EU, tietoyhteiskunta ja tutkimus

Euroopan parlamentin jäsen Esko Seppänen EU-kalaprojektin FAIR CT-97-3508 päätöstilaisuudessa Kiikalassa 25.11.2000

Elämme suurten tieteellisten löytöretkien aikaa. Informaatioteknologia on mullistanut maailman markkinat, mutta yhteiskunnallinen muutos ei ole pelkkää teknologiaa. Yhteiskunnat joutuvat sopeutumaan uuteen tilanteeseen järjestäytymällä uudelleen, ja siksi tieteen uusien maanosien löytäjien pitäisi tietää entistä enemmän myös sosiaalisesti eikä vain teknisesti.
Yhteiskunnallinen muutos ei ole vain teknologinen. Nokia-optioilla on enemmän yhteiskuntapoliittisia vaikutuksia kuin yhtiön tuotteilla? Kännykkäsukupolvet vaihtuvat, mutta optioin aiheutettu tulonjakomuutos on pysyvä. Sillä on vaikutusta sosiaaliseen perimään.
Politiikka on tänä päivänä viihteellistä, subjektiivista - ja samalla subjektitonta - sekä elämyshakuista. Se johtuu median, ei politiikan, tarpeista. Jos tutkijat antavat periksi, tiede kehittyy samaan suuntaan. Ihanne olisi tiedeperustainen ja tiedevetoinen politiikka, mutta se on liikaa vaadittu. Politiikassa ei ole yhtäältä/toisaalta-ulottuvuutta.
Tiede on perusolemukseltaan epädemokraattista. Ei voida päättää äänestämällä, mikä on tiedettä tai mikä tutkimustulos on oikea. Tieteen tulosten pitäisi kuitenkin olla julkisesti arvioitavissa. Se on tieteen demokratiaa. Siinä merkityksessä julkisesti rahoitettu tiede on demokraattisempaa kuin yritysten rahoittama tiede, jossa tutkijoille maksetaan siitä, että he eivät julkista tutkimustuloksia.
Julkisesti kustannetun tutkimuksen maksajien eli kansalaisten on perusteltua vaatia, että tiede on eettisesti korkeatasoista. Yritysten osalta sen valvonta on vaikeaa. Tutkimuksen eettiset normit eivät voi olla vain tutkijayhteisön sisäinen asia. Kaikki ei voi olla sallittua silloin, kun kysymys on ihmislajin erityispiirteestä: moraalisesta selkärangasta.
On demokraattisesti ja viime kädessä vaikka äänestämällä päätettävä siitä, millaisia kokeita tai koetilanteita yhteiskunta sallii: esimerkiksi saako ihmistä kloonata lisääntymistarkoituksessa, saako kosmetiikkaa testata eläinkokein tai saako geenimanipuloituja uuselintarvikkeita myydä kuin tavanomaista ruokaa.
Kaikkiin näihin kysymyksiin ollaan EU:ssa ottamassa kantaa.
Siinä tarkoituksessa on europarlamentissa perustettu erityinen valiokunta tutkimaan ihmisgeeniteknologian tulevaisuutta, ollaan kieltämässä eläinten käyttö kosmetiikan testaamiseen ja on määrätty pakolliset merkinnät geenimanipuloituja aineosia sisältävälle ruualle.
Politiikan on oltava konservatiivisempaa - eli siis varovaisempaa - kuin tieteen.
Suurimman osan soveltavan tieteen rahoituksesta maksavat yksityiset yritykset, ja niillä on kiire saada rahansa takaisin. Yhteiskunnalla ei saa olla vastaavaa kiirettä, kun tutkitaan esimerkiksi geenimanipuloitujen lajikkeiden risteytymistä luonnonlajikkeiden kanssa tai arvioidaan karjankasvatuksessa käytettyjen hormonien tai antibioottien vaikutusta luonnon eliöihin, ihmisiinkin.
Tieteellinen tieto vanhenee nopeammin kuin arkitieto uudistuu. Jos esimerkiksi tieteen viimeinen sana BSE-taudin eli hullun lehmän taudin tartuntavoista on tosi, maatalousministeri Kalevi Hemilän - epäilemättä johonkin vanhempaan tieteelliseen käsitykseen - pohjaava tieto siitä, että Suomessa ei ole BSE-tautia, on vaaraksi ihmisten terveydelle. Tiede ei kerro, onko vaarallisia prioneja jo Suomessa. Sen kertoo käytäntö.
EU:ssa tavoitellaan tietoyhteiskuntaa.
On erotettava toisistaan informaatio ja tieto.
Informaatio on tiedon raaka-ainetta. Tieto on tuote: informaatiosta johdettu väite, totta tai ei. Inhimillisen ajattelun korkein taso on tietämys, tietoisuus ja tajunta.
Informaatiota voi olla ilman subjektia, vapaana, ilman järjestystä. Tiedolla on subjekti: se jonka tietoa se on. Tieto ei ole koskaan täysin valmis lopputuote, vaan se on aina myös informaatiota, uuden tiedon raaka-ainetta.
