan, mutta EU:n valtatasuhteiden muutokset tehdään laajenemisen paineessa isojen maiden hyväksi? Silloin meitä on petetty. Maat voivat estää veto-oikeudellaan valtasuhteiden muuttamisen vain kerran. Jos valtaa annetaan pois, sitä ei enää saada takaisin. Muutokset ovat peruuttamattomia.
EU:n tulevaisuudesta on virinnyt Euroopan laajuinen keskustelu muualla paitsi Suomessa, jossa vaietaan EU:sta. Federalistit puhuvat EU:n liittovaltioitumisesta.
Federalismia kannattavat erityisesti ne, jotka haluavat kehittää EU:ta ns. yhteisö (community)-metodilla. Se on integraation syventämistä niin että päätökset EU:n kehittämisestä tehdään EU:n omissa elimissä. On noudatettava EU:n sääntöjä.
Siitä eroaa ns. hallitusten välisen yhteistyön (HVK-pohjainen) metodi, jossa EU:ta kehitetään jäsenmaiden päätöksin. Sitä on ns. joustavuus (flexibility) eli vahvistettu tai tiiviimpi yhteistyö (enhanced cooperation). Sen kautta halutaan tehdä joukolle jäsenmaita mahdolliseksi tehdä EU:n sisään ns. kovan ytimen. Silloin joukko maita ("pioneerijoukko" á la Ranskan presidentti Chirac) kulkisi omaa tietään kohti yhteistä päämäärää ilman, että kaikki ovat mukana, mutta ne viittottaisivat tien muiden tulla perässä.
Jos suuret maat saavat tahtonsa läpi, Nizzassa päätetään valtasuhteiden uudistamisesta niin että suurimpia menettäjiä ovat - nykyisten pienten jäsenmaiden ohella - hakijamaat. Maat jaetaan A- ja B-luokkiin. Se tehdään EU:n päätöksenteon "tehokkuuden" turvaamiseksi, mutta taustalla on Saksan ja Ranskan pyrkimys säilyttää perinteinen valta-asema kaikissa oloissa, olipa jäsenmaiden lukumäärä mikä tahansa.
Kannattaa muistaa, että USA:n osavaltioilla on yhtäläinen edustus kongressissa, mutta EU:ssa maat eivät ole neuvostossa edes nyt - saati Nizzan jälkeen - tasa-arvoisia. Nizzassa EU:n demokratiavaje lisääntyy. Itse asiassa sellaiselle käsitteelle kuin ylikansallinen demokratia ei ole keksitty mitään sisältöä.
Nizzassa jäsenmaat menettävät monissa asioissa veto-oikeutensa, suurten maiden äänimääriä neuvostossa ja suhteellista paikkalukua europarlamentissa lisätään, neuvostossa otetaan käyttöön kaksoisenemmistövaatimus (päätösten hyväksymiseen tarvitaan enemmistö sekä äänistä että asukkaista, ja samalla niiden hylkääminen helpottuu suurille maille) sekä joustavuus ja tiiviimpi yhteistyö ulotetaan myös turvallisuuspolitiikkaan ja puolustukseen. EU liittovaltioituu ja sitä militarisoidaan.
Jos Nizza ei pääty suureen epäjärjestykseen, EU:ssa on sen jälkeen monen kerroksen väkeä. Hakijamaat eivät tienneet hakemusta jättäessään, mihin EU:hun ne mahdollisesti liittyvät. Ne liittyvät silti, jos ne otetaan. Demokratia ei ole niillä päällimmäisenä huolen aiheena.

Laajenemisen kustannukset

EU on määritellyt budjettipolitiikan suuntaviivat laajenemista varten ns. Agenda 2000-ohjelmassa vuosiksi 2000-2006. Sinä aikana laajenemismaiden tarpeisiin varataan yhteensä 89 miljoonaa euroa eli runsaat 500 miljardia markkaa. Se on EU:n yhden vuoden budjetin verran rahaa. Se on suurin piirtein saman verran kuin koheesiomaat saavat vastaavana aikana nettoapua. Seitsemän vuoden aikana ne saavat vain seitsemännen osan siitä summasta, mitä DDR:n uudelleenrakentamiseen on käytetty, ja kysymys on sentään monta kertaa suuremmasta ihmisjoukosta kuin oli 17 miljoonaa ossia.
