EU:n militarisoimisesta

Meppi Esko Seppänen rauhanforumissa Berliinissä 23.3.2001:
(sovitettuna Lähiradiossa 25.3.2001 lähetetyn ohjelman käsikirjoitukseksi)

Euroopassa kummittelee aave: europuolustuksen haamu.
Europuolustus voi olla myös eurohyökkäystä, sillä EU-johtoinen kriisinhallinta voi olla myös rauhaanpakottamista. Rauhaanpakottaminen on sotimista. Kun NATO:n sodanjohto-, suunnittelu-, vakoilu- ja kommunikaatiojärjestelmät yhteensovitetaan EU:n tarpeiden kanssa, on mahdollista EU-johtoinen kollektiivinen kriisinhallinta NATO:n voimavaroin. Se on täysin NATO-yhteensopivaa.
Jos joillakin EU-mailla on kätketty pyrkimys muodostaa eurooppalainen sotilasliitto ja ajaa USA ulos Euroopasta, sitä ei sanota ääneen. Niinpä USA ydinasepelotteineen jatkaa läsnäoloaan Euroopassa, eikä EU:ssa tarvitse keskustella europommista. Jos USA joskus ajetaan ulos Euroopasta, on selvää, että EU-maiden kenraalit haluavat amerikkalaisen ydinasepelotteen tilalle oman europomminsa.
atomi.gif (5551 bytes)Euroatomipommi on supervalta-ase. Tehdä EU:sta ulkopoliittinen supervalta on muun muassa Englannin pääministerin Tony Blairin haave, ja siinä asiassa liittovaltiomies ja superfederalisti Paavo Lipponen ilmoittaa täysin tukevansa Blairia.
EU:ta militarisoidaan, vaikka lännellä ei ole enää entistä viholliskuvaa sen jälkeen, kun Neuvostoliitto hajosi ja Varsovan liitto lakkautettiin. Ei ole suursodan uhkaa, mutta silti rauhan osinkoja ei panna jakoon ihmisten sosiaalisen voinnin parantamiseksi.
NATO edustaa pääomavaltaista, lento- ja täsmäaseperustaista ja valikoivaa (eikä siis laaja-alaista, kaikille kuuluvaa) turvallisuuskäsitystä. Se on yrittänyt asettaa jäsenmailleen velvoitteen, jonka mukaan 3 % BKT:sta pitäisi käyttää varusteluun. USA käyttää varusteluun 3,2 %, Englanti 2,8 ja Ranska 2,6 %. Suurista maista Saksa ei käytä kuin 1,5 %, eli saman verran kuin Suomi, jolle itsenöinen puolustus on halvempi ratkaisu kuin NATO-jäsenyys. Suurvalta Saksa matkustaa poliittisesti EU:n 1. luokassa, mutta sotilaallisesti se on vapaamatkustaja. Saksan militarisoituminen on yksi EU:n militarisoimisen seurauksia. Historia opettaa, että sitä ei pidä haluta.
Kun EU:ta militarisoidaan, jäsenmaat joutuvat kasvattamaan puolustusmenojaan. Sitä kautta EU:sta saattaa syntyä - ja monet haluavat sitä - USA:n mallin mukainen sotilaallis-teollinen kompleksi, jossa varusteluteollisuus ja valtion tilaukset toimivat talouden vetureina siihen tapaan kuin USA:ssa nyt suunnitellaan näköpiirissä olevan taloudellisen laman torjumiseksi uutta ohjuspuolustusjärjestelmää.
Ohjuspuolustus lisäisi maailman epävakautta ja kasvattaisi muiden maiden turvallisuusvajetta. Se saattaisi ajaa muita maita lisäämään varustelumenojaan. Jos niin käy, silloin NATO-maat, jotka Englannin ja Saksan johdolla hyväksyvät USA:n suunnitelmat, ajavat muunkin osan maapalloa varustelukierteeseen. Se saattaa johtaa myös uusiin strategisiin liittoutumiin, joissa osapuolina ovat Venäjä, Kiina, Intia, Iran, Irak jne. On arvaamatonta, mitä siitä saattaa seurata.

