Meppi Esko Seppänen Suomalaisessa Yhteiskoulussa
3.11.2000 EU:n laajenemisesta
Euroopan unionin alueella asuu 7 % maapallon
asukkaista. EU-maiden osuus maailman tuotannosta on neljännes.
Unioni on vahva taloudellinen voima. Se vahvistaa itseään
myös poliittisesti luomalla uusia
liittovaltiorakenteita.
EU-maiden ja monien itänaapureiden välillä on syvä
elintasokuilu. Suurimmat tuloerot Euroopassa ovat Suomen
ja Venäjän rajalla. Jotta vältyttäisiin suurilta väestöliikkeiltä
elintason perässä, on tehty poliittinen päätös EU:n
laajentamisesta itään ja etelään. Siitä, kuinka
kauas itään laajennutaan, ei keskustella.
Kaikilla mailla on mahdollisuus hakea EU:n jäsenyyttä.
Sitä varten niiden pitää täyttää ns. Kööpenhaminan
kriteerit. Maissa pitää olla sellaiset vakaat
instituutiot, jotka takaavat demokratian,
laillisuusperiaatteen toteutumisen, ihmisoikeudet ja vähemmistöjen
suojelun ja niillä pitää olla kyky selvitä kilpailun
ja markkinavoimien paineesta unionin sisällä. Nämä
sisäänpääsykriteerit ovat taloudellisia ja
poliittisia, mutta eivät sosiaalisia. Jos niistä
seuraa epätasainen tulonjako tai ihmisille huonoa
sosiaalista vointia ja epätasa-arvoa, sitä ei lasketa.
Jokaisella
EU:n jäsenmaalla on uusiin jäseniin veto-oikeus.
Asioita ei kuitenkaan päästettäne niin pitkälle, että
joku vanha jäsenmaa kaataisi uusien maiden mukaantulon
veto-oikeudella. Jos joku haluaa tehdä niin, se
kariuttaa uuden tulijan jäsenyyden johonkin muuhun
asiaan. Yhden mahdollisuuden tarjoaa se, että Nizzan
Eurooppa-neuvoston kokouksessa joulukuussa ei päästä
sopimukseen käynnissä olevan hallituksen välisen
konferenssin (HVK) tuloksista EU:n sisäisestä
uudistamisesta. Silloin EU ei ole "valmis"
ottamaan uusia jäseniä. Nizzassa on käsittelyssä
EU:n perussopimusten muuttaminen, ja myös se vaatii
yksimielisyyden.
Poliittinen aikataulu laajenemisen, ja ainakin sen
ensimmäisen vaiheen, toteuttamiseksi on ylikireä.
Tavoitteeksi on asetettu, että neuvottelut ensimmäisten
hakijamaiden kanssa saatetaan päätökseen vuoden 2002
lopussa.
Laajenemisesta aiheutuu suunnattomat taloudelliset
kustannukset. Arvellaan, että ne on helpompi panna
maksuun vanhojen jäsenmaiden veronmaksajille, jos
laajeneminen tehdään ensin peruuttamattomaksi ja vasta
sen jälkeen ruvetaan puhumaan rahasta. Niin tehtiin,
kun Saksat yhdistettiin. Taloudellista ja sosiaalista
hintaa ei uskalleta selvittää ennalta, koska se
hidastaisi poliittista prosessia.
Laajenemista haluaa erityisesti Saksa, sillä sinne
kohdistuu ulkoa kovin muuttopaine. Siellä asuu 2/3
EU-alueelle tulevista maahanmuuttajista.
EU:n valtarakenteiden muuttaminen
EU:ssa ajetaan tandemilla, jossa jäsenmaat ovat
enemmän tai vähemmän yhteisön perustajajäsenten
Saksan ja Ranskan kyydissä. On mahdollista, että näiden
kesken on sovittu suurista linjoista. Ranska on saanut
EMU:n ja on sitä kautta yhteisöllistänyt Saksan
markan. Saksa puolestaan saa Ranskan poliittisen tuen
laajenemiselle.
Muista jäsenmaista laajenemista kannattavat ehkä vain
pohjoismaat sekä - kaupallisista syistä - Italia. Ns.
koheesiomaille (Espanja, Kreikka, Portugal ja Irlanti),
jotka ovat EU:n budjetista suuria nettosaajamaita,
laajeneminen on kauhukuva. Ne pelkäävät, että
rahavirrat nettomaksajamaista tyrehtyvät. Jos
laajeneminen toteutuu, niin käykin. Nimittäin jos
EU:hun tulee 100 miljoonaa uutta köyhää (ja päälle
päätteeksi vielä Turkin 70 miljoonaa köyhää!),
sillä täytyy olla oma vaikutuksensa rahavirtoihin.
Espanja saa joka vuosi 36, Kreikka 24, Portugali 17 ja
Irlanti 14 miljardia nettomarkkaa muilta jäsenmailta. Nämä
maat eivät voi toimia laajenemisjunan
vapaamatkustajina.