Itäsaksalainen tulotaso oli vuonna 1990 kolmannes lännen tasosta. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin se on noin 60 % lännen tasosta. Työttömyys on edelleen yli 10 % (kun esimerkiksi Slovakiassa se on 20 %, Bulgariassa 17 %, Puolassa 15 % ja Romaniassa 13 %). Suurellakaan rahalla ei ole saatu aikaan järjestelmien parempaa yhteensovitusta.
EU:n budjetille on säädetty yläraja. Se saa olla 1,27 % jäsenmaiden yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta (BKT). Tätä rajaa voidaan muuttaa vain jäsenmaiden yksimielisin päätöksin - ja niin ollen se on muuttumaton. Laajeneminen on maksettava näissä rajoissa.
Näillä rahoilla on hakijamaat yhteensovitettava EU:n kanssa sekä sosiaalisesti että alueellisesti.
Alueiden kehitys on EU:n sisälläkin epätasainen, ja sitä tasataan rahavirroilla. Markkinavoimat eivät ole kiinnostuneita aluepolitiikasta, vaan ne hakeutuvat pääomineen alueille, joissa rahalle saa suurimman tuoton. Alueiden kehitys jää niin ollen julkisen vallan vastuulle.
EU:ssa aluepolitiikka on unionin monopoli, sen yksinomaisessa toimivallassa; maiden pitää saada EU:lta lupa alueiden välisten erojen tasaamiseen ominkin varoinensa. Eniten alueellista tukea maksetaan ns.1-tukialueille, joilla BKT asukasta kohden on alle 75 % EU:n keskimääräisestä tasosta. Laajenemisen myötä tällaisilla alueilla asuvien ihmisten määrä saattaisi nousta 92 miljoonasta 200 miljoonaan (ja vielä Turkki kaupan päälle). Kun EU-maiden epätasaista aluekehitystä ei ole pystytty korjaamaan EU:n tukitoimin, ongelma vaikeutuisi, kun vanhat ja uudet alueet alkaisivat kilpailla samoista rahoista.
Jos hakijamaiden taloudellinen kasvu olisi 6 % ja EU-maiden kasvu 2% vuodessa, hakijamaissa BKT-osuus henkeä kohden saavuttaisi EU:n keskimääräisen tason Tshekissä ja Unkarissa vuonna 2035 ja Puolassa vuonna 2045. Jos kasvuluvut ovat alhaisemmat, esimerkiksi 4,5 % ja 1,5 % vuodessa, EU:n taso saavutettaisiin vastaavasti vasta vuosina 2050 ja 2060. Nämä arviot ovat kaiken lisäksi optimistisia.
Vanhojen jäsenmaiden pitäisi tukea uusia jäsenmaita valtaisilla summilla ainakin puoli vuosisataa. Hyvistä tuloksista ei silti olisi varmuutta, koska EU ei ole tähänkään asti osannut antaa apua järjestelmällisesti vaan sattumanvaraisesti. Esimerkiksi jäsenyyttä pohjustava Phare-ohjelma toimii lähes yksinomaan lännen omien investointiensa turvaamiseksi.
Laajenemisen keskeisin peruste on eurooppalaisten solidaarisuus muita eurooppalaisia kohtaan. On epävarmaa, onko solidaarisuus niin suurta, että vanhojen jäenmaiden kansalaiset ovat valmiita maksamaan laajenemisesta vuosikymmenten ajan solidaarisuusveroa, joka tulisi maksuun EU:n (Kohoavan?) jäsenmaksun muodossa.
Itä Euroopan vallankumous on temmannut myös meidät suomalaiset mukaansa - maksajiksi. Suomi on EU:ssa nettomaksaja noin 2 miljardilla, ja summa suurenisi laajenemisen yhteydessä. Suomi ei välttämättä joutuisi maksamaan lisää jäsenmaksua, mutta maksupalautukset pienenisivät. Ne saattavat pienetä ilman laajenemistakin, jos maailman kauppajärjestössä (WTO) sovitaan maataloustukien alentamisesta. WTO-neuvottelut vaikuttavat myös laajenemisen kustannuksiin.

