EU:n militarisoimisen lyhyt historia
23.10.2002
EEC perustettiin tulliliitoksi. Jäsenmaille tulivat yhteiset
tullit suhteessa muihin maihin. Kun EEC:stä tuli Euroopan
yhteisö (EY), sitä alettiin jalostaa kohden talousyhteisöä.
Vähitellen syntyivät yhteismarkkinat, joilla ei erotella tavaroita
tai palveluksia tuotannon paikan mukaan.
Hollannin Maastrichtissa tehtiin 1990-luvun alussa unionisopimus,
jolla EY:stä tuli Euroopan unioni (EU).
Maastrichtin sopimuksessa EU:n toimialaksi lisättiin
yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP), mutta se
kuului alun alkaen ns. II-pilarissa jäsenmaiden tehtäviin,
eikä sitä siis yhteisöllistetty.
Amsterdamin sopimuksessa vuonna 1997 luun ympärille
kiedottiin lihaa ja perussopimukseen kirjoitettiin nykyinen
17. artikla (silloinen J 7):
"Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki
Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan
lukien toisen alakohdan mukaisesti asteittain määriteltävä
yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa johtaa yhteiseen
puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin
se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen
valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti."
Mitä tämä on?
Se on sitä, että EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassa
unionin toimialaan liitettiin myös puolustuspolitiikka,
joka on eri asia kuin puolustus (jonka EU:n Nato-maat
hoitavat Naton kautta). Se "saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen",
ja jos se johtaa, EU:sta tulee sotilasliitto. Jäsenmaiden
on kuitenkin päätettävä asiasta yksimielisesti EU-johtajien
huippukokouksessa Eurooppa-neuvostossa.
Teoriassa Suomikin voi, jos eliitillämme on siihen kanttia,
estää EU:n muuttumisen sotilasliitoksi. Merkkejä sellaisesta
itsetunnosta eivät Suomen johtajat ole osoittaneet.
Siitä, että EU:n rakenteisiin tulee sotilasliitto, on kysymys
silloin, kun puhutaan joustavuudesta: sopimukset ja
ylevät periaatteet joustavat. Jotta ne joustaisivat laillisesti,
sopimuksiin on otettu käsitteet rakentavasta pidättäytymisestä
päätöksenteossa. Silloin toisinajatteleva maa antaa muille
luvan edetä EU:n nimissä valitsemallaan tiellä. On puuhattu
myös voimistettua yhteistyötä (enhanced cooperation),
joka sallii jollekin isohkolle maaryhmälle oikeuden muodostaa
EU:n sisälle rakenteita edistämään niiden yhteistä asiaa,
esimerkiksi yhteisiä asehankintoja.
Mainitun 17. artiklan 2. kohdan mukaan kriisinhallintatehtäviä
ovat "humanitaariset ja pelastustehtävät, rauhanturvaaminen
sekä taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa, rauhaanpakottaminen
(peace making) mukaan lukien".
Mitä tämä on?
Se on sitä, että EU alkaa tuottaa itselleen kyvyn panna toimeen
ns. Petersbergin tehtäviä, jotka lueteltiin mainitussa
kohdassa. Niihin kuuluvat rauhanturvaamistehtävät, jotka ovat
rauhan turvaamista, mutta niihin kuuluu myös rauhaanpakottaminen,
joka on sotaa. Kun siinä yhteydessä puhutaan puolustuksesta,
tarkoitetaan myös hyökkäystä.
Artiklan 2. kohdan englanninkielinen sana "peace making"
käännettiin virallisella suomen kielellä - aikaisemmista käännöksistä
poiketen - sanaksi "rauhan palauttaminen", koska sopimuksen
hyväksymisen aikoihin Suomen rauhanturvalaki kielsi suomalaisilta
rauhaanpakottamisen. Enää se ei sitä kiellä. Lakia muutettiin,
jotta Suomi olisi tältä osin EU-yhteensopiva. EU omasta puolestaan
on näissä asioissa Nato-yhteensopiva. Tänään "peace making"
voitaisiin taas kääntää vapaasti rauhaanpakottamiseksi.
Amsterdamin sopimuksen mukaan neuvosto piti ulko- ja turvallisuuspolitiikan
tiukasti omissa käsissään (lue: suurten jäsenmaiden käsissä).