Sille, että Nizzassa ei synny sopu, on pienillä mailla
hyvät perusteet: unionissa halutaan lisätä suurten jäsenmaiden
valtaa niin, että hakijamailla ei olisi edes
teoreettista mahdollisuutta äänestää suuria maita
kumoon edes yhdessä nykyisten pienten jäsenmaiden
kanssa. Se on EU:n perustajaisiin kuuluvan Jean Monnetin
alkuperäinen idea ainakin Max Jakobsonin mielestä:
"hänen näkemyksensä mukaan eurooppalaista yhteisöä
johtaisi suurten valtioiden directoire-johtoryhmä".
Hakijamaiden on jäsenyysneuvottelujen kuluessa
ilmaistava valmiutensa hyväksyä EU sellaisena kuin se
on ja miksi se tulee. Niiden ei pidä vain hyväksyä
vaan niiden tulee myös panna täytäntöön peruskirja,
ns. aquis communitaire, ilman mitään
poikkeuksia. Hyväksyminen ei ole ongelma, mutta kun täytäntöönpano
on, se laahaa paljon hyväksymisen jäljessä. Uusien jäsenten
tulee ottaa annettuna 85 000 sivua valmista EU-lainsäädäntöä.
Ainoa myönnytys, johon vanhat jäsenmaat saattavat olla
valmiita, tehdään siirtymäaikojen muodossa: kaikkia
perussopimusten kohtia ei tarvitse täyttää heti, vaan
vasta vähän myöhemmin. Myös kaikki muut myöhemmin
tulleet jäsenet ovat saaneet siirtymäaikoja
sopeutumista varten. Ne eivät ole olleet kovin pitkiä.
Paljon muuttuu laajenemisen seurauksena. EU:n
poliittinen ilmapiiri muuttuu vanhojen jäsenten keskinäisen
poliittisen painoarvon ja liittoutumien muuttuessa. EU:n
painoarvo maailmanpolitiikassa muuttuu. Unionin
rahoitus, maatalous ja alueiden kehityserojen tasaaminen
pitää järjestää uudelleen. Työmarkkinoilla rajojen
poistuminen tuottaa moniin maihin aivan uudenlaisia työsuhteita
ja palkkaustapoja.
Kun unionin pitää olla "sisäisesti valmis"
laajenemiseen, on ruvettu tulkitsemaan, että se
tarkoittaa instituutioiden (neuvosto, parlamentti ja
komissio) valtasuhteiden muuttamista. Sitä
valmistellaan hallitusten välisessä konferenssissa
(HVK), jollainen kutsutaan aina koolle, kun
perussopimuksia muutetaan. Vuoden ajan käynnissä
olleen HVK:n tulokset hyväksytään Nizzan
huippukokouksessa 7-9.12.2000 tai siirretään päätettäväksi
Ruotsin puheenjohtajakaudella ensi vuonna.
Entäpä jos laajeneminen ei toteudukaan, mutta EU:n
valtatasuhteiden muutokset tehdään laajenemisen
paineessa isojen maiden hyväksi? Silloin meitä on
petetty. Maat voivat estää veto-oikeudellaan
valtasuhteiden muuttamisen vain kerran. Jos valtaa
annetaan pois, sitä ei enää saada takaisin. Muutokset
ovat peruuttamattomia.
EU:n tulevaisuudesta on virinnyt Euroopan laajuinen
keskustelu muualla paitsi Suomessa, jossa vaietaan
EU:sta. Federalistit puhuvat EU:n
liittovaltioitumisesta.
Federalismia kannattavat erityisesti ne, jotka haluavat
kehittää EU:ta ns. yhteisö (community)-metodilla.
Se on integraation syventämistä niin että päätökset
EU:n kehittämisestä tehdään EU:n omissa elimissä.
On noudatettava EU:n sääntöjä.
Siitä eroaa ns. hallitusten välisen yhteistyön
(HVK-pohjainen) metodi, jossa EU:ta kehitetään jäsenmaiden
päätöksin. Sitä on ns. joustavuus
(flexibility) eli vahvistettu tai tiiviimpi yhteistyö
(enhanced cooperation). Sen kautta halutaan tehdä
joukolle jäsenmaita mahdolliseksi tehdä EU:n sisään
ns. kovan ytimen. Silloin joukko maita
("pioneerijoukko" á la Ranskan presidentti
Chirac) kulkisi omaa tietään kohti yhteistä päämäärää
ilman, että kaikki ovat mukana, mutta ne
viittottaisivat tien muiden tulla perässä.
Jos suuret maat saavat tahtonsa läpi, Nizzassa päätetään
valtasuhteiden uudistamisesta niin että suurimpia
menettäjiä ovat - nykyisten pienten jäsenmaiden
ohella - hakijamaat. Maat jaetaan A- ja B-luokkiin.
Se tehdään EU:n päätöksenteon
"tehokkuuden" turvaamiseksi, mutta taustalla
on Saksan ja Ranskan pyrkimys säilyttää perinteinen
valta-asema kaikissa oloissa, olipa jäsenmaiden lukumäärä
mikä tahansa.
Kannattaa muistaa, että USA:n osavaltioilla on yhtäläinen
edustus kongressissa, mutta EU:ssa maat eivät ole
neuvostossa edes nyt - saati Nizzan jälkeen -
tasa-arvoisia. Nizzassa EU:n demokratiavaje lisääntyy.
