EU:n liittovaltioitumisesta ja sen vastustamisesta

Esko Seppänen Lähiradiossa 100,3 MHz - 18.2.2001

Euroopassa kummittelee aave, liittovaltion aave. Monissa maissa EU:sta halutaan tehdä liittovaltio. Sitä vaaditaan aivan avoimesti ja julkisesti, ei kuitenkaan Suomessa.
EU-liittovaltiossa olisi pahinta se, että olisi keskusvalta ja tehtäisiin päätöksiä ylikansallisesti, suurten maiden ehdoilla. Siinä ei tunnettaisi demokratiaa.
On eri lajeja liittovaltioita.
Yksissä on vahva keskusvalta kuten USA:ssa. Se on monille esikuva Euroopan Yhdysvalloista siinä mielessä, että siellä keskusvallalla on monopoli vallankäyttöön politiikan kovissa asioissa, ennen muuta sodan ja rauhan kysymyksissä sekä talous- ja rahapolitiikassa. USA:n osavaltioilla on lainsäädäntövaltaa muun muassa vero- ja rikosasioissa, ja niillä on oikeus päättää jopa teloituksista eli yksittäisten kansalaisten hengenotosta, mutta päätettäessä hyökkäämisestä muihin maihin ne eivät voi vapauttaa oman osavaltion poikia lähtemästä keskusvallan sotiin.
On toisenlaisiakin liittovaltioita, joissa on löyhä keskusvalta tai ei juuri lainkaan keskusvaltaa niin kuin Sveitsissä. Siellä kantonit ovat itsenäisiä ja monista yhteisistä asioista päätetään kansanäänestyksin. Se on vapaiden ihmisten suoraa demokratiaa. Jos EU kehittyisi sellaisen liittovaltion suuntaan, mitä on Sveitsi, sillä supistettaisiin merkittävästi EU:n demokratiavajetta.
Kun vastustamme EU:n liittovaltioitumista, vastustamme keskusvallan vahvaa asemaa osavaltioiden ihmisten elämään. Eurooppa on niin suuri maanosa, että se, mikä on hyvää yksille, ei ole sitä toisille. On demokratian näkökulmasta pelottavaa, jos kaikki politiikka yhdenmukaistetaan valamalla poliittiset rakenteet samaan muottiin. Sillä tavalla ei EU kehity Sveitsin liittovaltiomallin ja paremman demokratian suuntaan vaan vahvan keskusvallan ja epädemokraattisen päätöksenteon suuntaan.
EU:ssa on epädemokraattista se, että on ylikansallinen, suuria maita suosiva päätöksenteko. Se on huonompaa demokratiaa kuin tulevien osavaltioiden, nyt vielä kansallisvaltioiden, nykyinen parlamentaarinen demokratia. Niinpä kun puhutaan EU-liittovaltiosta, on puhuttava demokratiasta, tai pikemminkin sen puutteesta, demokratiavajeesta.
On tunnustettava, että demokratiaa on yleisesti hyväksytyssä, legitiimissä muodossa vain kansallisvaltioiden demokratia. Ei ole ylikansallista demokratiaa, sellaista, jossa vähemmistöjen oikeudet turvattaisiin demokraattisesti niin että ne kokevat itse oikeutensa laillisiksi ja hyväksytyiksi. Nykyistä EU:ta rakennetaan poliittisella väkivallalla suurten maiden ajaessa omia tavoitteitaan pienten maiden kustannuksella.
Liittovaltion huonoin puoli pienen maan näkökulmasta on päätöksenteon ylikansallisuus: se että päätöksiä tehdään maiden väkilukujen suhteessa. Kun pienet maat luovuttavat itsemääräämisoikeutta, demokratiaa siis, EU:n keskusvallalle, ne eivät saa siltä vastineeksi yhtä paljon uutta demokratiaa sen tilalle, josta ne luopuvat.
Pienen maan näkökulmasta nykyisen kaltainen valtioliitto, se EU johon Suomi liittyi, on meille demokraattisempi kuin tuleva liittovaltio. Pienillä mailla on ollut veto-oikeus yhteisiin päätöksiin tärkeissä asioissa. Se, että on veto-oikeus, vaikka sitä ei olisi käytettykään, vaikuttaa päätöksentekoon. Nizzan huippukokous joulukuussa merkitsi veto-oikeuden kaventumista, mutta ei niin paljon, että EU olisi menettänyt valtioliitto-luonteensa ja muuttunut liittovaltioksi.
