EU:n militarisoimisesta
Meppi Esko Seppänen rauhanforumissa Berliinissä
23.3.2001:
(sovitettuna Lähiradiossa 25.3.2001 lähetetyn ohjelman
käsikirjoitukseksi)
Euroopassa kummittelee aave: europuolustuksen
haamu.
Europuolustus voi olla myös eurohyökkäystä,
sillä EU-johtoinen kriisinhallinta voi olla myös
rauhaanpakottamista. Rauhaanpakottaminen on sotimista.
Kun NATO:n sodanjohto-, suunnittelu-, vakoilu- ja
kommunikaatiojärjestelmät yhteensovitetaan EU:n
tarpeiden kanssa, on mahdollista EU-johtoinen
kollektiivinen kriisinhallinta NATO:n voimavaroin. Se on
täysin NATO-yhteensopivaa.
Jos joillakin EU-mailla on kätketty pyrkimys muodostaa
eurooppalainen sotilasliitto ja ajaa USA ulos
Euroopasta, sitä ei sanota ääneen. Niinpä USA
ydinasepelotteineen jatkaa läsnäoloaan Euroopassa, eikä
EU:ssa tarvitse keskustella europommista. Jos USA joskus
ajetaan ulos Euroopasta, on selvää, että EU-maiden
kenraalit haluavat amerikkalaisen ydinasepelotteen
tilalle oman europomminsa.
Euroatomipommi
on supervalta-ase. Tehdä EU:sta ulkopoliittinen
supervalta on muun muassa Englannin pääministerin Tony
Blairin haave, ja siinä asiassa liittovaltiomies ja
superfederalisti Paavo Lipponen ilmoittaa täysin
tukevansa Blairia.
EU:ta militarisoidaan, vaikka lännellä ei ole enää
entistä viholliskuvaa sen jälkeen, kun Neuvostoliitto
hajosi ja Varsovan liitto lakkautettiin. Ei ole
suursodan uhkaa, mutta silti rauhan osinkoja ei panna
jakoon ihmisten sosiaalisen voinnin parantamiseksi.
NATO edustaa pääomavaltaista, lento- ja täsmäaseperustaista
ja valikoivaa (eikä siis laaja-alaista, kaikille
kuuluvaa) turvallisuuskäsitystä. Se on yrittänyt
asettaa jäsenmailleen velvoitteen, jonka mukaan 3 %
BKT:sta pitäisi käyttää varusteluun. USA käyttää
varusteluun 3,2 %, Englanti 2,8 ja Ranska 2,6 %.
Suurista maista Saksa ei käytä kuin 1,5 %, eli saman
verran kuin Suomi, jolle itsenöinen puolustus on
halvempi ratkaisu kuin NATO-jäsenyys. Suurvalta Saksa
matkustaa poliittisesti EU:n 1. luokassa, mutta
sotilaallisesti se on vapaamatkustaja. Saksan
militarisoituminen on yksi EU:n militarisoimisen
seurauksia. Historia opettaa, että sitä ei pidä
haluta.
Kun EU:ta militarisoidaan, jäsenmaat joutuvat
kasvattamaan puolustusmenojaan. Sitä kautta EU:sta
saattaa syntyä - ja monet haluavat sitä - USA:n mallin
mukainen sotilaallis-teollinen kompleksi, jossa
varusteluteollisuus ja valtion tilaukset toimivat
talouden vetureina siihen tapaan kuin USA:ssa nyt
suunnitellaan näköpiirissä olevan taloudellisen laman
torjumiseksi uutta ohjuspuolustusjärjestelmää.
Ohjuspuolustus lisäisi maailman epävakautta ja
kasvattaisi muiden maiden turvallisuusvajetta. Se
saattaisi ajaa muita maita lisäämään
varustelumenojaan. Jos niin käy, silloin NATO-maat,
jotka Englannin ja Saksan johdolla hyväksyvät USA:n
suunnitelmat, ajavat muunkin osan maapalloa
varustelukierteeseen. Se saattaa johtaa myös uusiin
strategisiin liittoutumiin, joissa osapuolina ovat Venäjä,
Kiina, Intia, Iran, Irak jne. On arvaamatonta, mitä
siitä saattaa seurata.
