HVK ja Suomi
Esko Seppäsen muistio 17.2.2000
EU:n toiminnan laillisuutta mitataan
perussopimuksilla, joissa säädetään EU:n
instituutioista sekä niiden toimivallasta ja rajoista.
Perussopimuksia voidaan muuttaa vain kaikkien jäsenmaiden
yksimielisellä päätöksellä. Kaksi viimeisintä
muutosta ovat olleet Maastrichtin ja Amsterdamin
sopimukset.
Perussopimusten muuttamista valmistellaan aina sitä
tarkoitusta varten erikseen koolle kutsuttavassa hallitusten
välisissä konferenssissa (HVK). Se ei ole EU:n -
vaan jäsenmaiden - toimielin. HVK:ssa päätetyt asiat
tulevat voimaan sen jälkeen, kun ne on hyväksytty
jokaisen jäsenmaan kansallisessa parlamentissa.
Tanskassa toimitaan niin, että jokaisesta kansallista päätösvaltaa
rajoittavasta vallansiirrosta on järjestettävä kansanäänestys.
Niin tehdään myös uusimman Portugalin puheenjohdolla
käynnistyvän HVK:n jälkeen.
Tulossa
olevat muutokset EU:n instituutioiden rakenteisiin ovat
niin suuria ja toimivaltaa siirretään EU:lle niin
paljon, että niistä olisi perusteltua järjestää kansanäänestys
myös Suomessa. Me emme ole päättäneet liittyä
sellaiseen Euroopan unioniin, millainen se on tämän
HVK:n jälkeen.
Amsterdamin huippukokouksessa kesällä 1997 oli
tarkoitus uudistaa EU:n päätöksentekojärjestelmää.
Niitä asioita, joista ei silloin päästy
yksimielisyyteen, nimitetään Amsterdamin jäämiksi.
Alun perin tässä uudessa HVK:ssa piti käsitellä vain
niitä, mutta tilanne on viimeisen vuoden aikana
muuttunut. Mitä ilmeisimmin myös yhteinen ulko-,
turvallisuus- ja puolustuspolitiikka sekä yhteinen
puolustus (kriisinhallinnan muodossa) ovat nousemassa
asialistalle. Helsingin päätösasiakirjan mukaan
puheenjohtajamaa voi ehdottaa asialistalle uusia
asioita, jotka liittyvät instituutioiden uudistamiseen
tai "Amsterdamin sopimuksen täytäntöönpanoon".
Amsterdamin sopimuksen J 7 artikla on riittävän
kattava, jotta sen perusteella EU:lle voidaan kehittää
yhteinen puolustus. Artikla kuuluu näin:
"Yhteinen ulko- ja turvallisuspolitiikka käsittää
kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät
kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti
asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitikka,
joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen, jos
Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin se
suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen
valtiosääntönsä asettamien vaatimusten
mukaisesti."
Amsterdamissa puhuttiin siis yhteisestä ulko- ja
turvallisuuspolitiikasta (YUTP), joka Kölnissä ja
Helsingissä muuttui muotoon yhteinen turvallisuus-
ja puolustuspolitiikka (YTPP). Sen lisäksi on
alettu puhua yhteisestä puolustuksesta.
Eräät jäsenmaat haluavat ankkuroida uuden termistön
perussopimuksiin, ja saattaa olla, että vuoden
loppupuolella - Ranskan puheenjohtajakaudella - ne asiat
tulevat viralliseen käsittelyyn. Esityslista ei silloin
enää ole - Suomen ajama - kapea.
Komission puheenjohtajan Romano Prodin mukaan Helsingin
jälkeen "ovi on auki kaikille muillekin asioille
kuin Amsterdamin jäämille, kun sitä ennen ovi oli
kiinni". "Yksi unionin suurista tulevaisuuden
haasteista seuraavassa HVK:ssa on pitää yllä Euroopan
poliittista rakennustyötä, mikä merkitsee niiden
institutionaalisten johtopäätösten tekemistä, jotka
seuraavat etenemistä Euroopan puolustusasioissa."