Liittovaltio on kuitenkin EU:n isojen maiden päämäärä. Sitä kautta se on EU:n lopullinen päämäärä, tavoite sinänsä. Siitä, millainen liittovaltio EU:n tulisi olla, ei Suomessa keskustella.
Nizzan huippukokous oli lyhyt askel liittovaltiotiellä, siihen suuntaan. Suurten maiden äänivaltaa lisättiin neuvostoissa enemmän kuin pienten, ja suurten maiden jäsenmäärää Euroopan parlamentissa kasvatettiin suhteessa pieniin maihin. Komissaarien henkilövalinnoissa pääkomissaarille annettiin aivan turhan päiten valtaa yli kansallisen päätöksenteon, ja sen johdosta kaikki tulevat komissaarit ovat liittovaltiohenkisiä. En ole kuullut kenenkään perustelevan Nizzan kokousta demokratian lisääntymisellä.
Ongelmallisin muutos Nizzassa oli se, että suuret maat saivat maiden väkilukuun perustuvan oikeuden estää niille epämieluisten päätösten synty. Ne maat, joissa asuu 62 % väestöstä, saivat määräenemmistöpäätöksiin veto-oikeuden. Niinpä kolme suurta liittovaltiohenkistä maata Saksa, Ranska ja Italia voivat estää kaikkien muiden maiden tahdon toteutumisen. Tietoisuus siitä, että ne voivat estää, vaikuttaa päätöksentekoon, vaikka mainittua oikeutta ei käytettäisikään.
Nizzassa lisättiin päätöksenteon ylikansallisuutta ja isojen maiden valtaa. Nizzan sopimuksen hylkääminen on tällä hetkellä tärkein vaihtoehto EU:n liittovaltioitumiselle. Suomi voi tehdä sen myös muiden puolesta, jos me tahdomme. Sopimus vaatii voimaan tullakseen kaikkien jäsenmaiden parlamenttien hyväksynnän. Jos se hylättäisiin Suomessa, Nizzassa toimeenpantu isojen maiden vallankaappaus ei toteutuisi muuallakaan. Nizzan sopimuksen hylkäys tekeisi hyvää eurooppalaiselle demokratialle.
Jos Nizzan sopimus kaatuisi, monissa maissa oltaisiin tyytyväisiä. Tämän päivän puheiden perusteella arvioin, että jopa kolmasosa meistä Euroopan parlamentin jäsenistä saattaa äänestää sitä vastaan. Tosipaikan tullessa joukko voi olla tätä pienempi, mutta ainakin tämän verran on europarlamentissa tyytymättömyyttä.
Niiden kansanedustajien, jotka eivät halua Suomea osavaltioksi liittovaltioon ja uuden keskusvallan alaisuuteen ja alamaisuuteen, tulee äänestää Nizzan sopimusta vastaan.
Poliittinen eliittimme, joka on kokoontunut Suomen eduskuntaan valtiopäivilleen, taitaa kuitenkin hyväksyä sopimuksen lähes yksimielisesti.
Miksi Suomen kansanedustajat käyttäytyvät EU:n laitumilla kuin kesyt lampaat?
Siksi, että kansanedustajien joukossa on sangen vähän periaatteellisia ihmisiä, sellaisia joiden mielestä kehitykseen pitää vaikuttaa puolustamalla demokratiaa. Poliitikot ovat huonoja niissä asioissa. Sen osoittaa Tanskankin esimerkki. Siellä liittovaltiohenkiset poliitikot olisivat hyväksyneet EMU:n ja oman rahan käytöstä poistamisen suurella enemmistöllä, mutta kansa äänesti - vastoin pelottelua - euron kumoon. Peloteltiin, että kruunu heikkenee ja pörssikurssit laskevat. Kävikin niin, että kruunu vahvistui ja pörssikurssit nousivat. Demokraattinen vaihtoehto Suomessa olisi se, että olisi aina kansanäänestys, kun kansanvaltaa siirretään keskusvallalle, EU:n tapauksessa Brysselin eurokraateille. Niin tehdään Tanskassa, vaikka EMU-äänestyksen jälkeen siellä tunnetaankin kansanäänestysväsymystä: kukaan ei nyt jaksa kamppailla, ei puolesta eikä vastaan. Siksi Tanskassa ei ole kansanäänestystä Nizzan sopimuksesta. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että demokratia on myös aika isotöinen juttu ja sen puolustamisessakin pitää välillä hengähtää.
