EU:n militarisoimisesta ja Suomen natottamisesta

Esko Seppäsen ohjelma Helsingin Lähiradiossa (100,3 MHz) 28.1.2001

EU:ta militarisoidaan, Suomea natotetaan

Kun EU liittovaltioituu, se on sitä, että yhä enemmän päätöksiä tehdään ylikansallisesti europarlamentissa tai EU:n neuvostoissa. Niissä on suurten maiden ylivalta, ja Nizzan huippukokouksen jälkeen asia on niin entistäkin enemmän. Nizzahan oli isojen maiden vallankaappaus. Kolme suurinta maata voi määrävähemmistöllä hylätä muiden maiden enemmistön muodostaman kannan. Valta ei ole vain valtaa tehdä päätöksiä vaan myös estää niitä. On kummallista demokratiaa, jos kolme maata voi estää kaikkien muiden maiden tahdon toteutumisen.
EU:ssa on hegemonia, ylivalta asioihin ns. yleisen mielipiteen muodossa, federalisteilla, niillä jotka haluavat liittovaltion ja jotka haluavat eriarvoistaa EU:n jäsenmaiden oikeudet ja jotka haluavat muodostaa sille sellaisen kovan ytimen, jossa vähemmistö johtaa enemmistöä. Suurimmat maat, paitsi ehkä Englanti, haluavat EU:lle, myös lisää yhteistä puolustusta. Ne haluavat militarisoida siviili-EU:n. Siinä tarkoituksessa ne jo kokoavat euroarmeijaa.
Suurimmat EU-maat ovat NATO-maita. NATO hoitaa niiden alueellisen puolustuksen mutta ei hyökkäystä. Euroarmeija onkin niitä operaatioita varten, joissa myös hyökätään.
Suomalaiset sotilaat ovat harjoitelleet sotaa NATO-maissa ja NATO-sotilaat Suomessa. Suomi on lähettänyt NATO-yhteensopivia Horneteja yhteisiin NATO-harjoituksiin. Suomen sotalaivat ovat valmiita osallistumaan kriisinhallintaan NATO:n laivojen kanssa. Suomalaisia siviililaivoja on varattu NATO:lle kriisiaikojen käyttöön. Samaan aikaan, kun Suomen armeijaa yhteensovitetaan sotilaallisesti NATO:n kanssa, Suomen kansaa yhteensovitetaan poliittisesti NATO:n kanssa. Eliitti puhuu jo NATO:sta kuin jokapäiväisestä leivästä.
Suomessa on tavanomaistettu puhuminen siitä, että EU:sta tulee liittovaltio tai että Suomesta tulee NATO-jäsen. Kun on ensin arkipäiväistetty epämieluisat asiat, niille voidaan myöhemmin hankkia laillisuus. Laillisuus on hallitsevan luokan poliittinen tahto. EU-jäsenyys ensin arkipäiväistettiin, ja vasta sitten oli vuorossa jäseneksi liittäminen. Se oli hallitsevan luokan poliittinen tahto.
Samoin käynee NATO-asiassa. Ensin sanotaan, ettei asia ole ajankohtainen "vallitsevissa oloissa"; Lipposen hallituksen ohjelmassakinhan sanotaan, että asia ei ole ajankohtainen "vallitsevissa oloissa". Mutta tulee uusia oloja, ja niitä odotellessa Suomea natotetaan. Niin ei tehdä välttämättä Suomen tai NATO:n päätöksin vaan ennen muuta EU:n päätöksillä, EU-sopimusten muodossa ja EU-elinten kautta.
Kun puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund sanoo, että EU:sta ei tule NATO:n korviketta, meidän on uskominen häntä. EU:sta ei tule NATO:n korviketta, vaan NATO sisäänrakennetaan EU:hun. EU:sta tehdään NATO-yhteensopiva. Sille annetaan sotilaallista voimaa toimia myös omien rajojensa ulkopuolella, jakoottavana olevien eurojoukkojen polittista johtamista tehdään läheisessä yhteistyössä NATO:n kanssa. Hägglund on kuitenkin oikeassa: EU:sta ei tule NATO:n korviketta, vaan EU:sta tulee osa NATO:a.
