EU-liittovaltio

Esko Seppäsen ohjelma Helsingin Lähiradiossa (100,3 MHz) 20.1.2001

Ohjelma alkoi katkelmalla Marseljeesia

Marseljeesi oli Ranskan vallankumouksen tunnuslaulu. Se on ollut toista sataa vuotta myös Ranskan kansallislaulu. Niillä, jotka tekivät Pariisissa vallankumouksen vuonna 1789, oli hyvä tarkoitus. Piti luoda tyhjästä käsitykset kansanvallasta ja demokratiasta. Piti kukistaa kuninkaiden yksinvalta ja aateliston harvainvalta. Piti siirtyä yleisillä vaaleilla valittuihin kansanjohtajiin. Piti keksiä tasavalta.
Edustukselliseen demokratiaan siirtyminen on ollut hidas prosessi. Ranskassakin päädyttiin jo parissa vuodessa takaisin lähtöruutuun: harvainvaltaan ja terroriin toisin ajattelevia vastaan. Giljotiini soi, kun vastavallankumouksellisilta, todellisilta ja kuvitelluilta, katkaistiin kaula pään väärän sisällön tuhoamiseksi. Hitaasti ja tuskaiselle tavalla on kehittynyt kansallisvaltioiden parlamentaarinen demokratia.
Ranskan vallankumouksessa ei saatu heti alkuun yleistä äänioikeutta vaan äänioikeus oli sidoksissa verojen maksuun. Suurimmilla veronmaksajilla oli parhaimmat valtiolliset oikeudet. Sillä perusteella muuten monet Suomen rikkaista olisivat tänä päivänä äänioikeudettomia. He ovat niitä, joita ei ole valittu vaaleilla. He käyttävät rahan valtaa markkinoilla.
Tänä päivänä eri maissa poliittinen eliitti pyhittää markkinat. Euroopan unionin perussopimuksissa suojataan markkinat kansanvaltaa vastaan. Eurooppalainen vasemmistokin näyttää luopuneen vallankumousihanteesta: valta kansalle. Siis kansalle, ei rahalle.
Verellä viitoitetun demokratian tiellä ollaan nyt sellaisessa tilanteessa, että kansalaiset (Ranskan vallankumouksessahan alamaisista tuli kansalaisia) hyväksyvät yleisesti kansallisvaltioiden demokratian (Ranskan vallankumouksessahan syntyi ensimmäinen kansallisvaltio). Kansallisvaltioiden demokratian tilalle ollaan nyt asettamassa EU-demokratia, josta kukaan ei ole vielä koskaan pystynyt kertomaan, mitä se on tai mitä se voisi olla. Ei ole ylikansallista demokratiaa, jossa kohdeltaisiin tasavertaisesti pieniä ja isoja maita, kansalaisia. Kansalaisena oleminen on tärkeä osa ihmisen itsetuntemusta. Nyt meille tuputetaan EU-kansalaisen olemista ja siihen olemiseen tyytymistä.
Euroopan unionissa on hegemonia, siis henkinen ylivalta, niillä, jotka haluavat tehdä siitä liittovaltion. Monissa maissa poliittinen eliitti sanoo - suorastaan huutaa - sen ääneen: EU:sta on tehtävä liittovaltio.
Suomenkin johdossa on niitä, jotka haluavat liittovaltion ja ovat siinä tarkoituksessa valmiita tekemään Suomesta osavaltion. Federalisteilla, jotka toimivat yhteiskuntamme johtopaikoilla, on kuitenkin yksi ongelma, ja se onkin sitten todella paha: Suomen kansan mielipiteiden pelossa he eivät uskalla puolustaa liittovaltion asiaa, omaa asiaansa, julkisesti.