Monet suomalaiset kansanedustajat uskonevat, että EU:sta tulee liittovaltio eikä sitä voi estää. He uskottelevat itselleen kansan valinneen kansanäänestyksessä Suomen kuljettavaksi liittovaltion tien. Tällainen asennoituminen on ominainen Suomen hallinnollis-poliittiselle eliitille: Suomi on yleisesti ollut EU:n kiltein jäsen. Kun neuvostossa on äänestetty, Suomi on pidättynyt äänestämästä tai äänestänyt harvemmin voittanutta esitystä vastaan kuin mikään toinen maa. Suomi on tällä tavalla mitattuna puolustanut vähiten omaa etuaan.
On myös keppihevonen, jolla isot maat ratsastavat Nizzan sopimuksen puolesta.
Ne haluavat EU:n laajenemista. Ainakin Saksa haluaa, sillä EU:n keskus ja painopiste siirtyisi laajenemisen myötä itään, Saksan markkinoiden suuntaan. Nykyisin EU on kallellaan Välimeren ja Atlantin suuntaan. Monet uskovat, että suostuessaan Maastrichtissa luopumaan Saksan markasta saksalaiset vaativat ranskalaisilta siitä hinnaksi sen, että Ranskan oli sitouduttava EU:n laajenemiseen. Ranskalaiset näyttävät maksavan Saksalle tätä hintaa, vaikka Ranskan ministerit luottamuksellisesti sisäpiirissä sanovatkin, ettei laajentumisesta mitään tule.
Isot maat kiristivät ennen Nizzaa pieniä maita: jos ette hyväksy meidän valtamme lisäämistä, tuhoatte laajenemisen. Pöljyyttään pienet maat menivät tähän halpaan. Tai sitten viisauttaan. Kun EU laajenee, se tekee sen hallinnoimisen mahdottomaksi ilman kovaotteista keskusvaltaa, ja siitä taas eivät kansa pidä. Ehkä laajenemisen nopeuttaminen on Paavo Lipposen nerokas suunnitelma EU:n tuhoamiseksi, vaikka hänen muut tekonsa eivät sellaiseen viittaakaan.
En suostu ymmärtämään, miksi EU:n pitäisi laajeta niin nopealla aikataululla, että uusia jäseniä pitää ottaa jo vuonna 2004 tai 2005. Tulollaan olevat uudet jäsenmaat ovat taloudellisessa ja sosiaalisessa kehityksessä niin paljon jäljessä nykyisiä jäsenmaita, että niiden kannalta - ja EU:n kannalta - olisi hyvä lykätä laajenemista pitemmälle tulevaisuuteen; olihan Suomikin ennen EU:n poliittista jäsenyyttä useita vuosia sen taloudellinen jäsen Euroopan talousalueen (ETA) kautta. Samanlainen järjestely sattaisi hyvinkin sopia jäsenyyttä hakeneille maille. Eli olisi ensin yhteensovittaminen, vasta sitten jäsenyys. Niinhän toimitaan muissakin asioissa, kuten Suomen liittämisessä NATO:on. Ensin on sotilaallinen ja poliittinen yhteensovittamisen, vasta sitten jäsenyys.
EU:n jäsenkandidaatit eivät ole yhtä nopeasti EU-kunnossa kuin Suomi on NATO-kunnossa.
Niitä, jotka uskovat nopeaan laajenemiseen, ei ole Brysselissä paljon; epäuskoa vaan ei saa sanoa ääneen. Saattaa olla, että laajeneminen ei toteudu nopeassa aikataulussa. Silloin ne, jotka ovat kiristämällä ajaneet sen hyväksymistä, saavat jättipotin: niiden valta kasvaa ilman että EU laajenee, mikä oli peruste sille, että niille annettiin lisää valtaa.
Laajeneminen olisi muutenkin mietittävä perusteellisesti Suomen näkökulmasta: onko EU:n laajeneminen - ja sitä yhä uusien maiden alistaminen EU:n isojen maiden valtaan - todella tärkeämpi asia kuin päätösvallan säilyttäminen omissa asioissa itsellä - ja hakijamaiden asioissa niillä itsellään. Jos ei ole, pitää hylätä Nizzan sopimus. Joka on demokratian puolella, hylkää sen. Miksi Suomi kannattaa EU:n nopeaa laajentamista?