NATO edustaa pääomavaltaista, täsmäaseperusteista ja valikoivaa turvallisuutta. Se on yrittänyt - huonolla menestyksellä - asettaa jäsenmailleen velvoitteen, jonka mukaan 3 % BKT:sta pitää käyttää varusteluun. USA:n oma osuus on 3,2 %, EU:n varustelun keskimääräinen osuus kansantuotteesta on 2,2 % ja Suomen osuus 1,6 %. Suomen puolustusministeri Jan-Erik Enestam väittää, että NATO-puolustus tulisi meille halvemmaksi kuin omamme. Samaan aikaan sama mies vaatii Suomen armeijalle lisää rahaa. Tarvitaan uusia taisteluhelikoptereita.
Useimmat EU-maat ovat jo NATO:n jäseniä ja niillä on kohtalonyhteys toinen toiseensa NATO:n Washingtonin perussopimuksen 5. artiklan kautta. Siinä säädetään jäsenmaiden keskinäisistä turvatakuista: jos yhden kimppuun hyökätään, muut osallistuvat sotaan. NATO on perustamissopimuksensa mukaan "atlanttinen" puolustusliitto ja toimii Atlantin valtameren molemmin puolin, kuitenkin niin että amerikkalaiset ovat läsnä Euroopassa miehittämässä Saksaa mutta eurooppalaiset eivät ole läsnä Amerikassa. NATO on ollut puolustusliitto, joka ei saanut toimia omien jäsenmaidensa rajojen ulkopuolella, eikä se niin ollen ole voinut hyökätä. Mutta ajat muuttuvat, samoin sopimukset.
Huhtikuussa 1999 NATO:n perustamissopimusta täydennettiin järjestön 50-vuotisjuhlaistunnossa Washingtonissa. Kokouksessa hyväksyttiin kolme uutta jäsenmaata. Sillä tavalla hivuttauduttiin lähemmäksi Venäjän rajoja. Keskeisin päätös oli kuitenkin uusi strateginen konsepti, jossa uutta oli se, että nykyisin NATO saa myös hyökätä. Uutta oli myös se, että NATO otti itselleen oikeuden hyökätä omin päätöksinsä ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää.
Kansainvälisen oikeuden mukaan laillisia ovat hyökkäykset jotakin maata vastaan, jos niiden perustana on kansainvälisen yhteisön päätös. Niillä pitää olla YK:n tai ETYJ:in mandaatti. NATO ei ole avoin kaikille maille niin kuin ovat ETYJ tai YK, eikä se siksi ole kansainvälisen oikeuden tarkoittama yhteisö. Sen päätökset eivät edusta kansainvälistä oikeutta. NATO-maiden pommitukset Jugoslaviassa olivat kansainvälisoikeudellisesti laittomia. Kun sotaa keksittiin nimittää "humanitaariseksi interventioksi", se oli poliittinen - mutta ei juridinen - savuverho hyökätä laittomasti, hyökätä poliittisella voimalla.
NATO:lla on eurooppalainen pikkuserkku: Länsi-Euroopan unioni (WEU). Myös se - niin kuin NATO:kin - antaa jäsenilleen perustamissopimuksensa 5. artiklan mukaan turvatakuut. Se tekee ne NATO:n resurssein. Tästä NATO-sidoksesta johtuen - siis siitä että WEU-maat saavat myös USA:n turvatakuut - kaikkien WEU-maiden on oltava myös NATO:n jäseniä.