Suurista maista, jotka haluavat puhua koko Euroopan nimissä,
ei yksikään liene valmis todellisuudessa luopumaan omasta
ulkopolitiikasta. Ne haluavat koordinoida EU:n ulkopolitiikan
keskenään, mutta ilman pieniä maita. Siinä tarkoituksessa
Amsterdamissa päätettiin perustaa EU:n ulkopolitiikkaan ns.
korkean edustajan virka. Tehtävään nimettiin Naton pääsihteeri,
entinen Espanjan demariulkoministeri (ja muinainen rauhanaktivisti)
Javier Solana. Viestiä siitä, että jäsenmaat haluavat
pitää II-pilarin toimet pois komission yhteisöllisestä toimivallasta,
vahvistettiin nimeämällä hänet myös neuvoston pääsihteeriksi
ja alasajettavan WEU:n pääsihteeriksi.
Kun puhutaan EU:n kriisinhallintaoperaatioista, niistä päättävät
jäsenmaat eivätkä EU:n yhteisölliset elimet. Tältä osin EU
ei ole liittovaltio.
Kölnin huippukokouksessa edettiin nopeasti.
Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) korvattiin
Euroopan yhteisellä turvallisuus- ja puolustuspolitiikalla
(ETPP). Korvaamalla sana "ulkopolitiikka" sanalla "puolustuspolitiikka"
otettiin uusi askel hyökkäämisen suuntaan, mutta edelleen
heiluteltiin sotalippuja vain kriisinhallinnan alalla. EU:n
johtajat julistivat, että "me aiomme antaa Euroopan unionille
tarpeelliset välineet ja joukot panna toimeen ja toteuttaa
vastuunsa yhteisestä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta".
"Neuvostolla pitää olla mahdollisuus päättää kaikista
niistä ristiriitojen ehkäisemisen ja kriisinhallinnan tehtävistä,
jotka sopimuksessa Euroopan unionista on määritelty Petersbergin
tehtäviksi. Tämän saavuttamiseksi unionilla täytyy olla kapasiteetti
itsenäiseen toimintaan, jota tukevat uskottavat sotilaalliset
voimavarat, päätöksentekojärjestelmä niiden käyttämiseksi
sekä valmius tehdä päätöksiä toimimisesta kansainvälisissä
kriiseissä Naton toimintojen kärsimättä."
Sanottiin ensimmäisen kerran, että EU:n toimien "pitää olla
sopusoinnussa YK:n peruskirjan periaatteiden kanssa". Siitä
on sittemmin tullut jokaisen huippukokousasiakirjan lentävä
lause samoin kuin siitä, ettei EU ole luomassa euroarmeijaa.
Kun Kölnissä päätettiin alkaa "vahvistaa puolustuksen teollista
ja teknologista perustaa", se oli ensimmäinen hapuileva askel
kohden EU:n kehittämistä sotilaallis-militaariseksi kompleksiksi.
Ilmaistiin halu, että EU:n joukkojen pitäisi käyttää EU:ssa
valmistettavia aseita ja asejärjestelmiä, koska vallitsevan
käsityksen mukaan vahva aseteollisuus muodostaa tukevan pohjan
ulkoisille sotatoimille.
Ilmaistiin päättäväisyys "edistää Euroopan puolustusteollisuuden
uudelleenjärjestämistä niiden maiden kesken, jotka ovat siihen
valmiita". Sellaista valmiutta ei historiallisesti ole ollut,
vaan maat ovat pitäneet sotasalaisuudet visusti ominaan. Siihen
on niille tarjonnut mahdollisuuden EU:n perustamissopimuksen
artikla 296:
"Mikään jäsenvaltio ei ole velvollinen antamaan tietoja,
joiden ilmaisemisen se katsoo keskeisten turvallisuusetujensa
vastaiseksi.
Jokainen jäsenvaltio voi toteuttaa toimenpiteet, jotka se
katsoo tarpeelliseksi keskeisten turvallisuusetujensa turvaamiseksi
ja jotka liittyvät aseiden, ammusten ja sotatarvikkeiden tuotantoon
tai kauppaan."
Kölnissä WEU:n toiminnot päätettiin tuoda EU:n rakenteisiin.
WEU:sta kelpasi EU:lle turvallisuustutkimusinstituutti Ranskasta
ja Torrejon satelliittikeskus Espanjasta.
