NATO ja Suomi

Esko Seppäsen muistio 17.2.2000

Toiseen maailmansotaan mentäessä Suomi oli ajopuu. Nyt me olemme tuulen viemää?
Jäsenmaat tekevät EU:lle omaa puolustusulottuvuutta. Se kulkee nimellä kriisinhallinta, mutta Euroopassa kummittelee aave: yhteinen puolustus.
Kysymyksessä ei ole johtavien EU-maiden irtipyristely NATO:sta tai sen korvaaminen eurosotaliitolla. Yhteistä puolustusta valmistellaan yhteisymmärryksessä NATO:n kanssa. Alueellinen NATO-puolustus säilyy. Nyt ollaan valmistelemassa jotain uutta, joka pitää sisällään kollektiivisen "kriisinhallinnan". Se voi olla myös hyökkäystä, rauhaan pakottamista.
Useimmat EU-maat ovat NATO:n jäseniä ja niillä on kohtalonyhteys NATO:on sen Washingtonin sopimuksen 5. artiklan kautta:
"Osapuolet sopivat, että aseellista hyökkäystä yhtä tai useampaa osapuolta vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa pidetään hyökkäyksenä kaikkia osapuolia vastaan, ja sen seurauksena osapuolet sopivat, että sellaisen aseellisen hyökkäyksen sattuessa jokainen niistä, käyttäen oikeutta yksilölliseen tai kollektiiviseen itsensä puolustamiseen sen mukaan kuin YK:n peruskirjan artiklassa 51 todetaan, avustaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta osapuolta tai osapuolia ryhtymällä välittömästi yksilöllisesti ja yhteisymmärryksessä muiden osapuolien kanssa sellaisiin toimiin, joita pidetään tarpeellisina, mukaan lukien aseellisten joukkojen käyttö, Pohjois-Atlantin alueen turvallisuuden palauttamiseksi ja säilyttämiseksi.
Kaikki sellaiset aseelliset hyökkäykset ja kaikki niistä johtuvat toimet raportoidaan välittömästi turvallisuusneuvostolle. Kyseiset toimet keskeytetään kun turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarvittaviin toimiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi."
Kyseessä ovat keskinäiset turvatakuut: jos yhden kimppuun hyökätään, muuta auttavat.
Tätä sopimusta kirjoitettaessa NATO oli "atlanttinen" puolustusliitto, joka ei saanut toimia omien jäsenmaidensa rajojen ulkopuolella. Se ei siis voinut hyökätä.
Aika on muuttunut, samoin sopimukset.
NATO:n perussopimusta täydennettiin 50-vuotisjuhlaistunnossa huhtikuussa 1999 Washingtonissa hyväksymällä uusi strateginen konsepti. Siinä oli merkittäviä uusia linjanvetoja (sen ohella että hyväksymällä uusia jäsenmaita hivuttauduttiin kohden Venäjän rajoja):

