Suomen natottamisen lyhyt historia
23.10.2002
Paavo Lipposen mukaan "me olemme liittoutuneet liittyessämme
EU:n jäseneksi".
Siinä hengessä Lipposen I hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa
ministerivaliokunnassa (hutva) hyväksyttiin salainen päätös,
jonka mukaan diplomaatit ja sotilaat saavat viedä Suomen niin
lähelle Natoa kuin mahdollista ilman että joudutaan Naton
(tai WEU:n) 5. artiklan piiriin. Sitä rajapyykkiä ylittämättä
Suomesta tehdään Nato-yhteensopiva.
Lipposen II hallituksen ohjelmaan otettiin NATO-optio: Suomi
on liittoutumaton vain "vallitsevissa oloissa". Edellisestä
hallitusohjelmasta poiketen Suomen turvallisuuspolitiikan
perustana ei ole enää "itsenäinen puolustus", vaan "uskottava
puolustuskyky". Itsenäisyys ei ole uskottavaa.
Kun Helsingin Sanomissa haastateltiin puolustusministeriön
kansliapäällikköä Pauli Järvenpäätä, tämä tiesi kertoa,
että Euroopan liittoutumattomille maille oli ehdotettu Naton
liitännäisjäsenyyttä. On vaikea kuvitella, mitä se pitäisi
sisällään enemmän kuin missä jo ollaan mukana - paitsi 5.
artiklan. Lehden mukaan "Suomen poliittinen ja taloudellinen
tilanne, lainsäädäntö, puolustuspolitiikka, asiakirja- ja
henkilöturvallisuus sekä sotilaallinen yhteistoimintakyky
täyttävät jo selkeästi Naton asettamat ehdot. Niiden puolesta
Suomi kelpaisi Naton jäseneksi vaikka heti."
Jäsenyyden tiellä on yksi este: suomalaiset eivät näytä haluavan
sitoa maatamme Naton kautta sotiin ja konflikteihin vierailla
mailla. Gallupeissa jäsenyyttä kannattaa vain viidennes kansasta.
Siksi asiasta ei haluta järjestää kansanäänestystä. Puolustusministeri
Jan-Erik Enestam, joka liittyisi Natoon vaikka henkilöjäsenenä,
jos se olisi mahdollista, sanoo, että "Nato-ratkaisu ei ole
tarpeeksi suuri kansanäänestykseen". Kuitenkin kysymys on
sodasta ja rauhasta.
Jotta kansa saataisiin muuttamaan mielipiteensä, poliitikkojen
pitää kääntää ihmiset Naton puolelle. Siihen tarkoitukseen
käytetään puolueuskollisuutta; sitä, että ihmiset eivät ajattele
itse vaan antavat ammattipoliitikkojen ajatella puolestaan.
Vain puolueuskollisuuden varjolla poliitikot saavat viedyksi
loppuun Suomen natottamisen.
Liittoutumattomuuden Suomi menettää käytännössä EU:n kautta,
ikään kuin itsestään. Suomen vie Natoon EU-jäsenyyden logiikka.
EU:n perustuslakiin kirjoitetaan yhteisen puolustuksen tarve.
Puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskeala sanoo siitä,
että "näillä näkymin yleisin käsitys tuntuu olevan, että EU-maiden
yhteinen puolustus voi toteutua vain kaikkien jäsenvaltioiden
Nato-jäsenyyksien kautta".
Nato-jäsenyys hyväksytään seuraavalla tavalla?
Vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen Lipposen III-hallitukseen
pääsevät vain ne puolueet, jotka kannattavat Suomen liittymistä
Natoon ja ovat valmiita taistelemaan kansalaismielipidettä
vastaan. Sillä tavalla erotetaan jyvät akanoista, paitsi että
akanoita ei jää jäljelle. Kaikki puolueet haluavat hallitukseen,
vaikka se veisi kansan Natoon.