Itse asiassa sellaiselle käsitteelle kuin
ylikansallinen demokratia ei ole keksitty mitään sisältöä.
Nizzassa jäsenmaat menettävät monissa asioissa
veto-oikeutensa, suurten maiden äänimääriä
neuvostossa ja suhteellista paikkalukua
europarlamentissa lisätään, neuvostossa otetaan käyttöön
kaksoisenemmistövaatimus (päätösten hyväksymiseen
tarvitaan enemmistö sekä äänistä että asukkaista,
ja samalla niiden hylkääminen helpottuu suurille
maille) sekä joustavuus ja tiiviimpi yhteistyö
ulotetaan myös turvallisuuspolitiikkaan ja
puolustukseen. EU liittovaltioituu ja sitä
militarisoidaan.
Jos Nizza ei pääty suureen epäjärjestykseen, EU:ssa
on sen jälkeen monen kerroksen väkeä. Hakijamaat eivät
tienneet hakemusta jättäessään, mihin EU:hun ne
mahdollisesti liittyvät. Ne liittyvät silti, jos ne
otetaan. Demokratia ei ole niillä päällimmäisenä
huolen aiheena.
Laajenemisen kustannukset
EU on määritellyt budjettipolitiikan suuntaviivat
laajenemista varten ns. Agenda 2000-ohjelmassa
vuosiksi 2000-2006. Sinä aikana laajenemismaiden
tarpeisiin varataan yhteensä 89 miljoonaa euroa eli
runsaat 500 miljardia markkaa. Se on EU:n yhden vuoden
budjetin verran rahaa. Se on suurin piirtein saman
verran kuin koheesiomaat saavat vastaavana aikana
nettoapua. Seitsemän vuoden aikana ne saavat vain
seitsemännen osan siitä summasta, mitä DDR:n
uudelleenrakentamiseen on käytetty, ja kysymys on sentään
monta kertaa suuremmasta ihmisjoukosta kuin oli 17
miljoonaa ossia.
Itäsaksalainen tulotaso oli vuonna 1990 kolmannes lännen
tasosta. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin se on noin 60 %
lännen tasosta. Työttömyys on edelleen yli 10 % (kun
esimerkiksi Slovakiassa se on 20 %, Bulgariassa 17 %,
Puolassa 15 % ja Romaniassa 13 %). Suurellakaan rahalla
ei ole saatu aikaan järjestelmien parempaa
yhteensovitusta.
EU:n budjetille on säädetty yläraja. Se saa olla 1,27
% jäsenmaiden yhteenlasketusta
bruttokansantuotteesta (BKT). Tätä rajaa voidaan
muuttaa vain jäsenmaiden yksimielisin päätöksin - ja
niin ollen se on muuttumaton. Laajeneminen on maksettava
näissä rajoissa.
Näillä rahoilla on hakijamaat yhteensovitettava EU:n
kanssa sekä sosiaalisesti että alueellisesti.
Alueiden kehitys on EU:n sisälläkin epätasainen, ja
sitä tasataan rahavirroilla. Markkinavoimat eivät ole
kiinnostuneita aluepolitiikasta, vaan ne hakeutuvat pääomineen
alueille, joissa rahalle saa suurimman tuoton. Alueiden
kehitys jää niin ollen julkisen vallan vastuulle.
EU:ssa aluepolitiikka on unionin monopoli, sen
yksinomaisessa toimivallassa; maiden pitää saada
EU:lta lupa alueiden välisten erojen tasaamiseen
ominkin varoinensa. Eniten alueellista tukea maksetaan
ns.1-tukialueille, joilla BKT asukasta kohden on alle 75
% EU:n keskimääräisestä tasosta. Laajenemisen myötä
tällaisilla alueilla asuvien ihmisten määrä
saattaisi nousta 92 miljoonasta 200 miljoonaan (ja vielä
Turkki kaupan päälle). Kun EU-maiden epätasaista
aluekehitystä ei ole pystytty korjaamaan EU:n
tukitoimin, ongelma vaikeutuisi, kun vanhat ja uudet
alueet alkaisivat kilpailla samoista rahoista.
Jos hakijamaiden taloudellinen kasvu olisi 6 % ja
EU-maiden kasvu 2% vuodessa, hakijamaissa BKT-osuus
henkeä kohden saavuttaisi EU:n keskimääräisen tason
Tshekissä ja Unkarissa vuonna 2035 ja Puolassa vuonna
2045. Jos kasvuluvut ovat alhaisemmat, esimerkiksi 4,5 %
ja 1,5 % vuodessa, EU:n taso saavutettaisiin vastaavasti
vasta vuosina 2050 ja 2060. Nämä arviot ovat kaiken
lisäksi optimistisia.
Vanhojen jäsenmaiden pitäisi tukea uusia jäsenmaita
valtaisilla summilla ainakin puoli vuosisataa. Hyvistä
tuloksista ei silti olisi varmuutta, koska EU ei ole tähänkään
asti osannut antaa apua järjestelmällisesti vaan
sattumanvaraisesti. Esimerkiksi jäsenyyttä pohjustava
Phare-ohjelma toimii lähes yksinomaan lännen omien
investointiensa turvaamiseksi.