Militarisoituminen lisää
demokratiavajetta
EU:n poliittiseen militarisoimiseen kuuluu se, että
jäsenmaiden puolustusministerit osallistuvat yleisten
asioiden neuvoston kokouksiin ja pitävät keskenään -
ja NATO:n edustajien kanssa - epävirallisia
puolustusministerineuvostoja, vaikka puolustus ei kuulu
EU:n toimialaan. EU:lle on perusteilla pysyvät
sotilaselimet, jotka johtavat vuodesta 2003 alkaen EU:n
kollektiivista kriisinhallintaa ja saavat siihen
NATO:lta resursseja. Kriisinhallinta voi olla myös rauhaan
pakottamista (peace making) eli sotaa, vaikka suomen
kielelle rauhaanpakottaminen onkin uuskäännetty rauhan
palauttamiseksi, ikään kuin se olisi hyväksyttävämpää.
Savalla tavalla henkistä sodankäyntiä on se, että
rauhaanpakottamistarkoituksissa tarvittavat
taisteluhelikopterit on ristitty uudelleen
saattohelikopterieksi.
Se, mitä tänä päivänä tapahtuu neuvoston uusissa
yhteisöllisissä rakenteissa, EU:n sotilaselimissä, on
kaiken demokraattisen valvonnan ulottumattomissa. Sekä
EU:n kannattajat että eurokriitikot voinevat olla
yksimielisiä siitä, että sotilaselinten
valvomattomuus ja niille sallittu sotilastiedon
salaaminen edustavat EU:ssa aivan uudenlaista
demokratiavajetta. Niiden kautta NATO:a salakuljetaan
EU:n rakenteisiin. Aluksi se on NATO-yhteensopivaa
kriisinhallintaa, myöhemmin ehkä kaiken kattavaa
NATO-puolustusta.
Sotilasasioiden valmistelu EU:ssa salataan NATO:n päätöksin
ilman että EU-maat voivat tai edes haluavat sitä estää.
Muut kuin Hollanti, Ruotsi ja Suomi hyväksyivät
tiedonsalauksen heinäkuussa 2000 päätettäessä
asiakirjojen salaamisen oikeuttamisesta.
EU:ssa siviileiden hallinnollinen kulttuuri muuttuu vähitellen
sotilaallisen salailun kulttuuriksi.
Demokraattisen valvonnan ulkopuolella ja siten
EU-yhteistyön harmaata vyöhykettä on EU:n omien
sotilaselinten ohella jäsenmaiden kaikkinainen
NATO-yhteistyö sekä vakoilu- ja tiedusteluyhteistyö,
johon kuuluu muun muassa elektronisen
Echelon-salakuuntelutiedon osto USA:n huippusalaiselta
NSA:lta sekä ranskalaisilta elektronisen vakoilun
virastoilta.
Keskinäiset turvatakuut
Useimmat EU:n jäsenmaat ovat sotilasliitto NATO:n jäseniä,
ja ne hoitavat alueellisen puolustuksensa NATO:n kautta.
Jäsenmailla on kohtaloiden yhteys NATO:on sen Washingtonin
sopimuksen 5. artiklan kautta. Ne antavat toinen
toisilleen keskinäiset turvatakuut: jos yhden
kimppuun hyökätään, muut osallistuvat sotaan.
Samanlaiset turvatakuut on annettu myös Länsi-Euroopan
unionin (WEU) perustamissopimuksen V artiklassa. Ne on
annettu NATO:n resursseilla. Kun puolustusasiat on
nyttemmin otettu EU:n toimialaan, WEU on voitu käytännössä
lakkauttaa. Sen toiminnat on yhdistetty unioniin ja sen
V artikla on siirretty hyllylle. WEU:n satelliittikeskus
vakoilutietoineen ja turvallisuustutkimuskeskus ovat
EU:n uusia sotilaselimiä.
NATO:n luonteen muuttuminen
EU:n militarisoimisen taustalla ovat ne sitoumukset,
joita EU:n NATO-maat ovat antaneet NATO:lle sen
peruskirjaa uudistettaessa.
Se tapahtui järjestön 50-vuotisjuhlaistunnossa
huhtikuussa 1999 Washingtonissa. Silloin hyväksyttiin
uusi strateginen konsepti (sen ohella että hyväksyttiin
uusia jäsenmaita ja hivuttauduttiin taas vähän lähemmäksi
Venäjän rajoja).