Ennen alasajoaan WEU ehti vielä testata kriisinhallinnan
sodanjohtojärjestelmiä ja Naton resurssien käyttöä EU-johtoisissa
operaatioissa CMX/CRISEX-harjoituksessa 17-23.2.2000. Kyseessä
oli esikuntaharjoitus, jossa ensimmäisen kerran yhteensovitettiin
WEU:n (eli EU:n) ja Naton johtojärjestelmiä. Se ei ollut Naton
rauhankumppanuusohjelman mukainen PfP-harjoitus, vaan ihan
sisäpiirin juttu. Suomi oli mukana, mutta esimerkiksi Venäjä
ei.
Nato piti samaan aikaan oman - 5. artiklan mukaisen - esikuntaharjoituksen.
Siitä, mitä siinä harjoiteltiin, ei Natoon kuulumattomille
EU-maille annettu tietoa.
USA:ssa seurataan erittäin tarkasti, millaisia sotilaallisia
päätöksiä EU:ssa tehdään. Kölnin loppujulkilausumaan kirjattiin,
että vaikka kriisinhallinta on EU:n itsehallinnollista toimintaa,
se ei tuota haittaa Naton toimille. EU:n toiminta on täydellisesti
Nato-yhteensopivaa. EU ei pysty toimimaan ilman Naton johto-
ja komentojärjestelmiä.
Helsingin huippukokous joulukuussa 1999 oli - liitoutumattoman
ja ennen niin rauhantahtoisen Suomen johdolla - ratkaiseva
alku EU:n käytännön militarisoimistoimille. EU:n rakenteisiin
päätettiin perustaa sotilaselimiä ja päätettiin alkaa varustaa
yhteisiä kriisinhallinnan joukko-osastoja: euroarmeijaa.
EU:n johtajat ilmaisivat "päättäväisyytensä kehittää itsenäistä
kykyä tehdä päätöksiä ja - milloin Nato kokonaisuudessaan
ei ole mukana - käynnistää ja johtaa EU-johtoisia sotilaallisia
operaatioita kansainvälisissä kriiseissä".
EU-johtoiset kriisinhallintaoperaatiot pannaan toimeen "käyttäen
hyväksi tai ollen käyttämättä Naton voimavaroja ja joukkoja",
mutta samalla "pitää välttää tarpeeton kaksinkertaistaminen"
(Naton toimintojen kanssa). Muistettiin myös Naton Washingtonin
päätös, jonka mukaan EU:n kriisinhallintaan voivat osallistua
Naton ei-EU-jäsenet ja muut kiinnostuneet maat. Naton jäsenmaat
sitoutuivat käyttämään Naton yhteisiä puolustuksen suunnittelun
elimiä toimintansa koordinoimiseksi, ja Natoon kuulumattomia
maita kehotettiin toimimaan rauhankumppanuusohjelman PARP-prosessin
mukaan.
Helsingissä jäsenmaat sitoutuivat siihen, että vuoteen 2003
mennessä ne saattavat 60 päivässä toimintakykyisiksi ja sen
jälkeen vähintään vuoden ajan pitävät yllä 50 000-60 000 henkilön
sotilasyksikköä, joka kykenee toteuttamaan kaikki Petersbergin
tehtävät. Tätä päämäärää kutsutaan nimellä Helsinki Headline
Goal, jonka sotilaallinen lyhenne on HHG.
Mistä johdettiin joukon suuruus 50 000-60 000 henkilöä?
EU:n jäsenmaissa on aseissa noin 2 miljoonaa sotilasta.
Heistä kuitenkin vain kymmenesosa on koulutettu ja varustettu
niin, että heitä voidaan käyttää kansainvälisiin (kriisinhallinta)tehtäviin.
Näistä 200 000 yhteistoimintakelpoisesta sotilaasta on nopeasti
käyttöön saatavissa vain noin 50 000. Niin ollen kriisinhallintatehtäviin
käytettävien eurojoukkojen määrä rajautui sen mukaan, että
käyttöön otetaan kaikki joukot, jotka ovat käyttöön saatavissa.
Tosi asiassa on kysymys 200 000 henkilön euroarmeijasta.
Kun Helsingin tavoitteeseen (HHG) kuuluu se, että joukkoja
valmistaudutaan ylläpitämään taistelutehtävissä vuoden ajan,
vaaditaan vaihto- ja korvausjoukot, jotka voidaan ottaa käyttöön
hitaammalla valmiudella. Kun oletus on, että yksi prikaati
on vuoden aikana yhden jakson kentällä, huollossa ja valmiudessa,
kussakin nelisen kuukautta, HHG-tavoite vuoden ajan kentällä
toimivasta 50 000-60 000 sotilaan joukosta on todellisuudessa
200 000 sotilaan armeija.