Laajenemisen keskeisin peruste on eurooppalaisten
solidaarisuus muita eurooppalaisia kohtaan. On epävarmaa,
onko solidaarisuus niin suurta, että vanhojen jäenmaiden
kansalaiset ovat valmiita maksamaan laajenemisesta
vuosikymmenten ajan solidaarisuusveroa, joka tulisi
maksuun EU:n (Kohoavan?) jäsenmaksun muodossa.
Itä Euroopan vallankumous on temmannut myös meidät
suomalaiset mukaansa - maksajiksi. Suomi on EU:ssa
nettomaksaja noin 2 miljardilla, ja summa suurenisi
laajenemisen yhteydessä. Suomi ei välttämättä
joutuisi maksamaan lisää jäsenmaksua, mutta
maksupalautukset pienenisivät. Ne saattavat pienetä
ilman laajenemistakin, jos maailman kauppajärjestössä
(WTO) sovitaan maataloustukien alentamisesta.
WTO-neuvottelut vaikuttavat myös laajenemisen
kustannuksiin.
Kapitalismin rehabilitointi
Kun sosialistinen leiri hajosi, markkinat maiden välillä
sulkeutuivat eikä monille tuotteille ollut enää
kysyntää. Monet tuotantolaitokset ajautuivat
konkurssiin. Vallankumous oli niin nopea, että ei ollut
aikaa miettiä alueellisia ratkaisuja tuotannon ylläpitämiseksi.
Siitä johtuen elinataso on useissa Itä-Euroopan
hakijamaissa alentunut. Kansalaisten tulot alenivat
1990-luvun alussa 20-50 %, työttömyys ja sosiaalinen
kurjuus kasvoivat, rikollisuus lisääntyi ja jäljelle
jäänyttä tuotantoa jatkettiin usein ympäristön
kustannuksella. Monet hakijamaat ovat olleet
poliittisesti epävakaita. Monet hallitukset ovat
hakeneet tukea oman kansan sijasta lännestä.
Hakijamaiden kansantuote on tänään keskimäärin 30 %
EU-maiden tasosta. Muissa hakijamaissa paitsi Puolassa,
Tshekissä, Slovakiassa ja Sloveniassa se on edelleen
alapuolella vuoden 1989 tason. Vuonna 1999 Tshekin
teollisuustuotanto oli 85 % ja Bulgarian 20 % kymmenen
vuoden takaisesta tasosta.
Vallankumousten jälkeen ero EU-maihin on kasvanut.
Samoin on maiden sisässä polarisoitunut ero pienen
uusrikkaiden joukon ja köyhän kansan välillä.
Varsinkin eläkeläisillä on vaikeaa, sillä inflaatio
on syönyt heidän säästönsä pahojen päivien
varalta. Monet hakijamaat ovat velkaantuneet, ja pääomat
virtaavat niistä ulos korkoina ja voittoina länteen.
Jos eroa EU-maiden elintasoon halutaan kuroa umpeen,
EU:n on annettava näille maille apua, eikä riitä, että
sitä annetaan vain poliittis-taloudellisiin perustein.
Sitä pitää antaa myös sosiaalisen tasavertaisuuden
saavuttamiseksi. Kun tähän saakka sopeutuminen
mahdolliseen EU-jäsenyyteen on tapahtunut hakijamaiden
omalla kustannuksella ilman merkittävää ulkopuolista
apua, niin ei voi jatkua. Sellaista kehitystä, mitä on
tapahtunut, kansat eivät helposti kestä loputtomiin.
Jos EU-jäsenyys ei toteudu tai jos se ei vastaa
kansalaisten odotuksia, se merkitsee lisää poliittista
epävakautta.
Unkari on ensimmäisiä hakijamaita, joka lähestyy
EU-kuntoa.
Siellä kapitalismin kunnia palautettiin nopeimmin ja
markkinauudistukset toteutettiin täydellisimmin. Siitä
on maksettu hinta sosiaalisena ja poliittisena
rapautumisena. Kun vuonna 1991 oli 15 % unkarilaisista köyhyysrajan
alapuolella, vuoden 1995 jälkeen vastaava luku on ollut
35-40 %. Unkarissa työssä käyvien osuus työikäisestä
väestöstä on vain 52 % (kun se on Suomessa 70 %), ja
siihen nähden 10 prosentin työttömyys on hyvin
korkea; alle puolet väestöstä käy töissä.
Sosiaalista pahoinvointia kuvaa miesten odotettavissa
olevan eliniän aleneminen 64 vuoteen. Se on tosin
korkeampi kuin Venäjällä, jossa se on 57 vuotta,
mutta Suomessa vastaava ikä on lähes 80 vuotta.
On tehty monia virheitä. Kapitalismin palauttaminen eli
privatisaatio ei ole ollut mikään ihmelääke kaikkiin
tauteihin, koska sen eduista ovat pääseet nauttimaan
vain röyhkeimmät ja taitavimmat oman edun
tavoittelijat. He ovat hoitaneet asioita niin, että
kannattavinta on ollut sulkea tuotantolaitoksia, myydä
niiden omaisuuksia ja nauttia pääomalle myönnetyistä
veroeduista.
