Puolueen sielu
(KU 17.3.2000)
Mikä on sielu?
Enpä tiedä. Luulen kuitenkin, että se on joku
sellainen omantunnon, tunteen ja järjen risteymä, joka
on ominainen vain ihmislajille.
Väittelin joskus aivotutkija Matti Bergströmin kanssa
sielun olemuksesta. Herra professori esitti, että myös
kivellä voi olla sielu, ja hän johti sen
entropialaista. Minä taas väitin, että jos kivellä
on sielu, sitä ei voi johtaa pelkistä lämpöopin
matemaattisista kaavoista.
Kivillä ei ole sielua, mutta puolueilla on!
Minun mielestäni puolueen poliittisen sielun määrittävät
äänestäjät. Jäsenkirjapuolueuskolliset voivat jopa
ajaa sielunvihollisen asiaa, jos se on heille edullista;
esikuntaportaissahan on aina paljon menetettävää ja
sielu venyy.
Sielun asiat tulivat esille, kun keskustelin
saksalaisten ryhmätovereideni kanssa heidän puolueensa
(PDS) huhtikuisesta puoluekokouksesta. Siellä syntyy
raju kiista siitä, saako puolueen mielestä saksalaisia
sotajoukkoja lähettää "kriisinhallintatehtäviin".
Kriisinhallinta, jota varten kootaan euroarmeijaa, on
tulevaisuudessa yhä enemmän rauhaanpakottamista.
Suomikin on siihen sitoutunut ja kouluttaa sitä varten
erityisvarusteltavia valmiusjoukkoja (joiden esikunnissa
harjoitellaan täyttä päätä sotaa yhdessä NATO-pääesikunnan
kanssa). EU:ta militarisoidaan.
Saksan puolueessa ei kukaan halua lähettää joukkoja
ulkomaille ilman YK:n valtuutusta. Myös ne, jotka nyt
haluavat muuttaa puolueen linjaa taistelujoukkojen käytön
hyväksymisen suuntaan, vastustivat Kosovon sotaa. Se
oli kansainvälisoikeudellisesti laiton, kun sille ei
ollut YK:n hyväksyntää. NATO vain otti itselleen
oikeuden hyökätä.
Saksassa kysymys on siitä, saako käyttää väkivaltaa
vai pitääkö kriisit aina ratkaista rauhanomaisesti.
Saksan puoluejohdon mielestä esimerkiksi Itä-Timorissa
tapahtui niin hirveitä ihmisoikeusloukkauksia, että
sinne piti voida lähettää ulkopuolisia joukkoja YK:n
mandaatilla. Niiden mielestä, jotka puhuvat puolueen
sielusta, nyt ollaan panemassa myyntiin se, mikä on
ollut puolueelle pyhää: ei enää koskaan saksalaisia
sotajoukkoja sotimaan vieraisiin maihin.
Nämä toverit muistavat, miten entiset rauhanaktivistit
käänsivät takkinsa eli miten liittokansleri Schröderin
demarit vuonna 1992 ja ulkoministeri Joschka Fischerin
vihreät vuonna 1995 päättivät hyväksyä politiikan
jatkoksi myös sotimisen. Kun valmiudet olivat olemassa,
Saksalta ei sitten enää kyselty, haluaako se
osallistua NATO:n sotaretkeen Kosovoon.
Vihreille pommitukset olivat katastrofi, ja puolueen
ovat nyt hylänneet ne, joiden mielestä vihreiden sielu
oli saksalainen sotavastarinta ja pasifismi.
Taustalla ovat tutut ongelmat.
Saksan PSD:n johtajat haluavat ministerihommiin ja
pyrkivät hallitukseen vuoden 2002 vaaleissa. Sitä
varten puoluetta pannaan hallituskuntoon. Sitä varten
halutaan luopua sellaisesta, mikä on tähän saakka
enemmän yhdistänyt kuin erottanut erilaisia ihmisiä.
Meillä Suomessa on samantapainen tilanne.
Rauhanturvalaista ollaan poistamassa rauhaanpakottamisen
täyskielto.
Se merkitsee, että meidän poikia saa lähettää
sotimaan luonnonvaroista esimerkiksi suurten EU-maiden
entisiin siirtomaihin; että he ampuvat ja että heitä
ammutaan. Vasemmistoliitto joutuu ottamaan kantaa
siihen, osallistutaanko meillä kollektiiviseen
(NATO-)rauhaanpakottamiseen.
Eduskunta päättää kyllä aina erikseen
rauhaanpakottamistehtävistä, jotka me maksamme, ja
Suomi vaatii kyllä taistelujoukoille aina YK:n
mandaatin. Siitä ei ole kysymys.
Kysymys on siitä, että lainsäädäntöämme pannaan
nyt euroarmeijan perustamista varten NATO-kuntoon. Se on
periaatekysymys.
Jos olisin eduskunnassa, en hyväksyisi
rauhaanpakottamisen sallimista. Puolueen sielu ei ole
ehjä, jos kaikki käy.
|