Voidaan sanoa, että Suomea salakuljetetaan liittovaltioon. Se ei ole täysin totta. Itse asiassa se ei tapahdu salaa. Asiat sanotaan kyllä oikeasti ääneen, mutta eliitin kapulakielestä ei saa selvää. Kielenkäyttö ei paljasta, mistä on kysymys silloin, kun kysymys on liittovaltiosta. Kun eliitti viestittää kantaansa liittovaltion puolesta ja puhuu tällä EU-kielellä ja puhuu EU-mantran mukaan, se hankkii toiminnalleen laillisuuspohjaa - mutta ei saa sille legitimiteettiä eli yleistä hyväksyttävyyttä.
Kun propagoidaan EU-liittovaltion puolesta, sanojen merkitykset eivät välity ihmisten arkitajuntaan. Tietoisuuden ja tajunnan erot ovat niin suuret, että näissä asioissa eliitti ja kansa puhuvat eri kieltä. Eliitti puhuu EU-kieltä, joka ei ole suomen kieltä, vaikka se sitä muistuttaakin.
Euroopan konservatiivit, Suomesta kokoomuslaiset, pitivät tammikuun alussa vuosikokouksensa Berliinissä, Saksan liittovaltiossa. Siellä heidän europuolueensa, Euroopan kansanpuolue, päätti että sen tavoite on EU:n liittovaltio. Vaihtoehto oli, että tavoite olisi Euroopan Yhdysvallat. Sellaista vaihtoehtoa ei konservatiivien kokouksessa ollut tarjolla Suomen kokoomuslaisille, että puolustettaisiin kansallisvaltioita ja parasta tunnettua demokratian lajia: kansallisvaltion demokratiaa.
Olen hämmästynyt siitä, että Euroopan konservatiivien itse itselleen asettama yhteinen tavoite EU:n liittovaltiosta on Suomessa vaiettu. Asialle olisi kai saanut julkisuutta, jos kokoomus olisi sitä halunnut, mutta nyt se ei näytä halunneen. Kokoomus on maailmalla - kansalta salaa - liittovaltiopuolue.
Mitä demareihin tulee, demareihin, jotka ovat vihreiden ohella Euroopan liittovaltiohenkisintä väkeä, pääministeri Paavo Lipponen oli tyytymätön Nizzan hippukokouksen tuloksiin. Harvoille lienee käynyt selväksi, että hän oli tyytymätön Nizzan kokoukseen siksi, että siellä ei edetty tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti EU:n liittovaltioitumisen suuntaan. Lipponen olisi ollut valmis hyväksymään paljon enemmän liittovaltiota kuin Nizzassa hyväksyttiin. Itse asiassa Lipponen on EU:ssa yksi liittovaltiohenkisimmistä pääministereistä. Kansan sumuttajana ja EU-agitaattorina hän on Suomessa omaa luokkaansa.
Ennen Nizzan huippukokousta Lipponen löi henkiset hynttyyt yhteen liittovaltiohenkisten Benelux-maiden kanssa. Niinpä Belgian pääministeri Guy Verhofstadt saattoi sanoa Lipposen kanssa käymiensä keskustelujen jälkeen, että hänen ajatuksensa eivät juurikaan poikkea Lipposen ajatuksista. Federalismin johtohenkilön antama lausunto Lipposen federalismista on takuutodistus miehen laadusta: tämä mies on tulevaa EU:n komissaariainesta. Älkää luulkokaan, hyvä ystävät, että Lipponen on pyrkyvapaa tyyppi.
Yrittäessään tehdä Beneluxista Benefinluxin Lipponen hyppää Euroopan kartalla yli itsenäisyyttä ja täysivaltaisuutta arvostavien pohjoismaiden Brysseliin, yhteistyöhön EU:n federalistien kanssa. Kuitenkin Ruotsi ja Tanska olisivat meille sopivampia yhteistyökumppaneita. Meidän pitäisi tehdä pohjoismaista yhteistyötä, sillä yksin ollessamme - tai Saksan kainalossa - me olemme aina vallankäytön suuria häviäjiä. Suomalaisen ei ole hyvä olla alamainen.