1. NATO saa hyökätä.

2. NATO saa hyökätä omin päätöksin ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää.

NATO ei ole avoin kaikille maille niin kuin ETYJ tai YK. Se ei ole kansainvälinen yhteisö, eivätkä sen päätökset edusta kansainvälistä oikeutta.
Kosovon sota oli kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laiton, ja se aloitettiin vastoin NATO:n peruskirjan silloin voimassa olleita rajoituksia. NATO:n ja EU:n johtajat on muuten virallisesti ilmiannettu Haagin kansainväliselle sotarikostuomioistuimelle, joka ei ole vielä ryhtynyt toimiin heitä vastaan.
Kosovon sodalla oli NATO-maiden hallitusten poliittinen hyväksyntä. Sen hyväksyttävyyden lisäämiseksi sitä keksittiin ruveta kutsumaan "humanitaariseksi interventioksi". Se oli poliittinen - mutta ei juridinen - lupa hyökätä.
Kriisinhallinta nostettiin Washingtonissa NATO:n keskeisimpien tehtävien joukkoon. Siinä voivat olla mukana myös sellaiset maat, joihin USA:n turvatakuut eivät ulotu. Kriisinhallinta, joka on luonteeltaan poliittista, voi perustua - mutta sen ei tarvitse perustua NATO:n itse itelleen ottaman toimivallan jälkeen - kansainvälisen yhteisön (YK, ETYJ) hyväksyntään.
EU:n Amsterdamin sopimuksen mukaan kriisinhallintaa ovat "humanitaariset ja pelastustehtävät, rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa, rauhaanpakottaminen mukaan lukien". Sopimuksen sana peace making on käännetty virallisella suomen kielellä - aikaisemmista käännöksistä poiketen - sanaksi "rauhanpalauttaminen", koska Suomen rauhanturvalaki kieltää rauhaanpakottamisen.
NATO:lla on kriisinhallinnassa ylivoimainen infrasruktuuri sodajohtoa, viestintää, vakoilua- ja strategisia kuljetuksia varten. "Tarpeettoman päällekkäisyyden" välttämiseksi ne saadaan kollektiivisessa kriisinhallinnassa EU:n käyttöön. EU on vielä toistaiseksi siviilijärjestö, eikä alueellinen puolustus kuulu sen toimialaan, mutta Amsterdamin sopimuksen hyväksymisen jälkeen kriisinhallinta kuuluu. Sitä kautta EU natottuu.
EU:n NATO-jäsenet ovat sitoutuneet NATO:n eurooppalaisen pilarin vahvistamiseen. Sitä varten ne panevat nyt täytäntöön Washingtonin kokouksen päätöksiä. Yksi vaihe siinä prosessissa oli Helsingin huippukokous.

NATO

On monenlaista turvallisuutta. YK:n tavoitteena on kollektiivinen, ETYJ:in tavoitteena yhteistyövarainen ja vasemmiston(?) tavoitteena laaja-alainen (= turvattomuuden syihin pureutuva) turvallisuus.
NATO edustaa pääomavaltaista, täsmäaseperusteista ja valikoivaa turvallisuutta. Se on yrittänyt - huonolla menestyksellä - asettaa jäsenmailleen velvoitteen, jonka mukaan 3 % BKT:sta pitää käyttää varusteluun. USA:n oma osuus on 3,2 %, EU:n keskimääräinen osuus on 2,2 % ja Suomen osuus 1,6 %. Tarja Halonen patisti viime syyskuussa Saariselällä EU-maita ohjaamaan enemmän varoja varusteluun!
Kun Neuvostoliitto hajosi, NATO:lta katosi vihollinen. Oikeuttaakseen olemassaolonsa sen piti löytää itselleen uusia tehtäviä. Keksittiin nerokas idea rauhankumppanuudesta (Partnership for Peace, PfP), jonka sotilaallinen tavoite oli kumppanuusmaiden sotilasorganisaatioiden NATO-yhteensopivuuden ja NATO-toimintakyvyn lisääminen. PfP on NATO:n ottama aikalisä NATO:on pyrkivien maiden sisäänotossa. PfP:n kautta NATO:on kuulumattomat maat natottavat itseään ilman että USA:n tai muiden NATO-maiden tarvitsee antaa niille kollektiivinen turvatakuu.
Kun kumppanuusmaat esittelevät NATO:lle itseään ja sotilaallisia ratkaisujaan, niiden yhteensopivuutta NATO:n järjestelmiin testataan yhteisissä sota- (eli rauhankumppanuus)harjoituksissa. Suomessa toteutettiin viime syyskuussa Nordic Peace-rauhankumppanuus- eli sotaharjoitus. Siinä eräiden NATO-maiden (Norja, Tanska) sotilaita harjoitutettiin ja helikoptereita lennätettiin ensimmäistä kertaa Suomen maaperällä. Harjoituksiin osallistui myös kansanarmeijamme varusmiehiä!
NATO:ssa toteutettiin 17-23.2.2000 CMX/CRISEX-esikuntaharjoitus, jossa ensimmäisen kerran yhteensovitettiin WEU:n ja NATO:n johtojärjestelmiä tulevia EU-johtoisia kriisinhallintaoperaatioita varten. NATO piti samaan aikaan oman - artiklan 5 toimialaan liittyneen - esikuntaharjoituksen. Siitä, mitä siinä harjoiteltiin NATO:on kuulumattomia EU-maita varten, ei anneta tietoa. Se ei ollut PfP-harjoitus, vaan askel NATO-tiellä eteenpäin kohden EU:n siviililuonteen muuttamista sotaisemmaksi. Venäjä ei ollut harjoituksessa mukana.
Suomen tavoitteena on kyky osallistua kaikkiin NATO- ja tulevaisuudessa myös EU-johtoisiin PfP-operaatioihin. Sitä tehdään entistä enemmän pysyvin (eikä jokaista tapausta varten erikseen koottavin) joukoin. Sitä varten Suomessa on muodostettu erityisvarustellut valmiusjoukot. Niiden kautta Suomi kehittää ennalta kriisinhallintatarkoitukseen varatun joukon operatiivista NATO-yhteensopivuutta.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vanhojen maiden ja UIV-maiden poliittisena yhteistyöelimenä oli aluksi Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvosto (NACC), jossa keskusteltiin turvallisuudesta NATO:n isännyydessä. Tavoitteena oli sitoa ex-Neuvostoliiton maat poliittisesti NATO:on.
Sen tilalle on tullut euroatlanttinen kumppanuusneuvosto (EAPC), jonka jäsen Suomi on. Se on poliittisen tason yhteistyöelin ja neuvottelumekanismi. Siihen liittyen Suomella on diplomaattinen edustusto NATO:n päämajassa Brysselissä.