Hallituspuolueet, joiden johtajien pitää ennalta salaa hyväksyä
Nato-jäsenyys, valmistelevat hallitusohjelman. Siinä päätetään
tehdä selvitys Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista. Tiedetään
sen selvitys tulos: töpseli seinään ja heti!
Jos pidetään Suomi itsenäisenä ja liittoutumattomana, saamme
itse päättää sodasta ja rauhasta. Turvallisempaa olisi kantaa
vastuu vain omista tekemisistä. Nato-jäsenyys pakottaa vastaamaan
myös muiden tekemisistä.
Runsaasta 30 suomalaiskenraalista 3 toimii jo Suomen ulkopuolella
erilaisissa ylikansallisissa esikunnissa. Esimerkiksi prikaatinkenraali
Olli-Matti Multamäki toimii USA:n terrorismin vastaisen sodan
komentokeskuksessa Floridassa edustaen Suomea siinä Afganistanin
sotaan osallistuvien USA:n liittolaismaiden joukossa, joka
kenraalimme mukaan saa USA:ssa "salaista tietoa terrorisminvastaisesta
taistelusta". Salaista tietoa jaetaan vain liittolaisille.
Suomesta on ollut perinteisissä rauhanturvatehtävissä lähes
40 000 henkilöä. Rauhanturvaamista on tehty aina YK:n mandaatilla
ja kaikkien konfliktin osapuolten pyynnöstä.
Rauhaanpakottaminen eli "terästetty rauhanturvatoiminta"
on eri asia. Se on myös sotaa ja hyökkäystä. Sitä varten on
Suomi perustanut erityisvarusteltavat valmiusjoukot,
joihin koulutetaan varusmiehiä Porin Prikaatissa Säkylässä.
Heistä tulee reserviläisiä, joista poimitaan suomalaiset rauhaanpakottajat
vapaaehtoisuuden pohjalta. Ennen pitkää Suomessa alustetaan
keskustelu palkkasotilaiden tarpeesta vastaamaan "kansainvälisistä
velvoitteistamme".
Suomen liittoutumattomuus on sitä, että reserviläisarmeijan
liikekannallepanotapa on edelleen salainen. Sen sijaan rautaa
rajoille hankittaessa uuden tavaran pitää olla täysin Nato-yhteensopivaa.
Niin on ollut pitkään, mutta asia kirjattiin ensimmäisen kerran
julki vasta Lipposen hallituksen vuoden 2003 budjettiesitykseen.
Sotaväkien Nato-yhteensopivuutta Naton järjestelmiin testataan
yhteisissä sota- (eli rauhankumppanuus)harjoituksissa.
Ensimmäinen sellainen harjoitus (Nordic Peace) Suomen maaperällä
toteutettiin syyskuussa 1999. Sitä varten oli Suomen lakia
kaikessa hiljaisuudessa muutettu niin, että ulkomaiset sotilaat
saavat harjoitella sotaa myös Suomessa. Mukana oli Nato-sotilaita
ja helikoptereita Tanskasta ja Norjasta.
Kun WEU testasi ensimmäisen kerran kriisinhallinnan sodanjohtojärjestelmiä
ja Naton resurssien käyttöä CMX/CRISEX-esikuntaharjoituksessa,
Suomi oli heti mukana, vaikkei se - liittoutumattomana maana
- ollut Länsi-Euroopan sotaliiton WEU:n jäsen. Sillä linjalla
on jatkettu, ja mukana oltiin myös CME 02-esikuntaharjoituksessa,
joka pantiin toimeen EU:n johdolla ilman Natoa. Harjoiteltiin
EU-johtoista sotaa ilman YK:n mandaattia.
Suomalaiset varusmiehet ovat käyneet Naton operoimassa maasotaharjoituksessa
Puolassa. Suomessa taas on tyhjennetty länsirannikolta Vaasan
ja Oulun varuskunnat. Ne on tyhjennetty vieraiden joukkojen
tulla?