Kapitalismin rehabilitointi

Kun sosialistinen leiri hajosi, markkinat maiden välillä sulkeutuivat eikä monille tuotteille ollut enää kysyntää. Monet tuotantolaitokset ajautuivat konkurssiin. Vallankumous oli niin nopea, että ei ollut aikaa miettiä alueellisia ratkaisuja tuotannon ylläpitämiseksi.
Siitä johtuen elinataso on useissa Itä-Euroopan hakijamaissa alentunut. Kansalaisten tulot alenivat 1990-luvun alussa 20-50 %, työttömyys ja sosiaalinen kurjuus kasvoivat, rikollisuus lisääntyi ja jäljelle jäänyttä tuotantoa jatkettiin usein ympäristön kustannuksella. Monet hakijamaat ovat olleet poliittisesti epävakaita. Monet hallitukset ovat hakeneet tukea oman kansan sijasta lännestä.
Hakijamaiden kansantuote on tänään keskimäärin 30 % EU-maiden tasosta. Muissa hakijamaissa paitsi Puolassa, Tshekissä, Slovakiassa ja Sloveniassa se on edelleen alapuolella vuoden 1989 tason. Vuonna 1999 Tshekin teollisuustuotanto oli 85 % ja Bulgarian 20 % kymmenen vuoden takaisesta tasosta.
Vallankumousten jälkeen ero EU-maihin on kasvanut. Samoin on maiden sisässä polarisoitunut ero pienen uusrikkaiden joukon ja köyhän kansan välillä. Varsinkin eläkeläisillä on vaikeaa, sillä inflaatio on syönyt heidän säästönsä pahojen päivien varalta. Monet hakijamaat ovat velkaantuneet, ja pääomat virtaavat niistä ulos korkoina ja voittoina länteen.
Jos eroa EU-maiden elintasoon halutaan kuroa umpeen, EU:n on annettava näille maille apua, eikä riitä, että sitä annetaan vain poliittis-taloudellisiin perustein. Sitä pitää antaa myös sosiaalisen tasavertaisuuden saavuttamiseksi. Kun tähän saakka sopeutuminen mahdolliseen EU-jäsenyyteen on tapahtunut hakijamaiden omalla kustannuksella ilman merkittävää ulkopuolista apua, niin ei voi jatkua. Sellaista kehitystä, mitä on tapahtunut, kansat eivät helposti kestä loputtomiin. Jos EU-jäsenyys ei toteudu tai jos se ei vastaa kansalaisten odotuksia, se merkitsee lisää poliittista epävakautta.
Unkari on ensimmäisiä hakijamaita, joka lähestyy EU-kuntoa.
Siellä kapitalismin kunnia palautettiin nopeimmin ja markkinauudistukset toteutettiin täydellisimmin. Siitä on maksettu hinta sosiaalisena ja poliittisena rapautumisena. Kun vuonna 1991 oli 15 % unkarilaisista köyhyysrajan alapuolella, vuoden 1995 jälkeen vastaava luku on ollut 35-40 %. Unkarissa työssä käyvien osuus työikäisestä väestöstä on vain 52 % (kun se on Suomessa 70 %), ja siihen nähden 10 prosentin työttömyys on hyvin korkea; alle puolet väestöstä käy töissä. Sosiaalista pahoinvointia kuvaa miesten odotettavissa olevan eliniän aleneminen 64 vuoteen. Se on tosin korkeampi kuin Venäjällä, jossa se on 57 vuotta, mutta Suomessa vastaava ikä on lähes 80 vuotta.
On tehty monia virheitä. Kapitalismin palauttaminen eli privatisaatio ei ole ollut mikään ihmelääke kaikkiin tauteihin, koska sen eduista ovat pääseet nauttimaan vain röyhkeimmät ja taitavimmat oman edun tavoittelijat. He ovat hoitaneet asioita niin, että kannattavinta on ollut sulkea tuotantolaitoksia, myydä niiden omaisuuksia ja nauttia pääomalle myönnetyistä veroeduista.
