Lipponen ja liittovaltio
Pääministeri Paavo Lipponen piti Brüggessä
10.11.2000 ns. linjapuheen. Puheen ensimmäisiin
versioihin oli tiettävästi kirjoitettu selkeästi sana
"liittovaltio", jota hänen piti puolustaa,
mutta sitten oli arvioitu, että aika ei ollut vielä
kypsä sanoa sana ääneen. Nyt on kuitenkin saatu
virallinen lupa sanoa se ääneen.
Liittovaltion kannattajien poliittiset perusteet
projektille Suomen osavaltioitumisesta esitetään Esko
Antolan kirjassa, joka julkistetaan 23.11.2000. Lipponen
valmisteli esiintymisellään liittovaltion kannattajien
esiinnousua Suomessa.
Lipponen tunnusti Brüggessä tosiasian: Euroopan
unionista tehdään liittovaltio, eikä Suomi voi sitä
estää. Kun Suomi ei haluakaan sitä estää, voidaan
sanoa, että kansaa on petetty: kansanäänestyksen alla
se, mitä nyt on tapahtumassa, kiellettiin.
Kiinnitän huomiota mainittuun vaalipetokseen. Sen takia
liittovaltiolla ei ole Suomessa legitimiteettiä.
Liittovaltio on poliittisen eliitin valtaprojekti, jossa
eliitti hakee tukensa oman kansan sijasta
vierasmaalaisilta. Saksa ja Ranska haluavat olla - Jean
Monnetin hengessä - uuden liittovaltion johtoryhmä
(directoire). Jos ne eivät saa johtoasemaa,
liittovaltiota ei tule. Käynnissä ei ole mikään
demokratia- tai tasa-arvo-projekti. Tony Blairin sanojen
mukaan EU:sta puuhataan nyt supervaltaa.
Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmaan oli kirjattu
tavoite, jonka mukaan Euroopan unionia pitää kehittää
itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä. Se kohta
otettiin pois Lipposen toisen hallituksen ohjelmasta.
Sillä tavalla tehtiin tilaa kannanmuutokselle, jonka
Lipponen esitti Brüggessä omissa nimissään: EU:sta
tulee liittovaltio, ja Suomi tahtoo olla mukana siinä
kehityksessä.
Lipponen haluaa EU:lle yhteisen perustuslain.
Liittovaltioillahan on aina oma perustuslaki. Nizzassa
hyväksyttävä perusoikeuskirja on perustuslain alkio,
ja EY-tuomioistuimen tulkintojen kautta jo se saattaa
olla perustuslaki. Yhteisöllinen
perusoikeuskonventti-metodi, jolla perusoikeuskirja
valmisteltiin, oli pitkä askel väärään suuntaan
(poispäin) edustuksellisesta parlamentarismista.
Ratkaisevin kohta liittovaltion puolesta oli Lipposen Brüggen
puheessa se, kun hän puolusti unionin kehittämisen
mallina ns. yhteisömetodia (community-method). Siinä
on keskeistä päätöksenteon ylikansallinen luonne: päätökset
tehdään unionin omissa elimissä enemmistöpäätöksinä.
Sitä vastaan on pienten maiden mahdotonta puolustautua.
Kaikki federalistit kannattavat tätä tapaa, joka
poikkeaa hallitusten välisestä asioiden valmistelun
metodista.
On tarkasteltava perusteellisesti Lipposen ja Helsingin
Sanomien kantaa siitä, että vahva ja itsenäinen
komissio palvelee parhaiten pienten maiden etua. Miten
niin palvelee? Tätä mantraa ei ole toistaiseksi
tarvinnut perustella.
Yhteisömetodi perustuu komission valtaan. Vain sillä
on yhteisön asioissa aloiteoikeus. Lipposen mukaan sen
pitää toimia kuin kansallisvaltion hallitus, jonka on
tässä tapauksessa nautittava Euroopan parlamentin
luottamusta. Se muka edustaa maiden tasa-arvoa.
Kuitenkin Lipponen on hyväksymässä Nizzassa järjestelyt,
joilla Suomen edustajien määrää europarlamentissa
pienennetään nykyisestään.