EU:n kriisinhallintatehtävien ohella jäsenmaiden armeijoiden
pitää hoitaa myös aluepuolustustehtäviä sen mukaan kuin on
sovittu Natossa. EU:n Nato-maat hoitavat ne Naton komentoketjujen
kautta ilman EU:n kriisinhallinnan välikättä.
Helsingin kokouksessa kiellettiin jälleen tekemisen kohteena
olevan euroarmeija. Sitä ei saatu kirjatuksi Helsingin huippukokouksen
liiteasiakirjoihin, mutta viime hetkillä Suomi kirjoitti sen
- muiden luvalla - puheenjohtajamaan loppupäätelmiin.
Siinä mielessä EU:n kriisinhallinnan iskujoukot eivät ole
euroarmeija, että joukot kootaan jäsenmaiden kasarmeihin eikä
yhteisiin eurokasarmeihin. Muuten kyllä. Komission puheenjohtaja
Romano Prodikin sanoi ääneen, että "kun puhuin euroarmeijasta,
en laskenut leikkiä. Jos sitä ei haluta kutsua euroarmeijaksi,
älköön sitä kutsuttako euroarmeijaksi. Sitä voidaan kutsua
Margaretiksi tai Mary-Anneksi tai sille voidaan antaa mikä
nimi tahansa, mutta se on yhteinen pyrkimys rauhanturvatehtäviin."
Helsingin loppuasiakirjassa jäsenmaat näkivät Euroopan puolustusteollisuuden
uudelleenjärjestelyn "vahvistavan eurooppalaisen teollista
ja teknologista puolustusperustaa".
EU:n sisään päätettiin Helsingissä perustaa seuraavat sotilaselimet:
1) Poliittinen ja turvallisuuskomitea, joka käsittelee
kaikkia ETPP:n kysymyksiä. EU-johtoisessa kriisinhallinnassa
tämä on ylikansallinen elin operaatioiden valvontaa ja strategista
ohjausta varten. Siinä jäsenmaita edustavat normaaliaikoina
niiden pysyvät edustajat. Siitä, mikä on EU:n korkean edustajan/neuvoston
pääsihteerin/WEU:n pääsihteerin Javier Solanan rooli tässä
komiteassa, ei ole selvyyttä. Tätä kautta puolustuspolitiikkaa
tekevät EU:ssa jäsenmaat, eikä sitä ole yhteisöllistetty.
Komissio on tältä osin ulkona EU:n päätöksenteosta.
2) Sotilaskomitea, joka koostuu armeijoiden komentajista
sekä heidän Brysseliin pysyvästi sijoitetuista kenraalitason
edustajistaan. Tämän elimen puheenjohtajaksi valittiin suomalainen
kenraali Gustav Hägglund äänin 8-7 (mutta äänestyksen
jälkeen 11 maata oli ilmoittanut kannattaneensa hänen valintaansa).
Hägglund on neuvoston virkamies, jonka palkan ja panssarimersun
maksaa Suomi. Hän edustaa EU:ssa jäsenmaita eikä EU:ta.
3) Sotilasesikunta, joka tukee sotilaallisella taitotiedolla
ETPP:n täytäntöönpanoa mukaan lukien kaikkien EU-johtoisten
sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden johtaminen. Se
valmistelee kansallisten ja monikansallisten joukkojen korvamerkitsemistä
ja vakinaistamista näihin tarkoituksiin.
Uudet elimet perustettiin neuvoston eli jäsenmaiden ministereiden
alaisuuteen. Niiden virkamiehet ovat neuvoston virkamiehiä,
joiden toimintaan ei ulotu parlamentin valvontavalta ja joiden
toiminnasta ei mikään kansallinen tai ylikansallinen parlamentaarinen
elin myönnä vastuuvapautta.
Kriisinhallintajoukkojen käytöstä neuvosto tekee päätökset
yksimielisesti (ilman että äänestyksestä pidättäytyminen estää
päätöksen tekemistä). Kaikki jäsenmaat voivat osallistua operaatioihin,
mutta pakkoa ei ole. On vain hirmuinen paine osallistua. Kustannusten
jaosta päästiin myöhemmin sopimukseen, jonka mukaan kukin
osanottava maa maksaa - Naton mallin mukaan - oman osallistumisensa
kustannukset ja sen lisäksi osuuden pienistä yleiskustannuksista.