Suomen lehtien kirjoitusten perusteella saattaisi luulla - televisiostahan ei enää voi asiatiedon välittäjänä edes puhua - että EU:n liittovaltioittaminen olisi pysähtynyt Nizzan kokouksessa, että Ranska olisi jotenkin onnistunut munaamaan käynnissä olleen prosessin. Hyvä federalistit, ei huolta, ei ole käynyt sinne päinkään.
Nimittäin on jo aloitettu vuoden 2004 uuden hallitusten välisen lisäliittovaltioitumiskonfrenssin valmistelu. Sitä ei kuitenkaan annettu EU:n puheenjohtajamaana aloittaneen Ruotsin tehtäväksi, vaan se annettiin Nizzassa Ruotsin ja sitä puheenjohtajamaana seuraavan liittovaltiohenkisen Belgian yhteiseen valmisteluun.
Me voimme luottaa Ruotsiin EU:n puheenjohtajana. Sen johdolla ei liittovaltioituminen etene. Mutta Lipposen liittovaltiohengenheimolaisten Belgia on kokonaan eri juttu. Niinpä seuraavat viralliset askeleet siihen suuntaan otetaan tämän vuoden lopussa Belgian puheenjohdolla Laekenin huippukokouksessa. Laekenissa on - vuoden 2004 hallitusten väliseen konferenssiin liittyen - tosi kysymyksessä.
Suomessa liittovaltiolta puuttuu legitimiteetti: kansan asialle antama yleinen hyväksyntä ja hyväksyttävyys.
Suomen EU-kansanäänestyksen alla KYLLÄ-puoli vakuutti suomalaisille, että ei tule liittovaltiota ja että oma rahakin säilyy. Me muistamme, miten asiat esitettiin. Meitä on paljon, joiden mielestä meille luvattiin itsenäisyys ja täysivaltaisuus, oma rahakin, EU:ssa.
Nyt Suomea kuitenkin viedään liittovaltioon kuin pässiä narussa.
EU:ssa on erilaisia kansakuntia, jotka puhuvat monia kieliä ja joilla on oma historia ja kulttuuri. Liittovaltioitumista on se, että EU yhdenmukaistaa ja samanlaistaa, että Euroopan koko kirjava kulttuuriperintö haalennentaan ja vaalennetaan yhteiseksi politiikaksi, yhteisiksi hallinnollisiksi määräyksiksi ja harmaaksi eurobyrokratiaksi.
Sellaisesta ajattelusta on osoituksena Euroopan parlamentin päätös, jonka mukaan kaikissa EU-maiden kouluissa pitäisi ottaa käyttöön yhteinen historian oppikirja. Maiden historiatkin siis halutaan yhdenmukaistaa ja samanlaistaa tavalla, joka on meille tuttu eräästä entisestä liittovaltiosta; Neuvostoliitossakin kaikki kansat olivat yhtä suurta perhettä, jolla oli yhteinen vallankumoushistoria, eikä muuta historiaa sallittu.
EU:sta on tulossa meille uusi keskusvalta.
Jotta keskusvalta saisi itselleen hyväksynnän ihmisten mielissä ja tajunnassa, se ottaa käyttöön yhteisiä tunnuksia ja symboleja. Niillä korvataan kansakuntien omat tunnukset. EU:n tähtikuvio on kaikille tuttu, tämän päivän nuorisolle paljon tutumpi kuin entisajan sirppi ja vasara. EU:lla on oma lippu, jolle on Suomessa määrätty yleinen liputuspäiväkin, toukokuussa. Liputus välittää suomalaisten tajuntaan viestin Brysselistä: hei, keskusvalta tulee, ja sen pitää olla sinulle rakas.
EU:lla on kansallislaulukin: ns. Euroopan hymni. Itse asiassa se ei ole mikään kansallislaulu, mutta poliittinen eliitti Brysselissä käyttäytyy niin kuin se olisi. Kun laulua soitetaan, eliitti nousee pystyyn ikään kuin kysymyksessä olisi kansallislaulu.