Suuret maat Ranskan ja Saksan johdolla yhdessä Italian ja Espanjan ja ehkä Englanninkin kanssa haluavat yhdistää WEU:n EU:hun. Siinä ovat taustalla myös ne sitoumukset, joita nämä maat ovat antaneet huhtikuussa 1999 NATO:lle hyväksyessään uuden strategisen konseptin ja nostamalla sotaliiton tehtävistä tärkeäksi kollektiivisen kriisinhallinnan: saa hyökätäkin. EU toimii nyt sen päätöksen toimeenpanemiseksi.
Isojen maiden ajama WEU:n ja EU:n fuusio on toteutumassa sillä tavalla, että WEU:n omat toimielimet lakkautetaan ja niiden tehtävät siirretään EU:lle. Kun WEU:n perussopimuksen viides artikla turvatakuista pantiin naftaliiniin, kaikkien EU-maiden ei ole pakko - vallitsevissa oloissa - olla NATO:n jäseniä. Paine, että kaikki olisivat NATO:ssa, on kuitenkin lähes käsin kosketeltava.
EU ostaa sotilaalliset vakoilupalvelukset NATO:lta, mutta poliittisessa tiedustelussa ja tiedottamisessa sillä on oma rooli. WEU-fuusion kautta EU:hun tulee myös sotilastiedustelu- eli vakoilutoimiala. Sen lisäksi EU-maiden sotilaat ja turvallisuuspalvelut tekevät salaista vakoiluyhteistyötä EU:n rakenteiden ulkopuolella. On paljon toimintaa, josta EU ei tiedä mitään, mutta sen jäsenmaiden sotilaat tietävät.
Kun Neuvostoliitto hajosi, NATO:lta katosi vihollinen. Oikeuttaakseen olemassaolonsa sen piti löytää itselleen uusia tehtäviä. Keksittiin nerokas idea rauhankumppanuudesta. Sen sotilaallinen tavoite oli NATO:on kuulumattomien maiden sotilasorganisaatioiden NATO-yhteensopivuuden ja NATO-toimintakyvyn lisääminen. Rauhankumppanuusohjelma oli NATO:n ottama aikalisä NATO:on pyrkivien maiden sisäänotossa. Sitä kautta NATO:on kuulumattomat maat - Suomi muiden mukana - natottavat itseään ilman että USA:n tai muiden NATO-maiden tarvitsee antaa niille turvatakuut.
Suomen tavoitteena on kyky osallistua kaikkiin NATO-johtoisiin - ja tulevaisuudessa myös EU-johtoisiin - ja rauhankumppanuuden nimissä tehtäviin kriisinhallintaoperaatioihin. Sitä varten Suomessa on muodostettu erityisvarustellut valmiusjoukot. Niiden kautta Suomi kehittää yhteiseen kriisinhallintaan ja mahdolliseen rauhaanpakottamiseen varatun joukon NATO-yhteensopivuutta.
Suomea natotetaan myös kirjainyhdistelmän "PARP" sisällä. PARP on yhteisöllinen suunnittelu- ja arviointiprosessi, jossa Suomen sotilaalliset standardit yhteensovitetaan NATO:n kanssa. On käynnissä PARP-projektin kolmas vaihe: käydään yhteisiä sota-ja esikuntaharjoituksia Suomen NATO-yhteensopivuuden testaamiseksi käytännössä.
Eurooppalaista puolustusmateriaaliyhteistyötä taas kuvaa kirjanyhdistelmä WEAG. Siinä Suomi on tarkkailijajäsen. Tavoite on täysjäsenyys. WEAG:in kautta NATO-maat saavat luettelon meidän maa-, meri- ja ilmavoimiemme kaikkein yksilöidyimmistäkin uusista materiaalihankkeista. Tätä kautta testataan niiden yhteensopivuus NATO-tavaran kanssa. Suomen puolustusvoimain uusista materiaalihankinnoista tehdään 15 % tätä kautta. Vielä tärkeämpää on osallistuminen WEAG:in "eurooppalaiseen" tutkimus- ja kehittämistoimintaan, jossa pienet maat antavat tärkeimmät sotilastietonsa suurille, kun taas suuret NATO-maat salaavat omansa.