Europuolustuksessa tärkeä on EU:n ja WEU:n
suhde.
WEU on sotilasliitto, joka antaa jäsenilleen oman
Brysselin sopimuksensa V artiklan mukaan
turvatakuut (NATO:n resursseilla). Kaikki suuret maat
Ranskan ja Saksan johdolla yhdessä Italian ja Espanjan
ja ehkä Englanninkin kanssa haluavat yhdistää WEU:n
EU:hun. Siinä ovat taustalla myös ne sitoumukset,
joita nämä maat ovat antaneet huhtikuussa 1999
NATO:lle sen peruskirjaa uudistettaessa ja NATO:n
eurooppalaista pilaria vahvistettaessa.
EU on ottamassa toimialaansa uusi tehtäviä, kun sen
vastuulle tulee lisää ns. Petersbergin tehtävien
täytäntöönpanoa. Sitä varten EU:lle varmistetaan pääsy
NATO:n operationaalisiin resursseihin. NATO:n sotilas-,
suunnittelu- ja johtojärjestelmät yhteensovitetaan
EU-johtoisille operaatioille, ja eurooppalaiset ostavat
NATO:n (ja NSA:n) vakoilupalveluksia.
EU:n "poliittinen rakennustyö" ja
"integraation syventäminen" ovat peitesanoja
sille, että myös puolustusasiat otetaan EU:n
toimialaan. Siviili-EU militarisoidaan. Asia eteni
Helsingissä merkittävästi. Sotilasasioissa
avainasemassa on kriisinhallinta. Se ei ole
kollektiivista puolustusta, sillä NATO hoitaa jäsenmaiden
alueellisen puolustuksen. Sen sijaan se on operoimista
myös NATO:n rajojen ulkopuolella, ja Amsterdamin
sopimuksen mukaan se voi olla myös rauhaanpakottamista,
vaikka suomen kielelle sana käännettiinkin (kun
rauhaanpakottaminen on suomen laissa kiellettyä)
rauhanpalauttamiseksi.
Yksi piilo- ja peitesanoista on "joustavuus".
Sen sisältämät asiat ovat nousemassa HVK:n
asialistalle - ja sitä kautta myös sisäpiirin
puolustusyhteistyö.
Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker,
joka edustaa usein epävirallisesti voimassa olevaa
mielipidettä, sanoo, että "joustavuus ei ole
nykyisin operationaalinen". Hän ehdottaa, että
kahdeksan maan - riippumatta EU:n jäsenluvusta - pitäisi
kyetä muodostamaan integraation avantgarde ilman
että muut (uudet, pienet) maat kykenevät estämään
niiden toiminnan. Se on EU:n "perustajaisien perinnön"
vaalimista.
Samaa kantaa, joskin niin että ovet jätetään auki
muiden tulla myöhemmin mukaan, edustaa komission
entinen puheenjohtaja Jacques Delors. Hän
ehdottaa, että tälle avantgardelle perustetaan omat
instituutiot.
Paavo Väyrynen on samoilla linjoilla ja haluaa
EU:hun kolme kehää: kovan unioniytimen, federaation ja
löyhän konfederatiivisen liiton. Suomen paikka olisi hänen
mukaansa ulkokehällä. Ahtisaari ja Lipponen taas
puhuvat mukaanmenosta kovaan ytimeen - jossa joudutaan
jo määritelmän mukaan NATO:on.
Komissio ehdottaa HVK:ssa seuraavanlaisia
institutionaalisia päätöksiä:
1) Parlamentin jäsenmäärä rajoitetaan
700:aan (minkä perusteella Suomen paikkaluku alenisi
kolmella niin että meidän keskisuuretkin puolueemme
saattavat pudota europarlamentista).