Mutta ei EU ole mikään kansa! Eikä se ole myöskään valtio! EU on projekti ylhäältä alas, hallitsevilta hallituille. Siitä yritetään tehdä liittovaltio, mitä se onkin päivä päivältä yhä enemmän. Kaiken kukkuraksi tämä uusi valta kutsuu EU:ta - aika rohkeasti ja väärin perustein - Euroopaksi. Sille on aivan sama - ja yhtä huono - peruste kuin USA:ta kutsutaan Amerikaksi.
Kun kysyin pääkomissaari Romano Prodilta, miksi hän nousee pystyyn ikään kuin soitettaisiin kansallislaulua silloin kun soitetaan Euroopan hymniä, hän vastasi, että "on aivan paikallaan, että Eurooppa-hymni esitetään tietyissä toimielinten (myös Euroopan parlamentin) tilaisuuksissa ja että komission jäsenet, kuten muutkin kansalaiset niin halutessaan, nousevat seisomaan osoittaakseen sitoutumistaan yhteisen hankkeeseen". Siisi osoittaakseen sitoutumistaan yhteisen hankkeeseen!
Kaikkien virkamiesten on osoitettava pystyyn nousemalla sitoutumista yhteiseen hankkeeseen. Yhteinen hanke on liittovaltio. Se on EU:n päämäärä, päämäärä sinänsä, ilman että kerrotaan mikä päämäärä se on.
Keskusvalta tuottaa vallankäyttöään varten tunnuksia, riittejä ja rituaaleja. Tunnuksillaan EU käy taistelua ihmisten tajunnasta: on vain yksi vaihtoehto. Pitää tuntua siltä, että yksi ainoa vaihtoehto on aina läsnä.
EU:n liittovaltioitumista on se, että päätöksenteossa käytetään ns. yhteisö- eli Community-metodia. Se on, että päätökset EU:n kehityksen suunnasta tehdään EU:n omissa elimissä - eikä kansallisissa parlamenteissa - EU:n voimasuhteiden mukaisesti. EU-voimasuhteet suosivat tiettyjä suuria maita.
Monet federalistit, Lipponen muiden mukana, haluavat vahvan komission. Vahva komissio edustaa EU:ssa yhteisöllisyyttä ja ylikansallisuutta. Komissaarit joutuvat kuitenkin antamaan EU:lle uskollisuudenvalan: he joutuvat lupaamaan, että he eivät edistä mitään muuta kuin EU:n asiaa. Paavo Lipponen ja muut federalistit haluavat komission nauttivan europarlamentaarista luottamusta ikään kuin se olisi hallitus, vaikka komissaarit ovat vain virkamiehiä.
Nizzassa Lipponen oli viimeisen yön pimeinä tunteina hyväksynyt periaatteen siitä, että eri maiden komissaarit valitaan entisen yksimielisyyden sijasta määräenemmistöllä ja että valinta tehdään pääkomissaarin hyväksymistä jäsenmaiden ehdokkaista.
Tulee mieleen muinainen Neuvostoliitto. Siellä venäläiset valitsivat monopolipuolueen keskuskomiteaan ja politbyrooseen myös muiden kansakuntien edustajat. Niin saatetaan alkaa tehdä myös EU:ssa. Maat saavat kyllä itse ehdottaa omaa komissaaria, mutta muut päättävät, onko ehdokas sopiva näille muille. Niin toimii liittovaltioväki.
Komissiolla on EU:ssa ainoana aloiteoikeus uuteen lainsäädäntöön, siis lakialoitemonopoli. EU:n parlamentilla ei siis ole aloiteoikeutta lakeihin, eikä se niin ollen ole oikea parlamentti. Kaikki muutokset muiden tekemiin ehdotuksiin vaativat aina taakseen suurten maiden edustajien tuen. Europarlamentissa on valta isojen maiden edustajilla, joita siellä on paljon. Europarlamentissa isojen maiden edustajat sanelevat ratkaisut pienille maille. Siksi on parempi, että valta säilytetään jäsenmaiden edustajilla neuvostoilla.