EU:ta militarisoidaan NATO-yhteensopivaksi

Amsterdamin sopimus on riittävän kattava, jotta sen perusteella EU:lle voidaan kehittää yhteinen puolustus. Amsterdamissa puhuttiin vain yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kölnissä ja Helsingissä alettiin puhua enemmästä: ei vain ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vaan jo turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Sen jälkeen on alettu puhua jopa yhteistä puolustuksesta.
NATO:n 50-vuotisjuhlakokouksessa ennen Kölniä kriisinhallinta nostettiin NATO:n keskeisimpien tehtävien joukkoon. Siinä voivat olla mukana myös sellaiset maat, joihin USA:n turvatakuut eivät ulotu. Kriisinhallinta voi perustua - mutta sen ei tarvitse perustua NATO:n itse itselleen ottaman toimivallan jälkeen - kansainvälisen yhteisön eli YK:n tai ETYJ:in hyväksyntään.
Heti mainitun NATO:n juhlakokouksen jälkeen pidettiin EU:n Kölnin huippukokous, jossa otettiin edellä esitetyllä (mutta julkisesti vaietulla) tavalla käyttöön yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Kölnissä päätettiin myös "vahvistaa puolustuksen teollista ja teknologista perustaa". Monilla EU-mailla on nimittäin tavoite tehdä EU:sta sotilaallis-teollinen kompleksi, maailman kakkonen, heti USA:n jälkeen.
Helsingin huippukokouksessa jatkettiin Kölnin linjalla.
Helsingissä jäsenmaat sitoutuivat perustamaan ns. nopean toiminnan joukot, yhteisen kriisinhallinnan ja rauhaanpakottamisen iskujoukot, hyökkäysjoukot, joita voidaan hyvällä syyllä kutsua euroarmeijaksi. Helsingissä EU-maat sitoutuivat siihen, että ne ovat vuoteen 2003 mennessä valmiita 60 päivässä saattamaan toimintakykyisiksi ja sen jälkeen ylläpitämään vähintään vuoden ajan 50 000-60 000 henkilön sotilasyksiköt, jotka kykenevät toteuttamaan kaikki ns. Petersbergin tehtävät. Ne ovat kokoelma erilaisia kriisinhallinnan muotoja, mukaan lukien rauhaanpakottaminen.
Kun puhutaan 60 000 henkilöstä, pitää tietää, että tarkoitetaan kolminkertaista määrää väkeä. Kyseinen määrä sotilaita on nimittäin luvattu varustaa vuoden ajan. Näissä tehtävissä on sellainen kierto, että yksi joukko on varsinaisissa taistelutehtävissä vain 4 kuukautta kerrallaan. Samaan aikaan on toinen joukko levossa ja kolmas valmistautumassa sotaan. Siksi on niin, että jos euroarmeijan vahvuus on 60 000 henkilöä, se tarkoittaa töpinöineen ja kujetuksineen 200 000 henkilöä.
Euroarmeijan toiminnan rajoja eivät ole Euroopan rajat. Lissabonin huippukokouksen asiakirjoissa oli maininta, jonka mukaan eurojoukot voidaan lähettää konflikteihin, joissa on kyse etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisistä kiistoista, kilpailusta vähistä resursseista valtioiden välillä tai kansojen liikkeistä pois kotiseudultaan. Siis joidenkin ihmisten rotu ja uskonto tai joidenkin maiden luonnonvarat voivat olla peruste sille, että EU hyökkää.
Sitä, että voidaan hyökätä, kutsutaan virallisesti kriisinhallinnaksi, jolle - rauhaanpakottamisineen - on laillinen perusta EU:n Amsterdamin sopimuksessa.
Presidentti Tarja Halonen teki joitakin vuosia sitten ruotsalaisen ulkoministerikollegansa Lena Hjelm-Wallenin kanssa aloitteen EU:n yhteisestä kriisinhallinnasta. Tarkoitus oli hyvä. Suomi ja Ruotsi yrittivät estää EU:n täysmilitarisoinnin ja euroarmeijan perustamisen. Mutta kävikin hassusti. Halosen ja Hjelm-Wallenin aloitteesta nimittäin lähti kasvamaan EU:lle sotilaallinen ulottuvuus yhteisine valmiusjoukkoineen, yhteisine puolustusministereiden sekä puolustusvoimien komentajien kokouksineen ja yhteisine sotavarusteluhankintoineen. Pullon henkeä ei enää saatu takaisin pulloon, ja niin syntyy kaiken aikaa lisää paineita varustelubudjettien kasvattamiseen. Itse asiassa myös Tarja Halonen ulkoministeriaikanaan neuvoi EU-maita kasvattamaan varustelumenoja.
Tärkein asia on kuitenkin edelleen täsmentämättä: millä mandaatilla EU:n joukkoja päätetään lähettää taistelutehtäviin. EU:ssa ei ole päätetty, että sen iskujoukoilla pitäisi olla YK:n tai ETYJ:in mandaatti, lupa lähteä höökimään. EU:ssa ollaan NATO:n linjoilla, ja se on, että NATO päättää iskuista itse.
Tällä tavalla NATO syö kaiken aikaa YK:n arvovaltaa, YK:n, joka ei ole NATO:n kumileimasin. Se olisi, jos turvallisuusneuvoston päätöksenteko uudistettaisiin niin että Venäjältä ja Kiinalta otettaisiin pois veto-oikeus. Ei ihme, että NATO-maat haluavat uudistaa YK:ta siihen malliin.