Strategisen konseptin perusteella 1) NATO ei ole vain
puolustusliitto, vaan se voi hyökätä jäsenmaiden
rajojen ulkopuolelle ja 2) NATO voi hyökätä omin
päätöksin ilman YK:n turvallisuusneuvoston
mandaattia eli hyväksyntää.
NATO ei ole avoin kaikille maille niin kuin ETYJ tai YK.
Niin ollen se ei ole kansainvälinen yhteisö, eivätkä
sen päätökset edusta kansainvälistä oikeutta.
Kosovon sota oli kansainvälisen oikeuden näkökulmasta
laiton. NATO:n ja EU:n johtajat on virallisesti
ilmiannettu Haagin kansainväliselle
sotarikostuomioistuimelle, joka ei kuitenkaan ole
ryhtynyt toimiin heitä vastaan. Asiaan vaikuttaa se,
että Kosovon sodalla oli NATO-maiden hallitusten
poliittinen hyväksyntä. Kun iskuja kutsuttiin
"humanitaariseksi interventioksi", se oli
niille, joilla on voimaa, poliittinen - mutta ei
juridinen - oikeus hyökätä.
Samalla tavalla laittomia olivat USA:n ja Englannin
helmikuiset ilmaiskut Irakiin.
Kriisinhallinta
Kriisinhallinnassa, joka nostettiin Washingtonissa
NATO:n keskeisimpien tehtävien joukkoon, voivat olla
mukana myös sellaiset maat, joihin USA:n turvatakuut
eivät ulotu.
EU:n Amsterdamin sopimuksen mukaan kriisinhallintaa
ovat "humanitaariset ja pelastustehtävät,
rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen tehtävät
kriisinhallinnassa, rauhaanpakottaminen mukaan
lukien". Sotaisinta on rauhaanpakottaminen.
EU:n kriisinhallinta voi perustua - mutta sen ei
tarvitse perustua NATO:n itse itselleen ottaman
toimivallan jälkeen - kansainvälisen yhteisön (YK,
ETYJ) hyväksyntään. Vastatessaan europarlamentissa
suulliseen kysymykseen siitä, onko YK:n mandaatti
EU-joikoille pakollinen, Ruotsin Eurooppa-ministeri Lars
Danielsson sanoi, että "YK:n
turvallisuusneuvostolla on päävastuu kansainvälisen
rauhan ja turvallisuuden säilyttämisestä". Hän
ei sanonut, että YK:n mandaatti olisi pakollinen.
Lissabonin huippukokousasiakirjoissa on maininta siitä,
mihin yksityiskohtaisempiin tarkoituksiin eurojoukkoja
voidaan käyttää. Niitä voidaan lähettää
konflikteihin, joissa on kyse etnisten tai
uskonnollisten ryhmien välisistä kiistoista, kilpailusta
vähistä resursseista valtioiden välillä ja
kansojen liikkeistä pois kotiseudultaan.
Ei ole päätetty siitä, millä instituutiolla on valta
operationaalisiin päätöksiin eli kuka voi antaa hyökkäyskäskyn.
Siihen on kaksi mahdollisuutta. Luvan voi antaa joko jäsenmaiden
hallitukset tai ainakin mukaanlähtevät maat
yhteistuumin ohi EU:n elinten tai sitten - yhteisöllisen
päätöksenteon hengessä - EU:n neuvosto, jossa
edustettuina ovat hyökkääjämaiden ministerit.
Molemmat vaihtoehdot pitävät sisällään jättiläismäisen
demokratia- ja valvontavajeen. Jos EU hyökkää,
sodasta ei tarvitse päättää missään parlamentissa.
Siitä, miten sota voidaan alkaa pienen klikin päätöksin,
saatiin esimakua Kosovon sodassa, jossa USA antoi Saksan
hallitukselle pari tuntia aikaa päättää
osallistumisesta pommituksiin.
Militarisoimista askel askeleelta
Kun Euroopan unionin integraatiota syvennetään, se
merkitsee, että EU siirtyy uusille toimialoille. Siihen
liittyy EU:n uusi puolustusulottuvuus.
Jo Amsterdamin sopimuksen J 7 artikla oli riittävän
kattava, jotta sen perusteella EU:lle voidaan kehittää
yhteinen puolustus. Artikla kuuluu näin:
"Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää
kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät
kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti
asteittain määriteltävä yhteinen
puolustuspolitiikka, joka saattaa johtaa yhteiseen
puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin
se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen
valtiosääntönsä asettamien vaatimusten
mukaisesti."