On ollut vain yksi malli: kaikki on pitänyt tehdä samalla tavalla kuin on tehty lännessä. Siitä mallista ei ole kysytty, sopiiko se vai ei. Siihen ovat näitä maita neuvoneet ylikansalliset instituutiot Maailmanpankin ja Kansainvälisen Valuuttarahaston johdolla. Ne eivät ole ottaneet huomioon alueellisia, taloudellisia, kulttuurisia tai alueiden turvallisuuten liittyviä erityispiirteitä.
Ainoa tuotannontekijä, jolla hakijamaat voivat kilpailla vanhojen jäsenmaiden kanssa, ovat palkat. Hakijamaissa ne vaihtelevat Tshekin keskimääräisestä 2600 markasta kuukausipalkasta Bulgarian 700 markkaan. Vuonna 1997 työantajan keskimääräinen työtuntikustannus oli Saksassa 144 (Suomen) markkaa, mutta Sloveniassa se oli 33, Puolassa 16,50, Tshekissä 15, Virossa 11, Romaniassa 6 ja Bulgariassa 4,50 markkaa. Jos otetaan huomioon rahan ostovoima, kehittyneimmissä hakijamaissa Puolassa ja Tshekissä työvoimakustannus on neljännes EU:n tasosta.
Jos jäsenyyden myötä EU-työmarkkinat avautuvat hakijamaiden kansalaisille, tällaiset erot työn kustannuksissa johtaisivat monien ammattilaisten maastamuuttoon ja sitä kautta vakavaan aivovuotoon. Niinpä hakijamaiden etujen mukaista olisi saada kehittynyttä tuotantoa tulemaan työvoiman perässä eikä päinvastoin, mutta se taas veisi työpaikkoja niistä maista joista yritykset lähtevät. Sillä taas olisi vakavia poliittisia seuraamuksia lähtömaissa.
Alhaiset työvoimakustannukset ovat hyvä kilpailutekijä, mutta niiden pitäisi saada nousta, jotta alemman kehitystason maissa tapahtuisi omaa pääomanmuodostusta ja hakijamaat kykenisivät itse auttamaan itseään.
Kaiken kaikkiaan lienee mahdollista vetää sellainen johtopäätös, että länsi on ainakin ollut innokkaampi avaamaan markkinoita omille tuotteilleen kuin myötävaikuttamaan ihmisten elintason nousuun hakijamaiden markkinoilla. Samoin on mahdollinen johtopäätös, jonka mukaan hakijamaissa markkinoiden avaaminen lännestä tulevalle kilpailulle on tuhoisaa ja saattaa johtaa näiden maiden kolonialisoitumiseen, uusien alusmaiden syntyyn Euroopan sisällä.

Ylipääsemätön ongelma: maatalous?

Maatalous on jäsenyysneuvottelujen ongelmapiste. Siitä neuvotellaan lopuksi, ja jos jäsenyys on jumiutuakseen, se tapahtuu tässä asiassa.
Hakijamaat tarvitsevat pitkiä siirtymäaikoja, tai niiden maatalous maksaa jäsenyyden hinnan työttömyytenä. Yksinomaan Puolalla on 120-sivuinen toivomuslista maatalouspoikkeuksista. Maassa on 2 miljoonaa tilaa, joista puolet tuottavat elintarvikkeita vain omaan käyttöön. EU:n näkökulmasta maassa on hygieniavaje, kun vain 10 myllyä 400:sta ja 19 meijeriä 2743:sta on EU-kelpoisia.
Maatalous on kuitenkin mitä poliittisin asia, sillä Puolan vaaleissa 40 % äänestäjistä on jollakin tavalla riippuvainen manviljelyksestä.