Kun kriisinhallinta voi olla myös hyökkäystä, luvan siihen
voivat antaa joko jäsenmaiden hallitukset ohi EU:n elinten
tai sitten EU:n elimenä neuvosto.
Helsingin loppuasiakirjaan kirjattiin taas, että "unioni
myötävaikuttaa kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen
Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan periaatteiden mukaan".
Ei kuitenkaan päästy sopimukseen siitä, vaatiiko mahdollinen
hyökkäys toiseen maahan aina kansainvälisen yhteisön eli YK:n
mandaatin. Sotilaskomitean puheenjohtajan Gustav Hägglundin
tuore tulkinta on, että ei vaadi.
Kenraalimme legendaarisia lausahduksia Suomen natottamisen
näkökulmasta ovat lentävät lauseet siitä, miten "Suomi on
kaikilta olennaisilta osin valmis Naton jäseneksi ja me puhumme
Naton kanssa samaa kieltä" ja miten "Nato-jäsenyys olisi viiden
vuoden kuluttua vähän kuin Martta-yhdistykseen menisi. Se
olisi sitten vähän kuin ilmoitusasia, että tultiin mukaan."
Kun hän sanoi tämän vuonna 1999, viisi vuotta siitä on vuonna
2004. Vuosiluku on täsmällinen ajoitus sille, mitä tapahtuu
Suomen päässä (jossa hallitus ehdottanee niihin aikoihin Nato-jäsenyyttä),
mutta Naton päässä uusia jäseniä otetaan seuraavan kerran
vasta vuonna 2006.
Natolle ei kenraalimme anna suurta merkitystä. Hänen kokemuksensa
mukaan kaikki sen asiat päätetään USA:ssa.
Se, ettei EU:n operaatioille vaadita YK:n mandaattia, vaikuttaa
siihen, ettei Suomi (eikä Irlanti) voi oman rauhanturvalakinsa
mukaan osallistua niihin. Suomella on paineita muuttaa rauhanturvalakia
tältä osin; muutettiinhan sitä jo rauhaanpakottamisenkin osalta.
EU:n kriisinhallintajoukkojen toiminnalla ei ole alueellisia
rajoja. Hägglundin mukaan vain kriisin kulloinenkin skenaario
asettaa toiminnan rajat: lähelle lähetetään enemmän joukkoja
raskaammin aseistettuna, kun taas kauemmas voidaan lähettää
vähemmän joukkoja kevyempiin tehtäviin.
Helsingissä perustettiin myös ei-sotilaallinen kriisinhallintamekanismi
tehostamaan siviilikeinojen ja -resurssien eli poliisivoimien
käyttöä.
Helsingin tavoitteita (HHG) päätettiin edistää ulkoministereiden
yleisten asioiden neuvostoissa, joihin puolustusministerit
ottavat osaa. Tällä tavalla EU:n militarisointi eteni siihen
suuntaan, että myös puolustusministerit rupesivat osallistumaan
EU:n toimintaan toisin kuin aikaisemmin. Heille tuli keskeinen
rooli euroarmeijan varustelussa ja sen puutteiden poistamisessa
ns. joukkojenluovutuskokouksissa, joissa EU:n käyttöön osoitetaan
sotaväkeä, laivoja ja lentokoneita.
"Kaikki nämä toimenpiteet tehdään yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan
tueksi ja ne vahvistavat ja laajentavat unionin monipuolista
ulkoista roolia." Uusi supervalta tarvitsee - ollakseen uskottava
maailmalla - ulkoisen sotilaallisen roolin ja toimintakyvyn
näyttää lippua vierailla mailla.
Konventin puolustustyöryhmän papereihin oli kirjoitettu,
että "yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ETPP)
merkitsee, että ensimmäistä kertaa Euroopan unioni kykenee
käyttämään sotilaallisia joukkoja edistääkseen ja puolustaakseen
etujaan". Euroarmeijan avulla halutaan siis puolustaa EU:n
etuja EU:n ulkopuolella.
Suomen jälkeen EU:n puheenjohtajamaana toimi Portugal, jonka
tehtäväksi oli Helsingissä siirretty sen seikan arvioiminen,
vaatiiko EU:n pitkälle etenevän militarisoinnin jatkaminen
muutoksia perussopimuksiin. Militarisoimisellakin pitää olla
laillinen perusta.