On ollut vain yksi malli: kaikki on pitänyt tehdä
samalla tavalla kuin on tehty lännessä. Siitä
mallista ei ole kysytty, sopiiko se vai ei. Siihen ovat
näitä maita neuvoneet ylikansalliset instituutiot
Maailmanpankin ja Kansainvälisen Valuuttarahaston
johdolla. Ne eivät ole ottaneet huomioon alueellisia,
taloudellisia, kulttuurisia tai alueiden turvallisuuten
liittyviä erityispiirteitä.
Ainoa tuotannontekijä, jolla hakijamaat voivat
kilpailla vanhojen jäsenmaiden kanssa, ovat palkat.
Hakijamaissa ne vaihtelevat Tshekin keskimääräisestä
2600 markasta kuukausipalkasta Bulgarian 700 markkaan.
Vuonna 1997 työantajan keskimääräinen työtuntikustannus
oli Saksassa 144 (Suomen) markkaa, mutta Sloveniassa se
oli 33, Puolassa 16,50, Tshekissä 15, Virossa 11,
Romaniassa 6 ja Bulgariassa 4,50 markkaa. Jos otetaan
huomioon rahan ostovoima, kehittyneimmissä hakijamaissa
Puolassa ja Tshekissä työvoimakustannus on neljännes
EU:n tasosta.
Jos jäsenyyden myötä EU-työmarkkinat avautuvat
hakijamaiden kansalaisille, tällaiset erot työn
kustannuksissa johtaisivat monien ammattilaisten
maastamuuttoon ja sitä kautta vakavaan aivovuotoon.
Niinpä hakijamaiden etujen mukaista olisi saada
kehittynyttä tuotantoa tulemaan työvoiman perässä
eikä päinvastoin, mutta se taas veisi työpaikkoja
niistä maista joista yritykset lähtevät. Sillä taas
olisi vakavia poliittisia seuraamuksia lähtömaissa.
Alhaiset työvoimakustannukset ovat hyvä kilpailutekijä,
mutta niiden pitäisi saada nousta, jotta alemman
kehitystason maissa tapahtuisi omaa pääomanmuodostusta
ja hakijamaat kykenisivät itse auttamaan itseään.
Kaiken kaikkiaan lienee mahdollista vetää sellainen
johtopäätös, että länsi on ainakin ollut
innokkaampi avaamaan markkinoita omille tuotteilleen
kuin myötävaikuttamaan ihmisten elintason nousuun
hakijamaiden markkinoilla. Samoin on mahdollinen johtopäätös,
jonka mukaan hakijamaissa markkinoiden avaaminen lännestä
tulevalle kilpailulle on tuhoisaa ja saattaa johtaa näiden
maiden kolonialisoitumiseen, uusien alusmaiden syntyyn
Euroopan sisällä.
Ylipääsemätön ongelma: maatalous?
Maatalous on jäsenyysneuvottelujen ongelmapiste.
Siitä neuvotellaan lopuksi, ja jos jäsenyys on
jumiutuakseen, se tapahtuu tässä asiassa.
Hakijamaat tarvitsevat pitkiä siirtymäaikoja, tai
niiden maatalous maksaa jäsenyyden hinnan työttömyytenä.
Yksinomaan Puolalla on 120-sivuinen toivomuslista
maatalouspoikkeuksista. Maassa on 2 miljoonaa tilaa,
joista puolet tuottavat elintarvikkeita vain omaan käyttöön.
EU:n näkökulmasta maassa on hygieniavaje, kun vain 10
myllyä 400:sta ja 19 meijeriä 2743:sta on
EU-kelpoisia.
Maatalous
on kuitenkin mitä poliittisin asia, sillä Puolan
vaaleissa 40 % äänestäjistä on jollakin tavalla
riippuvainen manviljelyksestä.
Hakijamaissa asuu paljon ihmisiä maalla ja viljelee
maata. EU:ssa alan osuus BKT:sta on 2 %, kun taas
hakijamaissa se on keskimäärin 7 % (Bulgariassa 21 %
ja Romaniassa 17 %). Hakijamaissa maata viljelee keskimäärin
22 % työvoimasta (Romaniassa 37 %, Puolassa 28 %,
Bulgariassa 28 %, Unkarissa 7 % ja Tshekissä 5 %), kun
taas unionimaissa vastaava luku on vain 5 %. Puolassa on
maatalousväestön osuus jopa kasvanut, kun kaupunkien
työttömyys on ajanut ihmisiä sukulaisiin maaseudulle.
Hakijamaiden maanviljelyksen tuottavuus on huono. Maiden
yksityistäminen on merkinnyt tilojen pirstaloitumista
ja tuotannon alenemista. Unkarin voidaan sanoa uhranneen
maataloutensa EU-jäsenyyden hyväksi. Kun
kollektivisointi lopetettiin, menetettiin kolmannes
tuotannosta. Kun entisen DDR:n maatalous ajettiin alas,
työllisyys maataloudessa aleni 85 %.