Hakijamaissa asuu paljon ihmisiä maalla ja viljelee maata. EU:ssa alan osuus BKT:sta on 2 %, kun taas hakijamaissa se on keskimäärin 7 % (Bulgariassa 21 % ja Romaniassa 17 %). Hakijamaissa maata viljelee keskimäärin 22 % työvoimasta (Romaniassa 37 %, Puolassa 28 %, Bulgariassa 28 %, Unkarissa 7 % ja Tshekissä 5 %), kun taas unionimaissa vastaava luku on vain 5 %. Puolassa on maatalousväestön osuus jopa kasvanut, kun kaupunkien työttömyys on ajanut ihmisiä sukulaisiin maaseudulle.
Hakijamaiden maanviljelyksen tuottavuus on huono. Maiden yksityistäminen on merkinnyt tilojen pirstaloitumista ja tuotannon alenemista. Unkarin voidaan sanoa uhranneen maataloutensa EU-jäsenyyden hyväksi. Kun kollektivisointi lopetettiin, menetettiin kolmannes tuotannosta. Kun entisen DDR:n maatalous ajettiin alas, työllisyys maataloudessa aleni 85 %.
EU-maihin verrattuna työn tuottavuus hakijamaiden maataloudessa on ehkä vain 1/10. Jos se paranee puolella (mikä vaatii lisää pääomia eli koneita), se merkitsee 6 miljoonaa uutta työtöntä maaseudulla, yksin Puolassa 2 miljoonaa. Näillä ihmisillä ei ole paikkaa, mihin mennä uudelleentyöllistymään, ja sellaiset kustannukset tulevat ennemmin tai myöhemmin maksuun EU:lle. Jos EU:n rahoin kaikille näille ihmisille löydetään tuottavat työpaikat, energiakriisit ja muut taloudellisen kasvun rajat tulevat vastaan entistä aikaisemmin.
EU:n kanssa tehdyissä tullisopimuksissa maataloustuotteet on otettu vapaakauppaan. Sen seurauksena EU on maataloustuotteiden nettoviejä kaikkiin muihin hakijamaihin paitsi Unkariin. Vastakkain ovat joutuneet EU:n - ja varsinkin Saksan - agrobisnes ja hakijamaiden pienet tuottajat. Tiedetään, kuka voittaa sellaisessa kilpailussa.
Maatalousneuvotteluissa on kaksi jättiläismäistä ongelma: tuottajahinnat ja kuluttajahinnat.
EU:ssa tuottajahinnat ovat - varsinkin Ranskan etujen mukaisesti - paljon korkeammat kuin ns. maailmanmarkkinahinnat. Jos hakijamaissa otetaan käyttöön EU-hinnat, se merkitsee esimerkiksi Puolassa maanviljelijöille 47 prosentin korotuksia tuottajahintoihin. Maataloudesta tulee sitä kautta erittäin kannattava tuotannonala, mutta se tapahtuu sen kustannuksella, että modernimmat alat eivät kehity ja että kuluttajahinnat nousevat kaupunkiväestön näkökulmasta sietämättömän korkeiksi.
Agenda 2000-ohjelman mukaan hakijamaiden maanviljelijöille ei makseta suoria tukia, joista nykyisten jäsenmaiden viljelijät ovat riippuvaisia. On ajateltu, että tuottajahintojen nousu maailmanmarkkinatasolta EU-tasolle lisää maanviljelijöiden tuloja tarpeeksi ilman suoria tukiakin.
Kun tuottajahinnat nousevat, ruuan hinta nousee hakijamaissa ilman, että palkat ja eläkkeet vstaavasti nousevat. Se jarruttaa kuluttajahintojen nousua, ja sitä kautta EU:n alueelle saattaa tulla ruualle kahdet hinnat. Se saattaa helposti sekoittaa koko elintarvikesysteemin.