EU:ssa tavoitteeksi asetetun tietoyhteiskunnan pitää olla tieto- eikä informaatioyhteiskunta. Sen pitää olla myös sosiaalisen järjestyksen, kulttuurisen monimuotoisuuden ja ihmisten keskinäisen solidaarisuuden yhteiskunta. Se ei saa olla vain teknologiaa, vain välineitä, vaan sen pitää olla myös sisältöjä. Sisältö on työvaltaisempi tuote kuin väline.
Demokratiaa on se, että tietoyhteiskunta ulotetaan kaikkien saataville. Tietoyhteiskunta on sitä, että on tietoa. Sitä varten ihmisiltä vaaditaan uutta digitaalista lukutaitoa. Pitää osata lukea uusia sisältöjä uusista välineistä. Aivan yhtä tärkeä on tieteellisen tiedon lukutaito. On opittava epäilemään tietoa. Tiede on myös huuhaata.
Uusi ICT (informaatio- ja kommunikaatioteknologia) tekee mahdolliseksi tiedon tehokkaan varastoinnin, uudelleenkäsittelyn ja jatkojalostuksen sekä edelleentoimittamisen. Se on helppoa, nopeaa ja halpaa. Informaation välittämiselle ei ole enää entisiä rajoitteita.
Digitaalinen sisältö on ollut toistaiseksi enemmän määrää kuin laatua. Se samanlaistaa ja typistää kulttuurista ja sosiaalista monimuotoisuutta. Vaikka kielellisistä eroista aiheutuu kustannuksia, monikieliset sisällöt ovat demokratian tärkeä edellytys. On tärkeää, että sisältötuotantoa mukautetaan kielellisten ja kulttuuristen tarpeiden mukaan. Eurokratia köyhdyttää kielellistä rikkautta ja monimuotoisuutta. Muuten ei niin suuri byrokratia toimi 370 miljoonan ihmisen hallinnoinnissa.
Euroopan unionin budjetista runsas 40 % käytetään maatalouteen eli pannaan uusjakoon maanviljelijöiden hyväksi. Myös hengen viljelyyn käytetään valtavia rahamääriä. Niitä ohjataan tavalla, josta on päätetty tutkimuksen viidennessä puiteohjelmassa vuosiksi 1999-2002. Rahaa käytetään parikymmentä miljardia markkaa vuodessa.
EU-raha on jäsenvaltioiden rahaa, jota EU jakaa EU:n tärkeinä pitämiin tarkoituksiin. Rahanjakoa toteutetaan projekteina, joissa pitää olla mukana vähintään kaksi jäsenmaata. Tutkimuksen puiteohjelmaa on täydennetty sopimuksin, joilla se on avattu jäsenhakijamaille ja myös muille maille, Venäjällekin. Tiedeyhteisöä eivät rajoita EU:n rajat.
Par´aikaa valmistellaan tutkimuksen kuudetta puiteohjelmaa eli rahanjakoa tieteellisiin tarkoituksiin vuodesta 2003 alkaen. Komissio saanee valmiiksi ensimmäisen luonnoksen ensi maaliskuussa. Siinä otetaan huomioon EU:n poliittiset päätökset yhteisöllisen, siis liittovaltiohenkisen, tietoyhteiskunnan rakentamisesta USA:n ja Japanin teknologisen etumatkan tavoittamiseksi. EU haluaa olla tieteen suurvalta.
Samaan aikaan keskustellaan rahan lisäksi myös tutkimustoiminnan kohdentamisesta. Sitä varten komissio on laatinut tiedonannon eurooppalaisesta tutkimusalueesta, itse asiassa kaksikin. Tavaroiden yhteismarkkinoita halutaan täydentää tieteen yhteismarkkinoilla ja vapaakaupalla. Tiedeyhteisöverkon avulla voidaan edistää myös EU:n poliittisia päämääriä, eikä tietoa tuoteta EU-rahoin vain tiedon itsensä vuoksi vaan myös yhteisöllisiin käyttötarkoituksiin.
Tutkimuksen kuudennesta puiteohjelmasta päätetään ns. yhteispäätösmenettelyllä. Se merkitsee, että Euroopan parlamentti osallistuu päätöksentekoon täysivaltaisesti yhdessä neuvoston kanssa. Sen johdosta europarlamentilla on paljon valtaa uuden ohjelman sisältöön.
Euroopassa tutkimukseen käytetään varoja 1,8 % BKT:sta, kun Japanissa vastaava luku on 2,9 ja USA:ssa 2,8 %. Amerikan ja Japanin etumatkan saavuttamiseksi tarvitaan lisää rahaa, mutta ei siinä kaikki.
USA:ssa yksityinen tutkimustoiminta toimii tieteellisen kehityksen veturina, ja sitä rahoitetaan julkisin ase- ja avaruustutkimuksen varoin. USA:ssa varusteluteollisuuden tutkimustarpeisiin käytetään vuosittain yli kymmenen kertaa enemmän varoja kuin on EU:n tiedebudjetti: lähes 250 miljardia markkaa. USA:ssa julkisen vallan osuus yksityisen tutkimuksen rahoituksesta on 15 %. OECD:ssa vastaava luku on 12 %, ja EU:ssa se on niin muodoin alhaisempi.