EU-maihin verrattuna työn tuottavuus hakijamaiden
maataloudessa on ehkä vain 1/10. Jos se paranee
puolella (mikä vaatii lisää pääomia eli koneita),
se merkitsee 6 miljoonaa uutta työtöntä maaseudulla,
yksin Puolassa 2 miljoonaa. Näillä ihmisillä ei ole
paikkaa, mihin mennä uudelleentyöllistymään, ja
sellaiset kustannukset tulevat ennemmin tai myöhemmin
maksuun EU:lle. Jos EU:n rahoin kaikille näille
ihmisille löydetään tuottavat työpaikat,
energiakriisit ja muut taloudellisen kasvun rajat
tulevat vastaan entistä aikaisemmin.
EU:n kanssa tehdyissä tullisopimuksissa
maataloustuotteet on otettu vapaakauppaan. Sen
seurauksena EU on maataloustuotteiden nettoviejä
kaikkiin muihin hakijamaihin paitsi Unkariin. Vastakkain
ovat joutuneet EU:n - ja varsinkin Saksan - agrobisnes
ja hakijamaiden pienet tuottajat. Tiedetään, kuka
voittaa sellaisessa kilpailussa.
Maatalousneuvotteluissa on kaksi jättiläismäistä
ongelma: tuottajahinnat ja kuluttajahinnat.
EU:ssa tuottajahinnat ovat - varsinkin Ranskan
etujen mukaisesti - paljon korkeammat kuin ns.
maailmanmarkkinahinnat. Jos hakijamaissa otetaan käyttöön
EU-hinnat, se merkitsee esimerkiksi Puolassa
maanviljelijöille 47 prosentin korotuksia
tuottajahintoihin. Maataloudesta tulee sitä kautta
erittäin kannattava tuotannonala, mutta se tapahtuu sen
kustannuksella, että modernimmat alat eivät kehity ja
että kuluttajahinnat nousevat kaupunkiväestön näkökulmasta
sietämättömän korkeiksi.
Agenda 2000-ohjelman mukaan hakijamaiden maanviljelijöille
ei makseta suoria tukia, joista nykyisten jäsenmaiden
viljelijät ovat riippuvaisia. On ajateltu, että
tuottajahintojen nousu maailmanmarkkinatasolta
EU-tasolle lisää maanviljelijöiden tuloja tarpeeksi
ilman suoria tukiakin.
Kun tuottajahinnat nousevat, ruuan hinta nousee
hakijamaissa ilman, että palkat ja eläkkeet vstaavasti
nousevat. Se jarruttaa kuluttajahintojen nousua, ja sitä
kautta EU:n alueelle saattaa tulla ruualle kahdet
hinnat. Se saattaa helposti sekoittaa koko
elintarvikesysteemin.
Yhden vaihtoehdon politiikka: EU-jäsenyys
Yksi pääministeri sanoi vuonna 1990, että
Unkarille oli luvattu EU-jäsenyys vuonna 1996. Seuraava
sanoi vuonna 1994, että 1998. Kolmas sanoi heti perään,
että vuonna 2002. Jos Unkarin EU-jäsenyys ei toteudu
vuonna 2002, ns. yleinen mielipide alkanee osoittaa
hermostumisen merkkejä. Uhraukset, joita EU-jäsenyyden
eteen on tehty, ovat olleet mittavia. Maatalouden
tuotannosta on uhrattu kolmannes. Teollisuusyritykset
ovat siirtyneet 80-prosenttisesti
ulkomaalaisomistukseen, ja suurimmista 25 yrityksestä
on 22 ulkomaalaisten hallussa. Seuraavaksi on oston
kohteena maapohja.
Unkarilaisista 2/3 on silti EU-jäsenyyden puolella. Sen
sijaan Puolassa ja Tshekissä kannatus on ollut
alenemaan päin. Esimerkiksi Puolassa on uskonnon
veroinen kansallistunne, ja jos siitä tulee EU:ssa
B-luokan maa, puolalaisten itsetunto ei sitä kestä.
Mitä uskontoon tulee, sellainenkin on monissa maissa
kova argumentti EU:n puolesta, että se koetaan
kristilliseksi yhteisöksi.
Tshekissä kansan enemmistö saattaa olla - eri syistä
jäsenyyttä vastaan. Esimerkiksi uuskapitalistit pelkäävät
EU:n tuovan mukaan sellaisen laillisuuden, että
ruvetaan tutkimaan tapoja, joilla he ovat hankkineet
omaisuutensa. Toisaalta EU:ta vastustetaan siksi, että
halutaan kunnioittaa toisen maailmansodan lopputulosta
eikä olla valmiita palauttamaan saksalaisille heidän
vanhoja tshekkiomaisuuksiaan.
On kiistämätöntä, että monet jäsenhakijamaat ovat
kaaostilassa, poliittisesti, taloudellisesti ja
sosiaalisesti. Omin voimin ei tulla toimeen.
Niinpä EU-jäsenyydessä houkuttaa eniten se, että
silloin ollaan mukana jossain isommassa; jossain joka
antaa toivoa paremmasta. Kaikki toivo on talousapu, ja
sen odotuksessa hakijamaat ovat valmiita hyväksymään
jäsenyydelle lähes mitä tahansa ehtoja ilman että jäsenyyden
perusteet saatetaan julkiseen keskusteluun.
