Päästöoikeuksien pörssikaupasta
26.2.2004
Ei ole varmaa, lämpeneekö maapallo kasvihuonekaasujen
päästöjen seurauksena. On kuitenkin niin paljon
tieteellisiä tutkimuksia, jotka viittaavat siihen suuntaan,
että ihmiskunnan on viisasta toimia varovaisuusperiaatteen
mukaan ja alkaa rajoittaa päästöjä globaalisesti.
Tarve rajoittaa globaalisesti nostaa esille kysymyksen tasavertaisuudesta:
pitääkö myös niiden rajoittaa päästöjä,
jotka eivät ole ajaneet maapalloa fossiilisia aineita
polttamalla vähentämisen pakkoon.
Kioton sopimuksessa tähän kysymykseen vastattiin
niin, että päästöjä pitää
vähentää vain teollistuneissa maissa. Merkittävimmin
vähentämiseen sitoutui EU, jonka osuus ilmakehään
päästettävistä kaasuista on 14 %. USA:n
osuus on 24 %, ja taloudellisten seuraamusten pelossa se hylkäsi
koko Kioton sopimuksen.
Kioton sopimus on ratifioitu Suomessa, ja sen mukaan on pidettävä
kiinni päästöjen vähentämisestä
vuoden 1990 tasolle. Sitä varten hyväksyttiin kansallinen
ilmastostrategia, jolla tavoitteeseen piti päästä.
EU:ssa hyväksyttiin kuitenkin käyttöön
otettavaksi ns. päästökauppa vuoden 2005 alusta.
Kioton sopimus ei olisi velvoittanut siihen ennen vuotta 2008.
Jos sopimus ei tule lainkaan voimaan, mikä on mahdollista
siinä tapauksessa että sitä ei kaikkailla ratifioida,
mikään maa ei ole sitoutunut päästökauppaan.
EU:n direktiivi koskee vain hiilidioksipäästöjä.
Niillä tapahtuvaa kauppaa varten luodaan järjestelmä,
jossa kaasua saa laskea ilmakehään vain ns. päästöoikeuksia
vastaan. Siitä sanotaan, että se on taloudellinen
mekanismi ja että päästöjä voidaan
sillä tavalla vähentää kustannustehokkaasti,
siis halvimmalla.
Päästökauppa ei ole markkinamekanismi siinä
merkityksessä, että ratkaisevassa asemassa siinä
on päästölupien eli päästöoikeuksien
alkujako.
Kun EU:lle hyväksyttiin Kiotossa yhteinen päästöjen
vähentämistavoite, ensimmäinen alkujako tehtiin
EU:n jäsenmaiden kesken. Siinä Suomi otti osalleen
isot EU-vähennykset. Ei otettu huomioon pohjoisia lämmitystarpeita
eikä pitkiä etäisyyksiä. Ei puolustettu
asianmukaisella tavalla maamme teollisuuden etua niin että
olisi otettu huomioon Suomen teollisuuden muita aikaisemmat
toimet päästöjen vähentämiseksi.
Vihreät ympäristöministerit halusivat Suomelle
muita ankarampia pakkoja.
Toinen alkujako suoritetaan kansallisesti siinä yhteydessä,
kun EU-maat jakavat EU:n sisässä sopimansa kiintiöt
omille toimijoilleen maan sisässä. Siinä yhteydessä
jaetaan kannattavuutta yritysten kesken ja suhteessa muiden
maiden tuotantolaitoksiin. Kansallinen jako suoritetaan käytännössä
erilaisten perusteiden mukaan, koska eri maissa on erilainen
tuotantorakenne.
Ne tuotantolaitokset, jotka saavat päästöoikeuksia
yli oman tarpeen, voivat panna niitä myyntiin. Siten
voidaan rahastaa yrityksiä, jotka esimerkiksi investoivat
ja joutuvat ostamaan uusia päästöoikeuksia.
Hiilidioksikauppaa varten perustetaan päästöoikeuspörssejä,
joissa oikeuksia myydään ja ostetaan. Pörsseissä
keinotellaan.
Päästöoikeuspörsseillä halutaan korvata
muut talouden säätelymekanismit: lait ja verot,
joilla ei voi keinotella.
On vaikea ymmärtää suomalaista vasemmistoa,
jos se kannattaa päästöjen pörssikauppaa
ja uskoo epävaikaisiin markkinoihin enemmän kuin
ennustettaviin lakeihin ja veroihin. Jos nähdään,
että pörssittämällä ratkaistaan yhteiskunnalliset
ongelmat, vasemmiston ajattelulta putoaa pohja pois; ovathan
pörssit kapitalismin Juche-aate.
Joidenkin vihreiden tavoitteena näyttää olevan
päästökauppa eikä päästöjen
vähentäminen. Silloin ei oteta kantaa maapallon
suojeluun vaan yhteiskunnan toimintaperiaatteisiin: vastakkain
ovat pörssit ja lait. Pörssittämällä
luodaan markkinat kaasujen tuottamiselle, ja kun päästöoikeudet
ovat rahan vastikkeita, niitä ei kannata jättää
käyttämättä. Toteutuvat aina suurimmat
mahdolliset päästöt.
Tällaisessa järjestelmässä kasvihuonekaasuille
käy kuin sähkön hinnalle, josta on tullut riippumaton
tuotantokustannuksista.
Kun pohjoismaisessa sähköpörssissä kaiken
sähkön tukkuhinta määräytyy aina
kalleimmalla tuotettavan sähkön tuotantokustannusten
mukaan, päästöoikeudet siirretään
aina sähkön hintaan. Marginaalisähkön
tuotantoa halvemmalla toimivien laitosten (esmerkiksi atomivoimaloiden)
myllyt jauhavat silloin suuria seteleitä.
Päästöoikeuksien ja sähkön pörssihinnan
kautta kuluttaja on kaksinkertaisesti markkinoiden armoilla,
ja jotkut tuottajat hyötyvät siitä kohtuuttomasti.
Mitä kalliimpia ovat päästöoikeudet, sitä
kalliimpaa on markkinasähkö ja sitä suuremmat
ovat niiden tuottajien voitot, jotka tuottavat sähköä
alle epätaloudellisimmin toimivien tuottajien kustannusten.
Sitä, että joku maksaa, ei voida päästökaupassa
kiertää. Maksajia ovat joko teollisuus tai kotitaloudet.
Kun Vanhasen hallitus mitä ilmeisimmin jakaa päästöoikeuksia
teollisuudelle sen tarpeiden mukaan, maksajiksi tulevat kotitaloudet
sähkön ja lämmön hinnoissa.
Mutta vaikka teollisuus saisi riittävästi päästöoikeuksia
tuotannosta aiheutuville ominaispäästöille,
se joutuu päästökaupan maksajaksi sähkön
markkinahinnan kautta!
On niin ollen toimittavat viisaan kansallisen ilmastostrategian
puolesta ja yritettävä estää kasvihuonekaasujen
laskeminen ilmakehään pörssikaupan ehdoilla.
| 