Suomen sotalaivat ovat käyneet antamassa tulitukea maihinnousuharjoituksissa
Nato-maiden rannikoilla. Nato on antanut Suomelle listan niistä
26 kauppalaivasta, jotka se toivoo Suomen antavan "tarvittaessa"
käyttöönsä - vaikka olisi niillä kriisitilanteissa käyttöä
omastakin takaa. Suomen sijaintihan on merenkulkumerkityksessä
umpiperä.
Ilma-aseeseen liittyen Suomen horneteilla on harjoiteltu
sotaa Nato-maiden ilmatilassa monissa maissa. Elokuussa 2001
ensimmäisen kerran Suomen ilmatilassa harjoiteltiin Nato-sotaa,
kun englantilaisia hävittäjiä ulkoilutettiin Lapissa. Lentäjät
oppivat ilmailuenglantia, ja koneilla harjoiteltiin ilmatankkausta.
Mihinkähän tarkoituksiin suomalaiset sitä tarvitsevat? Meillä
on jo kaikkien satamien ja lentokenttien säiliöihin vaihdettu
Nato-yhteensopivat bensiinit ja kerosiinit. Ilmatankkausta
tarvitaan pitkillä sotalennoilla niissä tehtävissä, joita
varten Suomi varustaa 4-8 hornetille yhteistyökyvyn EU:n kriisinhallintatehtäviin?
Kun Norjan Ålesundissa pidettiin keväällä 2002 pohjoismaiden
ja Ison-Britannian puolustusministereiden kokous, siellä päätettiin
yhteispohjoismaisesta, Suomen johtamasta 4000-5000 miehen
kriisinhallintaprikaatista. Se voidaan lehtiuutisen mukaan
lähettää sotiin EU:n, YK:n tai ETYJ:in mandaatilla. Oli alettu
oikoa mutkia suoriksi! Suomihan ei saa lähteä rauhanturvalakimme
mukaan sotimaan EU:n mandaatilla, mutta siihen varustaudutaan.
Poliittinen eliitti joutuukin sen takia pähkäilemään lainmuutoksen
kanssa. Kun rauhaanpakottaminen saatiin lailliseksi, YK:n
mandaattipakon poistaminen on vuorossa seuraavaksi.
Kun Suomessa oli käynyt joukko Naton korkea-arvoisia upseereita
sopimassa ns. isäntämaatuesta, Helsingin Sanomat otsikoi keväällä
2002 isosti, että "Suomi varautuu ottamaan Naton joukkoja
vastaan". Oli sovittu, että Suomi selvittää vuoteen 2004 mennessä,
mitkä lentokentät ja satamat voidaan "tarvittaessa" antaa
Naton käyttöön. Nämä neuvottelut vieraiden joukkojen sijoittamisesta
Suomeen olivat puolustusvoimain komentajan Juhani Kaskealan
mukaan "luonteeltaan täysin tekniset, eikä niissä ollut mitään
politiikkaa"!
Olisiko politiikkaa se, että Suomeen ollaan hankkimassa
- yhteispohjoismaisia - taisteluhelikoptereita, joita ei tarvita
Suomen puolustamiseen vaan suomalaisten sotilaiden totuttamiseen
taistelutehtäviin ulkomailla?
Kun Nato hyväksyi Washingtonin kokouksessa uusiksi jäsenikseen
Puolan, Unkarin ja Tshekinmaan, se laajeni Euroopassa itään,
kohden Venäjän rajoja. Venäjälle ei annettu sen pyytämiä takeita
siitä, että uusiin jäsenmaihin ei sijoiteta ydinaseita. Niiden
suhteen toimitaan kuten Norjan kanssa: ydinaseille valmistellaan
suojat ja laukaisualustat, mutta rauhan aikana niitä ei näihin
maihin sijoiteta. Ne ovat kuitenkin tuotavissa paikalleen
parissa tunnissa.