EU ja WEU

WEU:n Brysselin sopimuksen 5. artiklan mukaan "jos joku korkeista sopimusosapuolista joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Euroopassa, muut korkeat sopimusosapuolet tarjoavat sellaisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle osapuolelle niiden vallassa olevaa sotilaallista ja muuta apua ja tukea Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan artiklan 51 ehtojen mukaan".
Kyseessä ovat kollektiiviset turvatakuut, jotka WEU:n jäsenmaat saavat NATO:n resurssein. Tästä NATO-sidoksesta (eli siitä että WEU-maat saavat myös USA:n turvatakuut) johtuen kaikkien WEU-maiden on oltava myös NATO:n jäseniä. Jos WEU yhdistetään EU:hun, se merkitsee NATO:n tuloa suoraan EU:n rakenteisiin, ja sitä kautta myös EU:sta tulee sotaliitto.
EU ja WEU kulkevat käsikynkkää; onhan WEU EU:n erillinen (ei siis sisäänrakennettu) puolustusulottuvuus. Javier Solana on sekä EU:n ulkopoliittinen puhemies eli "herra YUTP" että WEU:n pääsihteeri. EU:n puheenjohtajamaa on aina myös WEU:n puheenjohtajamaa.
Amsterdamin sopimuksessa on kapea-alainen määritelmä yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP).
Artiklan J 7 mukaan YUTP "käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti."
Washingtonissa huhtikuussa 1999 NATO ja sen EU-maat sopivat uusista tehtävistä Petersbergin (kriisinhallinta)tehtävien toimeenpanossa. EU:lle annettiin pääsy NATO:n operationaaliseen toimintakykyyn. Niin tehtiin mahdolliseksi EU-johtoinen kriisinhallinta NATO:n voimavaroin. Sitä varten suunnitellaan ja perustetaan yhteisiä sotilas-, suunnittelu- ja johtojärjestelmiä. Uudet järjestelyt eivät erottele NATO:on kuulumattomia EU-maita tai EU:hun kuulumattomia NATO-maita.
YUTP:n laajeneminen yhteiseksi turvallisuus- ja puolustuspolitiikaksi (EYTPP) alkoi - marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6.1999 - Kölnin huippukokouksessa. Samassa yhteydessä päätettiin "vahvistaa puolustuksen teollista ja teknologista perustaa".