Yhden vaihtoehdon politiikka: EU-jäsenyys

Yksi pääministeri sanoi vuonna 1990, että Unkarille oli luvattu EU-jäsenyys vuonna 1996. Seuraava sanoi vuonna 1994, että 1998. Kolmas sanoi heti perään, että vuonna 2002. Jos Unkarin EU-jäsenyys ei toteudu vuonna 2002, ns. yleinen mielipide alkanee osoittaa hermostumisen merkkejä. Uhraukset, joita EU-jäsenyyden eteen on tehty, ovat olleet mittavia. Maatalouden tuotannosta on uhrattu kolmannes. Teollisuusyritykset ovat siirtyneet 80-prosenttisesti ulkomaalaisomistukseen, ja suurimmista 25 yrityksestä on 22 ulkomaalaisten hallussa. Seuraavaksi on oston kohteena maapohja.
Unkarilaisista 2/3 on silti EU-jäsenyyden puolella. Sen sijaan Puolassa ja Tshekissä kannatus on ollut alenemaan päin. Esimerkiksi Puolassa on uskonnon veroinen kansallistunne, ja jos siitä tulee EU:ssa B-luokan maa, puolalaisten itsetunto ei sitä kestä. Mitä uskontoon tulee, sellainenkin on monissa maissa kova argumentti EU:n puolesta, että se koetaan kristilliseksi yhteisöksi.
Tshekissä kansan enemmistö saattaa olla - eri syistä jäsenyyttä vastaan. Esimerkiksi uuskapitalistit pelkäävät EU:n tuovan mukaan sellaisen laillisuuden, että ruvetaan tutkimaan tapoja, joilla he ovat hankkineet omaisuutensa. Toisaalta EU:ta vastustetaan siksi, että halutaan kunnioittaa toisen maailmansodan lopputulosta eikä olla valmiita palauttamaan saksalaisille heidän vanhoja tshekkiomaisuuksiaan.
On kiistämätöntä, että monet jäsenhakijamaat ovat kaaostilassa, poliittisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Omin voimin ei tulla toimeen.
Niinpä EU-jäsenyydessä houkuttaa eniten se, että silloin ollaan mukana jossain isommassa; jossain joka antaa toivoa paremmasta. Kaikki toivo on talousapu, ja sen odotuksessa hakijamaat ovat valmiita hyväksymään jäsenyydelle lähes mitä tahansa ehtoja ilman että jäsenyyden perusteet saatetaan julkiseen keskusteluun.
EU-jäsenyys on ainoa mahdollinen strategia, joka säilyttää uuden vallan asemat. Poliittikot pääsevät piiloutumaan EU:n selän taakse sanomalla, että kyllä he, mutta EU ei.
Jos jäsenmaissa käytäisiin keskustelua siitä, mikä niitä EU:ssa saattaa odottaa, kansalaiset saattaisivat olla jäsenyyttä vastaan. Se merkitsisi poliittisen tyhjiön syntyä, ja sen tyhjän tilan saattaisi täyttää oikeistoradikalismi, joka olisi traditionalismia, nationalismia sekä länsi- ja kapitalismivastaisuutta.
Keski-Euroopassa on jo nousussa äärioikeistolainen "Alppien populismi". Se on muukalaisvihamielisyyttä ja EU:n laajenemisvastaisuutta. Sen enemmän tai vähemmän EU-vastaisia johtohahmoja on jo vallassa Baijerissa (Stoiber), Itävallassa (Schlüssel ja Haider) ja Unkarissa (Orbán), ja on sillä jalansijaa Sveitsissäkin.
Jos jäsenyys viivästyy, se murentaa niiden liikkeiden poliittisen pohjan, jotka ovat olleet EU-jäsenyyden kannalla. Jokainen kielteinen toimi, jonka EU tekee, on käyteainetta jäsenyyttä vastaan. Esimerkiksi EU-maiden julistama Itävallan diplomaattinen boikotti oli merkittävä tekijä EU-vastaisuuden kasvussa: näytti, että muut rupeavat määräilemään, mitä itsenäisessä jäsenmaassa voidaan tehdä. Kansallista ja alueellista politiikkaa ei niin ollen vain rajoiteta vaan myös tehdään jäsenmaiden ulkopuolella.
On selvää, että EU-jäsenyys yhdenmukaistaa ja samanlaistaa poliittisesti. Jos esimerkiksi Euroopan parlamentin jäsenmäärää rajoitetaan suunnitellulla tavalla, siellä esiintyvien mielipiteiden kirjo suppenee ja Eurooppa alkaa muistuttaa kaksipuoluejärjestelmää. Puolen miljardin ihmisen EU:ssa ei monipuolisuus ja erilaisuus pääse esiin.