Tämän perusteella ei perussopimuksia tarvitse muuttaa,
kun EU:n puolustusyhteistyö syvenee. Tämän sanamuodon
kanssa voidaan edetä aina yhteiseen puolustukseen
saakka.
Amsterdamin sopimuksessa puhuttiin yhteisestä ulko-
ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP).
Kölnin huippukokouksessa ruvettiin sen sijasta puhumaan
Euroopan yhteisestä turvallisuus- ja
puolustuspolitiikasta (EYTPP).
Kun Kölnissä päätettiin alkaa "vahvistaa
puolustuksen teollista ja teknologista perustaa",
se oli ensimmäinen avoin askel kohden EU:n kehittämistä
sotilaallis-militääriseksi kompleksiksi.
Helsingin huippukokous joulukuussa 2000 oli merkittävin
askel EU:n militarisoimisen tiellä. Siellä päätettiin
perustaa EU:lle pysyvät sotilaalliset instituutiot,
joita valmistelemaan asetettiin väliaikaiset elimet.
Uusia sotilaselimiä ovat:
1) poliittinen ja turvallisuuskomitea, joka käsittelee
kaikkia YUTP:n kysymyksiä. EU-johtoisessa
kriisinhallinnassa tämä on ylikansallinen elin
operaatioiden valvontaa ja strategista ohjausta varten.
2) sotilaskomitea, joka koostuu armeijoiden
komentajista sekä heidän paikan päällä pysyvästi
olevista sotilaallisista edustajistaan. Tämän elimen
puheenjohtajaksi Suomi on esittänyt puolustuvoimaimme
eläkkeelle jäävää komentajaa kenraali Gustav Hägglundia.
Jo tällainen esitys murentaa Suomen
liittoutumattomuuden uskottavuutta. Sellaisessa tehtävässä
liittoutumattoman maan kenraali, joka ottaa ohjeet
NATO:lta, natottaa Suomea poliittisesti tahtoen tai
tahtomattaan. Sen riski otti Lipposen hallitus esityksen
tehdessään.
3) sotilasesikunta, joka tukee Petersbergin tehtävien
ja EYTPP:n täytäntöönpanoa. Se on EU:n
everstijuntta.
Helsingin tärkeisiin päätöksiin kuuluu myös päätös
euroarmeijan perustamisesta. Sanotaan, että
kyseessä ei ole euroarmeija, mutta totta kai se on.
Euroarmeija on sitä, että EU-maat sitoutuivat vuoteen
2003 mennessä saattamaan toimintakykyisiksi ja sen jälkeen
vähintään vuoden ajan ylläpitämään 50 000-60 000
henkilön sotilasyksikköä, joka kykenee toteuttamaan
kaikki Petersbergin tehtävät, mukaan lukien rauhaan
pakottamisen, joka voi olla myös hyökkäystä.
Joukkojen rotaatiotarpeen johdosta kyseessä on 200 000
sotilaan joukot.
Helsingissä päätettiin myös ruveta valmistelemaan siviilikriisinhallintaa,
mutta se on vain sivujuoni sotilaallisten rakenteiden
yhteensovittamisessa NATO:n kanssa.
Euroarmeijan luomisessa siirryttiin sanoista tekoihin
21.11.2000 Brysselissä. NATO:n mallin mukaisessa joukkojenluovutuskokouksessa
EU-maat korvamerkitsivät euroarmeijan käyttöön
joukkoja, jotka olivat osin samoja, jotka ovat NATO:n käytössä.
Jäsenmaat luetteloivat EU:n käyttööön 100 000 miestä,
400 taistelulentokonetta ja 100 laivaa. Kirjattiin myös
puutteita, ja sen takia eurojoukoille aletaan ennen pitkää
tuottaa omia kuljetuskoneita ja -helikoptereita sekä
lisää satelliittitiedustelua. Yhteiseen
sotilaallis-teolliseen kompleksiin edetään yhteisen
sota- ja varusteluteollisuuden rakentamisen kautta.
Feiran huippukokouksen jälkeen näytti siltä, että joustavuus
ja tiiviimpi yhteistyö (enhanced cooperation)
ulotettaisiin myös puolustuksen alalle, mutta Nizzan
huippukokouksen nämä asiat eivät edenneet. Joustavuus
hyväksyttiin EU:n rakenteiden II pilarissa eli ulko- ja
turvallisuuspolitiikan lalla koskemaan vain päätösten
täytäntöönpanoa. Jäsenmaat eivät saavuttaneet
yksimielisyyttä siinä, että jotkut maat voisivat
rakentaa EU:n sisälle puolustuksen kovan NATO-ytimen,
jonka ulkopuolelle jäisivät jotkut toiset maat.