Helsingin huippukokous

Helsingin huippukokouksessa jatkettiin Kölnin linjalla.
Jäsenmaat sitoutuivat siihen, että ne ovat vuoteen 2003 mennessä valmiita 60 päivässä saattamaan toimintakykyisiksi ja sen jälkeen vähintään vuoden ajan ylläpitämään 50 000-60 000 henkilön sotilasyksikköä, joka kykenee toteuttamaan kaikki Petersbergin tehtävät. Se on euroarmeijan ydin.
Tämä ei kuitenkaan ole NATO:n peruskirjan 5. artiklan mukainen aluepuolustusarmeija (vaan tarvittaessa myös hyökkäysarmeija). Alueellisen puolustuksen EU-maat hoitavat suoraan anssa, ilman tätä kriisinhallintavälikättä.
Helsingissä ei päästy sopimukseen siitä, mikä on euroarmeijan suhde NATO:on ja vaatiiko mahdollinen hyökkäys toiseen maahan aina kansainvälisen yhteisön (YK, ETYJ) mandaatin. Siitä kyllä sovittiin, että NATO-maat voivat irrottaa näitä joukkoja NATO:n käyttöön annetuista joukoista.
EU:ssa päätettiin ruveta suunnittelemaan myös siviilikriisinhallintaa, mutta se on vain heikko akanvirta uusien sotilaallisten rakenteiden virrassa.

EU:n sisään
1) perustetaan pysyvä poliittinen ja turvallisuuskomitea, joka käsittelee kaikkia YUTP:n (mukaan lukien EYTPP) kysymyksiä. EU-johtoisessa kriisinhallinnassa tämä on ylikansallinen elin operaatioiden valvontaa ja strategista ohjausta varten. Sotilasoperaatioissa pitää olla tehokas ja nopeaa päätöksenteko. Niissä ei joudeta odottelemaan kaikkia demokratian kiemuroita..
2) perustetaan sotilaskomitea, joka koostuu armeijoiden komentajista sekä heidän paikan päällä pysyvästi olevista sotilaallisista edustajistaan. Se antaa neuvoja edellä esitetylle siviilikomitealle.
3) ja sen neuvoston rakenteisiin perustetaan sellainen sotilasesikunta, joka tukee sotilaallisella taitotiedolla Petersbergin tehtävien ja EYTPP:n täytäntöönpanoa (mukaan lukien EU-johtoisten sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden johtaminen). Se valmistelee kansallisten ja monikansallisten joukkojen korvamerkitsemistä ja vakinaistamista näihin tarkoituksiin.
Kun näiden pysyvien elinten perustaminen vie jonkin verran aikaa, niitä vastaavat väliaikaiselimet perustetaan maaliskuussa 2000.
Helsingin huippukokouksen loppuasiakirjaan kirjattiin näkyville, että euroarmeijan perustaminen ei tarkoita euroarmeijan perustamista. Vastaavaan liitepäätöslauselmaan sitä ei saatu kirjatuksi.
Ainakin ranskalaiset katsovat perustaneensa euroarmeijan. Heidän puolustusministerinsä vaati ennen Helsinkiä sellaisen armeijan luomista, jonka käytössä olisi 50 000-60 000 henkilön maajoukot, 300-500 lentokonetta (joista 150-300 hävittäjiä) ja viitisentoista sotalaivaa. Maajoukot saatiin, ja lennonjohto- ja sotilaallisen ilmakuljetuksen järjestelmät ovat tulollaan. Myös Romano Prodi puhuu euroarmeijasta ja vaatii sen henkilöluvun lisäämistä 150 000 sotilaaseen.
Nykyinen puheenjohtajamaa Portugali on asettanut ensisijaiseksi tehtäväkseen valmistella toimenpiteet niistä pysyvistä poliittisista ja sotilaallisista rakenteista, joista Helsingissä sovittiin. Se haluaa avoimesti myötävaikuttaa WEU:n toimintojen (mm. sotilasesikunta, satelliittikeskus ja turvallisuustutkimuksen keskus) liittämiseen EU:hun.
Portugalin puolustusministeri sanoo, että "meidän lopullinen tavoitteemme on suora yhteys NATO:n ja EU:n välillä". Portugalin Eurooppa-asioiden ministerin mukaan Portugalilla on vain yksi imperatiivi sen valmistellessa EU:lle uusia sotilaselimiä: "että malli kokonaisuudessaan on yhteensopiva NATO:lle annettujen sitoumusten kanssa".