Helsingissä päätettiin Euroopan unioniin perustaa uusia poliittisia ja sotilaallisia rakenteita

Pysyviä elimiä tulee kolme. Yksi on poliittisten ja turvallisuusasioiden pysyvä komitea, joka sijaitsee Brysselissä. Se muodostetaan jäsenvaltioiden korkean virkamies- tai suurlähettilästason edustajista, siviileistä.
Toinen pysyvä elin on kenraaleiden elin: sotilaskomitea. Se koostuu puolustusvoimien komentajista, jotka kokoontuvat Brysseliin pari kertaa vuodessa, ja kokousten väliaikoina heillä on EU:ssa omat pysyvät edustajansa. Suomen puolustusvoimain komentajaa edustaa paikan päällä tänä keväänä puolustusvoimaimme tuleva komentaja Juhani Kaskeala. Hän on Brysselin opissa.
Kolmas uusi pysyvä elin on sotilasesikunta. Se edustaa sotilaallista asiantuntemusta EU:n yhteisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, mukaan lukien EU-johtoisten sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden toteuttaminen.
Sotilaalliset elimet ovat vielä tänään väliaikaisia, huomenna pysyviä. Ne operoivat eurojoukoilla. Eurojoukot ovat euroarmeija.
Marraskuun lopussa järjestettiin Brysselissä joukkojenluovutustilaisuus, jossa Suomen puolustusministeri Jan-Erik Enestam luovutti euroarmeijan käyttöön 1 500 suomalaista sotilasta. Meitä isompi maa Ruotsi antoi vain saman verran, Tanska ei miestäkään.
EU:n kriisinhallintajoukot ovat NATO-yhteensopivat, osin samoja joukkoja, jotka on alistettu NATO:n johtoon ja komentoon. Kun lähdetään höökimään, se tehdään yhteistyössä NATO:n kanssa käyttäen hyväksi NATO:n vakoilu-, sodanjohto-, viestintä- ja esikuntaresursseja.
Nizzassa olisivat militaristisimmat maat halunneet EU:n sotilastoimeen lisää ns. joustavuutta, jota kutsutaan vahvistetuksi tai vahvennetuksi tai tiiviimmäksi yhteistyöksi. Se on pienen porukan avantgardea, etujoukon muodostaminen EU:n sisään yhteisön militarisoimistarkoituksiin. Nizza oli pienoinen, mutta vain tilapäinen takaisku militaristeille, joiden joukkoon kuuluu myös pieni ja sisukas Suomi saksalaismielisen pääministerinsä Paavo Lipposen johdolla. Nizzan jälkeen EU:ssa jatketaan isku- eli interventiojoukkolinjalla, mutta on sitä linjaa siinäkin. On niin paljon, että Ruotsin armeijan ylipäällikkö sanoo sen olevan ristiriidassa Ruotsin puolueettomuuden kanssa. Poliitikot kieltävät sen, mutta politiikassahan saa valehdella, jos on valta.
On kysymys isoista asioista.
Maailmaan saattaa olla tulollaan uusi sotilaallinen järjestys. Jos mennään niin pitkälle, että USA voidaan karkottaa Euroopasta, EU-maat halunnevat oman ydinasepelotetteen. EU-sotilasyhteistyössä voi olla myös kysymys europommista.
Suomen eduskunta on hyväksynyt Amsterdamin sopimuksen, jonka sanamuodot - kriisinhallinnasta rauhaanpakottamisineen ja mahdollisine yhteisine puolustuksineen - tekevät mahdolliseksi kaiken sen tekemisen, mitä EU:ssa nyt puuhastellaan puolustuksen alalla. Mitä Nizzassa haluttiin lisää, se oli joustavuus eli vahvistettu yhteistyö: lupa perustaa EU:n sisään kova sotilaallinen ydin yksien johdolla toisten mennä mukaan myöhemmin. Joillakin (NATO-)mailla on tarpeita tehdä EU:sta sotilasliitto.