Venäjän vallankumouksen tunnuslause oli, että kaikki valta neuvostoille, mutta se ei toteutunut: ns. proletariaatti kaappasi vallan ryysyköyhälistölle omaksi vallakseen ja terrorikseen. EU:ssa olisi hyvä kokeilla sitä demokratian periaatetta, jonka punainen lokakuu nosti esiin: kaikki valta neuvostoille. Neuvostojen valta on EU:ssa demokraattisin tapa päättää asioista.
Mutta siinä merkityksessä Nizza oli isojen maiden vallankaappaus, että valtaa neuvostoissa siirrettiin isoille maille. Niiden valtaa lisättiin pienten maiden kustannuksella. Suomi ei vain suostunut siihen vain suorastaan esitti sitä.
Federalistit haluavat tehdä päätökset EU:n kehittämisestä EU:n elimissä. Se on ns. yhteisömetodi. Se on lisäliittovaltioitumisen metodi.
Viime vuonna federalistit osoittivat suurta luovuutta ja ottivat asioiden valmistelussa käyttöön uuden konventti-metodin, mikä lisää valmistelun yhteisöllisyyttä - ja siis liittovaltiohenkisyyttä.
Sillä tavalla EU:lle valmisteltiin erityinen perusoikeuskirja. Siitä innokkaimmat federalistit haluavat tehdä EU:lle perustuslain.
Konventtimetodi oli sitä, että oli kutsuttu koolle erityinen perusoikeuskonventti. Siinä oli kaksi jäsentä jokaisesta kansallisesta parlamentista, yksi edustaja kansallisista hallituksista, 16 europarlamentin edustajaa sekä yksi komissaari. Nämä 62 henkilöä valmistelivat perusoikeuskirjan 370 miljoonalle EU-kansalaisille niin, että siitä ei saa kansallisissa päätöksentekoelimissä muuttaa pilkunkaan paikkaa. Konventissa siihen esitettiin yli tuhat muutosesitystä, mutta yhdestäkään ei äänestetty. Asiakirja hyväksyttiin ns. kvasienemmistöllä: todettiin, ilman että äänestettiin, enemmistön olevan hyväksymisen kannalla. Se oli "on sovittu"-vaihtoehto: kansallisvaltioissa ei saanut muuttaa sanaakaan siitä, mitä oli sovittu ylikansallisesti ja epäparlamentaarisesti, epäselvästikin.
Lipponen haluaa, että vuoden 2004 hallitusten välisen kokouksen (HVK) valmistelu sekä mahdollisesti perustuslain valmistelu tehdään tällä tavalla konventtimetodilla. Se ei ole demokratiaa eikä edustuksellista parlamentarismia. Se on kylmää kyytiä kohden liittovaltiota niille, jotka haluavat puolustaa ainoaa tunnettua demokratian lajia: kansallisvaltioiden parlamentarista demokratiaa.
Perusoikeuskirja on liittovaltioasiakirja. Yritetään saada näyttämään, että EU antaa ihmisille oikeuksia, joita heillä ei ole kansallisvaltiossa. Halutaan kertoa, että EU on oikeuksien antaja, että hyvä EU on hyvä köyhille. EU:ssa perusoikeudet ovat kuitenkin vain rikkaiden julistus köyhien oikeuksista. Ne ovat arjen eurooppalaista kapitalismia; EU:han on kapitalismin nykyinen olomuoto Euroopassa.
Kun sanotaan, että EU.sta tulee liittovaltio, se on hieman harhaanjohtavaa: EU:han on jo monilla aloilla liittovaltio.
EU on jo liittovaltio maataloudessa, aluepolitiikassa ja kilpailun valvonnassa. Niillä aloilla sillä on yksinomainen toimivalta. Suomessa ei viljelijälle makseta penniäkään tukea ilman Brysselin lupaa. Bryssel taas suosii sellaista maatalouspolitiikkaa, että kunniassa on suurtuotanto eivätkä perhetilat. Ei ole ihme, jos tulee hullun lehmän tautia. Se on ihmisen ahneuden ja EU:n maatalouspolitiikan yhteistuote.