Portugalin johdolla päädyttiin johtopäätökseen, että kriisinhallinnan
vaativimpiinkaan tehtäviin (lue: rauhaanpakottamiseen) ei
tarvita muutoksia EU:n perussopimuksiin; Amsterdamin sopimuksen
sanamuoto riittää. Sopimuksia pitää muuttaa, jos valtaa siirretään
neuvostolta upseereille, mutta sitähän ei EU:n kriisinhallinnassa
tehdä.
Lissabonin huippukokouksessa oli lehtitietojen mukaan
puhuttu siitä, mihin tarkoituksiin eurojoukkoja voidaan käyttää.
Niitä voidaan lähettää konflikteihin, joissa on kyse "etnisten
tai uskonnollisten ryhmien välisistä kiistoista, kilpailusta
vähistä resursseista valtioiden välillä ja kansojen liikkeistä
pois kotiseudultaan".
Jos nämä ovat euroarmeijan käyttötarkoitukset, kyseessä
eivät ole mitkään puolustusvoimat. Lissabonin virallisista
asiakirjoista ei kuitenkaan löydy kyseisiä mainintoja käyttötarkoituksista.
Portugalissa Feiran huippukokouksen loppuasiakirjaan
kirjattiin taas periaate, jonka mukaan EU haluaa vaikuttaa
kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen tavalla, joka on
sopusoinnussa YK:n peruskirjan kanssa. Se oli taas tyhjää
sananhelinää, kun EU valmistautuu hyökkäämään ilman YK:n mandaattia.
Feiran kokouksen liitteissä selvennettiin neuvoston toimintatapaa
operaatioiden käynnistämisessä sekä niiden eri vaiheissa.
EU:n ja Naton todettiin olevan luonteelta erilaisia järjestöjä.
Ilmaistiin halu niiden tasa-arvoisuudesta ja EU:n oikeudesta
omiin päätöksiin. USA:n epäluulojen hälventämiseksi sanottiin,
että Naton kanssa harjoitettavan yhteistoiminnan perustana
ovat yhteiset arvot, tasavertaisuus ja kumppanuus. Naton upseereita
pyydettiin arvioimaan Helsingin tavoitteiden toimeenpanoa.
Naton kanssa perustettiin neljä työryhmää, joiden tehtäväksi
tuli pohtia turvallisuuskysymyksiä, joukkotavoitteita, EU:n
mahdollisuuksia saada käyttöön Naton voimavaroja sekä EU:n
ja Naton keskinäisiä konsultaatioita. Rohkaistiin myös EU:n
jäsenhakija- ja Naton ei-EU jäsenmaita osallistumaan EU-johtoiseen
kriisinhallintaan.
Feiran jälkeen näytti siltä, että ns. joustavuus ja sen
mukana vahvistettu yhteistyö (enhanced cooperation) ulotettaisiin
myös puolustuksen alalle. Joustavuus oli tuohon aikaan EU:n
militarisoimisen muotisana.
Portugalin jälkeen Ranskan puheenjohtajakaudella 21.11.2000
pidettiin Brysselissä ensimmäinen ns. joukkojenluovutuskokous.
Siirryttiin sanoista tekoihin.
EU-maat korvamerkitsivät euroarmeijan käyttöön joukko-osastoja.
Niistä laadittiin luettelo (force catalogue). Joukot olivat
osin samoja, jotka oli jo yhteen kertaan luovutettu Naton
käyttöön. EU:n käyttötarkoituksiin luovutettiin 100 000 henkilöä,
400 taistelulentokonetta ja 100 laivaa. Suomi lupasi EU:n
käyttöön EU-johtoisiin operaatioihin 1 500 sotilasta, Ruotsi
900 ja Tanska ei yhtään. Suomi lupasi EU-joukkoihin myös miinalaivan.
Joukot luvattiin EU:n käyttöön, mutta niiden varsinaisesta
käytöstä päätetään joka kerta erikseen kansallisesti. Niin
ollen lupaus 100 000 sotilaasta ei vielä varmista sitä, että
johonkin tiettyyn operaatioon saadaan 60 päivässä 60 000 sotilasta.
Lupaukset luovat kuitenkin paineita lupausten pitämisen suuntaan.
Kokouksessa kirjattiin puutteita. EU-maat sitoutuivat kehittämään
strategisia joukkojenkuljetusvälineitä, komento- ja valvontakeskuksia
sekä niihin liittyviä informaatio- ja kommunikaatiosysteemejä
ynnä vakoilujärjestelmiä. Kentällä toimivien joukkojen toimintakyvyn
parantamiseksi tarvitaan etsintä- ja pelastusresursseja, suojaa
maasta maahan laukaistavia ohjuksia vastaan, täsmäaseita,
logistiikkaa ja erilaisia simulaattoreita.