Suomi ei ole sotilasasioissa niin itsenäinen kuin poliittinen eliittimme antaa ymmärtää. Lipposen kakkoshallituksen ohjelmaan otettiin ns. NATO-optio, kun edellisen hallituksen ohjelmasta poistettiin sanamuoto, jonka mukaan Suomen turvallisuuspolitiikan perustana oli "itsenäinen puolustus". Tilalle tuli "uskottava puolustuskyky", joka on ihan eri asia kuin itsenäinen puolustus. Hallitusohjelman mukaan liittoutumattomuudenkin Suomi säilyttää vain "vallitsevissa oloissa".
Voidaan sanoa, että eduskunta on hyväksynyt nykyisen yhteistyön NATO:n kanssa ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet. Kansalle ei kerrota suoraan, miten meitä natotetaan, mutta se on kyllä sen vaistonnut: vain kolmannes suomalaisista haluaa NATO:on, mutta kaksi kolmannesta uskoo, että tämä kehitys on Suomelle menoksi.
Vuosikymmenten aikana Suomi on osallistunut 22 sotilaalliseen rauhanturvaamisoperaatioon, ja niissä tehtävissä on ollut kaikkiaan 38 000 suomalaista. Perinteinen rauhanturvaamistoiminta on eri asia kuin kriisinhallinta rauhaanpakottamisineen.
Lipposen hallituksen ehdotuksesta eduskunta muutti rauhanturvaamislakia, jossa oli rauhaanpakottamisen täyskielto: suomalaisia joukkoja ei saanut käyttää rauhaanpakottamistehtäviin. Amsterdamin sopimuksessa Suomelle oli kuitenkin tullut velvoite osallistua myös rauhaan pakottamiseen, joka on aloitteellista ja aktiivista voimankäyttöä tai sillä uhkaamista. Siksi laistamme piti poistaa rauhaanpakottamisen täyskielto.
Eduskunnalle luvattiin, että jos Suomesta mennään rauhaa pakottamaan, sille pitää olla YK:n tai ETYJ:in mandaatti, ja että Suomen osallistumiselle eurojoukkojen hyökkäystehtäviin ulkomailla tarvitaan joka kerta erikseen eduskunnalta lupa.
On tavanomaistettu ja arkipäiväistetty kriisinhallinnan ujuttaminen normaalitoimintana Suomen kieleen. Aivan samalla tavalla kuin "puolueettomuus" kuihtui käytön puutteessa pois Suomen poliittisen eliitin puheista, nyt ollaan politiikkojen puhein sisäänajamassa valtiovallan normaalitoimintoihin yhteinen kriisinhallinta eli sotiminen maan rajojen ulkopuolella.
Helsingin huippukokousasiakirjojen liitteissä, ei itse tekstissä, sanotaan, että euroarmeija ei ole euroarmeija. Se tietysti tarkoittaa, että kyseessä on euroarmeija; muutoinhan asiasta ei tarvitsisi sanoa mitään. Kun euroarmeijan kulut pitää maksattaa kansalaisilla, puhutaan kauniimmin: ei sanota että rauhaanpakottaminen ja euroarmeija vaan kriisinhallinta ja eurojoukot. Samoista asiosita on kysymys.
Lipposen hallitus antaa tänä keväänä eduskunnalle selonteon Euroopan turvallisuuskehityksestä ja Suomen puolustuksesta. Siitä tulee tuore parlamentaarinen kannanotto EU:n militarisoimiseen. Jos saa ennustaa, Suomen eduskunta on militarisoimisen kannalla. Uuteen selontekoon kirjataan myös uusien taisteluhelikoptereiden hankinta. Suomi lisää varustelumenoja vie rautaa rajoille, mutta mille rajalle, kenen päätöksillä ja millä mandaatilla eli kenen luvalla, se kaikki on vielä auki. EU ei ole sitä meille kertonut, ja niin Suomi on mukana tässä kaikessa sokkona, pussi päässä.
Kansalaisten olisi omaehtoisella toiminnalla täytettävä se tyhjä tila, joka on syntynyt eliitin ja kansan turvallisuuskäsitysten väliin. Meidän on muodostettava luja kansalaismielipide Suomen itsenäisen päätöksenteon ja maan täysivaltaisuuden puolesta.