Mielipidetiedustelujen mukaan Suomen kansa ei halua liittovaltioon. Monet kansanedustajat taas eivät näe sille vaihtoehtoa. He ottavat sen, mikä EU:sta tulee, annettuna, eivätkä he halua puhua Suomen osavaltioittamisesta; se sanakin kuulostaa niin rumalta. Sen sijasta, että luotaisiin Suomelle linjaa, jolla turvataan omat edut, monet poliitikot kieltävät koko asian: EU:sta ei muka ole tulollaan liittovaltio. Se on unihiekkaa äänestäjien silmille.
Liittovaltiokysymys pitäisi Suomessa politisoida. Se ei ole helppoa. Ei nimittäin ole merkittävää puoluetta, joka ei haluaisi Suomessa hallituspuolueeksi ja sitä kautta johtajilleen ministerinpaikkoja, olipa hallituksen politiikka mikä tahansa. Suomessa ovat hallituskelpoisia vain EU:n asian ajajat, sellaiset, jotka nielevät EU:n liittovaltioitumisen ja militarisoimisen ja jotka ovat valmiit natottamaan Suomen. Jos et toimi näin, sinut eristetään.
Puolueiden välillä ei Suomessa ole poliittisia eroja eikä yksikään puolue halua erottua joukosta tavalla, joka johtaisi sen sulkemiseen Suomen hallituksen ulkopuolelle. Oikeisto ja vasemmisto ovat samaa mössöä. Politiikka ei toimi.
Lipposen hallituksen ohjelmassa on varauduttu liittovaltion tuloon. Kun edellisen hallituksen ohjelmassa Suomen kanta EU:hun oli se, että sitä on kehitettävä itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä, tämä lause poistettiin nykyisen hallituksen ohjelmasta. Niin ollen EU voi Suomen nykyisen hallituksen puolesta kehittyä entistä enemmän liittovaltion suuntaan.
Muutos hallitusohjelmaan oli mietitty juttu, ja tässä tapauksessa sen oli miettinyt maamme pääfederalisti Paavo Lipponen. Hän saneli hallituspuoluekandidaateilleen hallituksen ohjelman ulko- ja turvallisuuspolitiikan osuuden, ja muiden oli se joko hyväksyttävä tai hylättävä. Nykyiset hallituspuolueet hyväksyivät, ja siksi ne ovat hallituksessa. Ne ovat siellä Lipposen ehdoilla.
Keskustan hampaattomuus EU-asioissa on - sen kannattajien EU-kriittisyydestä huolimatta - selitettävissä sillä, että seuraavissa hallitusneuvotteluissa myös se valmistautuu hyväksymään EU:n liittovaltioitumisen meille ulkoa annettuna asiana. Sen takia Suomessa ei ole todellista oppositiopuoluetta eikä oppositiopolitiikkaa. Keskustakin on EU-asioissa hallituspuolue.
Keskustelu EU:n liittovaltioitumisesta vaatisi median myötävaikutusta, mutta se taitaa olla suomalaisilta joukkotiedotusvälineiltä liikaa vaadittu. On tutkittu, että journalistit ovat keskimäärin EU-myönteisempiä kuin kansa, ja he antavat sen näkyä ja kuulua. He suostuttelevat kansaa alistumaan vieraan vallan alamaisuuteen, ja he ovatkin jo saattaneet onnistua tappamaan Suomen kansan itsenäisyystahdon. Suomalaiset poliittiset toimittajat, nuo pullasorsat jotka syövät poliittisen eliitin kädestä, ovat alamaisista alamaisimpia. Toimittajiltamme puuttuu perustietoja ja kielitaitoa. Se, että journalismissa ei eletä EU-reaaliajassa, voi olla myös mukavuudenhalua ja laiskuutta. Kukaan ei kysele perään, jos toimittaja monistaa vallan haltijoiden mielipiteitä. Ei kysele, kun maassa ei ole oikeaa oppositiotakaan.
Suomen kansa ei halua liittovaltioon, mutta pääministeri Paavo Lipponen haluaa. Hän on siinä merkityksessä federalisti. Hän kuitenkin välttelee tämän ruman sanan sanomista ääneen. Sanan sijasta Lipponen käyttää tekoja liittovaltion puolesta.