EU-liittovaltiolle on myös tulollaan oma raha, jonka arvoa kaitsee keskuspankki, jolla ei ole minkäänlaista demokraattista valvontaa. Meille tekee rahapolitiikan maailman epädemokraattisin keskuspankki, jonka kuusi johtokunnan jäsentä valvovat pankin hallintoelimissä itse itseään. Ei ihme, jos demokraattiset maat, joissa keskustellaan asioista, eivät lähteneet mukaan euroon.
EU:lla on EY-tuomioistuin, joka synnyttää sille perusoikeuskirjan, asetusten ja direktiivien kautta oman yhteisöllisen oikeuskäytännön. Usein se on uutta lainsäädäntöä. Tuomioistuin tulkitsee 20 000 laillista päätöstä, joita varten on kirjoitettu 85 000 sivua ylikansallista, osavaltioita sitovaa lakitekstiä. Kun asioiden valmistelu ja päätöksenteko yhteisöllistetään, myös se, jolla on tulkintavalta päätöksiin, käyttää valtaa. Niin ollen EY-tuomioistuin on yksi merkittävimpiä liittovaltioelimiä.
Tampereen huippukokouksessa Suomessa päätettiin EU:n monien oikeus-, turvapaikka- ja siirtolaisasioiden yhteisöllistämisestä - ja siis liittovaltiottamisesta.
Tulollaan on liittovaltion poliisi Europol ja EU:n yleinen syyttäjä.
Liittovaltioilla on myös yhteinen ulkopolitiikka, EU:llakin. EU:ssa se on yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. EU:lle ollaan kokoamassa euroarmeijaa pysyvien sotilaallisten EU-elinten johdettavaksi.
EU:n liittovaltioitumista on se, että yhä enemmän päätöksiä tehdään ylikansallisesti. Sitä on, kun sitovista päätöksistä äänestetään europarlamentissa tai neuvostoissa.
Tässä merkityksessä Nizza oli isojen maiden vallankaappaus.
EU:ssa on hegemonia federalisteilla, jotka haluavat eriarvoistaa EU:n jäsenmaiden oikeudet ja muodostaa sille sellaisen kovan ytimen, jossa vähemmistö johtaisi enemmistöä. Askel siihen suuntaan oli Nizzassa hyväksytty päätös, jonka mukaan kolme suurta maata (joista yhden pitää olla Saksa) voi määrävähemmistöllä hylätä muiden maiden enemmistön muodostaman kannan. Valta ei ole vain valtaa tehdä päätöksiä vaan myös estää niitä.
Kun liittovaltiolla on oma kansanedustuslaitos, EU:ssa se on Euroopan Parlamentti. Siinä isoilla mailla on paljon edustajia ja pienillä mailla vähän. Parlamentissa toimii neljä ylikansallista europuoluetta, joiden toimintaa EU rupeaa rahoittamaan europuoluetuella. Niiden hallitsema europarlamentti on vaatinut, että osa europarlamentin jäsenistä pitää valita ylikansallisilta eurovaalilistoilta, joille europuolueet asettavat ehdokkaat läpimenojärjestykseen. Isojen maiden edustajat valitsisivat silloin myös pienten maiden edustajat.
Tiedon saanti jäsentää yhteisön tietäviin ja tietämättömiin. Demokratiaa olisi julkisuus. EU taas on kuuluisa tiedon salaamisesta. Päätöksiä puolustusasioiden salaamisesta ei kuitenkaan aina tee EU, vaan myös NATO. Tiedon salaaminen on osa liittovaltion vallankäytön järjestelmää.
Seuraavassa ohjelmassa palaan tarkemmin EU:n militarisoimiseen ja Suomen natottamiseen.

[ Etusivulle | seppanen@kaapeli.fi ]