Hyvässä tapauksessa uusien maiden jäsenyys merkitsee rauhaa ja vakautta sekä lakia ja demokratiaa. Historiaan jäisi Euroopan jako ja vanhat rintamalinjat, kun kansat tulisivat toimeen keskenään ilman nationalismia ja etnistä vihaa. EU:n laajeneminen vaikuttaisi myönteisesti uuden eurooppalaisen tilan ja tietoisuuden syntyyn, ja EU olisi silloin aidommin "Eurooppa" kuin tänään. Eihän ole mitään perusteita sille, että eurokraatit käyttävät nimitystä Eurooppa puhuessaan vain EU:sta.
Huonossa tapauksessa laajenemisen viivästyminen ruokkii ääriliikkeitä ja johtaa poliittiseen epävakauteen.
Mikään helppo ratkaisu moniin ongelmiin ei laajeneminen ole. Kansoilla on erilainen kulttuuri ja kansanluonne, jotka pohjautuvat oman kansa yhteiseen historiaan ja samoihin kokemuksiin. Yli 20 jäsenmaan EU olisi kielien sekamelskassa eräänlainen Baabelin torni. Myös kieli on kulttuurisidonnainen eikä sen taito ole vain mekaanista käännöstoimintaa kieleltä toiselle. Myös merkitysten pitää käännettäessä säilyä, ja jos ne eivät säily, Eurooppa häviää mielipiteiden kirjossa ja erilaisuuden rikkaudessa sen minkä se yhdentymisen syvenemisessä tai EU:n liittovaltioitumisessa voittaa.
Hakijamaiden kesken käydään kilpailua laajenemisen paalupaikoista. Masokistisimpien maiden arvellaan pääsevän sisään ensin. Muut joutuvat jonoon ilman että niille annetaan selviä aikatauluja. Jonossa käy uein aika pitkäksi, ja kansat saattavat keksiä myös muita ratkaisuja. Se tiedetään myös EU:ssa, ja EU pitää laajenemisasioissa kiirettä.

Mielipiteitä puolesta ja vastaan

EU:lle laajeneminen on ollut hyvä bisnes. Sen varjolla on saatu rajat auki omille elintarvikkeille ja investointitavaroille (joiden ei tarvitse olla laadullisesti ihan priimaa), ja EU:lla on kymmenien miljardien markkojen kauppaylijäämä hakijamaiden kanssa.
Hakijamaiden markkinoita on toistaiseksi suojellut heikko valuutta (jonka vakaus on monissa maissa turvattu sitomalla se Saksan markkaan). Se on - yhdessä työvoimakustannusten kanssa - antanut muuten kilpailukyvyttömille talouksille kilpailuedun. Jos hakijamaat liittyvät EMU:un (mihin niiden ei tarvitse alussa sitoutua), se lisäisi deflaatiopaineita niiden talouteen.
Suojalausekkeita tarvitaan jäsenyysneuvotteluissa myös kiinteän omaisuuden vapaakauppaa vastaaan. Hakijamaissa maapohjan ja kiinteistöjen hinnat eivät vastaa lännen markkinoiden tasoa, ja jos niitä ei suojella, länsimaiset sijoittajat tulevat ja nostavat hintatason kotimaisten tarvitsijoiden ulottumattomiin. Jos ulkomaalaiset ostavat maapohjan ja asunnot, se on poliittisesti kestämätöntä.
Monista maista on löysä raha lähtenyt pääomasijoituksiksi länteen samaan aikaan kun maahan on tuotu uutta länsirahaa velaksi. On sellainen kokemus, että eri ihmiset ottavat velkaa ja eri ihmiset joutuvat maksamaan velat pois. Jos omasta maasta lähtenyt raha ei palaa takaisin sijoituksiksi, on vähän toivoa saada vieraitakaan pääomia. Ongelma on, että uusrikkat uuskapitalistit eivät ole kiinnostuneita ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia vaan vain saamaan rahalleen korkean tuoton. Rikkaat eivät ole aina erityisen isänmaallisia. Köyhien keskuuteen syntyy kokonaisia menetettyjä sukupolvia. Entisen DDR:n alueella se näkyy äärioikeiston nousuna.