Militarisoituminen lisää demokratiavajetta

EU:n poliittiseen militarisoimiseen kuuluu se, että jäsenmaiden puolustusministerit osallistuvat yleisten asioiden neuvoston kokouksiin ja pitävät keskenään - ja NATO:n edustajien kanssa - epävirallisia puolustusministerineuvostoja, vaikka puolustus ei kuulu EU:n toimialaan. EU:lle on perusteilla pysyvät sotilaselimet, jotka johtavat vuodesta 2003 alkaen EU:n kollektiivista kriisinhallintaa ja saavat siihen NATO:lta resursseja. Kriisinhallinta voi olla myös rauhaan pakottamista (peace making) eli sotaa, vaikka suomen kielelle rauhaanpakottaminen onkin uuskäännetty rauhan palauttamiseksi, ikään kuin se olisi hyväksyttävämpää. Savalla tavalla henkistä sodankäyntiä on se, että rauhaanpakottamistarkoituksissa tarvittavat taisteluhelikopterit on ristitty uudelleen saattohelikopterieksi.
Se, mitä tänä päivänä tapahtuu neuvoston uusissa yhteisöllisissä rakenteissa, EU:n sotilaselimissä, on kaiken demokraattisen valvonnan ulottumattomissa. Sekä EU:n kannattajat että eurokriitikot voinevat olla yksimielisiä siitä, että sotilaselinten valvomattomuus ja niille sallittu sotilastiedon salaaminen edustavat EU:ssa aivan uudenlaista demokratiavajetta. Niiden kautta NATO:a salakuljetaan EU:n rakenteisiin. Aluksi se on NATO-yhteensopivaa kriisinhallintaa, myöhemmin ehkä kaiken kattavaa NATO-puolustusta.
Sotilasasioiden valmistelu EU:ssa salataan NATO:n päätöksin ilman että EU-maat voivat tai edes haluavat sitä estää. Muut kuin Hollanti, Ruotsi ja Suomi hyväksyivät tiedonsalauksen heinäkuussa 2000 päätettäessä asiakirjojen salaamisen oikeuttamisesta.
EU:ssa siviileiden hallinnollinen kulttuuri muuttuu vähitellen sotilaallisen salailun kulttuuriksi.
Demokraattisen valvonnan ulkopuolella ja siten EU-yhteistyön harmaata vyöhykettä on EU:n omien sotilaselinten ohella jäsenmaiden kaikkinainen NATO-yhteistyö sekä vakoilu- ja tiedusteluyhteistyö, johon kuuluu muun muassa elektronisen Echelon-salakuuntelutiedon osto USA:n huippusalaiselta NSA:lta sekä ranskalaisilta elektronisen vakoilun virastoilta.

Keskinäiset turvatakuut

Useimmat EU:n jäsenmaat ovat sotilasliitto NATO:n jäseniä, ja ne hoitavat alueellisen puolustuksensa NATO:n kautta.
Jäsenmailla on kohtaloiden yhteys NATO:on sen Washingtonin sopimuksen 5. artiklan kautta. Ne antavat toinen toisilleen keskinäiset turvatakuut: jos yhden kimppuun hyökätään, muut osallistuvat sotaan.
Samanlaiset turvatakuut on annettu myös Länsi-Euroopan unionin (WEU) perustamissopimuksen V artiklassa. Ne on annettu NATO:n resursseilla. Kun puolustusasiat on nyttemmin otettu EU:n toimialaan, WEU on voitu käytännössä lakkauttaa. Sen toiminnat on yhdistetty unioniin ja sen V artikla on siirretty hyllylle. WEU:n satelliittikeskus vakoilutietoineen ja turvallisuustutkimuskeskus ovat EU:n uusia sotilaselimiä.