Sitaatteja

EU:n nykyinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen puhemies ja NATO:n entinen demaripääsihteeri Javier Solana (joka on entinen rauhanaktivisti ja joka vuonna 1979 kirjoitti kirjan "50 syytä erota NATO:sta): "Tärkeä periaate, joka johtaa meitä EU:n poliittis-sotilaallisten rakenteiden luomisessa, on se, että ne ovat yhteensopivia NATO:n kanssa."
NATO:n nykyinen demaripääsihteeri ja Kosovon sodan aikainen Englannin haukkapuolustusministeri George Robertson: "Me voimme luottavaisesti sanoa, että Euroopan integraatioprosessissa on lopultakin alettu ottaa huomioon turvallisuus- ja puolustusulottuvuus."
NATO on antanut Robertsonille ja Solanalle yhteisen tehtävän pohtia linkkejä NATO:n ja EU:n välille.
EU:n ulkosasioiden komissaari Chris Patten kuulemistilaisuudessa ennen valintaansa komisaariksi: "Olen patriootti ja innokas atlanttisti, mikä ei ole ristiriidassa eurooppalaisen sitoutumiseni kanssa." Hän ilmoitti olevansa sitä samalla tavalla kuin ovat Javier Solana ja tämän seuraaja lordi Robertson.
Helsingin jälkeen Patten näki, että siellä tehdyt päätökset "eivät ole uhka NATO:lle". Hänen mielestään "Javier Solana, joka on yksi merkittävimmistä NATO:n pääsihteereistä, ei panisi nimeään minkään sellaisen politiikan alle, mikä vahingoittaisi sitä organisaatiota".
Komission puheenjohtaja Romano Prodi: "Kun puhuin euroarmeijasta, en laskenut leikkiä. Jos sitä ei haluta kutsua euroarmeijaksi, älköön sitä kutsuttako euroarmeijaksi. Sitä voidaan kutsua Margaretiksi tai sitä voidaan kutsua Mary-Anneksi tai sille voidaan antaa mikä nimi tahansa, mutta se on yhteinen pyrkimys rauhanturvatehtäviin. Se on ensimmäinen kerta, kun meillä on yhteinen, eikä siis kahdenvälinen, pyrkimys eurooppalaisella tasolla."
Javier Solana on hämmästyksekseen havainnut, että"myös ne jäsenmaat, jotka perinteisesti ovat olleet pidättyviä yhdessä panostamaan kansallisen itsenäisyyden sydänalueille", ovat muuttaneet kantojaan. Puolustusasioissa on nyt "poliittista tahtoa".

Minne tuuli kuljettaa?

Lipposen hallitus antoi 17.3.1997 eduskunnalle selonteon Euroopan turvallisuuskehityksestä ja Suomen puolustuksesta. Se on tuorein parlamentaarinen kannanotto asiaan.
Suomi on perustanut erityisvarustellun valmiusjoukon, joka voidaan lähettää ulkomaille muihinkin kuin rauhanturvatehtäviin. Perinteisissä rauhanturvatehtävissä on Suomesta ollut 40 000 henkilöä, ja niihin on osallistuttu aina YK:n mandaatilla ja kaikkien konfliktin osapuolten pyynnöstä. Suomen valmiusjoukko voidaan tulevaisuudessa mandatoida myös muilla kuin YK:n päätöksillä, ja se voi tehdä myös rauhaanpakottamista?
Lipposen edellisen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa (hutva) hyväksyttiin salainen päätös, jonka mukaan diplomaatit ja sotilaat saavat viedä Suomen niin lähelle NATO:a kuin on mahdollista ilman että joudutaan NATO:n (tai WEU:n) 5. artiklan piiriin. Siihen muodollisen jäsenyysrajapyykkiin saakka Suomea NATO-yhteensovitetaan.
Eduskunta on hyväksynyt Amsterdamin sopimuksen, jonka sanamuodot - varsinkin kriisinhallinnassa - riittävät kaiken sen tekemiseen, mitä EU:ssa nyt puuhastellaan yhteisen puolustuksen alalla. Jos nämä asiat tulevat esille uudessa HVK:ssa, ne tulevat esille siksi, että NATO:n kuulumattomat maat sitoututetaan tosiasiallisiin ratkaisuihin myös institutionaalisesti.
Lipposen kakkoshallituksen ohjelmaan otettiin NATO-optio. Ykköshallituksen ohjelmasta poistettiin se, että Suomen turvallisuuspolitiikan perustana on itsenäinen puolustus. Tilalle tuli "uskottava puolustuskyky". Liittoutumattomuuden Suomi säilyttää vain "vallitsevissa oloissa".
Jotta Suomen laki vastaisi EU:n tarpeita, rauhanturvalakia muutetaan presidentin virkaanastujaisten jälkeen niin että suomalaisille sallitaan myös rauhaanpakottaminen. Asiasta ei haluttu keskustelua vaalitaistelun aikana.
Voidaan sanoa, että eduskunta on hyväksynyt nykyisen yhteistyön NATO:n kanssa ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet. Siitä, ovatko kansanedustajat tienneet, minkä ovat hyväksyneet, ei ole varmuutta. Kansa ei ole tiennyt, miten meitä natotetaan, mutta se on kyllä sen vaistonnut: vain kolmannes suomalaisista haluaa NATO:on, mutta kaksi kolmannesta uskoo, että pian siellä ollaan.
Tarvitaanko vastarintaa?