Mitä nykyisiin EU-maihin tulee, laajeneminen ei edusta populismia. Saksassa ja Itävallassa tehtyjen mielipidetutkimuten mukaan Unkarin EU-jäsenyyttä kannattaa vain vähän yli puolet väestöstä, mutta Baltian maiden jäsenyyttä alle puolet, Slovenian ja Tshekin jäsenyyttä vain 40 % sekä Romanian, Bulgarian, Puolan ja Slovakian jäsenyyttä vain kolmannes kansalaisista. On luultavaa, että kauempana hakijamaiden rajoista Pyreneiden niemimaalla päin jäsenyyden kannatus on vielä alhaisempi, varsinkin jos joku sanoo ääneen, että EU-tuet näille maille romahtavat.
Puolan jäsenyys on Saksan erityisongelma. Historian valossa ei ole mahdollista, että EU laajenisi mutta Puola ei olisi mukana ensimmäisessä ryhmässä. Monet saksalaiset eivät kuitenkaan halua Puolaa mukaan, mutta sitä ei voi sanoa ääneen. Kun laajenemiskomissari Günter Verheugen ehdotti monimutkaisten asioiden ratkaisemista EU:ssa kansanäänestyksillä, hän ajautui erottamisen partalle, kun luultiin, että hän oli ehdottanut Saksassa kansanäänestystä laajenemisesta, johon liittyisi myös Puolan jäsenyys.
Kansanäänestyksettuhoaisivat käynnissä olevan prosessin, ja siksi niitä ei järjestetä. Niinpä EU:n laajeneminen on eliittien projekti, puolin ja toisin.

NATO- vai EU-jäsenyys

Joissakin hakijamaissa on käsitys, että EU-byrokraatit eivät enää pidä kiirettä jäsenyysneuvotteluissa, kun muutamat maat jo NATO:n jäseniä ja niillä sotilaalliset turvatakuut uusia muutoksia vastaan.
Uudet NATO-maat (Puola, Tshekki ja Unkari) joutuvat - NATO:n vaatimuksen mukaan - käyttämään vuosittain sotilasmenoihin 2 % BKT:sta. Ne rahat ovat pois sosiaaliturvasta ja muusta kehityksestä.
Siitä syystä Liettua ei näytä enää olevan innokas NATO-jäsenyyden hakija. Se tulee kalliiksi. Sen EU-jäsenyyshaluakin koetellaan, kun EU vaatii Liettuaa luopumaan ydinsähköstä, joka kattaa 77 % maan energiatarpeesta. EU ei antaisi vastaavaa tukea vaihtoehtoisille tuotantotavoille, vaan Liettua joutuisi maksamaan ydinvoimaloiden alasajon itse.
Jos länsi tukee yhteiskuntajärjestelmien vallankumouksellisia muutoksia poliittisesti, sen on otettava siitä vastuu myös taloudellisesti. Muuten Euroopan turvattomuus lisääntyy. On vaarallista (ja kallista), kun kokonainen maa joutuu poliittisesti EU:n holhoukseen niin kuin kävi Serbiassa. Presidenttiehdokas Kostunica syrjäytti vaaleissa diktaattori Milosevicin, mutta hänen vaalikampanjansa johdettiin ja rahoitettiin Saksasta ja muista länsimaista. Se asettaa EU:n poliittisesti - ja taloudellisesti - vastuuseen Serbian opposition toiminnasta maan jälleenrakentamiseksi.
Jos osa hakijamaista pääsee EU:n jäseniksi ja osa ei, EU:n ympärille nousee helposti Schengenin muuri, jolla voi olla poliittisesti samoja vaikutuksia kuin Berliinin muurilla. Sillä muurilla ei ammuta, mutta sillä pudotaan elintasokuiluun.