Puutteiden korjaamiseksi pitää tarvita lisää "eurooppalaista"
sota- ja varusteluteollisuutta. Avainprojekteiksi katsottiin
laajarunkoisten kuljetuskoneiden (Airbus A 400M), merikuljetusalusten
ja joukkojenkuljetushelikoptereiden (NH 90) hankinnat. Myönteisesti
pantiin merkille joidenkin jäsenvaltioiden toiminta optisten
ja tutkasatelliittien (Helios II, SAR Lupe ja Cosmos Skymed)
kehittämisessä.
EU-maiden joukkojenluovutuskokousta seurasi kokous hakija-
ja yhteistyömaiden ministereiden kanssa, jossa saatiin lisää
lupauksia joukoista ja aseista. Jos joku maa haluaa EU:n jäseneksi,
sen oli hyvä näytellä aktiivista osanottoa sotilashankkeisiin.
Nizzan huippukokouksessa joulukuussa 2000 hyväksyttiin
yksityiskohtaiset asiakirjat EU-maiden sotilasyhteistyöstä
Naton kanssa, EU:n jäsenhakijamaiden kanssa ja Naton rauhankumppanuusohjelman
maiden kanssa sekä päätettiin yksityiskohtaisista säännöistä
EU:n omien sotilaallisten toimielinten työtavaksi ja siviilikriisinhallinnan
organisoimiseksi.
Ilmaistiin halu saavuttaa nopeasti EU-joukkojen toimintakyky
tavoitteena panna täydellisesti toimeen vaativimmatkin Petersbergin
tehtävät (lue: rauhaanpakottaminen) joukkojen käyttöön luovuttamisen,
niiden käytön ja "kestävän käytön" sekä kaikenlaisen yhteensopivuuden
näkökulmasta. Kun tavoitteeksi asetettiin "globaali tarkastelukulma
kriisinhallintaan", toiminnan kohteena on koko maapallo.
Sanottiin taas, että perusteilla ei ole euroarmeija. Siitä
täytyy olla kysymys, kun jatkuvasti joudutaan vakuuttamaan,
ettei siitä ole kysymys.
Naton voimavarojen ja joukkojen käyttöönsaanti ns. Berlin
Plus tavoitteen mukaan vaatii jokaisen yksittäisen Nato-maan
suostumusta yhteistoimintaan EU:n kanssa. Se taas vaatii vanhojen
vihollisten Kreikan ja Turkin sopua asiasta. Ensin oli sovun
tiellä Turkki, sitten Kreikka, joka oli tiukasti kannallaan
vielä syksyllä 2002.
Nizzassa todettiin, että jäsenmaiden kollektiivinen puolustus
kuuluu Naton mutta ei EU:n tehtäviin. Feirassa asetettua tavoitetta
"joustavuuden" lisäämisestä ei saavutettu, vaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa
se koskee vain päätösten täytäntöönpanoa, ei itse päätöksentekoa.
EU:n sallitaan kehittyvän sotilasliitoksi vain jäsenmaiden
(lue: suurten maiden) yksimielisellä päätöksellä. Joustavuus
olisi sitä, että joku maaryhmä saisi tuoda EU:n sisälle puolustuskysymykset
(ja Naton kovan ytimen) niin että puolustusasioissa jotkut
maat jäisivät sisäpiirin ulkopuolelle.
EU:n toinen joukkojenluovutuskokous Brysselissä marraskuussa
2001 oli itse asiassa niiden laadunparannuskonferenssi. Taas
olivat heti sen jälkeen koolla hakijamaiden ja Nato-maiden
ministerit.
Suomi nosti EU:n käyttöön luvatun joukko-osaston henkilömäärän
2000:een. Ruotsi pysyi 900 sotilaassa eikä Tanska vieläkään
antanut tanskalaissotilaita yhteisarmeijaan. Kokouksen jälkeen
poolissa, josta EU voi saada käyttöön joukkoja (ilman että
se voi itse päättää niiden käyttöönsaamisesta), oli 120 000
sotilasta.