EU-jäsenyys on ainoa mahdollinen strategia, joka säilyttää
uuden vallan asemat. Poliittikot pääsevät
piiloutumaan EU:n selän taakse sanomalla, että kyllä
he, mutta EU ei.
Jos jäsenmaissa käytäisiin keskustelua siitä, mikä
niitä EU:ssa saattaa odottaa, kansalaiset saattaisivat
olla jäsenyyttä vastaan. Se merkitsisi poliittisen
tyhjiön syntyä, ja sen tyhjän tilan saattaisi täyttää
oikeistoradikalismi, joka olisi traditionalismia,
nationalismia sekä länsi- ja kapitalismivastaisuutta.
Keski-Euroopassa on jo nousussa äärioikeistolainen
"Alppien populismi". Se on
muukalaisvihamielisyyttä ja EU:n
laajenemisvastaisuutta. Sen enemmän tai vähemmän
EU-vastaisia johtohahmoja on jo vallassa Baijerissa
(Stoiber), Itävallassa (Schlüssel ja Haider) ja
Unkarissa (Orbán), ja on sillä jalansijaa Sveitsissäkin.
Jos jäsenyys viivästyy, se murentaa niiden liikkeiden
poliittisen pohjan, jotka ovat olleet EU-jäsenyyden
kannalla. Jokainen kielteinen toimi, jonka EU tekee, on
käyteainetta jäsenyyttä vastaan. Esimerkiksi
EU-maiden julistama Itävallan diplomaattinen boikotti
oli merkittävä tekijä EU-vastaisuuden kasvussa: näytti,
että muut rupeavat määräilemään, mitä itsenäisessä
jäsenmaassa voidaan tehdä. Kansallista ja alueellista
politiikkaa ei niin ollen vain rajoiteta vaan myös tehdään
jäsenmaiden ulkopuolella.
On selvää, että EU-jäsenyys yhdenmukaistaa ja
samanlaistaa poliittisesti. Jos esimerkiksi Euroopan
parlamentin jäsenmäärää rajoitetaan suunnitellulla
tavalla, siellä esiintyvien mielipiteiden kirjo
suppenee ja Eurooppa alkaa muistuttaa kaksipuoluejärjestelmää.
Puolen miljardin ihmisen EU:ssa ei monipuolisuus ja
erilaisuus pääse esiin.
Hyvässä tapauksessa uusien maiden jäsenyys merkitsee
rauhaa ja vakautta sekä lakia ja demokratiaa.
Historiaan jäisi Euroopan jako ja vanhat rintamalinjat,
kun kansat tulisivat toimeen keskenään ilman
nationalismia ja etnistä vihaa. EU:n laajeneminen
vaikuttaisi myönteisesti uuden eurooppalaisen tilan ja
tietoisuuden syntyyn, ja EU olisi silloin aidommin
"Eurooppa" kuin tänään. Eihän ole mitään
perusteita sille, että eurokraatit käyttävät
nimitystä Eurooppa puhuessaan vain EU:sta.
Huonossa tapauksessa laajenemisen viivästyminen ruokkii
ääriliikkeitä ja johtaa poliittiseen epävakauteen.
Mikään helppo ratkaisu moniin ongelmiin ei
laajeneminen ole. Kansoilla on erilainen kulttuuri ja
kansanluonne, jotka pohjautuvat oman kansa yhteiseen
historiaan ja samoihin kokemuksiin. Yli 20 jäsenmaan EU
olisi kielien sekamelskassa eräänlainen Baabelin
torni. Myös kieli on kulttuurisidonnainen eikä sen
taito ole vain mekaanista käännöstoimintaa kieleltä
toiselle. Myös merkitysten pitää käännettäessä säilyä,
ja jos ne eivät säily, Eurooppa häviää
mielipiteiden kirjossa ja erilaisuuden rikkaudessa sen
minkä se yhdentymisen syvenemisessä tai EU:n
liittovaltioitumisessa voittaa.
Hakijamaiden kesken käydään kilpailua laajenemisen
paalupaikoista. Masokistisimpien maiden arvellaan pääsevän
sisään ensin. Muut joutuvat jonoon ilman että niille
annetaan selviä aikatauluja. Jonossa käy uein aika
pitkäksi, ja kansat saattavat keksiä myös muita
ratkaisuja. Se tiedetään myös EU:ssa, ja EU pitää
laajenemisasioissa kiirettä.
Mielipiteitä puolesta ja vastaan
EU:lle laajeneminen on ollut hyvä bisnes. Sen
varjolla on saatu rajat auki omille elintarvikkeille ja
investointitavaroille (joiden ei tarvitse olla
laadullisesti ihan priimaa), ja EU:lla on kymmenien
miljardien markkojen kauppaylijäämä hakijamaiden
kanssa.
Hakijamaiden markkinoita on toistaiseksi suojellut
heikko valuutta (jonka vakaus on monissa maissa turvattu
sitomalla se Saksan markkaan). Se on - yhdessä työvoimakustannusten
kanssa - antanut muuten kilpailukyvyttömille
talouksille kilpailuedun. Jos hakijamaat liittyvät
EMU:un (mihin niiden ei tarvitse alussa sitoutua), se
lisäisi deflaatiopaineita niiden talouteen.