Ei riitä, että lisätään rahaa. Pitää myös tehostaa varojen käyttöä.
Ei ole itsestään selvää, että EU-rahaa kannattaa ottaa vastaan aina, kun sitä on tarjolla. Aina ei ole edes kysymys rahasta. Usein on enemmän puutetta tiedemiesten ja -naisten ajasta, ei niinkään yksittäisten ihmisten henkisen kapasiteetin kuin fyysisisten toimintamahdollisuuksien rajoista.
Kun EU-projekteihin tarvitaan yleensä 50 prosentin kansallinen omavastuuosuus, pitää miettiä, löytyykö samalle rahalle parempaa käyttöä kotimaisissa kohteissa tai saadaanko sille suurempi hyöty yhteistyössä EU:n ulkopuolisten tiedeyhteisöjen kanssa. Voi olla kannattavampaa hankkia kumppaneita Amerikasta tai vaikkapa Norjasta kuin EU:sta.
EU-rahoja jaetaan löysäkätisesti, eikä EU valvo tarkasti niiden käyttöä. Se ei koske vain tilinpidollista valvontaa, vaan sillä voidaan tarkoittaa myös valvontaa, joka liittyy tuloksiin: mitä rahoilla on saatu aikaan. Tulokset jäävät tutkijoiden omaisuudeksi. Jos niitä ei arvioida ulkoa päin, on vaara, että liikaa rahaa kuluu hallintoon ja nollatutkimukseen. Valvonnassa EU:n käytäntö on salaileva ja mitä ilmeisimmin tehoton. Eurokratia on luovuusrajoitteinen valnonta- ja hallinnointitapa.
Valtaosa tutkimuksesta rahoitetaan eri maissa kansallisesti. Vaikka tiede on kansainvälistä, korkeatasoisin tutkimus on toistaiseksi ollut kansallista. Olisikin tärkeää avata suurten jäsenmaiden kansallisia projekteja pienemmille maille, jotta saataisiin yhteiskäyttöön myös huippututkimusta, mutta silloin törmätään kansallisiin turvallisuuskysymyksiin. Vastaan tulevat varusteluteollisuuden rajat.
EU:n varoilla ei pidä rahoittaa vain niitä jäämiä, jotka eivät saa muuta rahoitusta.
Tieteen ja sen maksajien keskinäinen vuorovaikutus on liian vähäistä. Tieteellisen lukutaidon kehittämiseksi tarvitaan uusia menetelmiä. Saksassa on koottu Amerikan oikeuskäytännön malliin kansalaisista juryjä, joiden edessä tieteellinen tieto pannaan julkiseen kansalaiarviointiin. Tanskassa ja Hollannissa järjestetään oikeusistuntojen tapaisia tilaisuuksia, joihin eri osapuolet kutsuvat kantansa tueksi todistajia. Maallikkotuomarit päättävät, mikä on näyttö.
On yleisesti tarve kaventaa byrokraattisen tieteen ja kansalaisyhteiskunnan välistä kuilua, ja tieteen on myös opittava eikä vain opetettava. Arkitajuntaa pitää vetää mukana, mutta tieteen sosiaalistaminen vaatii tutkijoita itseään sosiaalistumaan.
Yhteiskunnallista päätöksentekoa tarvitaan tieteen tulosten hyväksikäytössä. Esillä ovat EU:ssa tekijänoikeudet, joiden varastamisen ehkäisemiseksi näytetään keksityn kryptauksen ohella myös tuotteiden vesileimaus eli watermarking; sähköiseen tuotteeseen lisätään näkymättömiä osia myöhempää tunnistamista varten. Esillä ovat olleet myös euro- eli yhteisöpatentit.
Tieteessä maailmankatsomusten rakennusaineita voidaan panna järjestykseen, mutta sen tuottama nykyinen järjestys on elitistinen. Rakennetaan tieteen sisäisiä verkkoja, mutta ei yhteiskunnallista demokratiaa. Kovissa yhteiskuntatieteissä tunneta huolta syrjäytyvistä kanssaihmisistä. Pahin on kansantaloustiede, jossa ollaan aina voittajien puolella. Se on voittajien teologiaa.
Korkeasti koulutetut ihmiset ja teknologiaosaajat ovat päässeet päärooleihin yhteiskunnan sähköisellä näyttämöllä. Tiedotusvälineissä ovat hegemonian saaneet ihmiset, joilla ei ole sosiaalista omaatuntoa.
Tieteessä olisi syytä pohtia enemmän sen omaa itsetuntemusta, moraalia ja eettisiä rajoja. On määriteltävä, mitä halutaan, että ei tehdä sellaista, mitä ei haluta.

[ Etusivulle | seppanen@kaapeli.fi ]