Lissabonin prosessista
UV 3/2002
EU:n ”strategiseksi tavoitteeksi” hyväksyttiin Lissabonin
huippukokouksessaan vuonna 2000 pyrkimys tulla maailman kilpailukykyisimmäksi
ja dynaamisimmaksi tietoon perustuvaksi taloudeksi.
Samanarvoisia tavoitteita ovat sen mukaan kestävä talouskasvu,
täystyöllisyys, köyhyyden vähentäminen sekä suurempi sosiaalinen
yhteenkuuluvuus.
Ne ovat hyviä tavoitteita, paitsi että EU:lla ei ole keinoja
niiden toteuttamiseksi.
Esteitä tiellä onneen ja hyvinvointiin
EU:n pyrkimyksille päästä asetettuihin tavoitteisiin asettaa
rajoituksia sen luonne. Sillä ei useinkaan ole toimivaltaa
useimmissa niissä talous- ja sosiaaliasioissa, joista se antaa
mahtipontisia julkilausumia. Kun toimivalta on jäsenmailla,
EU on niissä asioissa paperitiikeri.
EU:n budjetti on vain noin 1 prosentin jäsenmaiden
bruttokansantuotteesta, ja budjettivarat menevät suurimmalta
osin maatalous- ja aluepolitiikkaan. Niitä ei riitä uusiin
ja uudenlaisiin investointeihin ”tietoyhteiskuntaan”.
EU:n jäsenmaissa käytetään tieteen ja tutkimuksen rahoittamiseen
vähemmän rahaa (1,9 % BKT:sta) kuin käytetään USA:ssa (2,6
%) tai Japanissa (3,0 %). EU:n yrityksillä ei myöskään ole
käytössään niitä jättiläismäisiä sotatarviketilauksia, jota
USA:n hallitus antaa valtiontukena amerikkalaisyrityksille.
Rajoite on myös Dublinissa hyväksytty vakaus- ja kasvusopimus.
Se asettaa – kovan euron rahapolitiikan nimissä - katon valtion
velan käytölle kasvun siemeninä, ja rangaistusten uhalla kansantalouksia
deflatoidaan matalasuhdanteessa.
Kasvu- ja vakaussopimus
Portugal on ensimmäinen maa, jota uhkaavat huonon
taloudenpidon johdosta EU:n määräämät ”riittävän suuruiset”
sakot. Se on riittävän pieni, jotta sitä voidaan vaatia kiristämään
vyötä.
Vaikeuksissa ovat myös EU:n suuret jäsenmaat Saksa, Ranska
ja Italia (joiden osuus kolmisin on 70 % EU:n yhteisestä kansantuotteesta).
Englantilainen talouslehti The Economist kirjoittaa
siitä, miten isoja maita koskevat eri pelisäännöt kuin pieniä:
”Näiden kolmen maan pitäytyminen vakaus- ja kasvusopimukseen
on asia, joka todella kiusaa Brysselin virkamiehiä. Missään
näistä kolmesta suuresta ei odoteta julkisen budjettivajeen
ylittävän 3 % BKT:sta, mutta ne kaikki saattavat rikkoa sitä
osaa sopimuksesta, jossa kaikkia jäsenmaita vaaditaan pyrkimään
tasapainoiseen budjettiin normaaliaikoina. Kaikki kolme ovat
luvanneet saavuttaa tasapainon vuoteen 2004 mennessä, mutta
on yhä ilmeisempää, että ne tahtovat pyristellä irti tästä
koukusta.”
Ei siis ole puhettakaan siitä, että jäsenmaat ottaisivat
Lissabonin prosessin vakavasti.
EU elää kädestä suuhun eli suurten maiden vaaleista toisiin.
Lissabonin päätökset eivät elä kuin eurokraattien virtuaalielämää.
Vikaa metodissa?
Lissabonin prosessi on sitä, että EU:ssa halutaan
yksi ja sama kapitalistinen formaatti kaikille maille.
Lissabonin metodi on markkinoiden avaaminen. Jäsenmaille
annetaan vain yksi tapa toimia: yksityistää valtio. Talous-
ja sosiaalipolitiikkaa pitää koordinoida yksityisen sektorin
hyväksi.
Sama metodi ei kuitenkaan sovi kaikille. Hyvinvointipalvelujen
tuottamisella on eri maissa erilainen historiallinen perusta,
eikä pohjoismaiden tarvitse hävetä omaa malliaan.
Päin vastoin, meidän on puolustettava pohjoismaista mallia
Lissabonin prosessia ja kaikkien palvelujen kaupallistamista
vastaan.
| 