NATO:n luonteen muuttuminen

EU:n militarisoimisen taustalla ovat ne sitoumukset, joita EU:n NATO-maat ovat antaneet NATO:lle sen peruskirjaa uudistettaessa.
Se tapahtui järjestön 50-vuotisjuhlaistunnossa huhtikuussa 1999 Washingtonissa. Silloin hyväksyttiin uusi strateginen konsepti (sen ohella että hyväksyttiin uusia jäsenmaita ja hivuttauduttiin taas vähän lähemmäksi Venäjän rajoja).
Strategisen konseptin perusteella 1) NATO ei ole vain puolustusliitto, vaan se voi hyökätä jäsenmaiden rajojen ulkopuolelle ja 2) NATO voi hyökätä omin päätöksin ilman YK:n turvallisuusneuvoston mandaattia eli hyväksyntää.
NATO ei ole avoin kaikille maille niin kuin ETYJ tai YK. Niin ollen se ei ole kansainvälinen yhteisö, eivätkä sen päätökset edusta kansainvälistä oikeutta.
Kosovon sota oli kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laiton. NATO:n ja EU:n johtajat on virallisesti ilmiannettu Haagin kansainväliselle sotarikostuomioistuimelle, joka ei kuitenkaan ole ryhtynyt toimiin heitä vastaan. Asiaan vaikuttaa se, että Kosovon sodalla oli NATO-maiden hallitusten poliittinen hyväksyntä. Kun iskuja kutsuttiin "humanitaariseksi interventioksi", se oli niille, joilla on voimaa, poliittinen - mutta ei juridinen - oikeus hyökätä.
Samalla tavalla laittomia olivat USA:n ja Englannin helmikuiset ilmaiskut Irakiin.

Kriisinhallinta

Kriisinhallinnassa, joka nostettiin Washingtonissa NATO:n keskeisimpien tehtävien joukkoon, voivat olla mukana myös sellaiset maat, joihin USA:n turvatakuut eivät ulotu.
EU:n Amsterdamin sopimuksen mukaan kriisinhallintaa ovat "humanitaariset ja pelastustehtävät, rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa, rauhaanpakottaminen mukaan lukien". Sotaisinta on rauhaanpakottaminen.
EU:n kriisinhallinta voi perustua - mutta sen ei tarvitse perustua NATO:n itse itselleen ottaman toimivallan jälkeen - kansainvälisen yhteisön (YK, ETYJ) hyväksyntään. Vastatessaan europarlamentissa suulliseen kysymykseen siitä, onko YK:n mandaatti EU-joikoille pakollinen, Ruotsin Eurooppa-ministeri Lars Danielsson sanoi, että "YK:n turvallisuusneuvostolla on päävastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden säilyttämisestä". Hän ei sanonut, että YK:n mandaatti olisi pakollinen.
Lissabonin huippukokousasiakirjoissa on maininta siitä, mihin yksityiskohtaisempiin tarkoituksiin eurojoukkoja voidaan käyttää. Niitä voidaan lähettää konflikteihin, joissa on kyse etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisistä kiistoista, kilpailusta vähistä resursseista valtioiden välillä ja kansojen liikkeistä pois kotiseudultaan.
Ei ole päätetty siitä, millä instituutiolla on valta operationaalisiin päätöksiin eli kuka voi antaa hyökkäyskäskyn.
Siihen on kaksi mahdollisuutta. Luvan voi antaa joko jäsenmaiden hallitukset tai ainakin mukaanlähtevät maat yhteistuumin ohi EU:n elinten tai sitten - yhteisöllisen päätöksenteon hengessä - EU:n neuvosto, jossa edustettuina ovat hyökkääjämaiden ministerit.
Molemmat vaihtoehdot pitävät sisällään jättiläismäisen demokratia- ja valvontavajeen. Jos EU hyökkää, sodasta ei tarvitse päättää missään parlamentissa. Siitä, miten sota voidaan alkaa pienen klikin päätöksin, saatiin esimakua Kosovon sodassa, jossa USA antoi Saksan hallitukselle pari tuntia aikaa päättää osallistumisesta pommituksiin.