Suojalausekkeita tarvitaan jäsenyysneuvotteluissa myös
kiinteän omaisuuden vapaakauppaa vastaaan. Hakijamaissa
maapohjan ja kiinteistöjen hinnat eivät vastaa lännen
markkinoiden tasoa, ja jos niitä ei suojella, länsimaiset
sijoittajat tulevat ja nostavat hintatason kotimaisten
tarvitsijoiden ulottumattomiin. Jos ulkomaalaiset
ostavat maapohjan ja asunnot, se on poliittisesti kestämätöntä.
Monista maista on löysä raha lähtenyt pääomasijoituksiksi
länteen samaan aikaan kun maahan on tuotu uutta länsirahaa
velaksi. On sellainen kokemus, että eri ihmiset ottavat
velkaa ja eri ihmiset joutuvat maksamaan velat pois. Jos
omasta maasta lähtenyt raha ei palaa takaisin
sijoituksiksi, on vähän toivoa saada vieraitakaan pääomia.
Ongelma on, että uusrikkat uuskapitalistit eivät ole
kiinnostuneita ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia
vaan vain saamaan rahalleen korkean tuoton. Rikkaat eivät
ole aina erityisen isänmaallisia. Köyhien keskuuteen
syntyy kokonaisia menetettyjä sukupolvia. Entisen DDR:n
alueella se näkyy äärioikeiston nousuna.
Mitä nykyisiin EU-maihin tulee, laajeneminen ei edusta
populismia. Saksassa ja Itävallassa tehtyjen
mielipidetutkimuten mukaan Unkarin EU-jäsenyyttä
kannattaa vain vähän yli puolet väestöstä, mutta
Baltian maiden jäsenyyttä alle puolet, Slovenian ja
Tshekin jäsenyyttä vain 40 % sekä Romanian,
Bulgarian, Puolan ja Slovakian jäsenyyttä vain
kolmannes kansalaisista. On luultavaa, että kauempana
hakijamaiden rajoista Pyreneiden niemimaalla päin jäsenyyden
kannatus on vielä alhaisempi, varsinkin jos joku sanoo
ääneen, että EU-tuet näille maille romahtavat.
Puolan jäsenyys on Saksan erityisongelma. Historian
valossa ei ole mahdollista, että EU laajenisi mutta
Puola ei olisi mukana ensimmäisessä ryhmässä. Monet
saksalaiset eivät kuitenkaan halua Puolaa mukaan, mutta
sitä ei voi sanoa ääneen. Kun laajenemiskomissari Günter
Verheugen ehdotti monimutkaisten asioiden ratkaisemista
EU:ssa kansanäänestyksillä, hän ajautui erottamisen
partalle, kun luultiin, että hän oli ehdottanut
Saksassa kansanäänestystä laajenemisesta, johon
liittyisi myös Puolan jäsenyys.
Kansanäänestyksettuhoaisivat käynnissä olevan
prosessin, ja siksi niitä ei järjestetä. Niinpä EU:n
laajeneminen on eliittien projekti, puolin ja toisin.
NATO- vai EU-jäsenyys
Joissakin hakijamaissa on käsitys, että
EU-byrokraatit eivät enää pidä kiirettä jäsenyysneuvotteluissa,
kun muutamat maat jo NATO:n jäseniä ja niillä
sotilaalliset turvatakuut uusia muutoksia vastaan.
Uudet NATO-maat (Puola, Tshekki ja Unkari) joutuvat -
NATO:n vaatimuksen mukaan - käyttämään vuosittain
sotilasmenoihin 2 % BKT:sta. Ne rahat ovat pois
sosiaaliturvasta ja muusta kehityksestä.
Siitä syystä Liettua ei näytä enää olevan innokas
NATO-jäsenyyden hakija. Se tulee kalliiksi. Sen EU-jäsenyyshaluakin
koetellaan, kun EU vaatii Liettuaa luopumaan ydinsähköstä,
joka kattaa 77 % maan energiatarpeesta. EU ei antaisi
vastaavaa tukea vaihtoehtoisille tuotantotavoille, vaan
Liettua joutuisi maksamaan ydinvoimaloiden alasajon
itse.
Jos länsi tukee yhteiskuntajärjestelmien
vallankumouksellisia muutoksia poliittisesti, sen on
otettava siitä vastuu myös taloudellisesti. Muuten
Euroopan turvattomuus lisääntyy. On vaarallista (ja
kallista), kun kokonainen maa joutuu poliittisesti EU:n
holhoukseen niin kuin kävi Serbiassa.
Presidenttiehdokas Kostunica syrjäytti vaaleissa
diktaattori Milosevicin, mutta hänen vaalikampanjansa
johdettiin ja rahoitettiin Saksasta ja muista länsimaista.
Se asettaa EU:n poliittisesti - ja taloudellisesti -
vastuuseen Serbian opposition toiminnasta maan jälleenrakentamiseksi.
Jos osa hakijamaista pääsee EU:n jäseniksi ja osa ei,
EU:n ympärille nousee helposti Schengenin muuri, jolla
voi olla poliittisesti samoja vaikutuksia kuin Berliinin
muurilla. Sillä muurilla ei ammuta, mutta sillä
pudotaan elintasokuiluun.
|