Pohjoisesta ulottuvuudesta
Esko Seppäsen kolumni Lapin radiossa 12.7.2001
EU:ssa puhutaan pohjoisesta ulottuvuudesta. Että puhutaan,
sen ovat suomalaiset saaneet aikaan. Pohjoinen ulottuvuus
ei kuitenkaan ole Suomi tai Suomen Lappi.
Kun pohjoinen ulottuvuus kuuluu EU:n ulkosuhteiden toimialaan,
se merkitsee, että sanapari pitää sisällään EU:n toimia EU:n
ulkorajojen ulkopuolella, muualla kuin Suomessa, meistä katsoen
lähimpänä Venäjällä, mutta myös Baltian maissa ja Puolassa.
Pohjoinen ulottuvuus on EU:n rahaa näihin maihin eikä Suomeen.
Ruotsin mielestä pohjoisen ulottuvuuden pitää olla ennen
muuta Baltian maat, joiden kanssa se haluaa käydä kauppaa.
Saksan mielestä siihen kuuluu kiinteästi Kaliningradin alue,
joka on Liettuan ympäröimä osa Venäjää. Saksalaisille Kaliningrad
on vanha Königsbergin alue, jonka he haluavat vanhasta ,muistista
liittää Euroopan unioniin. Kaliningradista halutaan tehdä
Itämeren Hongkong periaatteella "yksi maa, kaksi järjestelmää".
Sitäkin on EU:n pohjoinen ulottuvuus.
Pohjoinen ulottuvuus on teoriassa vastapaino Välimeren alueen
kehittämiselle; sille että EU jakaa rahaa Lähi-Itään ja Pohjois-Afrikkaan.
Rahaa ei kuitenkaan tunnu riittävän samalla tavalla pohjoiseen.
Pohjoinen ulottuvuus on sitä, että EU antaa ennen muuta
ns. Tacis-ohjelmasta rahaa kaikenlaisiin sellaisiin pikkuhankkeisiin
entisen Neuvostoliiton alueella, joilla vakiinnutetaan kapitalismi
Venäjällä ja josta hyötyvät eniten erilaiset kapitalismi-konsultit.
Pohjoista ulottuvuutta on se, että Tacis-rahoilla italialaiset
- eivätkä suomalaiset - konsultit neuvovat Venäjän Karjalassa
puun kasvattamista ja metsänhoitoa. Pohjoinen ulottuvuus on
sitä, että samoista Tacis rahoista kilpailevat Muurmansk ja
Siperia, Karjala ja Kaukasus, Pietari ja Tajdizikistan.
Pohjoinen ulottuvuus ulottuu Itämereltä Pohjoiselle Jäämerelle.
Kun Barentsin meren pohjassa on öljyä ja kaasua, olisi meidän
näkökulmastamme hyvä, jos se saadaan sieltä ylös ja käyttöön
myös meille. Valitettavasti pohjoisesta ulottuvuudesta ei
ole siinä asiassa paljon apua.
Lähivuosikymmeninä energian kulutus EU-maissa kasvaa. Kaikkien
skenaarioiden mukaan lisäkulutus tyydytetään polttamalla maakaasua.
Maakaasu- eikä ydinvoima - on EU:n tapa tyydyttää lisäenergian
tarve. Niin ollen EU on - ja lähivuosikymmeninä siitä tulee
entistä enemmän - riippuvainen Venäjän maakaasusta.
Vuonna 2000 EU-maat käyttivät maakaasua 484 miljardia kuutiometriä
(BCM). Puolet oli omasta takaa, puolet tuotiin.
Tuottajien ennusteen mukaan kaasun kulutus kasvaa vuoteen
2015 mennessä 720 BCM:ään. Siitä vajaa kolmannes on enää omasta
takaa ja yli kaksi kolmasosaa tuontia. EU-maiden omat kaasuvarat
ehtyvät.
Venäjällä kaasua riittää. Sen tunnetut kaasuvarat ovat 47,7
triljoonaa kuutiometriä (TCM) , kun ne ovat Pohjois-Afrikassa
6,6 TCM, Pohjanmerellä 6,3 TCM ja Kaspian meren alueella 5,8
TCM.
Venäjän oma käyttö vuonna 2000 oli 580 BCM. Kaasua tarvitaan
sen omiin energiatarpeisiin ja myös muualle kuin EU:hun, mutta
lähivuosikymmeninä se on paikka, josta kaasua on pakko saada
EU-maihin.
Venäjällä kaasuvarat ovat maan sisässä tai merien pohjassa,
ja siksi niiden käyttöönsaamiseen pitää investoida. Siihen
ei Venäjällä näytä olevan varaa, sillä sikäläiset kapitalistit
sijoittavat rahansa mieluummin lännen pankkeihin kuin oman
maansa rikkauksien hyödyntämiseen.
Shtokmanin kaasuesiintymän käyttöönsaaminen Barentsin merellä
maksaa 50 miljardia markkaa. EU:n pohjoinen ulottuvuus ei
ole sitä, että EU inevstoisi rahaa kassuntuotantoon. Investoinnit
jätetään yksityisille suuryrityksille, Fortumillekin.
EU:n kaasumarkkinoiden liberalisoiminen on saamassa aikaan
sen, että tuottajat eivät saa käyttäjiltä pitkäaikaisia ostosopimuksia,
ja siksi investoinnit uuteen tuotantoon ovat vaarassa. Näköpiirissä
on lähivuosikymmeninä kaasupula?
| 