Kummallisella tavalla ja Suomen kansalle asian
tarpeellisuutta perustelematta Lipponen hyväksyy
ennalta Nizzaa varten Suomen kannan, jonka mukaan hyväksytään
isojen maiden äänimäärien lisäys sekä niitä
suosiva kaksoisenemmistömenettely: määräenemmistöön
vaaditaan sekä äänten että asukkaiden enemmistö.
Hallitusvälisessä yhteistyössä Suomi voisi estää
oman valtansa vähentämisen, mutta sillä ei ole siihen
voimaa. Lipposella ei ole siihen henkistä voimaa, ja
siksi hänellä ei ole siihen tahtoa. Hän ei hae voimaa
Suomen kansalta.
Yhteisö-metodilla tehtävässä päätöksenteossa
pieni maa ei voi koskaan yksin puolustaa pienen maan
valtaa.
Komissio on virkamieskollektiivi, jossa tehdään
enemmistöpäätöksiä ilman että yhdelläkään
komissaarilla veto-oikeutta. Hallitusten välisessä
yhteistyössä jäsenmailla on tärkeissä asioissa
Nizzan jälkeenkin veto-oikeus.
Kun EU:ssa on pienten maiden enemmistö ja jokaisella
maalla on komissaari, komissiossa on pienten maiden
edustajien enemmistö. Ei ole kuitenkaan itsestään
selvää, että pienet maat ovat aina samaa mieltä ja
saavat komissarinsakin olemaan sitä mieltä. Jokaisen
komissaarin toimintaa rajoittaa virkavala, jonka mukaan
hän ei saa ajaa minkään maan etua.
Sitten on vielä suuri ero pienen ja pienen maan välillä,
esimerkiksi liittovaltiohenkisten Benelux-maiden ja
itsenäisyyttään puolustavien Ruotsin ja Tanskan
kesken. Lipponen on ainoana pohjoismaalaisena pääministerinä
tehnyt liiton Benelux-maiden kanssa, mutta hänhän
onkin liittovaltiomiehiä, joka etsii ystäviä kaukaa.
Sitten on testattava teesi siitä, että Suomen pitää
olla mukana EU:n kovassa ytimessä.
Näkemys vahvan komission tarpeesta on johdettu tästä
teesistä. On ensin päätetty, että Suomi halutaan
kovaan ytimeen, ja siitä ollaan sitten valmiita
maksamaan se hinta, että Suomi kannattaa EU:n
liittovaltioitumista. Jos ei ole valmis liittovaltioon,
vahva komissio ei ole pienten maiden etu.
Toiseenkin linjantarkistukseen varauduttiin Lipposen
toisen hallituksen ohjelmassa. Siitä on jätetty pois
edellisen hallitusohjelman kohta, jonka mukaan Suomi ylläpitää
itsenäistä puolustusta. Se, että ei kiinnitytä itsenäiseen
puolustukseen, on ns. NATO-optio. Itse uskon, että
Suomi liittyy NATO:on niin että ensin meistä tehdään
sotilaallisesti NATO-yhteensopiva (asevoimat natotetaan,
hallitus säilyy liittoutumattomana) ja varsinainen
NATO-jäsenyys tarjotaan meille poliittisena välttämättömyytenä
EU:n rakenteiden kautta.
Kun EU:ta militarisoidaan, se kehittyy suuntaan, jossa
sille rakennetaan yhteinen puolustus. Sitä varten
unionissa otetaan vuonna 2003 käyttöön euroarmeija,
jota kutsutaan kollektiivisiksi
kriisinhallintajoukoiksi. Joukot sen käyttöön
luovutetaan EU:n puolustusministereiden kokouksessa
Brysselissä 20-21.11.2000.
Euroarmeija, 200 000 miestä, on NATO-yhteensopiva. Se
panee toimeen rauhaanpakottamista, mikä merkitsee, että
näille interventiojoukoille voidaan antaa myös hyökkäystehtäviä.
Suomi on joutunut lyhyen ajan sisällä kääntämään
takin myös näissä asioissa. Feirassa Suomi hyväksyi
sen, että ns. joustavuus tai tiiviimpi yhteistyö
(enhanced cooperation) otetaan käyttöön myös
turvallisuuspolitiikassa ja puolustuksessa. Lipposen
kannanoton perusteella voidaan päätellä, että Suomi
ei halua olla sotilaallisen (NATO-)yhteistyön
ulkopuolella.
Kaikkeen tähän Lipposella ei ole valtuutusta Suomen
kansalta.
|