Militarisoimista askel askeleelta

Kun Euroopan unionin integraatiota syvennetään, se merkitsee, että EU siirtyy uusille toimialoille. Siihen liittyy EU:n uusi puolustusulottuvuus.
Jo Amsterdamin sopimuksen J 7 artikla oli riittävän kattava, jotta sen perusteella EU:lle voidaan kehittää yhteinen puolustus. Artikla kuuluu näin:
"Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti."
Tämän perusteella ei perussopimuksia tarvitse muuttaa, kun EU:n puolustusyhteistyö syvenee. Tämän sanamuodon kanssa voidaan edetä aina yhteiseen puolustukseen saakka.
Amsterdamin sopimuksessa puhuttiin yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP).
Kölnin huippukokouksessa ruvettiin sen sijasta puhumaan Euroopan yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta (EYTPP).
Kun Kölnissä päätettiin alkaa "vahvistaa puolustuksen teollista ja teknologista perustaa", se oli ensimmäinen avoin askel kohden EU:n kehittämistä sotilaallis-militääriseksi kompleksiksi.
Helsingin huippukokous joulukuussa 2000 oli merkittävin askel EU:n militarisoimisen tiellä. Siellä päätettiin perustaa EU:lle pysyvät sotilaalliset instituutiot, joita valmistelemaan asetettiin väliaikaiset elimet. Uusia sotilaselimiä ovat:

1) poliittinen ja turvallisuuskomitea, joka käsittelee kaikkia YUTP:n kysymyksiä. EU-johtoisessa kriisinhallinnassa tämä on ylikansallinen elin operaatioiden valvontaa ja strategista ohjausta varten.
2) sotilaskomitea, joka koostuu armeijoiden komentajista sekä heidän paikan päällä pysyvästi olevista sotilaallisista edustajistaan. Tämän elimen puheenjohtajaksi Suomi on esittänyt puolustuvoimaimme eläkkeelle jäävää komentajaa kenraali Gustav Hägglundia. Jo tällainen esitys murentaa Suomen liittoutumattomuuden uskottavuutta. Sellaisessa tehtävässä liittoutumattoman maan kenraali, joka ottaa ohjeet NATO:lta, natottaa Suomea poliittisesti tahtoen tai tahtomattaan. Sen riski otti Lipposen hallitus esityksen tehdessään.
3) sotilasesikunta, joka tukee Petersbergin tehtävien ja EYTPP:n täytäntöönpanoa. Se on EU:n everstijuntta.

Helsingin tärkeisiin päätöksiin kuuluu myös päätös euroarmeijan perustamisesta. Sanotaan, että kyseessä ei ole euroarmeija, mutta totta kai se on.
Euroarmeija on sitä, että EU-maat sitoutuivat vuoteen 2003 mennessä saattamaan toimintakykyisiksi ja sen jälkeen vähintään vuoden ajan ylläpitämään 50 000-60 000 henkilön sotilasyksikköä, joka kykenee toteuttamaan kaikki Petersbergin tehtävät, mukaan lukien rauhaan pakottamisen, joka voi olla myös hyökkäystä. Joukkojen rotaatiotarpeen johdosta kyseessä on 200 000 sotilaan joukot.
Helsingissä päätettiin myös ruveta valmistelemaan siviilikriisinhallintaa, mutta se on vain sivujuoni sotilaallisten rakenteiden yhteensovittamisessa NATO:n kanssa.
Euroarmeijan luomisessa siirryttiin sanoista tekoihin 21.11.2000 Brysselissä. NATO:n mallin mukaisessa joukkojenluovutuskokouksessa EU-maat korvamerkitsivät euroarmeijan käyttöön joukkoja, jotka olivat osin samoja, jotka ovat NATO:n käytössä. Jäsenmaat luetteloivat EU:n käyttööön 100 000 miestä, 400 taistelulentokonetta ja 100 laivaa. Kirjattiin myös puutteita, ja sen takia eurojoukoille aletaan ennen pitkää tuottaa omia kuljetuskoneita ja -helikoptereita sekä lisää satelliittitiedustelua. Yhteiseen sotilaallis-teolliseen kompleksiin edetään yhteisen sota- ja varusteluteollisuuden rakentamisen kautta.
Feiran huippukokouksen jälkeen näytti siltä, että joustavuus ja tiiviimpi yhteistyö (enhanced cooperation) ulotettaisiin myös puolustuksen alalle, mutta Nizzan huippukokouksen nämä asiat eivät edenneet. Joustavuus hyväksyttiin EU:n rakenteiden II pilarissa eli ulko- ja turvallisuuspolitiikan lalla koskemaan vain päätösten täytäntöönpanoa. Jäsenmaat eivät saavuttaneet yksimielisyyttä siinä, että jotkut maat voisivat rakentaa EU:n sisälle puolustuksen kovan NATO-ytimen, jonka ulkopuolelle jäisivät jotkut toiset maat.
Tämä kehitys jatkuu, jos EU:n jäsenmaat jakavat sen Tony Blairin mielipiteen, että EU:n pitää olla ulkopoliittinen supervalta. Nyt rakennetaan EU:n suurvaltaidentiteettiä.