Kun Lipponen haluaa EU:lle oman perustuslain, se olisi liittovaltion perustuslaki. Siinä määriteltäisiin keskusvallan ja osavaltioiden suhteet, ja sitä kautta meille syntyisi uusi keskusvalta. Sellaisesta me olemme vapaita siitä lähtien, kun Suomesta tuli vuonna 1917 itsenäinen ja täysivaltainen kansakunta.
EU:ssa valmisteltiin viime vuonna liittovaltion perustuslain alkio: perusoikeuskirja. Valmisteluun osallistui 2 edustajaa jokaisen EU-maan parlamentista, 1 edustaja jokaisen jäsenmaan hallituksesta, 16 europarlamentin jäsentä ja yksi EU-komissaari. Mainittu asiakirja ei lisää mitään EU-kansalaisten oikeuksiin, mutta ei niitä myöskään vähennä.
Miksi se sitten tehtiin?
Se tehtiin ns. poliittisista syistä. Federalistit halusivat sillä tavalla aloittaa EU:n liittovaltioittamisen uuden vaiheen: perustuslain valmistelun. Lipposen himoitsema liittovaltion perustuslaki on ajankohtainen asia vallitsevissa oloissa.
Konventti tarkoittaa jonkinlaista kokousta, ja konventtimetodi on niin muodoin epämääräistä kokoustelua konventtiin valittujen henkilöiden kesken. Kokouksissaan perusoikeuskonventin 62 jäsentä tekivät jostakin - kukaan ei tiedä mistä - tulleisiin pohjapapereihin yli tuhat muutosesitystä, mutta yhdestäkään ei äänestetty. Lopputuloksestakaan ei äänestetty. Niin hyväksyttiin alle 62 ihmisen tahto 370 000 000 EU-kansalaisen tahdoksi.
Kun tiedetään, että osa konventin jäsenistä halusi hylätä huonot perusoikeudet, kyseessä oli alle 62 ihmisen tahto 370 miljoonalle. Kun ei äänestetty, ei tiedetä, kuinka monen ihmisen tahto se oli. Ei kuitenkaan niin monen, että menetelmä olisi demokraattinen.
Paavo Lipponen on ulkomailla puhunut Suomen suulla ja vaatinut EU:n tulevan kehityksen eli sen lisäliittovaltioitumisen valmistelua tällä samalla metodilla, konventtimetodilla. Se sopii federalisteille, liittovaltion asian ajajille. Euroopan järjestyneet federalistit ovat innoissaan siitä, jos ehdotetaan konventtimetodin käyttöä, ja niin on Lipponen tehnyt. Hän on sekä Suomen pääministeri että suurfederalisti vaatimalla EU:lle säädettäväksi liittovaltion perustuslain ja vaatiessaan asioiden valmistelun yhteisöllistämistä - ja siinä yhteydessä konventtimetodin käyttöä - päätösten viemiseksi kansallisen parlamentarismin ja demokratian ulottumattomiin.
Vanha yhteisö- eli community-metodi on sitä, että päätökset tehdään aina EU:n elimissä niiden voimasuhteiden mukaan. Ne voimasuhteet suosivat isoja maita. Federalistit ovat iät ja ajat vaatineet yhteisömetodia käyttöön päätettäessä EU:n tulevaisuudesta.
Uusi konventtimetodi on federalistien suosiossa jo ohittanut vanhan yhteisömetodin.
EU:ssa on maita ja maaryhmiä, jotka avoimesti julistavat halunsa eriarvoistaa EU:n jäsenmaat jakamalla ne kahden kerroksen väkeen: niihin, jotka käyttävät valtaa, ja niihin, jotka eivät. EU:n kovan ytimen muodostamisen strategiasta on selkeimmin puhunut entinen pääkomissari Jacques Delors, joka on federalistien politbyroon ideologiavastaava, eräänlainen vanhan EU-vallan suslovi. Oikea Suslov oli, se nuoremmalle väelle kerrottakoon, Neuvostoliiton ajalla maailman kommunistisen liikkeen pääideologi. Delors haluaa suurten maiden perustavan EU:n sisälle kovan ytimen, jolla olisi omat päätöksentekoelimet ja joka itse päätökset tehtyään sanelisi ne muille. Kovan ytimen maita olisivat ennen muuta EU:n kuusi perustajamaata. Nizzan kokouksessa tavoite EU:n kovan ytimen laillistamisesta eteni: suurten maiden vaikutusvaltaa lisättiin ja uusilla aloilla otettiin käyttöön ns. tiiviimpi yhteistyö, jota kutsutaan myös joustavuudeksi. Se tekee mahdolliseksi EU:n eritahtisen kehityksen. Nyt voi laillisesti syntyä kova ydin tai - asioista riippuen - kovia ytimiä. Ne ovat EU-liittovaltioitumisen avantgarde- ja pioneerijoukot.