Politiikkaa on viimeistään se, että jos/kun liitytään Natoon,
Suomen on rakennettava Naton ydinaseille suojat ja laukaisualustat.
Se tekisi Suomesta Naton (ja EU:n) etuvartioaseman suhteessa
Venäjään, joka maalittaisi omat ydinaseensa torjumaan ensi-iskua
Suomen maaperältä. Tämä on politiikkaa siitä näkökulmasta,
että politiikalla pitäisi tuottaa turvallisuutta eikä turvattomuutta.
Nato asettaa uusille jäsenille kaksi vaatimusta.
Toinen on se, että poliitikot johtavat armeijaa. Siitä ”demokratiasta”
voidaan lipsua vain, jos USA:n turvallisuusetu niin vaatii.
Toinen on se, että uuden jäsenen on oltava täyssolidaarinen
muille.
Itse liittymissopimus ei ole pituudeltaan kuin 8-10 liuskaa.
Se riittää. Muu natotus perustuu solidaarisuuteen; siihen,
että asioista sovitaan ystävien kesken. Asiat eivät sitten
enää ole vain maanpuolustusta vaan myös valmistautumista hyökkäyksiin.
Suomen natotus käynnistyi Naton PfP-rauhankumppanuusohjelman
mukaan. Se on jatkunut euroatlanttisessa kumppanuusneuvostossa
(EAPC), ja sen jäsenyyteen liittyen Suomella on diplomaattinen
edustusto ja suurlähettiläs Naton päämajassa Brysselissä.
Mukana ovat myös ne entisten reaalisosialismin maat, joiden
yhteistyöelimenä Naton kanssa on ollut Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvosto
(NACC).
Länsi-Euroopan (lue: WEU:n, EU:n) puolustusmateriaaliyhteistyössä
(WEAG) Suomi on ollut tarkkailijajäsen toisin kuin aidosti
liittoutumaton Irlanti. Tavoite on täysjäsenyys.
WEAG:n kautta sen jäsenmaat ja Nato saavat luettelon maa-,
meri- ja ilmavoimiemme kaikkein yksilöidyimmistäkin materiaalihankkeista,
ja Suomen hankinnoista tehdään 15 % tätä kautta. Vielä tärkeämpää
on osallistuminen puolustuksen "eurooppalaiseen" tutkimus-
ja kehittämistoimintaan, johon pienet maat antavat - mutta
suuret Nato-maat eivät anna - tietojaan viimeisen päälle.
Se tapahtuu WEAO:n (West European Armament Organisation) kautta,
jossa tavoitteena on luoda yleiseurooppalainen tutkimussolu.
Sitä seuraava vaihe on Euroopan varusteluviraston (European
Armaments Agency) perustaminen, jota mahdollisesti rahoitettaisiin
EU:n budjetista.
Yhteisen asevarustelun kautta ollaan matkalla kohden Natoa.
Suomen Nato-jäsenyys olisi kansanarmeijan loppu ja asevelvollisuusarmeijan
lopun alku. Meillä maanpuolustus on tullut yleisen asevelvollisuuden
ansiosta halvaksi, mutta uudet Nato-tehtävät jouduttaisiin
rahoittamaan sosiaaliturvan ja koulutuksen lisäleikkauksin.
Ei ole ilmaista sotaliiton jäsenyyttä.
On näköpiirissä, että Suomen puolustusstrategia määritellään
seuraavalla eduskuntakaudella uudelleen.
Ei ehkä enää varauduta puolustamaan koko maata. Varaudutaan
sen sijasta EU:n (ja Naton) tehtävien ja operaatioiden suorittamiseen.
Uusiin tehtäviin varaudutaan uusin asein, muun muassa taisteluhelikopterein.
Käsitys Suomen puolustamisesta on muuttumassa.
|