Pitkään jatkuvia suosionosoituksia
(KU 29.9.2000)
Olin Euroopan unionin nuoriso-orkesterin konsertissa
Euroopan parlamentin tiloissa Brysälässä. Paikalla
oli paljon ns. silmäätekeviä.
Konsertin ohjelmassa oli Verdiä, Bizetiä, Ravelia,
Brahmsia, Straussia, Tshaikovskia ja Gershwiniä. Totta,
oikein Gerschwiniäkin.
Konsertti alkoi kuitenkin van Beethoovenilla,
katkelmalla hänen yhdeksännestä sinfoniastaan. Monet
tietävät, mistä siinä pätkässä on kysymys:
Herbert von Karajan on sovittanut ns. ilolaulun
"Euroopan hymniksi". Se on ikään kuin
Eurooppa-valtion kansallislaulu, vaikka EU ei ole
Eurooppa, Eurooppa ei ole kansa eikä EU ole valtio.
Kun musiikki alkoi, pääkomissaari Romano Prodi ja muut
komissaarit ponnahtivat pystyyn. Muu yleisö seurasi perässä.
Näin olin ensimmäistä kertaa tilaisuudessa, jossa van
Beethoovenin sävellystä kohdeltiin kuin EU:n
kansallislaulua. Olin kauhuissani. Näin pitkälle on
tultu. EU liittovaltioituu. Se tapahtuu salaa ja
hivuttamalla. Ei missään ole päätetty, että EU:lla
on oma kansallislaulu. Sen sijaan Suomessa on kyllä päätetty,
että EU:n (kansallis)päivänä toukokuussa pitää
meillä liputtaa EU-lipuin.
Ne, joilla on valtaa, tekevät omasta työstään tärkeän
ja luovat sosiaalisia pakkoja muille haluten muiden
kunnioittavan ulkoisin tunnusmerkein valtaa ja sen
tavoitteitta.
Muistamme, miten muinaisen Neuvostoliiton aikaan
kommunistisen puolueen pääsihteeriä kohdeltiin
ulkomaillakin kuin valtionjohtajaa huolimatta siitä,
ettei hänellä aina ollut siihen liittyvää virallista
asemaa. Valta luo itselleen vallan tunnusmerkit, ja jos
on valtaa, se otetaan annettuna.
Muinaisen Egyptin aikaan ovelimmat kanssaihmiset keksivät
eriyttää toisistaan kätten työn ja pään työn ja
varasivat itselleen pään työt rupeamalla papeiksi.
Niin he vapauttivat itse itsensä ruuan tuotannosta ja pääsivät
muita helpommalla. He onnistuivat pyhittimään työnsä.
Vähän samasta asiasta on kysymys Euroopan unionissa.
Sen palveluksessa on noin 30 000 eurokraatin muodostama
papisto, joka pyhittää keskusvallan. Sitä on se, että
rupukansa pakotetaan nousemaan seisomaan, kun soitetaan
heidän laulunsa, jonka he ovat - ilman tarjouskilpailua
- varastaneet van Beethoovenilta.
Muinaisessa Neuvostoliitossa kaikki taputtivat kaikissa
kokouksissa yhtä aikaa riippumatta siitä, mitä oli
mielessä. Kokousselostuksiin merkittiin sitten
"suosionsoituksia" tai "pitkään
jatkuvia suosionosoituksia".
Euroopan parlamentinkin asiakirjoihin merkitään
komissaarien puheiden selostuksissa niihin kohtiin,
joissa kuuluu taputtaa, että
"suosionosoituksia".
Jos me voisimme luottaa siihen, että Suomen hallitus ja
Helsingin Sanomat (Yleisradiosta puhumattakaan)
puolustavat isänmaan etua, nämä vallan ulkoiset
tunnusmerkit eivät olisi merkityksellisiä. Minäkin
taputan usein erilaisille esityksille muodon vuoksi.
Niin tekivät eestiläisetkin ollessaan osa
Neuvostoliittoa.
Ongelma on, että kotimaisiin päätöksentekijöihin ei
voi luottaa. He ovat demareiden ja vihreiden johdolla
viemässä Suomea liittovaltioon. He ovat
militarisoimassa Euroopan unionin. He ovat valmiita lähettämään
sotilaita taistelutehtäviin EU:n rajojen ulkopuolelle
ja tekemään Suomen äitien pojista sanakarivainajia.
Toisaalta olen sitten sitä mieltä, että
sankarivainajia olivat ne, jotka puolustivat Suomen
itsenäisyyttä, mitä taas eivät tee ne, jotka
puolustavat NATO-johtoisissa rauhaanpakottamistehtävissä
Euroopan ulkopuolella USA:n halpaa öljyä tai
taistelevat islamia vastaan.
Vasemmiston tehtävä on puolustaa demokratiaa. Ei ole
muuta vasemmistolaisuutta kuin demokratian ja
kanssaihmisten hyvän sosiaalisen voinnin puolustaminen
ja rauhan puolustaminen väkivaltaa vastaan?
Niissä merkeissä haluan säilyttää Suomessa
eduskunnan vallan. Niinpä en hyväksyisi - pilkunkaan
paikkaa muuttamatta - sellaista pakettia Euroopan
perusoikeuskirjaksi, josta nyt tehdään epädemokraattisin
menetelmin EU-liittovaltion perustuslakia seuraksi van
Beethoovenin kansallishymnille.
Enkä niin muodoin ymmärrä niitä vasemmiston
ministereitä, jotka ehdoin tahdoin uhmasivat eduskunnan
valtaa Suomen Pankin johtokunnan jäseniä valittaessa.
Kaiken tapahtuneen jälkeen Helsingin Sanomien ehdokas
Sinikka Salo on ihan hyvä valinta, mutta prosessi on häpeäksi
Suomen vasemmistolle.
Hallitusvalta tuottaa kansalle ylösnousemista ja
taputustehtäviä.
|