Tämä kehitys jatkuu, jos EU:n jäsenmaat jakavat sen
Tony Blairin mielipiteen, että EU:n pitää olla
ulkopoliittinen supervalta. Nyt rakennetaan EU:n
suurvaltaidentiteettiä.
PfP ja PARP
Kun Neuvostoliitto hajosi ja Varsovan liitto
lopetettiin, NATO:lta katosi vihollinen. Oikeuttaakseen
olemassaolonsa sen piti löytää itselleen uusia tehtäviä.
Keksittiin nerokas idea rauhankumppanuudesta
(PfP): Siinä sotilaallinen tavoite oli
rauhankumppanimaiden sotilasorganisaatioiden
NATO-yhteensopivuuden ja NATO-toimintakyvyn lisääminen.
PfP on NATO:n ottama aikalisä NATO:on pyrkivien maiden
sisäänotossa. PfP:n kautta NATO:on kuulumattomat maat
käyttäyvät niin kuin NATO haluaa ilman että niille
tarvitsee antaa kollektiivista (5. artiklan mukaista)
turvatakuuta. Tavoitteena oli sitoa ex-Neuvostoliiton
maat poliittisesti NATO:on.
Sen rinnalla toimii suunnittelu- ja arviointiprosessi
(PARP), jossa on nyt menossa kolmas vaihe. Ensin
(1995-1996) otettiin yleiseen käyttöön NATO:n
symboleja ja karttoja sekä yhteensovitettiin maiden
johto-, komento-, huolto- ja viestijärjestelmiä
NATO-yhteensopiviksi. Toisessa vaiheessa (1997-1999)
saavutettiin niillä aloilla NATO-yhteensopivuus. Nyt
kolmannessa vaihe on siirrytty lisäämään
operationaalisuutta yhteisin harjoituksin. Harjoitellaan
sotaa, ei rauhaa.
Poliittisen yhteensovittamisen ohella yhteistyötä tehdään
materiaalihankinnoissa. WEAG-järjestössä sen jäsenmaat
antavat ja saavat luettelon kaikista maa-, meri- ja
ilmavoimien materiaalihankkeista, ja sitä kautta
testataan tavaran yhteensopivuus NATO-tavaran kanssa.
Suuret maat eivät kerro tarpeistaan yhtä
yksityiskohtaisesti kuin pienet maat.
EU:n energiariippuvuus on
turvallisuuspolitiikkaa
Kaiken edellä esitetyn kehityksen seurauksena
Eurooppaan on syntynyt tyhjä tila, jonka ennen täyttivät
puolueettomat ja liittoutumattomat aloitteillaan
rauhanomaisista ratkaisuista ja yhteistyöstä. Merkittävin
saavutus oli ETYK.
Liittoutumattomien maiden natottuessa ja tullessa
NATO-yhteensopiviksi sitä kautta syntyvän tyhjän
poliittisen tilan täyttää NATO uusilla
ohjustentorjuntaohjuksilla, uusilla varustelutilauksilla
ja laajenemisella kohden muiden maiden raaka-ainelähteitä.
NATO:n lähestyessä Venäjän rajoja Venäjä tukee
poliittisesti euroarmeijan käyttöönottoa ja
vahvistamista. Se arvioi EU:n oman sotilallisen
ulottuvuuden heikentävän NATO:a, mutta siinä asiassa
venäläiset ovat mitä ilmeisimmin väärässä.
Kymmenen vuoden kuluttua EU-maat ovat täysin
riippuvaisia Venäjältä ja entisen Neuvostoliiton
alueelta tuotavasta kaasusta. Öljy- ja
kaasujohtojen reitti idän maista EU:n alueelle on lisännyt
NATO:n aktiviteettia Azerbaidzanin, Georgian ja Ukrainan
pääkaupungeissa. Se ei ole voinut jäädä huomaamatta
Venäjältä, joka vaihtaa asiasta mielipiteitä muun
muassa Iranin ja Irakin kanssa.
Käymmekö me maapallolla loputonta taistelua
energiavarannoista?
|