Kokouksessa Suomi ilmoitti valmiutensa vastata yhteispohjoismaisen
kriisinhallintaprikaatin johtamisesta ns. NORDCAPS-yhteistyön
puitteissa. Se on erittäin likeistä Nato-yhteistyötä Nato-maiden
Norjan ja Tanskan sekä pohjoismaiden päällystakiksi asetetun
Ison-Britannian kanssa.
Ulko- ja puolustusministerit uudistivat kokouksessa vaatimuksen
Helsingin tavoitteiden täyttämisestä. Todettiin, että erityisponnisteluja
on tehtävä, jotta voidaan panna toimeen kaikkein vaativimmat
operaatiot. Päätettiin erityisestä EU:n sotilaallisen toimintakyvyn
suunnitelmasta (European Capability Action Plan), johon perustuen
halutaan rationalisoida jäsenmaiden puolustuspyrkimyksiä ja
luoda yhteensopivuutta kansallisten ja kansainvälisten projektien
kesken. Varusteluteollisuuden vahvistamisessa edetään alhaalta
ylös: jäsenmaat tekevät varusteluyhteistyötä vapaaehtoisuuden
pohjalta ja kansallisin päätöksin.
Puheenjohtajakaudellaan keväällä 2002 Espanja kutsui 17
työryhmää pohtimaan kriisinhallinnan puutteita yhteensä 24
erillisellä osa-alueella.
Samaan aikaan sotaharjoitukset jatkuivat.
EU:n ensimmäinen oma sotilaallinen esikuntaharjoitus CME
02 pidettiin 22-28.5.2002 Brysselin ja jäsenmaiden pääkaupunkien
välillä. Edelleen kysymys oli harjoituksesta, jossa ulkopuolisille
ei kerrottu, mitä harjoiteltiin: mistä päin tuli vihollinen
tai mihin päin hyökättiin.
Madridin huippukokouksessa juhannuksena 2002 yritettiin
päästä sopuun Kreikan ja Turkin kesken Naton resurssien käyttöönsaamisesta,
mutta kreikkalaiset pitivät päänsä, eikä se onnistunut. Tämä
kysymys oli nousemassa ajankohtaiseksi syksyllä 2002, sillä
EU:lle oli silloin tarjolla pääsy harjoittelemaan ensimmäistä
kertaa oikeaa EU-johtoista kriisinhallintaa kentällä. Makedoniassa
oli lokakuun lopussa päättymässä Nato-johtoinen Amber Fox-rauhanturvaoperaatio,
ja EU:lle tarjottiin tilaisuutta ottaa se johtoonsa ennen
kuin eteen tulevat vaativat hyökkäystehtävät.
Suomelle tilanne oli pulmallinen. Suomalaisjoukkojen osallistuminen
operaatioon olisi vaatinut lainmuutoksen: rauhanturvalain
mukaan Suomen osallistuminen vaatii aina YK:n mandaatin. EU
taas ei halunnut sitä. Se halusi pullistella omia sotilaslihaksiaan
ja tehdä suurvaltapolitiikkaa. Se halusi näyttää, että sillä
on kyky kriisinhallintaoperaatioon omalla päätöksellään ilman
YK:n mandaattia.
Suomessa lainmuutos niin, ettei YK:n mandaattia tarvita,
olisi rauhanrintaman näkökulmasta avannut portit mennä panemaan
toimeen myös vaativia operaatioita (lue: rauhaanpakottamista)
ilman YK:n mandaattia - mutta kuitenkin eduskunnan erillisen
päätöksen jälkeen. Monissa muissa maissa riittää pelkkä hallituksen
päätös. Parlamentti on EU-maiden hallituksille läpihuutojuttu.
Laekenin huippukokouksessa joulukuussa 2001 Belgian
puheenjohtajuudella päätettiin, että kriisinhallinnassa oli
saavutettu operationaalinen toimintakyky "joissakin operaatioissa".
Johtopäätös oli ennenaikainen. EU:lla ei ollut toimintakykyä
käytännön operaatioihin. Käytössä eivät olleet Naton resurssit
johtuen Kreikan ja Turkin kiistoista.
Asiakirjoihin kirjattiin taas, että ei olla luomassa Euroopan
armeijaa luominen. Sen, mikä ei ole euroarmeija, toimintakykyä
ilmoitettiin testatun erilaisin esikuntaharjoituksin.
Tärkein Laekenin päätöksistä oli EU:n perustuslain valmistelun
aloittaminen. Konventilta kysyttiin, pitäisikö Petersbergin
tehtävien toimialaa laajentaa.
| 