PfP ja PARP

Kun Neuvostoliitto hajosi ja Varsovan liitto lopetettiin, NATO:lta katosi vihollinen. Oikeuttaakseen olemassaolonsa sen piti löytää itselleen uusia tehtäviä.
Keksittiin nerokas idea rauhankumppanuudesta (PfP): Siinä sotilaallinen tavoite oli rauhankumppanimaiden sotilasorganisaatioiden NATO-yhteensopivuuden ja NATO-toimintakyvyn lisääminen.
PfP on NATO:n ottama aikalisä NATO:on pyrkivien maiden sisäänotossa. PfP:n kautta NATO:on kuulumattomat maat käyttäyvät niin kuin NATO haluaa ilman että niille tarvitsee antaa kollektiivista (5. artiklan mukaista) turvatakuuta. Tavoitteena oli sitoa ex-Neuvostoliiton maat poliittisesti NATO:on.
Sen rinnalla toimii suunnittelu- ja arviointiprosessi (PARP), jossa on nyt menossa kolmas vaihe. Ensin (1995-1996) otettiin yleiseen käyttöön NATO:n symboleja ja karttoja sekä yhteensovitettiin maiden johto-, komento-, huolto- ja viestijärjestelmiä NATO-yhteensopiviksi. Toisessa vaiheessa (1997-1999) saavutettiin niillä aloilla NATO-yhteensopivuus. Nyt kolmannessa vaihe on siirrytty lisäämään operationaalisuutta yhteisin harjoituksin. Harjoitellaan sotaa, ei rauhaa.
Poliittisen yhteensovittamisen ohella yhteistyötä tehdään materiaalihankinnoissa. WEAG-järjestössä sen jäsenmaat antavat ja saavat luettelon kaikista maa-, meri- ja ilmavoimien materiaalihankkeista, ja sitä kautta testataan tavaran yhteensopivuus NATO-tavaran kanssa. Suuret maat eivät kerro tarpeistaan yhtä yksityiskohtaisesti kuin pienet maat.

EU:n energiariippuvuus on turvallisuuspolitiikkaa

Kaiken edellä esitetyn kehityksen seurauksena Eurooppaan on syntynyt tyhjä tila, jonka ennen täyttivät puolueettomat ja liittoutumattomat aloitteillaan rauhanomaisista ratkaisuista ja yhteistyöstä. Merkittävin saavutus oli ETYK.
Liittoutumattomien maiden natottuessa ja tullessa NATO-yhteensopiviksi sitä kautta syntyvän tyhjän poliittisen tilan täyttää NATO uusilla ohjustentorjuntaohjuksilla, uusilla varustelutilauksilla ja laajenemisella kohden muiden maiden raaka-ainelähteitä.
NATO:n lähestyessä Venäjän rajoja Venäjä tukee poliittisesti euroarmeijan käyttöönottoa ja vahvistamista. Se arvioi EU:n oman sotilallisen ulottuvuuden heikentävän NATO:a, mutta siinä asiassa venäläiset ovat mitä ilmeisimmin väärässä.
Kymmenen vuoden kuluttua EU-maat ovat täysin riippuvaisia Venäjältä ja entisen Neuvostoliiton alueelta tuotavasta kaasusta. Öljy- ja kaasujohtojen reitti idän maista EU:n alueelle on lisännyt NATO:n aktiviteettia Azerbaidzanin, Georgian ja Ukrainan pääkaupungeissa. Se ei ole voinut jäädä huomaamatta Venäjältä, joka vaihtaa asiasta mielipiteitä muun muassa Iranin ja Irakin kanssa.
Käymmekö me maapallolla loputonta taistelua energiavarannoista?