EU:n ja NATO:n yhteistoiminta

- EU-maiden puolustusministerit rupeavat osallistumaan yleisten asioiden neuvoston kokouksiin.
- EU:ssa aletaan pitää epävirallisia puolustusministerineuvostoja, vaikka puolustus ei kuulu EU:n toimialaan.
- EU sallii NATO:n edustajien osallistumisen EU:n puolustusministereiden kokouksiin.
- WEU testasi kriisinhallinnan sodanjohtojärjestelmiä ja NATO:n resurssien käyttöä EU-johtoisissa operaatioissa CMX/CRISEX-harjoituksessa 17-23.2.2000. Siinä WEU:n ja NATO:n sodanjohtojärjestelmiä yhteensovitettiin. Suomi oli mukana.
- NATO antaa 1.4 lähtien Kosovon rauhanturvajoukkojen johdon Eurocorpsille, joka on viiden EU-maan (Ranska, Saksa, Espanja, Belgia ja Luxembourg) sotilaallista yhteistyötä. Se on uusi askel EU:n sotilaallisen roolin kasvattamiselle NATO:n sisällä. Suomalaiset joukot tulevat Eurocorpsin alaisuuteen.
- Eurocorpsin päämaja uudelleenorganisodaan laajempia tarpeita varten.
- On eurooppalaista puolustusmateriaaliyhteistyötä (WEAG), jossa Suomi on tarkkailijajäsen. Tavoite on täysjäsenyys. WEAG ja kaikki sen jäsenmaat saavat luettelon meidän ja muiden pienten maiden maa-, meri- ja ilmavoimien kaikkein yksilöidyimmistäkin materiaalihankkeista. Sitä kautta testaan niiden yhteensopivuus NATO-tavaran kanssa. Suomen hankinnoista tehdään 15 % tätä kautta. Vielä tärkeämpää on osallistuminen puolustuksen "eurooppalaiseen" tutkimus- ja kehittämistoimintaan (johon suuret NATO-maat eivät anna tärkeimpiä tietojaan).
- EU ostaa sotilaalliset vakoilupalvelukset NATO:lta, mutta poliittisessa tiedustelussa ja tiedottamisessa sillä on oma rooli. EU esimerkiksi avustaa avoimesti Milosevicin vastaista oppositiota materiaalisesti ja antamalla sen käyttöön mm. radiolähettimiä ja sanomalehtipaperia. Kysymys on myös siitä, milloin Ukrainassa - ja tarvittaessa Venäjällä - uskalletaan ryhtyä samaan.
- Itävallan tapaus saattaa viitoittaa tietä sille, miten kohdellaan niitä maita, joiden hallitukset eivät - joskus tulevaisuudessa - hyväksy kaikkea edellä mainittua.

Johtopäätöksiä:

1. EU:lle tulee yhteinen puolustus. Se on NATO-puolustus.
2. Suomi natottuu, kun sitä natotetaan.
3. Kaikki tämä tapahtuu laillisesti, mutta kansalaisilta salaa.
4. Näiden asioiden eteenpäin kuljettamiseen tarvitaan nykyisen kaltainen laajapohjainen hallitus

[ Etusivulle | seppanen@kaapeli.fi ]