Komission mukaan on tutkittava mahdollisuutta valita osa
mepeistä yleiseurooppalaisella listavaalilla niin että
yleiseurooppalaiset puolueet asettaisivat kansalliset
edustajat siihen järjestykseen, jossa heitä pääsee
sisään. Parlamentti omasta puolestaan haluaa toimia
yleiseurooppalaisten puolueiden muodossa ja haluaa ottaa
käyttöön yleiseurooppalaisen puoluetuen.
2) Komission valinnalle vaihtoehdot ovat ne, että
kaikilla jäsenillä on oma komissaari tai että
komissaareja kierrätetään maiden kesken (niin että
yksikään maa ei olisi kahta kautta ilman komissaaria).
Tämä kysymys on yhteydessä neuvoston uusiin
valtasuhteisiin. Suomi kaupannee
"kompromissina" sitä, että me saamme pitää
oman komissaarin (mitä ei voida ottaa pois ilman omaa
suostumustamme) sitä vastaan että isoille annetaan
neuvostossa lisää valtaa.
Mitä sanoikaan Romano Prodi Independent-lehden
haastattelussa komissiosta? "Tarvitaan aikaa, mutta
askel askeleelta - kuten Itävallan tapaus osoittaa -
EU:n komissio tekee poliittisia päätöksiä ja käyttäytyy
yhä enemmän kuin hallitus."
Me isänmaiden Euroopan (kansallisvaltioiden
yhteenliittymän, itsenäisten valtioiden yhteisön) -
eli konfederaation - kannattajat haluamme säilyttää
komission toimeenpanevana virkamiehistönä (jolla tosin
on pysyvä lakialoitemonopoli) sen sijasta, että
liittovaltion kannattajat eli federalistit (ja
unionistit) haluavat siitä poliittisesti vastuullisen
ja europarlamentin luottamusta nauttivan elimen.
3) Neuvoston päätöksenteossa halutaan määräenemmistöpäätöksistä
yleinen sääntö, ja vain erittäin vakavista ja kestävistä
syitä varten jäisi käyttöön veto-oikeus eli
yksimielisyysvaatimus. Se lisäisi parlamentin valtaa,
koska sitä kautta yhä useampi asia tulisi yhteispäätösmenettelyyn;
yhteispäätösasiat tulevat aina parlamenttiin eivätkä
uudet lait tule voimaan ilman parlamentin enemmistön
hyväksyntää.
Neuvoston jäsenten äänimääriä halutaan painottaa
uudelleen suurten maiden hyväksi. Tarkoitus on, että
ne maat, joilla tähänkin saakka on ollut valta, säilyttäisivät
sen laajentumisen jälkeenkin. Sitä varten niiden äänimäärää
lisättäisiin niin että se olisi EU:n jäsenmaiden määrästä
riippumatta yli 71 % äänistä ja aina yli määrävähemmistörajan:
pienet ja uudet jäsenmaat eivät voisi äänestää
perustajamaita kumoon. Suunnitteilla on yksinkertainen
kaksinkertainen enemmistö: enemmistön vaadittaisiin
siinä puolet jäsenmaista ja puolet niiden
asukasluvusta.
Johtopäätöksiä:
1. EU liittovaltioituu, ja sille tulee sotilaallinen
ulottuvuus (NATO:n sisällä).
2. Amsterdam-jäämien käsittely HVK:ssa lisää
suurten maiden valtaa ja säilyttää vallan perustajajäsenillä
myös laajenemisen oloissa.
3. On vain kansallisvaltioiden demokratiaa. Ei ole
kansainvälistä demokratiaa. Se on EU:n heikko kohta.
4. Eurovaalien alhainen äänestysprosentti ja
EU-kysymysten poisjääminen presidentinvaalien
vaalitaistelusta kertovat, että vastarinta ei ole
uskottavaa?
5. Poliittinen järjestelmä ei enää vastaa niiden
vaatimuksia, jotka edustavat vastarintaa.
6. Suomessa on tarvittu laajapohjainen hallitus maan
salakuljettamiseksi liittovaltioon.
|