Miten sitten on suhtauduttava Ranskan lähiaikoina esittämään uuteen aloitteeseen EU:n uudesta vallanjaosta? Eurooppa-ministeri Pierre Moscowici, kuulitte oikein: Moscowici, on jo lausunut idean julki, ja pääministeri Lionel Jospinin odotetaan virallistavan sen kevään kuluessa. Idea on, että Ranska haluaa Brysseliin pysyvän Eurooppa-ministereiden neuvoston käsittelemään jäsenmaiden puolesta EU-asioita. Kysymys olisi uudesta elimestä, jossa valtionpäämiesten luottohenkilöt käyttäisivät Brysselissä supervaltaa ylitse kaikkien muiden. Kun edellä mainittu suslovi Jacques Delors kannattaa tätä ideaa, asiaan lienee viisasta suhtautua niin, että Ranska haluaa tällä tavalla yhteisöllistää jäsenmaiden vaihtuvaministerististen neuvostojen työn. Tämä on siis Ranskan kavala juoni demokratian kitkemiseksi EU:sta. Ranska ei halua demokratiaa, koska he haluavat eriarvoisten maiden liittovaltion, ja se taas ei ole demokratiaa.
Paavo Lipposen mielestä komission valta on pienten maiden etu. Hänestä tulee liittovaltiomiesten suosikki, kun hän alkaa vastustaa Ranskan ehdotusta ja vaatii sen sijalle konventtimetodia ja vahvaa komissiota. Se, että komission valta on pienten maiden etu, on yhtä tyhjä lause kuin jos sanottaisiin Lipposen valinnan Suomen seuraavaksi EU-komissaariksi olevan Suomen etu. Siitä huhutaan. Kaikki suomalaiset eivät halua Lipposen liittovaltioon. Pienen maan näkökulmasta liittovaltioaate, jota levitetään yhteisöllisyyden sumuverhon suojassa, saattaa uhanalaiseksi täysivaltaisuuden kohtalomme kysymyksissä, jopa sodan ja rauhan kysymyksissä. Siitäkin on kysymys, jos toteutuu EU:n täysmilitarisointi, minkä parissa monet eurokraatit puuhastelevat EU:n neuvoston nykyisen ja NATO:n entisen pääsihteerin Javier Solanan johdolla. Niissä merkeissä liittoutumattoman maan Lipponen oli Nizzassa valmis EU-kielellä tiiviimpään yhteistyöhön ja joustavuuteen myös puolustusasioissa.
Vaihtoehto yhteisömetodille ja konventiometodille on se, että asioiden valmisteluun käytetään nykyisenlaista, mutta ei Ranskan tulevan ehdotuksen mallista, hallitusten välistä metodia. Se takaa pienille maille vaikutusvallan keskeisissä asioissa niin kauan kuin päätöksenteon veto-oikeudesta ei ole luovuttu. Sen kyljestä kyllä nirhaistiin Nizzassa taas uusi pala pois.
Lipposta avoimemmin, mutta ei Suomen suulla, on liittovaltiokehityksen puolelle asettunut europarlamentissa vihreiden Heidi Hautala. Hän on niitä eurovihreitä, jotka ensin käyttivät parlamenttiryhmänsä rahoja europuolueensa rahoittamiseen ja jotka - siitä kiinni jäätyään - vaativat nyt europuoluetuen laillistamista. Sen laillistamisen hyväksyi myös Lipponen joulukuussa Nizzan huippukokouksessa.
Europuolueiden merkitys kasvaa, kun ne rupeavat saamaan EU:n veronmaksajilta rahaa suostutteluun EU-liittovaltion puolesta.