Sitaatteja:

EU:n nykyinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen puhemies ja NATO:n entinen demaripääsihteeri Javier Solana on sanonut: Tärkeä periaate, joka johtaa meitä EU:n poliittis-sotilaallisten rakenteiden luomisessa, on se, että ne ovat yhteensopivia NATO:n kanssa.

Solana on hämmästyksekseen havainnut, että myös ne jäsenmaat, jotka perinteisesti ovat olleet pidättyviä yhdessä panostamaan kansallisen itsenäisyyden sydänalueille ovat muuttaneet kantojaan". Puolustusasioissa on nyt "poliittista tahtoa.

NATO:n nykyinen demaripääsihteeri ja Kosovon sodan aikainen Englannin haukkapuolustusministeri George Robertson on sanonut:

- Me voimme luottavaisesti sanoa, että Euroopan integraatioprosessissa on lopultakin alettu ottaa huomioon turvallisuus- ja puolustusulottuvuus.

- Helsinki yhdistetään ikuisesti uuden eurooppalaisen puolustusidentiteetin syntymiseen.

- Helsingin kokouksessa sovittuja tavoitteita ei ole mahdollista saada aikaan nykyisillä resursseilla. Jos ne halutaan toteuttaa, eri maiden on myös annettava resurssit tähän. Minun tehtäväni pääsihteerinä on muistuttaa inhottavasta totuudesta, että puolustusta ei saa halvalla.

- Suomi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti päättävät itse, mihin haluavat sitoutua turvallisuuspolitiikassaan. Ne ovat osa Euroopan turvallisuusperhettä, ja niiden sotavoimia on sovitettu yhteen Naton kanssa.

EU:n ulkoasioiden komissaari Chris Patten on sanonut:

- Javier Solana, joka on yksi merkittävimmistä NATO:n pääsihteereistä, ei panisi nimeään minkään sellaisen politiikan alle, mikä vahingoittaisi sitä organisaatiota.

Komission puheenjohtaja Romano Prodi on sanonut:

- Kun puhuin euroarmeijasta, en laskenut leikkiä. Jos sitä ei haluta kutsua euroarmeijaksi, älköön sitä kutsuttako euroarmeijaksi. Sitä voidaan kutsua Margaretiksi tai sitä voidaan kutsua Mary-Anneksi tai sille voidaan antaa mikä nimi tahansa, mutta se on yhteinen pyrkimys rauhanturvatehtäviin. Se on ensimmäinen kerta, kun meillä on yhteinen, eikä siis kahdenvälinen, pyrkimys eurooppalaisella tasolla.

[ Etusivulle | seppanen@kaapeli.fi ]