Sitä kautta kasvaa sen asian poliittinen merkitys, että kokoomuksen europuolueen (Euroopan kansanpuolue, PPE) tavoitteeksi asetettiin järjestön Berliinin kokouksessa tammikuun puolivälissä EU:n kehittäminen liittovaltioksi. Kun kokoomus näin maan rajojen ulkopuolella haluaa Suomesta EU-liittovaltion osavaltion, sen puheet isänmaan asian puolustamisesta ovat epäuskottavia. Jostakin syystä kokoomus ei ole markkinoinut Suomessa europuolueensa uutta linjausta liittovaltion puolesta. Mistähän syystä se ei ole niin tehnyt?
Europuolueiden merkitys kasvaa siinä vaiheessa, kun eri maiden jäsenmäärää Euroopan parlamentissa pienennetään. Mitä vähemmän on jäseniä, sitä vähemmän on erilaisuutta. EU:n liittovaltioon syntyy ennen pitkää kaksipuoluemalli, jossa jäljelle jäävät konservatiivit ja sosialidemokraatit. Jos me haluamme vaihtoehtojen vähyyttä, tätä kautta me saamme sen.
Europuoluejärjestelmä toisi Suomeenkin ennen pitkää sen eurooppalaisen vaalilainsäädännön, joka perustuu listavaaliin: europuolueet asettavat listoilleen ehdokkaat siihen järjestykseen, jossa heidät valitaan, eivätkä kansalaiset voi siinä tilanteessa vaikuttaa siihen, kuka valitaan. Muissa EU-maissa on jo pääsääntöisesti käytössä tällainen vaalitapa, mutta Suomessa on vielä henkilövaali. Se on politiikan rikkautta eikä johda totalitaariseen kaksipuoluevaltaan. Että meille tulee Euroopasta listavaali, jos emme pane vastaan, on selvää. Ne, jotka asiasta EU:ssa päättävät, ovat itse tulleet valtaan listavaaleilla. Kansaa ei silloin tarvita kuin vaalikarjaksi.
EU-liittovaltiolle on tulossa liittovaltion raha. Vuoden kuluttua Suomen markka ei ole enää Suomessa laillinen maksuväline. EU-liittovaltiolle on tulollaan euroarmeija, joka saa myös hyökätä, ja Suomi on ilmoittanut antavansa 1 500 sotilasta sen käyttöön. Meitä suurempi Ruotsi antaa vain saman verran sotilaita, mutta Tanska ei sotilastakaan.
EU:ssa meihin kohdistuu yhteensovittamisen ja samanlaistamisen paine. Se pitää Suomen näkökulmasta sisällään liittoutumisen vaaran. Se on vaara, koska silloin meidät voitaisiin vetää mukaan muiden sotiin jopa kaukana EU:n rajojen ulkopuolella. Suomea yhteensovitetaan poliittisin ja sotilaallisin EU-rakentein NATO:on, joka on tunkeutunut EU:n rakenteisiin Helsingin huippukokouksessa perustettujen uusien sotilaselinten kautta. Suomen oikea NATO-jäsenyys antaa vielä kaikessa rauhassa odottaa itseään. Asia ei ole ajankohtainen "vallitsevissa oloissa". Hallitusohjelmassa sanotaan juuri näin: vallitsevissa oloissa. Huomenna on eri olot.
Kannattaisiko meidän, jotka uskomme maamme itsenäisyyteen ja täysivaltaisuuteen ja jotka pohjaamme turvallisuutemme liittoutumattomuuteen, siihen että meidän ei ole pakko osallistua muiden sotiin ja yhteisiin hyökkäyksiin muita maista vastaan, tehdä jotakin? Pitäisikö meidän elävöittää EU:n vastainen kansalaisliike tai perustaa uusi NATO-vastainen liike Suomen puolesta? Pitäisikö meidän ruveta keräämään nimikirjoituksia Nizzan sopimusta vastaan? Pitäisikö meidän ruveta vaatimaan kansanäänestyksiä Suomen kannasta NATO:n ja Suomen suhteesta EU:n liittovaltioitumiseen. Tarvitaanko Suomeen uusi puoluerajat ylittävä kansanrintama?
Puhelinnumeroni löytyy Helsingin puhelinluettelosta: 557 249. Jätä soittopyyntö.

[ Etusivulle | seppanen@kaapeli.fi ]